Marie Antoinette

1700-luku, historiallisia pukuja, tanssia, hovielämää, visuaalista runsautta. Kuopion kaupunginteatterissa on Lotta Vaattovaraan tähdittämä Marie Antoinette.

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

1700-luvun rokokoo-aikakautta pidetään ns. hovityylinä. Tyylisuunta syntyi Ranskan hovissa ja levisi sieltä muualle Eurooppaan. Rokokoo on ensisijaisesti sisustus- ja huonekalutyyli, mutta sen vaikutus heijastui myös muille aloille. Tyylin piirteisiin kuului muun muassa sirot ja leikkisät, kaarevat linjat ja pastellimainen väriasteikko. Maalaustaiteessa näkyi muun muassa elämänilo, kauneus ja kepeän eroottiset kohtaukset. Kaikkea nautinnollista, mitä varallisuus ja hovielämä saattoi tarjota.

Itävaltalainen Marie Antoinette (1774-1793) oli vain 14-vuotias, kun hänet naitettiin Ranskan kuningas Ludvig XVI:n (1754-1793) kanssa poliittisista syistä. Marie Antoinette oli aikansa seuratuin henkilö ja muodin edelläkävijä. Hänestä puhuttiin, kirjoitettiin ja juoruttiin, hänen tyyliään kopioitiin samaan tapaan kuin nykyisin julkisuuden henkilöiltä.

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

Hovielämä

Teatterin lavalle on luotu todella upea hovimiljöö, jota täydentävät herkulliset kakkupöydät, hoviväen värikkäät ja runsaat asut, hiuslaitteista nyt puhumattakaan. Lavastuksesta ja pukusuunnittelusta kaikki kunnia Marie [saanko lisätä tähän "Antoinette"] Antikaiselle! Pukujen, peruukkien, tarpeiston ja lavastuksen valmistuksessa on käytetty useamman ammattilaisen joukkoa, jota ilman tuota visuaalista maailmaa ei olisi syntynyt. Luontokohtauksissa lavasteissa on käytetty valokuvaaja Kreetta Järvenpään valtavankokoisia kukka-asetelmavalokuvia Whispering ja Oh Marie. Esteetikolle kaiken tuon näkeminen ja katseleminen kutitteli mielihyvähermoja.

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

Tanssikohtaukset tukivat sitä riemun, ilon ja yltäkylläisyyden tunnelmaa, jota hovissa on tiettynä ajankohtana koettu. Kun kaikki oli vielä hyvin, ja kuningatar sai keskittyä itseensä ja hänen "olonsa oli kuin Fragonardin maalauksessa". Koreografiasta on vastannut Sanaz Hassani ja tanssimassa nähdään näyttelijöiden lisäksi Savonian tanssinopettajaopiskelijoita.

Jean-Honoré Fragonard: Keinu, n. 1767. Wallace Collection museo, Lontoo. Kuva: Wikipedia.

Kuningattaren arki

Näytelmän alkupuoli keskittyy Marie Antoinetten kepeään hovielämään, ihmissuhteisiin ja parisuhteen haasteisiin. Painostus perillisen saamiseksi on valtava, mutta terveydenhoito ennen modernia lääketiedettä on ymmärrettävästi pelottavaa.

Hovineidot myötäilevät kuningattaren ajatuksia ja liikkeitä. He istuutuvat, kun kuningatar istuu ja nousevat, kun kuningatar nousee. He toimivat myös korvina ja silminä hovin ulkopuolisesta elämästä tuoden kuningattarelle milloin mitäkin uutisia.

Ludvig XVI:n (Santeri Niskanen) ja Marie Antoinetten järjestetyllä avioliitolla pyrittiin vahvistamaan Ranskan ja Itävallan välistä liittoa. Pariskunnan persoonallisuudet olivat kuitenkin kaukana toisistaan. Ludvig oli sisäänpäinkääntynyt, ujo ja hän piti yksinäisistä harrastuksistaan. Marie Antoinette oli puolestaan eloisa, ulospäinsuuntautunut ja rohkea "seurapiiriperhonen", joka rakasti illallisia, pitkiä juhlia ja ylellistä muotia.

Vaikka Marie Antoinette oli vaikutusvaltainen ja tietyissä piireissä ihailun kohde, oli hän Ranskassa käytöksensä ja syntyperänsä vuoksi myös vihattu ja pilkattu.

Vallankumous

Ludvig XVI:n itsevaltainen hallinto ja Marie Antoinetten tuhlaileva ja pröystäilevä elämäntyyli aiheuttivat kansalaisissa tyytymättömyyttä, köyhyyttä, nälänhätää ja katkeruutta. Tilanteet eskaloituivat Ranskan suureen vallankumoukseen 1789.

Näytelmässä hallitsijapari näyttäytyy nuorelta, kokemattomalta ja osaamattomalta hallitakseen kuningaskuntansa asioita. Vääriä valintoja tehdään, eikä köyhän kansan tarpeita ymmärretä ja kuulla. Lopulta kansa ottaa vallan omiin käsiinsä. Hallitsijapari pakenee, mutta heidät otetaan kiinni Varannesin kylässä 1791.

Eugène Delacroix: Vapaus johtaa kansaa, 1830. Louvre, Pariisi. Kuva: Wikipedia.

Näytelmässä vallankumouskohtaukseen on lainattu sommitelma Eugène Delacroix'n kuuluisasta maalauksesta Vapaus johtaa kansaa, vaikkakin maalaus kuvaa vasta vuonna 1830 tapahtunutta kansannousua. Tämän kohtauksen herättäminen eloon sai aikaan kylmiä väreitä. Kuningas Ludvig XVI julistettiin syylliseksi ”salaliittoon yleistä vapautta ja valtion yleistä turvallisuutta vastaan”. Hänet teloitettiin 21. tammikuuta 1793. Marie Antoinette tuomittiin maanpetoksesta kuolemaan 16. lokakuuta 1793.

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

Vahva vai väärinymmärretty?

Näytelmä oli käsikirjoitettu hyvin. Katsoja saa nauttia läpi tarinan kauniista ja runsaista yksityiskohdista. Tarinan ydin ei kuitenkaan ole kevytkenkäinen koristeellisuus, vaan osittain myös ajankohtainen kommentti valtaan, sen käyttöön ja ihmisten tapaan nähdä elämä eri tavoin. Annettu vauraus ei kanna mukanaan pelkästään hyviä asioita, jos joutuu olemaan koko ajan tarkastelun alaisena. 

Vaikka tiesin, kuinka Marie Antoinettelle tulee lopulta käymään, oli tunnelma rakennettu näytelmään vahvasti, mutta ei onneksi kuolemaa repostellen. Lotta Vaattovaara loi näyttämölle vahvan naisen, joka jätti ristiriitaisen mielikuvan. Elämästään nauttiva ja perheestään huolehtiva kuningatar, joka joutui tahtomattaan maansa ja eurooppalaisen maailmanpolitiikan tukahduttamaksi. Hänen muistonsa elää kuitenkin edelleen vahvasti sekä historiassa että populaarikulttuurissa.

Kiitos Kuopion kaupunginteatteri erittäin vaikuttavasta ja viihdyttävästä kokonaisuudesta!

