lauantai 1. lokakuuta 2022

Arktikum

Vierailin Rovaniemellä ja yritin sisällyttää samaan reissuun mahdollisimman monta kohdetta, kun sinne saakka kerrankin lähdin. Arktikumista olin kuullut paljon hyvää, mutta koska en osannut etukäteen mitoittaa vierailun pituutta kysyin paikassa käyneeltä työkaveriltani, kuinka paljon paikkaan kannattaa varata aikaa. Pitääkö museoon varata tunti vai useampi? Kun vastaus oli vastakysymys "Mistä museosta selviää tunnissa?" naurahdin; totta. Lopulta vietin paikassa kolme tuntia ja ympärillä oleva arktinen puutarha jäi vasta pikaiseksi vilkaisuksi. Noin seitsemän hehtaarin laajuinen arboretum-puisto sijaitsee luonnonkauniilla paikalla Ounasjoen rannalla, osittain pienellä saarella. Olisin varmasti saanut kulumaan paikassa kaikkiaan helposti viisikin tuntia.

Arktikum on museo ja tiedekeskus, jossa sijaitsee Lapin maakuntamuseo ja Arktinen keskus. Paikka avattiin yleisölle Suomen itsenäisyyden 75-vuotisjuhlapäivänä 6.12.1992. Arktikumin suunnittelukilpailun voitti tanskalainen arkkitehtiryhmä Birch-Bonderup & Thorup-Waade, jonka ideana oli hyödyntää rakennuksessa lappilaisen luonnon antimia: lattiamateriaalit ovat graniittia Perttauksesta ja Lapin honkaa vanhoine lipeäkalkkikäsittelyineen. Tuolit ovat koivun ja poronnahan yhdistelmää. Arktikumin laajennusosa avattiin syyskuussa 1997. Keskellä oleva lasikäytävä on pituudeltaan kaikkiaan 172 metriä. "Lasiputken" katkaisee 30 metriä leveä Kittilän kantatie.

Revontulia Grönlannista. Kuva: Vladim Nefedoff.
Näyttelyiden sisällöt kattavat todella monipuolisesti arktisen luonnon, kulttuurit ja historian. Alueellisesti Arktis tarkoittaa maapallon pohjoisimpia alueita, joihin lukeutuvat pohjoisnapaa ympäröivä Pohjoinen jäämeri ja osia Kanadasta, Grönlannista, Venäjästä, Alaskasta ja Pohjoismaista. Sisällöllisesti kerrottavaa on siis paljon.

Muuttuva Arktis
Revontulia Islannista. Kuva: Mike Drago.
Muuttuva Arktis -näyttelyssä minua kiinnostivat eniten revontulet. Niihin on vuosituhansia liittynyt erilaisia uskomuksia ja tarinoita. Maailman vanhin tunnettu kirjallinen revontulikuvaus on ehkä vuodelta 2600 eaa. Kiinasta: "Keltaisen Keisarin Shuan-Yuanin äiti Fu-Pao näki voimakasta salamointia kiertämässä Bei-Doun tähtikuvion Su-tähteä ja valo valaisi koko kentän." Revontulista on mainintoja myös Vanhassa testamentissa ja muinaisessa kreikkalaisessa kirjallisuudessa. Kirjapainotaidon kehittyessä 1500-luvulla, revontulista alettiin julkaista ensimmäisiä tieteellisiä selityksiä. 1600-luvulla revontulet saivat tieteessä yleisemmin käytetyn nimensä, Aurora Borealis.

Näyttelyssä on Aurora Borealis-huone, jossa pääsee näkemään revontulia. Pyöreän tilan lattia on korotettu ja rakennettu reunoilta kaltevaksi, jolloin tilaan muodostuu pehmustettu elokuvateatteri, jossa revontulten loimuja voi katsoa makuultaan. Tilan keskellä on videotykki, josta heijastuu kattoon muutaman minuutin mittainen revontulinäytös.
Aksamirq.
Revontulinäytös tarinallistaa arktisen alueen eri kulttuurien uskomuksia revontulista. Suomen kielen sana revontulet viittaa kettuun (repo). Erään uskomuksen mukaan pohjolan perukoilla juoksenteleva tulikettu hankaa kylkeään tunturiin, jolloin kipunat sinkoilevat revontulina taivaalle.

Erään grönlantilaisen uskomuksen mukaan kuolleiden sielut menivät joko maahan, veteen tai taivaalle. Ne sielut, jotka menevät taivaalle, pelaavat öisin palloa mursun kallolla. Aksamirq voidaan kääntää sanoilla pallon pelaaja.