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

Rooleissa: Lotta Vaattovaara, Atte Antikainen, Riina Björkbacka, Akseli Ferrand, Sari Happonen, Sari Harju, Santeri Helinheimo, Mika Juusela, Katariina Lantto, Leea Lepistö, Santeri Niskanen, Mikko Paananen, Lina Patrikainen, Katri-Maria Peltola ja Ari-Kyösti Seppo.

Lapsiavustajat: Leo Jääskeläinen / Aarne Natunen / Noel Paloaro.

Mielipuolen päiväkirja

*kaupallinen yhteistyö Varkauden Teatteri

Organisaatiouudistus, organisaatiokaavio, prosessiuudistus, prosessikaavio… Tehokkuus- ja tuloslaskemat, kustannus- ja talousarviot. Erittäin tuttuja ja ajankohtaisia asioita omankin työni ympärillä.

Tiina Ruutiainen, Saara Saastamoinen, Pietari Pentikäinen, Pekka Johansson, Miia Immonen ja Jukka-Pekka Löhönen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Antero Putkonen (Pekka Johansson) on laskenta-assistentti, joka työskentelee nousujohdanteiseen tulevaisuuteen tavoittelevassa teknologiafirmassa. Hän on omasta mielestään erinomainen työntekijä ja ylivoimainen Excel-osaaja, joka uskoo ylennykseen. Firman työntekijöinä on karikatyyrimäisiä toimistotyöläisiä, joita johtaa nuori ja innovatiivinen, mutta sovinistinen Snushuvud (Pietari Pentikäinen). Hän puskee työntekijöitään parempiin ja tehokkaampiin tuloksiin, mutta miksi organisaatiokaaviot näyttävät kerta toisensa jälkeen vain monimutkaisemmilta?

Mihin aika hukkuu?

Eräänä aamuna Putkonen huolestuu, kun herätyskellon soidessa hänen kellostaan onkin kadonnut 11 minuuttia. Mitä ajan katoaminen tarkoittaa pidemmällä aikavälillä? Peiliin katsoessaan hän huomaa tukkansakin hävinneen jonnekin. Pekka Johanssonilla on hyvä tarinankertojan ääni ja rytmitys, joka sopii Putkosen rooliin, joka samaan aikaan sekä elää elämäänsä että kertoo tapahtumista katsojille. Putkosesta on tehty niin tavallinen, että kuka tahansa pystyy samaistumaan hänen asemaansa, vaikkei toimistotyö olisikaan tuttua. Hän on äärimmäisen tunnollinen ja herttaisen hyväuskoinen, joka muistaa muistuttaa muitakin siitä, että aina on hyvä päivä, kun muistaa vain ryhdistäytyä.

Antero Putkonen (Pekka Johansson). Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Minua huvitti, että toimistotyötä kuvaavissa kliseissä on valitettavasti perää. Putkosen työpisteellä olevat kirkkaan väriset post it -laput muistavat muistuttaa tekemättömistä tehtävistä, yhteydenotoista, kirjaamattomista asioista tai työkaverin viestistä. Puhuva kopiokone (Ville-Veikko Valtanen) ja printteri (Pietari Pentkäinen) tuntuvat tietävät toimiston asioista kaiken ja päivittelevät ääneen muun muassa työpaikan suhdekiemuroita. Väitän, että jokaisella työpaikalla on jokin paikka, jossa puhutaan niistä asioista, joista ei haluta toisten kuulevan. Mutta jos seinät osaisivat puhua…. Kopiohuoneet tuntuvat olleen suosittuja salaisille keskusteluille toimistotyöläisten keskuudessa, tosin tilojen tehokkuuskäytön näkökulmasta nämäkin lienevät jo kadonneen. Ei ole kustannustehokasta hukata neliöitä siihen, että kopiokoneille ja printtereille olisi omat huoneet, siksi laitteita onkin siirretty yhteisiin tiloihin tai käytäville.

Kova työ palkitaan

Antero Putkosen päättymätön usko omiin kykyihinsä kantaa lopulta hedelmää ja hän menestyy urallaan. Teknologiafirma myydään ulkomaiselle omistajalle, jonka myötä Putkosesta tulee Suomen konttorin toimitusjohtaja. Voimakas kasvu tuo mainetta, mutta taustalla häilyy kuitenkin pelko ajan hukkaamisesta ja tukan menettämisestä. Työelämä kuluttaa ja antaa viitteitä loppuunpalamisesta. Onko tuuhea tukka menestyksen mittari? Mitä tapahtuu ystäville menestyksen myötä?

Jussi Immonen, Pekka Johansson, Ville-Veikko Valtanen ja Pietari Pentikäinen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Ajankohtaisohjelmissa näytetään uutisia ja tilanteita maailmalta, pääseepä Putkonen haastateltavaksi A-talk -ohjelmaankin. Näissä kohtauksissa on onnistuttu piikittelemään yhteiskunnallisilla aiheilla ja uutisankkurit Keijo Leppänen (Jukka-Pekka Löhönen) ja Kirsi Alm-Siira (Saara Saastamoinen) ovat lukeneet esikuviaan erinomaisesti. Silti tulevaisuus ei näytä uutisten valossa positiiviselta, vaikka Alm-Siira lukisi ne samalla omalle hupsuudelleen kikatellen. Onko maailman oltava tällainen?

Tragedia toimii komediaa paremmin

Mielipuolen päiväkirja on käsikirjoitettu (Sami Keski-Vähälä ja Esa Leskinen) tragikomediaksi ja sen on ohjannut Varkauden Teatteriin Ville-Veikko Valtanen. Hän on tehnyt myös lavastus- ja videosuunnittelun. Näytelmä tähtää osoittamaan, kuinka länsimaiset yhteiskunnat imevät ihmisistä energian jatkuvalla tehostamisella ja itsensä ylittämisellä. Mutta miksi? Unohdetaanko tehokkuusajattelussa pysähtyä miettimään päämääriä ja sitä, miksi ja kenelle töitä tehdään? Aina on kuitenkin Putkosia, jotka jaksavat uskoa hyvään ja muistavat ryhdistäytyä.

Näytelmä on nimensä mukaisesti tragikomedia, mutta ensimmäinen puoliaika oli mielestäni liian hektinen. Ymmärrän, että tällä korostettiin entistä enemmän työelämän hulluutta, mielipuolisuutta, kun Putkosta tanssitettiin muun muassa Käärijän Cha cha chan tahtiin. Käärijäkin on tunnettu sanonnan lisäksi kappaleestaan It’s crazy, it’s party. Tiedän olevani katsojana haastava ja kovakuorinen kuin pähkinä etenkin komediallisuuden suhteen. Nautin tilannekomiikasta, mutta käsikirjoitettu huumori on vaikea pala, elleivät näyttelijät saa luotua tilanteita luonnollisiksi. Erityismaininta kuitenkin videolla vauhdikkaasti ja värikylläisesti flossanneelle* Frank Härköselle, huikea heittäytyminen ja hymyilyttävän hyvänmielinen hetki! 

(*floss dance = hittitanssi, jossa heilutellaan lantiota ja suoria käsiä edestakaisin)

Tämän vuoksi näytelmä voitti minut puolelleen vasta toisen puoliajan myötä. Hahmot olivat syventyneet ja tarina edennyt komediasta traagisuuden puolelle. Tragedia sattuu ja pistää syvemmälle kuin hetken komedia. Putkosen elämä ei olekaan sitä mitä hän on toivonut ja koko elämänsä tavoitellut.

Mikä lopulta on tärkeintä?

Mielipuolen päiväkirja sai ajattelemaan paitsi yksittäisen työntekijän myös työyhteisön merkitystä. Vaikka olisit ”erinomainen työntekijä ja ylivoimainen Excel-osaaja”, se ei vie sinua välttämättä mihinkään. Tarvitset työyhteisön tukea menestyäksesi, vaikka meidät huijataan pärjäämään yksin ja menestymään kukin ”oman onnensa seppänä”.

Näytelmän alussa itsenäisenä ja ujona puurtajana Antero Putkonen on salaa ihastunut työkaveriinsa Kirstiin (Saara Saastamoinen), mutta ei uskalla kertoa tälle tunteistaan. Kirsti on vahva ja suorasanainen nainen, joka oikoo sovinistisen johtajan Snushuvudin lauseita. Tällaiset naiset tuntuvat pelottavan.

Pekka Johansson ja Saara Saastamoinen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Putkosen menestyttyä urallaan, hän unohtaa hetkeksi entiset työkaverinsa, vaikka heillä on edelleen vaikutusta hänen elämäänsä. Kirstinkään elämä ei oletuksista huolimatta mennyt niin kuin kaikki olivat ehkä etukäteen ajatelleet. Tavattuaan vuosien jälkeen sattumalta Anteron kadulla, Kirsti yrittää löytää yhteyden hänen ja Anteron välille uudelleen. Saara Saastamoinen on mielestäni omimmillaan näissä syvällisten pohdiskelijoiden rooleissa, jolloin lempeys ja äänensävyt luovat luottamusta henkilöhahmoja kohtaan enemmän kuin äkkipikaisten hahmojen karikatyyrimäiset naiset.

Näytelmän loppu oli itselleni ennalta-arvattava, mutta silti koskettava ja vaikuttavasti toteutettu. Se antaa raikkaalla tavalla äänen inhimillisyydelle, joka kyseenalaistaa valintojamme ja maailmaa, jossa elämme. Musiikki (Sami Ruutiainen) on tässäkin tärkeä tunnelmanluoja. Tänään on hyvä päivä, mutta pitääkö aina ryhdistäytyä?

Mielipuolen päiväkirjaa esitetään Varkauden Teatterissa 18.5.2024 saakka.

Rottien pyhimys

Suomen keskiaikaisissa kirkoissa pääsee mielestäni edelleen osaksi sitä tunnelmaa, kun uskonto on ollut arkielämässä enemmän läsnä ja opettajan roolissa. Kuinka lukutaidoton kansa on kuvia katselemalla muistanut Raamatun lauseita ja opetuksia. Työteliäässä ja raskaassa arjessa ei ole ollut juuri muita kuvia. Kirkkoon on tultu kuulemaan sanaa ja katsomaan kuvia.

Usein osalta tuntuu edelleen unohtuvan, että Suomi - vaikka sitä ei valtiona tuolloin vielä ollutkaan - oli katolinen. Kuva ja sana täydensivät toisiaan, kunnes luterilaisuuden myötä kirkoista pyyhittiin kuvat ja pyhimykset lähes kokonaan. Minun on vaikea suhtautua kuulemiini kommentteihin, joissa "puhdasoppiset luterilaiset" kritisoivat kuvallisia kirkkoja ja niiden pyhimyksiä (tähän sisältyy katolisuuden lisäksi myös ortodoksisuus). Ei se luterilaisuus tyhjästä ole kehittynyt, jonka vuoksi kannatan ekumeenisuutta ja ylipäänsä ymmärrystä toisista uskonnoista. Ainakin luterilaisiin seurakuntasaleihin on havaintojeni mukaan ilmestynyt ikoneita, ja puheissa kuulee myös kaipuuta kuvallisuuteen, joten taiteella on mielestäni merkityksellinen rooli myös nykyisissä luterilaisissa kirkoissa.

Hattulan kirkko

Keskiaikaiset kirkot esineistöineen näyttävät millainen aika ja yhteiskunta oli 1100-1500-luvuilla. Syvällisemmin, mutta romaanin muotoon kirjoitettua ajankuvaa voi lukea Anneli Kannon teoksesta Rottien pyhimys. Kirja on etenkin näin taidehistorioitsijalle erinomaisen viihdyttävä, jännittäväkin. Rottien pyhimys kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalausprojektista 1500-luvulla ja siihen kietoutuvista ihmisistä. Teos on fiktiivinen, mutta perustuu faktoihin jopa niin hyvin, että romaanin on helppo kuvitella olleen totta. Tämä lienee syy siihen, miksi Hattulan kirkkoon on kirjan ilmestymisen jälkeen ollut suorastaan kansainvaellus. Hattulan seurakunnan sivuilta löytyi tieto, että kesällä 2023 kirkossa vieraili lähes 14 000 kävijää.

Oma pitkäaikanen haaveeni vierailla Hattulan kirkossa toteutui jo kesällä 2013, kun tein matkan Hämeen vanhimpaan kirkkoon. Viimesyksyinen matkani Lohjalle, Pyhän Laurin kirkkoon jatkaa myös Anneli Kannon romaania ja historiallista tutkimustietoa, jonka mukaan Lohjan kirkon maalarit olisivat samat, jotka olivat maalanneet Hattulan kirkon.

Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg, Jyri Ojansivu, Antti Virmavirta, Sonja Silvander-Valo, Johanna Reilin. Kuva: Tapio Aulu.

Hämeenlinnan teatteri

Näiden keskiaikaisten kirkkojen ja Anneli Kannon romaanin innoittamana päätin tehdä myös teatterimatkan keskiajalle. Hämeenlinnan teatteri on tuonut Rottien pyhimyksen teatterin lavalle 120-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Näytelmän on ohjannut Milko Lehto ja sen ovat dramatisoineet Milko Lehto ja Katja Krohn. Anne Laatikainen on suunnitellut aikakauteen sopivat upeat asut ja lavastuksesta on vastannut Juha Mäkipää.

"Hattulan pitäjässä uusi uljas kirkko on valmistunut ja se tarvitsee seinilleen maalaukset Jumalan kunniaksi ja kirkkokansan opetukseksi. Työhön palkataan kaukaa Ruotsinmaalta kirkkomaalarimestarit Andreas Pictor (Antti Virmavirta), Mestari Martinus (Mikko Nousiainen) ja apupoikansa Vilppu (Miika Suonperä). Maalarien saapuminen syrjäiseen pitäjään aiheuttaa hälyä kyläläisissä, sillä edustavathan he sivistystä, taiteilijuutta ja jumalaista mystisyyttä, jota harvoin on Hattulassa nähty.

Työn edistyessä sattuu apupoika Vilpulle onnettomuus, joka pakottaa mestarit etsimään apuvoimia. Kun muita tarjokkaita ei ole, joutuvat he palkkaamaan avukseen tiilimestarin orvon Pelliinan (Sonja Silvander-Valo). Hänen pestaamisensa herättää kuohuntaa, onhan hän nainen, syrjäläinen ja usean mielestä mieleltään epävakaa, mutta osoittautuu taitavaksi ja nopeaoppiseksi. Ja niin maalaminen pääsee vauhtiin intohimolla, vimmalla ja käänteillä, joita kukaan ei olisi voinut aavistaa."