Antiikin roomalaiset kutsuivat revontulia veriseksi sateeksi, sillä ne näyttäytyvät usein etelässä punaisina. Niiden on ajateltu ennustavan sotaa ja katastrofeja. Tällaisia uskomuksia on ollut paikoissa, joissa revontulia nähdään melko harvoin. Pohjoisessa kelmeän vihreä valo on liitetty vainajiin ja tuonpuoleiseen. Saamelaisten uskomuksissa revontulet ovat eläviä olentoja, jotka pakisevat ja ymmärtävät puhetta. Niiden leiskuessa piti olla hiljaa, jotta ne eivät nappaisi mukaansa.

Näyttelyssä kerrotaan myös revontulten todellisesta, tieteellisestä synnystä. Ne ilmaantuvat taivaalle avaruudesta saapuvien sähköisesti varautuneiden hiukkasten pommittaessa ilmakehän yläosan atomeja ja molekyylejä. Hiukkasten alkuperä on aurinkotuulessa, mutta hiukkaset eivät saavu suoraan Auringosta Maan ilmakehään, vaan ne tulevat Maan varjopuolelta magneettikentän ohjaamina ainoastaan napa-alueille.
Revontulia Suomesta. Kuva: Kati Finell.
Avaruudesta tulevat hiukkaset antavat ilmakehän atomeille ja molekyyleille lisäenergiaa, jonka ne hetken kuluttua luovuttavat pois säteilemällä värillistä valoa. Revontulten yleisin väri, vihertävänkeltainen, tulee hapesta. Happi muodostaa myös syvänpunaisen värin. Typpi puolestaan säteilee heikommin havaittavia violetin ja sinisen sävyjä.
Revontulia Kanadasta. Kuva: Billie Bonsor.
Juttelin erään Etelä-Suomessa asuvan henkilön kanssa ja minulle tuli yllätyksenä, ettei hän ole koskaan nähnyt revontulia taivaalla. Tämä tuntui käsittämättömältä, että Suomessakin on asukkaita, jotka eivät ole kokeneet revontulinäytöstä luonnossa. Ehkä se on myös syy siihen, miksi revontuliin liittyy edelleen jotain salaperäistä ja mystistä. Vaikka niiden synty on tieteellisesti todistettu, minusta on silti mukavampi ajatella, että pimeällä taivaalla hehkuvat värit syntyvät ketun hännän kipinöistä, mursun kalloa potkivista sieluista tai Vekara-shamaanin vapauttaessa loimut lasipurkistaan, kuten Mauri Kunnaksen joulutarinassa kerrotaan.
Jääkarhu, Huippuvuoret, Norja.
En osannut odottaa, että näkisin näyttelyssä jääkarhun. Jäin miettimään, että vahvistaako tämä ulkomaisille kävijöille sitä vääristynyttä mielikuvaa, että "Suomessa kulkee kaduilla jääkarhuja", mutta kyllähän nämä (vielä toistaiseksi) kuuluvat osaksi arktista luontoa.

Tämä osa näyttelyä kertoi muun muassa jäätikön sulamisesta ja ilmastonmuutoksesta. Esillä oli havainnollistavia ennen ja jälkeen -kuvia jäätiköistä 1900-luvun alusta 2000-luvulle. Muutos on järkyttävän suurta. Videoitu tilanne jäävuoren reunan murtumisesta näytti voiman, jolla valtavat jääkappaleet iskeytyvät veteen ja aiheuttavat aallon. 
Yllättävän koukuttavaksi (ehkä enemmän lapsille suunnattu) osoittautui kosketusnäyttö, jossa sai testata kuinka erimuotoiset jäävuoret kelluvat veden pinnalla. "Suurin osa - noin 90% - jäävuoren massasta on pinnan alla. Piirrä erimuotoisia jäävuoria ja kokeile, miten ne kelluisivat vedessä." Ohjelmaa ei voinut huijata. Vaikka yritin uhmata painovoimaa piirtämällä veden yläpuolella olevan osan isommaksi kuin veden alapuolelle jäävän osan, se kääntyi lopulta ylösalaisin.... (Kerrottakoon, että siihen piirtämään jonotti minun jälkeeni toinenkin aikuinen.)

Pohjoiset keinot
Pohjoiset keinot -näyttely toi paljon uutta tietoa. Näyttelyssä kerrotaan mm. Lapin historista, ihmisistä, pohjoisesta luonnosta ja eläimistä. Lappi on ollut minulle alueena, historiana ja kulttuurina melko vieras. En esimerkiksi tiennyt edes sitä, että Rovaniemi tulee saamen kielen sanasta roavve, joka tarkoittaa metsää kasvavaa harjua, vaaraa tai paikkaa, jossa on joskus ollut metsäpalo. Rovaniemeä kutsutaan Lapin pääkaupungiksi, koska sinne on keskittynyt maakunnan hallinto. Oikeastaan Rovaniemi sijaitsee historiallisessa Peräpohjolassa, ja varsinainen Lappi alkaa vasta 150 kilometriä pohjoisempaa.
Minulle tulee Lapista ensimmäisenä mieleen luonto ja poronhoito. Niihinkin pääsee näyttelyssä syventymään. Pidin toteutustavasta, jossa kerrottiin Lapin eläimistä. Isolle seinämälle oli rakennettu pieniä hyllyjä, joihin oli asetettu esille täytettyjä eläimiä. Seinämän edessä oli iso kosketusnäyttö, jossa samanlaisesta ruudukosta sai valita lisätietoa eläimistä. Hieno lisä oli etenkin kaikkien eläinten äänet. Ketun ääni se vain jaksaa ihmetyttää.
Näyttely jakautuu alueellisesti kolmeen osaan: Rovaniemi, Peräpohjola ja Ylä-Lappi. Tutuksi tulevat Rovaniemen markkinat, Lapin sota, elinkeinot pohjoisessa, luonnon erityispiirteet, poronhoito ja saamelaiset sekä Petsamon alue.

Saamelaiset
Tästä kokonaisuudesta minua kiinnostivat eniten saamelaiset, koska koen, että nykysuomalaisen tulisi tietää maamme alkuperäiskansasta paljon enemmän. Minulla on kunnioitus heidän kulttuuriaan kohtaan, mutta tietämättömyys luo myös jonkinlaista pelkoa; ettei tiedä kuinka puhua tai kysyä ja millä sanoilla, ettei tule loukanneeksi.
Se vähä mitä saamelaisista tiedän, liittyy kolttasaamelaisiin, joista enemmistö kuuluu ortodoksiseen kirkkoon. Ortodoksisuuden tuntemus on antanut minulle tietämystä myös koltista. Nykyisin kolttien asuinalue käsittää Inarin kunnan, Sevettijärven ja Nellimin kylät ympäristöineen. Koltat kuuluivat aikoinaan myös Petsamon luostarin piiriin. Petsamon luostarin esineistöä on säilynyt jonkin verran RIISAssa, Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa. Museon kokoelmissa olevista, Petsamon luostarissa käytetyistä tekstiileistä näkyy voimakkaasti kolttien värikäs käsityöperinne.
Petsamon koltat harjoittivat säteittäismuuttoa ja muuttopaikat määräytyivät kalastuksen mukaan. Perinteinen kolttayhteisö oli tasa-arvoinen. Perheiden välillä ei ollut tuloeroja, ja yhteispyynnin saaliit jaettiin tasan. Peurojen ja turkiseläinten nahat olivat arvokasta veronmaksu- ja kauppatavaraa.
Joulun aikoihin koltat kokoontuivat yhteen talvikylään. Siellä oltiin huhtikuun loppupuolelle, jolloin hajaannuttiin perheiden sukualueille. Talvikylissä pidettiin kyläkokoukset, jotka päättivät yhteisistä asioista kylänvanhimman johdolla. Talvikylissä kävivät papit ja käännyttäjät, kauppiaat ja verottajat sekä kruunun virkamiehet.

Petsamo - Suomi Jäämeren rannalla
Lapista minulle oli entuudestaan tuttua vain Petsamon historia, joka Petsamon luostarin kautta linkittyy entiseen työhöni ortodoksisessa kirkkomuseossa. Petsamo-näyttely kertoo alueen suomalaisesta historiasta (1920-1944) toiseen maailmansotaan saakka, jonka myötä alue menetettiin Venäjälle. 
Jäämerentien rakentajia 1931. Kuvaaja: Valto Pernu.
Petsamon kautta Suomella oli pääsy Jäämerelle. Reitin varrella oli jo varhain hyvä majataloverkosto. Tien rakentaminen Kyröstä (Ivalosta) Petsamovuonolle alkoi 1916 Petsamon vielä kuuluessa Venäjälle. Työ jatkui heti Tarton rauhan jälkeen, sillä uusi alue haluttiin liittää myös liikenteellisesti muuhun Suomeen. Päätepisteensä Liinahamarin Jäämerentie (valtatie n:o 4) saavutti vuonna 1931. Rovaniemeltä Liinahamariin johtanut tie oli pituudeltaan kaikkiaan 531 kilometriä ja tiestä tuli matkailun markkinointivaltti.
Petsamon Yläluostarin kirkko.
Petsamo oli tosin tunnettu matkailustaan jo 1800-luvulla, johon houkuttelivat ortodoksinen luostari ja kalaisat joet. Petsamon luostari perustettiin ensimmäisen kerran jo 1530-luvulla ja sillä oli merkittävä taloudellinen, hallinnollinen ja kulttuurinen asema. Varsinainen Lapin matkailu alkoi 1920-luvulla, jolloin eksoottinen Petsamo nousi etelän matkailukohteiden kilpailijaksi. 1930-luvulle tultaessa Petsamo oli Suomen suosituimpia ja kansainvälisimpiä matkailukohteita.