Miika Suonperä, Antti Virmavirta, Mikko Nousiainen. Kuva: Tapio Aulu.

Näyttelijävalinnoista

Mietin etukäteen, että saadaanko teatteriesitykseen upotettua kaikki kirjan käänteet, ja siinä oli onnistuttu hyvin. Esitys kestää noin kolme tuntia sisältäen väliajan. Aina on myös riski, että kun itse kuvittelee kirjan hahmot tietynlaisiksi, näytelmäversio ei kohtaa kuvitelmia. Siksi jännitin erityisesti Antti Virmavirran esittämää Andreas Pictoria ja Mikko Nousiaisen Mestari Martinusta. Kuinka "kasvottomat" keskiajan hahmot toimisivat julkisuudesta tutuilla kasvoilla?

Virmavirran näyttelemä Andreas Pictor on onnistunut tulkinta vanhasta mestarista, joka osaa olla opetuksessaan tiukka, mutta tarvittaessa lempeän isällinen. Itseäni häiritsi ainoastaan se, että mielestäni kirjan hauskimmassa kohdassa, jossa Andreas moittii kirkon seinälle maalattuja saunavihtoja, kuvittelin äänen aggressiivisemmaksi ja vahvemmaksi, kun Virmavirta on tulkinnut osion enemmän hermostuneen yllättyneeksi. Hän saa kohtauksen mielessäni anteeksi näytelmän loppupuolella, jossa Andreas Pictor lohduttaa Pelliinaa ja kaivaa tästä esiin sisäistä voimaa ja rohkeutta hieman yllättävälläkin tavalla. Yksi näytelmän vahvimmista ja tunteikkaimmista kohtauksista, jossa on kuitenkin lempeyttä ja lämpöä. (Nenäliinavaroitus.)

Jos ihan rehellisiä ollaan, ajattelin ensin, että Mikko Nousiainen on liian hyvännäköinen näyttelemään keskiaikaista maalaria, vaikka romaanissakin muistaakseni viitataan Mestari Martinuksen ulkonäköön. Nousiainen kuitenkin onnistui vakuuttamaan omassa roolissaan siten, että näyttelijä katosi roolihahmon alle. Romaanissa muistelin Andreas Pictorin olleen isommassa roolissa, mutta näytelmässä Mestari Martinuksella onkin keskeisempi tehtävä tarinan kuljettamisen kannalta. On vaikea kirjoittaa Nousiaisen roolista ilman, että paljastaa juonenkäänteistä liikaa, sillä tekisi mieli kuvailla yksityiskohtaisesti herkutellen useampi kohtaus, jossa huomasin sykkeeni kohoavan. Hän osaa luoda jännitteisiä henkilökemioita lavalle pienin elein, jolloin juonta kuljetetaan katsojalle sopivalla tahdilla, ettei kaikki paljastu kerralla. Mestari Martinus ottaa vahvan roolin myös silloin, kun Andreas Pictor on sattunut juopottelemaan hieman liikaa.  

Miika Suonperän näyttelemä apupoika Vilppu oli kuvitelmistani poiketen ivallisempi ja luonteeltaan terävämpi. Mutta näytelmän myötä Suonperä teki Vilpusta paremman kuin kuvitelmissani. Hän osoitti vahvemmin syyt ja seuraukset Vilpun käytökselle ja teki roolityöllään hänestä inhimillisemmän ja kokonaisemman persoonan.

Mikko Nousiainen, Panu Valo, Antti Virmavirta. Kuva: Tapio Aulu.

Panu Valo näyttelee nuorta kirkkoherra Petrus Herckepaeusta, joka kamppailee saavuttaakseen seurakunnan arvostuksen, mutta samalla epäilee maalareiden toimia ja kuvien sopivuutta Herran huoneeseen. Valo on myös onnistunut antamaan roolihahmolleen kehityskaaren; hieman ärsyttävästä ja virkaintoisesta kirkkoherrasta kasvaa lopulta seurakunnan arvostama esipaimen. Herckepaeuksen rooli kuvaa hyvin aikaa ja yhteiskunnallista asemaa, jolloin koulutus ei ollut kaikkien saatavilla.

Birgitta Putkonen, Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg. Kuva: Tapio Aulu.

Lasse Sandbergin näyttelemä kirkkoväärti Klemetti on täydellinen mielleyhtymä kirjan roolihahmon kanssa. Kirkkoherraa vanhempi ja käytännön asioissa kokeneempi Klemetti on monessa juonenkäänteessä se, joka kirkon asioita oikeasti ohjailee Herckepaeuksen vielä hakiessa rooliaan. Vahva ja suorasanainen Klemetti näkee kirkossa - ja sen ympärillä - tapahtuvat asiat usein muita laajemmin. Seurakunta kaipaa näitä kansan ja kirkonmiesten välissä olevia inhimillisiä voimahahmoja.

Sonja Silvander-Valo. Kuva: Tapio Aulu.

Näytelmän tärkeimmän roolin esittää Sonja Silvander-Valo. Hän on outolintu ja hyljeksitty Pelliina, tiilimestari Rutgerin adoptoima orpotytär, jolle tämä opetti keramiikan lisäksi kieliä, lukemista ja laskemista. Ennen kuulumatonta, että rahvaalle tytölle, saati mieleltään vajaalle opetettaisiin tuollaisia taitoja. Jälleen tärkeä yhteiskunnallisen kehityksen näkökulma, joka ei valitettavasti vieläkään toteudu kaikkialla.

Minulle oli näytelmän kannalta tärkeää, että Silvander-Valo oli itselleni uusi kasvo. Näin en ollut ladannut häneen näyttelijänä ennakko-odotuksia tai -luuloja. Hän oli Pelliina. Ja kuinka vahvasti ja uskottavasti hän toi esiin kaikki tunteet; ensijärkytys kirkkoon astuessa, kun epätietoisuus maalauksista ja kuvista aiheuttaa kauhua, aina siihen rohkeuden siemenen kasvuun, että hänen annetaan hiertää väripigmenttejä ja lopulta sivellin käteen. Mielestäni yksi tärkeimmistä tarinan opetuksista on se, mikä merkitys opettamisella, rohkaisulla ja toisen tukemisella on mihin tahansa asiaan. Mikä merkitys ihmisyydelle syntyy siitä, että joku toinen uskoo sinuun ja osoittaa sen.

Oli nautinnollista katsoa ja elää Pelliinan myötä kaikki se hämmennys ja lapsenomainen riemu uuden oppimisesta. Katsoa kuinka maalaukset hiljalleen syntyvät seinille, ja kuinka Andreas Pictor ja Mestari Martinus opettavat hänelle pyhien symboliikkaa ja merkitystä. Kuvasuunnittelusta erityiskiitokset Toni Haaraselle, valosuunnittelusta Jari Vuorelle ja äänisuunnittelusta Lauri Malinille. Ilman heitä häkellyttävän upeasti toteutetut kirkkokohtaukset olisivat jääneet kolkoiksi.

Mikko Nousiainen, Panu Valo, Johanna Reilin, Jyri Ojansivu, Katariina Kuisma-Syrmä, Birgitta Putkonen, Henna-Maija Alitalo. Kuva: Tapio Aulu.