"Joka lähtee näille maille, hän ei saa vaatia ensi luokan mukavuuksia."
Suomen Matkailijayhdistys (1925)

Petsamon yhteiskunta oli monikulttuurinen: alueella eli kolttia, saamelaisia, karjalaisia, venäläisiä, suomalaisia, norjalaisia, syrjäänejä (komit) ja inkeriläisiä. Petsamossa puhuttiin useita kieliä, joista huomattavimmat olivat suomi, karjala, koltansaame ja venäjä. Jokaisella Petsamon kylällä oli ominaispiirteensä; oli kolttakylää, poromieskylää, kalastajakylää ja kaivoskylää. Kulttuurisesti jakaannuttiin myös luterilaisiin ja ortodokseihin.
Kalastus oli kaikkia petsamolaisia yhdistävä tekijä ja tärkein elinkeino.  Maanviljely oli vaikeaa lyhyen kesän vuoksi. Merikalastusta harjoitettiin joko rannikon lähellä tai vuonoilla, isoilla veneillä kaukana avomerelläkin. Varsinainen troolareilla tehtävä suurkalastus alkoi 1930-luvulla. Ankarat merituulet, tiheät sumut ja nopeat säätilojen vaihtelut toivat omat haasteensa merestä elantonsa saaville ihmisille.

Tärkeitä saaliskaloja olivat turska, saita, kampela, sei, kolja, silli ja ruijanpallas. Muita Petsamon merikaloja olivat mm. jäähai eli holkeri, merikissa eli tainari ja rasvakala.
Minulle on sukuhistorian myötä tuttua toisen maailmansodan myötä tapahtunut Karjalan evakuointi ja evakkojen asuttaminen Kanta-Suomen puolelle. Sen sijaan Petsamo-näyttely antoi tärkeää lisätietoa petsamolaisista evakoista.

Petsamolaisten lopullinen evakkotaival alkoi syyskuussa 1944. Siirtolaisten, rintamamiesten ja heidän omaistensa asuttamista varten säädetty maanhankintalaki (1945) oli petsamolaisten kannalta ongelmallinen, sillä sen nojalla myönnettiin asutustiloja vain päätoimisille viljelijöille ja karjankasvattajille. Valtaosa Karjalan alueelta evakuoidusta väestöstä oli nimenomaan viljelijöitä ja karjankasvattajia, mutta kuten edellä olevasta katsauksesta käy ilmi, petsamolaisista monet olivat kalastajia. Petsamon väestölle laadittiinkin myöhemmin erillinen asuttamissuunnitelma. Moni tosin ehti sitä odotellessa hankkia tilan ja menetti mahdollisuutensa lain oikeuttamaan maansaantiin. Uudet asuinsijat eivät mahdollistaneet vanhojen petsamolaisten elinkeinojen harjoittamista, joten ihmiset joutuivat etsimään uusia keinoja selviytyäkseen.
Henkilötarinoita

Itselleni Arktikumin mieleenpainuvimmat hetket syntyivät henkilötarinoista. Vanhempia tarinoita edustivat mm. insinöörimunkki Parmenin, Kone-Heikin ja "petsamolaisen heimopäällikön" historiat. Uudempaa kerrontaa avasivat kolmen Lapissa syntyneen henkilön itsensä kertomat kokemukset. Heitä oli haastateltu 1990-luvulla, 2000-luvun alussa ja viimeisimpänä 2010-luvulla. Kaksi naista ja yksi mies kertoivat ensimmäiset kokemuksensa Lapista ollessaan vielä alle kaksikymppisiä nuoria. Oli valaisevaa kuulla, kuinka toinen tunsi paloa päästä pois pieneltä tuntuvalta paikkakunnalta heti, kun se oli mahdollista, ja toinen ei voisi kuvitella asuvansa missään muualla kuin esi-isiensä maalla.

Saamelainen 17-vuotias nuori kertoi 90-luvun haastattelussa, ettei haluaisi tuoda omaa saamelaisuuttaan esille. Sen sijaan sama henkilö 44-vuotiaana toimii matkailuyrittäjänä ja on ylpeä saamelaisuudestaan. Samalla hän haluaa vahvistaa Lapin ainutlaatuista luontoa ja sen asemaa. Hän kertoi luonnon arvostamisesta ja siitä, ettei kaikkea pitäisi toteuttaa matkailun nimissä. Hän kyseenalaisti terveellä tavalla matkailuinnostuksen. Hän kertoi, ettei suostu enää nykyisin viemään isoja matkailuryhmiä mihin tahansa: "Jos bussilastillinen ihmisiä toisensa perään kulkee ja polkee jaloillaan samoja reittejä, se kuluttaa luontoa. Miksi minun pitäisi viedä heitä koskemattomaan luontoon, jos pystyn näyttämään heille saman kulttuurin lähempää." Tämä on näkökulma, jota tulisi pohtia myös muualla Suomessa: matkailua luontoa kunnioittaen.
Arktikumissa vierailu auttoi ymmärtämään pohjoista kulttuuria, elintapoja ja sen historiaa enemmän. En väitä vieläkään tietäväni Lapista paljoakaan, mutta mielenkiinto etenkin pohjoisen historiaa kohtaan kasvoi. Ja ymmärtämällä historiaa ymmärtää paremmin myös nykyistä.

Suosittelen lämpimästi Arktikumia Rovaniemellä vieraileville. Museokorttia vilauttamalla sisään pääsee ilmaiseksi! Ja aikaa kannattaa varata tosiaan useampi tunti. 

sunnuntai 25. syyskuuta 2022

Elina Merenmies: Taivaalliset sotajoukot

Helsingin päiväretki alkoi Uspenskin katedraalista ennen kuin galleriat ja museot avautuivat. Pihalla mylläsi kaivinkone, mutta sisällä oli hiljaista ja rauhallista. Kävin tervehtimässä Kozelštšanin ihmeitätekevää Jumalanäidin ikonia.
Päivän tarkoitus oli kiertää useampi kiinnostava näyttely. Gallerioissa on museoita lyhyemmät näyttelyajat, mikä tuottaa välillä hankaluuksia ehtiä katsomaan kaikkea mitä haluaisin. Nyt sain kuitenkin yhdellä kertaa monta must see -kohdetta. Kävin katsomassa Ulla Pohjolan ja Metta Savolaisen Ohuet paikat -näyttelyn Galleria Duetossa, Terhi Heinon Tasapainoharjoituksia Galleria Halmetojassa ja Viggo Wallensköldin näyttelyn HAMissa.

Kaikista edellä mainituista näyttelyistä löytyi yllättävän paljon yhtäläisyyksiä mm. kasviaiheiden, elämän kiertokulun ja ihmisyyden käsittelyyn, vaikka tekniikat olivat erilaisia. Suosittelen, mikäli etsitte Helsingistä vinkkejä näyttelykierrokselle. 

Elina Merenmiehen näyttely Galleria Anhavassa puhutteli kuitenkin eniten. Meni oikealla tavalla ihon alle. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin Merenmiehen taidetta livenä, joten sekin loi etukäteen pientä jännitystä. Taiteilija on teknisesti taitava ja yhdistelee töissään usein piirroksellista ja maalauksellista jälkeä. Merenmiehen teokset eivät aina ole ensisilmäyksellä kauniita sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta ilmaisutapa luo teoksiin kipupisteitä, jotka koskettavat minua katsojana.
Elina Merenmies: Taivaalliset sotajoukot, 2022, tempera ja öljy kankaalle.
Näyttelystä kerrotaan Galleria Anhavan sivuilla näin:

"Monissa maalauksissa Merenmies palaa aiheisiin vuosikymmenten takaa – asioihin, jotka ovat alun perinkin sytyttäneet sielun: kohtaaminen kotkan kanssa puistossa Tšekkoslovakiassa yli kolmekymmentä vuotta sitten, syrjäseutujen erämaakilvoittelijat ja ortodoksisen perinteen monet pyhät, mutta myös ihmiset taiteilijan omasta lähipiiristä. Maalauksille on ominaista niiden erityinen vivahteikas paletti, missä voi nähdä viitteitä niin ikonimaalauksen perinteestä kuin keskiaikaisen maalaustaiteen syvistä vihreän, sinisen ja punaisen sävyistä.