Vereväkielinen

Rottien pyhimys oli reippaasti eteenpäin kulkeva kokonaisuus juonenkäänteitä, historiaa, tunteita ja huumoria. Anneli Kanto on onnistunut romaanissaan luomaan henkilöhahmoistaan moniulotteiset siten, ettei yksikään tarinan hahmo ole vain hyvä tai paha. Sellaisiahan me kaikki olemme; pääsääntöisesti hyväntahtoisia, mutta reagoimme ärsykkeisiin, tilanteisiin, vietteihin ja tarkoitusperiin eri tavoin riippuen siitä, kuinka toiset henkilöt meitä kohtaan käyttäytyvät.

Esitykset ovat olleet suosittuja, vaikka katsojakunta oli iältään ainakin oman vierailuni aikaan suhteellisen korkea. Aiheena keskiaikaisten kirkkomaalausten tarina ei ehkä ensikuulemalta ole kaikkein jännittävin(?), mutta uskallan väittää, että se yllättää positiivisesti. Näytelmän jälkeen tosin kuulin erään vanhemman miehen kommentoivan, että näytelmä ei ollut häntä varten. Hänen seurassaan ollut nainen kysyi syytä ja tämä vastasi, että kielenkäyttö oli järkyttävää, pitikö koko esityksen ajan puhua alatyylisesti?

Niin, tämä tulenee yllätyksenä heille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet. Näytelmää ja romaania kuvaillaan vereväkieliseksi, joka tarkoittaa sitä, että Anneli Kanto on tutkinut keskiajan kirosanoja ja sanontoja tutkijoiden Mikko Heikkilän ja Veli-Pekka Toropaisen avustuksella. Niitä on sekä kirjassa että näytelmässä melko runsaasti:

"Esimerkiksi kirjan kirosanat ovat peräisin Toropaisen tutkimista vanhoista käräjäasiakirjoista, joissa kuvataan ihmisten välisiä riitoja ja herjauksia. Vanhoja solvauksia löytyi myös netissä toteutetusta ruotsalaisen Skoklosterin linnan kiroilukoulusta", Anneli Kanto kuvailee Marjo Kytöharjun haastattelussa.

Mutta jälleen palauttaisin ymmärryksen ajankuvaan. Kuinka moni luulee, että kouluttamaton rahvas on keskiajalla miettinyt kielenkäyttöään samalla tavalla kuin nyky-yhteiskunnassa? Kielikin oli aivan erilainen, sillä Mikael Agricola (1510-1557) alkoi 1500-luvulla vasta luoda suomen kieltä. Ja samalla huomauttaisin, että jokainen meistä tietää omat suosikkikirosanansa ja toisaalta nuorison viljelemän runsaan v-sanan käytön, joka useimmilla laimenee sitä mukaa, kun siirrytään työelämään.

Miika Suonperä, Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg, Jyri Ojansivu, Antti Virmavirta, Sonja Silvander-Valo, Johanna Reilin, Panu Valo, Birgitta Putkonen. Kuva: Tapio Aulu.

Hämeenlinnan teatteri on tehnyt kunniaa Anneli Kannon romaanille ja Rottien pyhimys on myös visuaalisesti hienoa teatteria. Suosiosta kertoo se, että kaikki kevään esitykset ovat loppuunvarattuja yhtä lukuun ottamatta.

Rottien pyhimyksestä ovat aiemmin kirjoittaneet myös:

• Kirjakko ruispellossa
• Kirsin Book Club
• Kulttuuritoimitus

Ajatuksia teatterijuhlavuodesta

*kaupallinen yhteistyö Varkauden Teatteri

Varkauden Teatterin henkilöstöä Baskervillen koira -näytelmän ensi-illassa.

Varkauden Teatterin 110-vuotisjuhlavuosi alkaa olla lopuillaan. Haluan kuitenkin kirjata vielä muistiin ajatuksia ja huomioita, joita vuosi on herättänyt. Lähdin yhteistyöhön uteliaisuudella, sillä en ole ollut aiemmin kovin ahkera teatterikävijä, vaikka yhdestäkään näkemästäni esityksestä en ole koskaan lähtenyt pettyneenä. Teatterikokemukseni ovat rajautuneet aiemmin lähinnä Kuopion kaupunginteatteriin.

Uuden paikkakunnan teatteri ja sen näyttelijät tuntuivat mielenkiintoiselta haasteelta. Kaiken kokemuksen voisi aloittaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä, koska en tiennyt Varkauden Teatterista mitään. Ulkonäköään suurempi, kaunis ja vanha keltainen puutalo kätkee sisäänsä teatterin taikaa, johon pääsin tutustumaan Behind the scenes-kierroksella.

Varkauden Teatterin henkilöstöä Lasinen eläintarha -näytelmän ensi-illassa.

Ensimmäinen näkemäni näytelmä oli Tennessee Williamsin klassikkoteos Lasinen eläintarha, josta itse asiassa muodostui toinen juhlavuoden näytelmäsuosikkini. Tässä oli upea puvustus ja sellainen lavastus, että olisin voinut ottaa näytelmän huonekaluja ja esineitä omaankin kotiin. Näytelmässä käsiteltiin paljon kipeitä asioita, jonka vuoksi huomasin pitäväni tästä tyylilajista samaan tapaan kuin kuvataiteessa: se mikä vähän sattuu, vaikuttaa mielessä pidempään ja syvällisemmin kuin pelkkä komedia tai kauniisti kuvatut asiat.

Musiikkikomediaksi ”piilotettu” Iltatähti oli hauska, mutta käsitteli rivien välissä myös vaikeita asioita muun muassa vanhuuteen, dementiaan, vanhainkoteihin, yksinäisyyteen, haaveisiin ja terveydenhoitoon liittyen. Iltatähti oli toinen juhlavuoden näytelmäsuosikkini.

Yleisön rooli teatterissa

Asia, mikä tuli itselleni yllätyksenä ja täysin uutena asiana oli Varkauden Teatterin yleisö. Olin tottunut sellaiseen perinteiseen(?) roolitukseen, jossa teatterin lavalla tapahtuvat asiat ovat omassa ”kuplassaan” ja katsomossa istuva yleisö katselee hiljaisuudessa näytelmän alusta loppuun. Lavan ja katsomon välillä on ikään kuin näkymätön verho. Aplodit ja muu suosionosoitus annetaan esityksen lopuksi.

Näin ei kuitenkaan ole Varkauden Teatterissa. Muistan, että olin ensimmäisellä kerralla aivan puulla päähän lyöty ja jopa närkästynyt siitä, että joku yleisöstä nauroi äänekkäästi. Toisessa kohtauksessa jotkut antoivat väliaplodit ja minä mietin, että mitä täällä tapahtuu? Onko äänekkäästi nauraminen soveliasta ja eikö ”ylimääräiset” väliaplodit katkaise näytelmän tunnelman? Lasisen eläintarhan tunnelma oli läpi esityksen melankolinen ja painostava, joten siellä pieniin ilon aiheisiin liittyneet yleisön naurahdukset tuntuivat rikkovan oman katsomiskokemukseni. Tai näin ensin ajattelin.