Näyttelyssä on paljon viittauksia ortodoksisuuteen ja nimikkoteoksesta, Taivaalliset sotajoukot, kerrotaan:
Elina Merenmies: yksityiskohta teoksesta Taivaalliset sotajoukot, 2022.
Elina Merenmies: yksityiskohta teoksesta Taivaalliset sotajoukot, 2022.
"Suurikokoinen Taivaalliset sotajoukot -maalaus jatkaa Merenmiehen suurten metsäaiheisten maalausten sarjaa, mutta tällä kertaa tiheän oksiston yllä näkyy punaisena hohtava enkelijoukko. Ympäröivien puiden oksiin on lentänyt siivellisiä pyöriä ja kuusisiipisiä serafeja, joiden väri loistaa heleänä lempeän harmaan maiseman keskellä. Ajoittain taiteilijan elämä muistuttaa hänen jo vuosia aiemmin tekemiään maalauksia. Merenmies kertoo riemuissaan, miten pikkulinnut tulivat kurkkimaan parvekkeen oven raosta sisään hänen aloittaessaan näyttelyn suurikokoista nimikkoteosta: Sieltä ne minua katselivat, minun taivaalliset sotajoukkoni!"
Elina Merenmies: yksityiskohta teoksesta Taivaalliset sotajoukot, 2022.
Elina ei ole kuitenkaan maalannut teokseensa lintuja, vaan Kristuksen, enkelien ja serafien lisäksi maalauksesta on tunnistettavissa tyyliteltyjä mehiläisiä. Tämä viite palautti mieleeni tilanteen, kun RIISAn kokoelmiin kuuluvaa jälkiviinikauhaa valokuvatessani ihmettelin aikoinaan kahvassa ollutta mehiläistä. Miksi kristillisessä esineessä on mehiläinen? En tiedä mitä Merenmies on halunnut hyönteisillä viestittää, mutta länsimaisessa kristillisessä symboliikassa mehiläistä on sanottu Marian tai Jumalan linnuksi, ja sitä on pidetty sielun vertauskuvana.
Akseli Gallen-Kallela: Lemminkäisen äiti, 1897. Antellin kokoelma / Ateneum. Kuva: Ateneum.
Tarkkasilmäiset muistavat mehiläisen myös Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta Lemminkäisen äiti, jossa nainen on kohottanut katseensa mehiläiseen, jonka perässä saapuvat taivaalta kultaiset valonsäteet. Timo Huusko on kuvannut, kuinka "kuvan mehiläinen tuo mukanaan elämän palsamia jumalten asunnoista."

Elina Merenmiehen teoksissa yhdistyy kristillinen symboliikka ja vapaan taiteen monimerkitykselliset tulkinnat, jotka koukuttavat katsojan lukemaan teoksia, kun niille antaa aikaa. Harri Mäcklin kuvaili Helsingin Sanomissa Merenmiehen näyttelyä otsikolla Satumetsän siimekseen (10.9.2022). En pitänyt otsikosta, sillä mielestäni se vei ajatukset väärille urille. Satumetsään ja satuihin liittyvät mielestäni onnelliset loput, mutta Merenmiehen teoksissa kaikki ei ole yhtä huoletonta.
Elina Merenmies: yksityiskohta teoksesta Liekki, 2021-22, tempera ja öljy kankaalle.
Elina Merenmies: Palava, 2022, öljy kankaalle.
Sen sijaan olen Mäcklinin kanssa samaa mieltä siitä, että "Merenmies on kehittänyt uniikin maailman, joka tuntuu yhtä aikaa tuoreelta ja ikiaikaiselta". Kristilliset viittaukset ja teosten tunnelmalliset mielleyhtymät taiteilijoihin, kuten William Blake (1757-1827), Francis Bacon (1909-1992) ja  Hieronymos Bosch (noin 1450-1516), luovat teoksiin historiallista jatkuvuutta, mutta silti ne ovat tätä päivää ja vahvasti nykytaidetta.
Elina Merenmies: Iloinen hauta, 2015-2022, tempera ja öljy kankaalle.
Iloinen hauta -teos on kauempaa katsottuna jopa painostava ja ahdistava. Punaruskean värin keskeltä on juuri ja juuri erotettavissa makaava ihmishahmo. Kun astuu lähemmäs teosta, katse löytää maalauksesta pieniä ja kirkkaita väripisaroita. Hahmo makaa haudassa, mutta on kuin koko ruumis olisi täynnä ilon sirpaleita, vaikka hahmo on katoamassa osaksi maaperän väriä.
Elina Merenmies: yksityiskohta teoksesta Iloinen hauta, 2015-2022.
Maalauksia enemmän huomasin yllätyksekseni pitäväni tussipiirroksista. Mustavalkoisuus ja sen tuomat kontrastit toimivat Merenmiehen teoksissa, joissa taiteilija on ajoittain piilottanut viivoihinsa etsittävää. Pöpö -teoksessa erottuu esimerkiksi silmäpari ja Askeetti muodostaa risuista kasvot. Läheltä näkee piirroksen risujen päissä olevat pienet silmut. Risut eivät olekaan täysin kuivia ja kuolleita. Askeetin pään ympärille voi tulkita hahmottuvan myös ikoneista tutun ristikuvion.
Elina Merenmies: Pöpö, 2020, muste ja vahaliitu käsintehdylle paperille; Askeetti, 2017, muste paperille.
Elina Merenmies: yksityiskohta teoksesta Askeetti, 2017.
Elina Merenmies: yksityiskohta teoksesta Askeetti, 2017.
Minulle näyttelyn puhuttelevin teos oli kuva, joka ei välttämättä monille esitä mitään. Se on samaan aikaan abstrakti ja esittävä. Näen kuvan sekä pelkkänä väripintana, musteena ja muotona että käänteisenä muotokuvana. Minua viehättää teoksessa myös käsintehdyn paperin tuntu, huokoisuus ja rosoisuus.  
Elina Merenmies: Huntu, 2017-2022, muste käsintehdylle paperille.
Tunnistin aiheen jo kaukaa, vaikka en lukenut teosnimeä. Huntu antaa sanana suomalaisessa kulttuurissa monille mielleyhtymän valkoiseen kankaaseen, minkä vuoksi teoksessa on tässä mielessä ihanan kutkuttava ristiriita. Valkoinen onkin nyt musta?

Ortodoksista kulttuuria tuntevat tunnistavat Merenmiehen kuvanneen Hunnussa munkkien käyttämää päähinettä, jossa tasalakkiseen kamilavkaan on kiinnitetty pitkä musta huntu. Teoksessa on kauniisti kuvattu valoa ja kankaan laskoksia.
Esimerkki hunnusta Valamon luostarista. Olen saanut luvan kuvan julkaisuun.
Minä "näen" teosta katsoessa hunnun toiselle puolen. Näen kasvoja ja henkilöitä, jolloin teos on elävämpi kuin pelkkä ajatus hunnusta kankaana. Merenmiehen teos on minulle tästä syystä kuin käänteinen muotokuva. Kangas kertoo kantajastaan ja kulttuurista, johon taiteilija on oivaltavalla tavalla symbolisesti viitannut.
Elina Merenmies: Huntu, 2017-2022; Taivaalliset sotajoukot, 2022; Autuas Matrona Moskovalainen, 2021-2022. 
Näyttelyssä on paljon tarinallisia aiheita, joista kaikki eivät kuitenkaan avaudu ensinäkemältä. Merenmiehen kädenjälki miellyttää minua henkilökohtaisesti. Tummien ja synkäksi tulkittavien värien keskeltä ilon ja valon löytäminen on lopulta minulle tärkeää; että taiteilija kertoo teoksissaan vertauskuvallisesti elämästä kaikissa väreissä: Moderni elämä, Tanssi rakkaani kanssa, Puutarhassa, Puun laulu, Piilossa - pimeässä vietetty elämä, Monimutkaista, Kasvoni ovat metsä ja Ilo.

Elina Merenmiehen näyttely Taivaalliset sotajouokot 
on esillä Galleria Anhavassa 2. lokakuuta 2022 saakka.

lauantai 10. syyskuuta 2022

Sisustuspysähdys

Antti Nieminen: Penelope, 3/25, 1974, litografia.

Nyt on käynnissä pahemman laatuinen sisustuspysähdys. Jotain tekisi hirmuisesti mieli tehdä, muuttaa tai tuunata, mutta mitään ei oikein tunnu saavan aikaiseksi. Tätä eivät edesauta sisustuslehdissä näkyvien kotien kivat väriyhdistelmät. Yläkerran valkoisuus ärsyttää, mutta en ole päässyt itseni kanssa yhteisymmärrykseen väreistä, mitkä sopisivat punertavan puun (lattia, lakatut ovet) kanssa.

Antti Immonen: Resilienssi VI, 2020, ruostumaton teräs. Timo Kokko: Pig in a Blanket, 2011, pronssipatinoitu kipsi. 