Olin niin häkeltynyt yleisön vahvasta reagoinnista näytelmään, että kävin tutkimassa Varkauden Teatterin nettisivuja jälkikäteen tarkemmin. Siellä lukikin Vinkkejä teatteriin tulijalle -osiossa, että ” Väliaplodit ovat sallittuja ja jopa toivottuja. Meillä saa nauraa ja eläytyä mukana. Kovaäänistä juttelua tulee kuitenkin välttää, jotta kanssakatsojatkin saavat nauttia esityksestä.” Ai tämä onkin ihan sallittua? Vinkkisivu oli kaikin puolin hyödyllinen, sillä sitä lukemalla kynnys astua teatteriin varmasti madaltuu, kun tietää miten toimia ja kuinka olla:

Meillä [Varkauden Teatterissa] sinun on ok…

• kysyä henkilökunnalta, jos et tiedä.
• lähettää henkilökunnallemme esim. kukkia loppukiitoksiin. Jätä muistamiset naulakkohenkilökunnalle.
• nauraa, itkeä ja tuntea.
• jättää ylimääräiset tavarat naulakkoon.
• antaa palautetta. Löydät aulasta palautelaatikon.
• tulla juttelemaan näyttelijöiden kanssa.
• tulla yksin.
• tilata väliaikatarjoilu etukäteen.
• ohjeistuksesta huolimatta jäädä istumaan katsomoon väliajan ajaksi

Meillä sinun ei tarvitse

• laittaa pukua päälle.
• kaatua hajuvesipulloon. Kanssakatsojasikin arvostavat toisten huomioimista.
• tulla yksin, jos et halua. Vapaaehtoiset Teatterikaverimme kutsuvat sinut kanssaan nauttimaan esityksistä.

Käsi ylös, jos joku muukin on teatterin väliajalla joskus miettinyt, että onko ok jäädä istumaan, jos ei ole tilannut väliaikatarjoilua tai ei tarvitse käydä vessassa? Käsi ylös, jos joku on miettinyt, saako teatteriin mennä ihan tavallisissa vaatteissa? Kaikkien teattereiden nettisivuilta pitäisi löytyä tällainen vinkkilista! Minulle tuli todella huojentunut ja vapautunut olo, että saan olla ja mennä katsomaan teatteria juuri sellaisena kuin olen.

Minulta on joskus kysytty etikettiohjeita gallerioihin ja näyttelyiden avajaisiin, joten tästä aiheesta pitänee joskus kirjoittaa, kun huomasin näiden teatterivinkkien vaikutuksen itseeni. Museo- ja galleriakenttä on itselleni tuttu, joten olen unohtanut, että joku voi kokea samanlaista epävarmuutta siellä kuin minä teatterimaailmassa.

Tunnelma vapautuu

Toinen näkemäni näytelmä oli huumoria räiskyvä revyy Savonmuan piätön historia. Tässä esityksessä yleisön välitön reagointi nauruin ja aplodein kesken esityksen nosti tunnelmaa entisestään. Ensimmäisen ”järkytyksen” jälkeen olin tilanteeseen jo tottunut ja aloin itsekin katsojana vapautua tunnelmaan.

Savonmuan piätön historia.

Pohdin jälkikäteen omaa reaktiotani ja sen muutosta teatterivuoden aikana. Tarkkailin yleisön reagointia näytelmien lomassa ja tulin siihen tulokseen, että Varkauden Teatterissa yleisö on ottanut teatterin ikään kuin toiseksi kodikseen. Siellä on varmasti paljon vakiokävijöitä, joille teatteriin meneminen on samanlainen harrastus kuin minulle se, että käyn museoissa. Kulttuurista nautitaan ja näyttelijöille halutaan osoittaa tukea ja arvostusta koko esityksen läpi. Huomasin suhtautuvani lämpimästi tähän oivallukseen ja ajattelevani, kuinka hienoa tuollainen yhteys yleisön ja näyttelijöiden välillä on. Enää lavan ja katsomon välillä ei ollutkaan sitä näkymätöntä verhoa, vaan kaikki muodostivat esityksissä näytelmän kokonaisuuden. Sen tunnelman, jolla Varkauden Teatteri luo näytelmiinsä tervetulleen tunnelman.

Kiinnostus teattereita kohtaan kasvaa

Varkauden Teatteri herätti uutuudenviehätyksen, jonka ansiosta huomasin kiinnostuvani enemmän teattereista myös muualla Suomessa. Pääsin irti siitä ajatuksesta, että teatterin tulisi olla omalla paikkakunnalla, jotta sinne tulee lähdettyä. Tämä vaatii kuitenkin enemmän viitseliäisyyttä ja aikaa, sillä museoista poiketen teatteriesityksiä ei voi lähteä katsomaan kovin kauas ilman, että siitä tulee kahden päivän matka. Museoissa voi vierailla päiväretken verran, mutta teatteriesitysten painottuessa iltaan, tulee julkisilla kulkiessa matkasta tavallisesti yön yli reissu (jolloin elämyksen hinta myös kohoaa mahdollisten majoituskustannusten verran).

Kesäteattereissa vierailin Iisalmessa, Kiuruvedellä ja Nilsiässä. Ammattiteattereiden esityksiä olen käynyt vuoden aikana katsomassa Kuopion ja Varkauden lisäksi Helsingissä, Turussa ja Hämeenlinnassa. Minusta on vuodessa kasvanut teatterikiinnostuja.

Ja tiedättekö mitä? Se, että Varkaudessa yleisön aktiivinen reagointi esityksiin aluksi häiritsi, on vaivannut poissaolollaan välillä muualla. Kävin esimerkiksi katsomassa erään komediallisen draamaesityksen, jossa oli kohtauksia, jotka olisivat kaivanneet yleisön vahvempaa ”tukea” näyttelijöille. Huomasin eräässä kohtauksessa, että yksi tai kaksi katsojaa aloittivat taputtamaan väliaplodeja, mutta kukaan ei lähtenyt mukaan. Tilanne hiljeni ja näyttäytyi minulle kiusallisena. Tilanne oli näyttelijöiden puolelta hauska ja taidokas, joka olisi ansainnut suosionosoituksia.

Asia, mikä tuntuu minulle teatterissa itsestään selvältä, on esityksen lopussa aplodit seisten, mikäli esitys on ollut erittäin ansiokas. En ole vielä päässyt ihan selville siitä, mitkä kaikki asiat tähän vaikuttavat, nouseeko yleisö seisomaan vaiko ei. Sen verran kerrottakoon, että oman kokemukseni mukaan Varkaudessa ja Kuopiossa aplodeja annetaan seisten melko usein, vaikka koko yleisö ei tähän yhtyisikään. Olin suorastaan pöyristynyt, että eräässä esityksessä Savon ulkopuolella yksikään ei noussut loppuaplodien aikana seisomaan, vaikka näytelmä oli kaikin puolin huikea, ja omalla mittapuullani kenties tähänastisen elämäni upein teatterielämys. Ettekö te muut nähneet samaa kuin minä?! Vieressäni ollut matkakumppani kuiskasikin, että Kuopiossa yleisö olisi ollut jo seisaallaan.

Näyttelijät

Uusien teattereiden kohdalla nautin eniten siitä, että näyttelijät ovat vieraita, eikä heihin ole ehtinyt muodostaa minkäänlaista mielipidettä. Tällöin näytelmän tunnelmaan keskittyy toisella tavalla kuin silloin, jos mukana on tuttu tai kuuluisa näyttelijä. Varkaudessa kaikki näyttelijät olivat itselleni uusia.