Paljonhan täällä on ehtinyt tapahtua ja siihen pitää olla tyytyväinen. Ehkä tämäkin on enemmän sellainen "nälkä kasvaa syödessä" -tyyppinen tunnelma. Kodissa on paljon kivoja yksityiskohtia joista pidän (etenkin taide), ja näiden lisäksi nautin valosta, joka kiertää talon ympäri huoneesta toiseen.

Tämä on minun rauhoittavin ikkunamaisema.
Tuula Hara: Strokkur Geysir, Islanti, 12.5.2020, valokuva/fotosec.
Pientä lievitystä isomman muutoksen kaipuuseen on tuonut se, että olen pyöritellyt tauluja hieman uudelleen kahden suvuista kulkeutuneen ryijyn myötä. Skade Florströmin suunnittelema Pirtin ikkuna -ryijy on pelastettu mummolasta. Näitä on tehty vuosikymmenten varrella hieman eri värivariaatioilla, mutta minusta tämä murrettu vihreä ja harmaasävyinen on perinteinen ja tunnelmaltaan kodikas. Ala- ja yläreunojen kuvioissa toistuu kivasti tekemäni himmelin muodot. Tuo on muuten elämäni ensimmäinen (toistaiseksi ainut) himmeli, jonka tein vuosia sitten yhden päivän kurssilla Keski-Suomen museossa.
Huonekaluja on puolestaan järjestelty uudelleen anoppilasta saadun senkin ja liinavaatekaapin vuoksi. Liinavaatekaappi palasi alkuperäiseen käyttöönsä. Se kätkee sisäänsä liinavaatteiden lisäksi pyyhkeet, jotka saatiin pois vaatekaapista tilaa viemästä. Pöytäliinat ja verhot viikkasin senkin sisälle. Tämä paransi todella paljon toiminnallisuutta, kun rajallinen vaatekomero on nyt pyhitetty vain vaatteille. Kierrätys- ja kirppismentaliteetillä hankitut huonekalut aiheuttavat sen, että väliaikaisratkaisuja pitää sietää, jos toimivaa säilytyskalustetta ei löydy nopeasti.
Talvimaisema on enoni maalaama. Kaisa Törmänen: Huoneentaulu, 2017, tussi.
Kirjasto/vierashuoneen tapetointi on edelleen kesken. Se pysähtyi siihen, että kaksi korkeaa lasivitriinikirjahyllyä pitäisi tyhjentää ja se on osoittautunut toistaiseksi ylivoimaiseksi urakaksi. Sen sijaan olen saanut kitattua ja hiottua toisen seinän kiinnnitysreikien kohdat, joten valmistelutyöt ovat kuitenkin hieman edenneet...
Kirjastohuone toimii myös minun työhuoneena, johon sijoitetaan perheessä keskustelua herättävät asiat, ennen kuin ne kenties pääsevät levittäytymään muualle kotiin. Tällaisia ovat esimerkiksi ikonit, sillä perittyjen ikonien lisäksi niitä on tullut myös lahjana, ja tätä Kazanin Jumalanäidin ikonia en pystynyt mitenkään vastustamaan. 

Epäileviä katseita on aiheuttanut kanahaukka, jonka myös pelastin mummolasta. Lintu oli kuollut takerruttuaan jalastaan verkkoon. Se ei ole siis kuollut metsästyksen vuoksi, mutta vietiin löydettäessä täytettäväksi. Lintu on mielestäni hyvin täytetty, joten en halunnut sitä myöskään hävittää. Sitä paitsi täytettyjen eläinten myynti on haasteellista, koska laki kieltää rauhoitettujen eläinten "hallussapidon, myynnin, vaihtamisen sekä tarjoamisen myytäväksi tai vaihdettavaksi", mikäli asianmukaisia papereita ei ole. Tämä hyllyn päällä istuva kanahaukka on täytetty ennen vuotta 1982, jolloin laji rauhoitettiin.

Jos täytettyjen eläinten hallussapito mietityttää, esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuus on kirjoittanut asiaa valaisevan artikkelin aiheesta.

Jotta sisustusasiat nytkähtäisivät eteenpäin pitäisi joko tyhjentää kirjahyllyt siirtoa ja tapetointia varten tai käydä yläkerrassa olevia pahvilaatikoita läpi, jotta keskeneräiset asiat eivät vaivaisi mieltä. Syksy on töiden osalta kiireistä aikaa, joten voi olla, että tämä keskeneräisyyden sietäminen jatkuu edelleen. Nukkekodin osalta valmiita muutoksia saa aikaan nopeammin, joten ehkä nautin aiemmin sen tuomasta ilosta.