Lasinen eläintarha. Pietari Pentikäinen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Lasisessa eläintarhassa vaikutuin Pietari Pentikäisen luomasta herkästä ja taiteellisesta nuorukaisesta (Tom Wingfield), joka joutui olosuhteiden pakosta elämään toisenlaista elämää kuin toivoi. Tom Wingfieldin roolissa Pentikäinen sai ilmaista herkkyyden lisäksi turhautumista, tuskaa, vihaa ja tunteiden ristipainetta. Muissa näytelmärooleissa Pentikäinen esiintyi huumoripainotteisemmin, mikä sopii hänen ilmeikkäälle olemukselleen. Jäin kuitenkin kaipaamaan lisää sitä vakavampaa tunneilmaisua, johon koen hänellä olevan paljon annettavaa. Nuorehkot miehet ymmärrettävästi käsikirjoitetaan komeiden miesten rooleihin, mutta koen hänen potentiaalinsa menevän hukkaan pelkissä perinteisissä nuoren miehen rooleissa.

Lasinen eläintarha. Saara Saastamoinen, Katariina Lohiniva, Pietari Pentikäinen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Pentikäisen tavoin Saara Saastamoinen teki huikean ensivaikutelman Lasisen eläintarhan Laurana. Laura Wingfield oli raajarikko, traumatisoitunut ja pelkäsi sosiaalisia tilanteita. Saastamoinen sai koottua rooliinsa herkän ja haavoittuvan Lauran, jonka sisäinen maailma heijastui katsojalle kuitenkin ensisilmäystä syvällisemmin. Muissa näytelmissä Saastamoisella oli juonen kannalta tärkeä asema, mutta roolit olivat muuten mielestäni sivuosassa. En päässyt tutustumaan vuoden aikana Saastamoisenkaan osaamiseen niin hyvin kuin olin etukäteen ajatellut.

Iltatähti. Marja Sundgrén. Taustalla Pietari Pentikäinen ja Tiina Ruutiainen. Kuva: Petteri Aartolahti. 

Vuoden yllättäjä oli mielestäni Marja Sundgrén, jonka Iltatähdessä esittämä Hertta-vanhus rikkoi ennakko-oletuksia vanhainkodin mummoista. Marja Sundgrénilla oli Mimmi Rantalan lisäksi näytelmän runsaimmat ja moniulotteisimmat roolit, joissa ensinäkemän alta paljastui yllätyksiä. Sundgrén loi Hertasta hahmon, joka ei ollut vain humoristinen mummo teatterin lavalla, vaan kirjava joukko tunteita käärittynä kovakuoriseen pakettiin. Uskottava ja samaistuttava hahmo, joka sai peilaamaan omiakin tunteita, unelmia ja haaveita.

Baskervillen koira. Pietari Pentikäinen, Saara Saastamoinen, Ville-Veikko Valtanen. Kuva: Petteri Aartolahti.

Varkauden Teatterin muistettavin näyttelijä on Ville-Veikko Valtanen, joka on kahminut huomion kaikissa rooleissaan, joita vuoden aikana ehdin nähdä. Hän on onnistunut tekemään jopa sivuroolihahmoistaan sellaisia, että katsoja ei voi niitä unohtaa. Valtanen on omimmillaan huumoripainotteisissa rooleissa, mutta toisaalta hän osaa punoa kieroa huumoria myös hahmoihin, joissa sitä ei ensinäkemältä ole. Onnistunein Valtasen roolisuoritus on mielestäni Baskervillen koirassa, jossa hän esittää perhostenkeräilijä Stapletonia. Ylisuojeleva ja maaniselta näyttäytyvä hahmo on saatu oudolla tavalla pelottavaksi, kun ulosanti on kikatteleva, mutta puheessaan terävä. Valtanen vaikuttaa olevan Varkauden Teatterin kulmakivi, jonka voisi heittää rooliin kuin rooliin huoletta, ja hän loihtisi siitä omanlaisensa ja yleisöön vetoavan kokonaisuuden.

Tietenkin ymmärrän, että kaikki näyttelijät eivät pääse rooleissaan yhtä näkyville, sillä riippuu näytelmästä ja siitä, millainen rooli heille on näytelmässä annettu. Tämän vuoksi toivon, että Varkauden Teatteri jatkaa monipuolisella ohjelmistolla myös tulevaisuudessa. Komedialliset esitykset vetoavat valtaväestöön ja ovat usein helposti lähestyttäviä, mutta kuten kirjoitin, ”se mikä vähän sattuu, vaikuttaa mielessä pidempään ja syvällisemmin kuin pelkkä komedia tai kauniisti kuvatut asiat”.

Kiitos juhlavuoden yhteistyöstä Varkauden Teatteri!

Savonmuan piätön historia

*kaupallinen yhteistyö

Varkauden Teatteri juhlii 110-vuotista historiaansa revyy-tunnelmissa näytelmällä Savonmuan piätön historia. Käsikirjoituksesta, ohjauksesta ja lavastuksesta vastaa Seppo Honkonen. Kirkkonummella asuva Honkonen kertoi saaneensa idean näytelmään Varkauden Teatterin aiemmalta teatterinjohtajalta Kari Suhoselta:

”Minulle ehdotettiin, että tekisin teatterin 110-vuosijuhlan kunniaksi musiikkia sisältävän Monty Python -tyyppisen pläjäyksen, joka saisi olla maailman hauskin. Totta kai suostuin. Myöhemmin minulle tarkennettiin, että esityksen pitäisi kertoa savolaisista. Mielestäni on hyvin savolaista palkata hommaan henkilö, joka ei tiedä aiheesta mitään!”, Honkonen kertoo. Hän jatkaa pilke silmäkulmassa, että ”Henkilökohtaisesti minulla ei ollut alun perin mitään savolaisia vastaan, mutta nyt joudun ehkä turvautumaan terapiaan.”

Miten Savo on syntynyt ja mitä sen eri historian vaiheisiin on sisältynyt? Näihin kaikkiin saadaan vastaus, niin mytologinen, kulttuurihistoriallinen kuin tieteellinenkin näkökulma, mutta vastuu kuullusta ja nähdystä jää savolaiseen tapaan katsojalle itselleen. Esityksessä käsitellään muun muassa käytyjä sotia, Savon rajojen muodostumista, savolaisten perimää ja sairauksia, sillä missään ei Seppo Honkosen mukaan olla näin hyviä sairastamaan.

Ja miten muuten katsoja ymmärtäisi savolaisia syvällisesti kuin muistelemalla merkittäviä savolaispersoonia. Lavalle marssitetaan niin historian, taiteen, politiikan kuin urheilunkin merkkihenkilöitä, tavallisia paikallisia (mm. savolainen isäntä ja emäntä, mielenterveyspotilas) unohtamatta. Missään muualla ei ole mahdollista nähdä saman illan aikana esimerkiksi Minna Canth, Järnefeltin taiteilijasuku, Juhani Aho, Edvin Laine, Ahti Karjalainen, Urho Kekkonen, Kari Tapio, Jaakko Kolmonen, Esa Pakarinen, Veijo Pasanen (Sirkuspelle Hermanni), Eija Ahvo, Spede Pasanen ja Juice Leskinen.

Käsikirjoituksessa on saatu todella hauskasti yhdistettyä faktaa ja fiktiota siten, että savolaiset hahmot elävöittävät revyytä omalla persoonallaan. Näyttelijät ovat onnistuneet vangitsemaan esikuviensa luonteet ja piirteet. Taidehistorioitsijana ilahduin siitä, kuinka pari taidehistorian klassikkomaalaustakin oli saatu ujutettua tarinan joukkoon (miltei historiallisesti). Voi olla, että tämän esityksen jälkeen katselet Hugo Simbergin Haavoittunutta enkeliä aivan uusin silmin.

Ei tarvitse tuntea Savon historiaa nauttiakseen esityksestä. Se kerrotaan revyyn edetessä (osittain ihan tekstityksen kera) ja siinä osataan väännellä perinteisiä stereotypioita savolaisista siten, ettei katsoja voi olla nauramatta. Ensi-illan täpötäydessä esityksessä kävi ilmi, että savolaiset osaavat nauraa itselleen. Sekarotuisista (hämäläisten ja karjalaisten yhdistelmästä) savupirttien asukeista kasvoi lopulta sitkeä ja eri tavoin taitava heimo, jonka saavutuksista saamme nauttia vielä tänäkin päivänä.

Huumoria, tanssia, livemusiikkia ja yhteislaulua tarinankerronnan lomassa. Kaksi ja puoli tuntia hurahti nopeasti ja sai toivomaan lisää. Ohjaaja-käsikirjoittaja Seppo Honkonen sanoikin haastattelussa, että ”Materiaalia on ollut niin valtavasti, että esityksestä saisi trilogian. Henkilöitä on joutunut karsimaan kovalla kädellä. Kaikki esimerkiksi tuntevat Hannes Kolehmaisen, joten häntä emme turhaan esittele. Sen sijaan kaikki muut savolaiset olympiavoittajat pääsevätkin lavalle!”

Yksittäisistä näyttelijäsuorituksista pitää mainita omat suosikkini: Saara Saastamoisen esittämä Juice Leskinen (nauratti jo pelkkä maskeeraus), Jussi Immosen esittämät Veijo Pasanen/Sirkuspelle Hermanni, Jukka-Pekka Löhösen esittämä Jaakko Kolmonen, Pietari Pentikäisen esittämät Irwin Goodman ja Ruotsin hovimies, Markku Ryytyn esittämä Kohuvalmentaja (pelottavan hyvä Jouko Turkka -omaksuminen), Maria Sundgrénin esittämä Spede Pasanen ja Ville-Veikko Valtanen, joka onnistui naurattamaan kaikilla hahmoillaan. Upein heittäytyminen oli kuitenkin Veikko Sinisalon rooliin, jossa Valtanen esitti Sinisaloa esittämässä Sven Tuuvan roolia samannimisessä elokuvassa.

Savonmuan piätön historia on hyvänmielen huvittava kokonaisuus, josta näkyy, että työryhmällä on ollut hauskaa revyytä tehdessään. Siksi katsojakin on helppo nauttia esityksestä. Esityspäivät ja -ajat löydät täältä.

Tennessee Williams: Lasinen eläintarha

*kaupallinen yhteistyö

Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Varkauden Teatteri juhlistaa tänä vuonna 110-vuotista historiaansa. Se on yksi Suomen vanhimmista yhtäjaksoisesti toimineista taidelaitoksista. Teatterin ja Varkauden historia nivoutuivat toisiinsa jo vuonna 1898, kun nuorisoseuran piirissä syntynyt teatteriharrastus johti työnväenyhdistyksen teatteritoimintaan.

Juhlavuosi käynnistettiin Tennessee Williamsin klassikkoteoksella Lasinen eläintarha, jota pidetään yhtenä amerikkalaisen näytelmäkirjallisuuden merkittävimmistä teoksista. Näytelmän on ohjannut Tuomo Aitta.

Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Tarinassa eletään 1930-luvun lama-aikaa Missourin St. Louisissa. Wingfieldin perheen isä on lähtenyt omille teilleen ja tästä perheen päästä muistuttaa enää kodin seinällä oleva komea muotokuva. Perheen äiti Amanda (Katariina Lohiniva) elää ajatuksissaan vielä lama-aikaa edeltävissä loiston ja nuoruutensa vuosissa, kun hän sai olla osa koreaa seurapiirielämää ja ympärillä parveili kosijoita. Elämä kuitenkin pakotti hänet yksinhuoltajaksi, joka kaikista taloudellisista vaikeuksista huolimatta toivoo lapsilleen samanlaista elintasoa mitä hänellä itsellään oli. Kaikki vanhemmathan toivovat lapsilleen vain pelkkää hyvää. Keinot tämän saavuttamiseksi näyttäytyvät Amandan lapsille usein sietämättömänä käytöksenä.

Amandan poika Tom (Pietari Pentikäinen) on töissä kenkätehtaan varastossa, mutta kirjoittaa salaa runoja ja haaveilee kirjailijan urasta. Taloudellinen ahdinko kuitenkin pakottaa Tomin olemaan varastotöissä, jotta hän täyttää isänsä jättämän aukon perheen elättäjänä. Kirjoittaminen työn ohessa ei ota onnistuakseen etenkään, kun äiti ei tunnu antavan lapsilleen kotona lainkaan omaa rauhaa. Tom on turhautunut työn, unelmien ja perheen välisistä ristiriidoista. Ainoa pakokeno arjesta on livahtaa öisin elokuviin, etsimään seikkailuja joihin heittäytyä, että saisi tyydytettyä edes hetken sisäistä luovaa paloa.

Laura Wingfield (Saara Saastamoinen) on Tomin sisko, joka kärsii ontumisesta ja vamman mukanaan tuomasta sosiaalisten tilanteiden pelosta. Laura on eristänyt itsensä ulkomaailmasta peläten muiden käytöstä ja ajatuksiaan itseään kohtaan. Amanda yrittää saada tyttärensä konekirjoituskouluun, jotta Laura saisi koulutuksen kautta paremman tulevaisuuden. Liikuntavamma on aiheuttanut Lauralle kuitenkin lapsuusajan traumoja, joita hän työntää mielestään pakenemalla ulkomaailmaa huolehtimalla tarkasti keräämästään lasieläinten kokoelmasta. Lasisesta eläintarhasta, kuten hänen äitinsä kokoelmaa kutsuu. Erityisen merkittävä on lasinen yksisarvinen. Hevonen, joka erottuu kaikista muista lasihevosista sarvensa vuoksi.

Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Perhe on pakotettuna vertauskuvalliseen häkkiin, joka kulminoituu Lauran lievään liikuntavammaan. Amandan, Tomin ja Lauran yksilölliset toiveet ja haaveet tulevaisuudesta ovat lukittuina pieneen asuntoon, josta on vain yksi ulospääsy. Lauralle tulisi löytää aviomies, joka vapauttaisi perheen häkistä.

Alkuperäinen näytelmä on vuodelta 1944, mutta aiheet ovat edelleen ajankohtaisia: pettymykset parisuhteessa, rakkaus, toivo paremmasta huomisesta, taloudellisten pakotteiden rasitteet, unelmien tavoittelu, velvollisuudentunto, vanhemman rakkaus ja toiveet lapsiaan kohtaan, sisarusrakkaus, itsetunto ja rohkeus sekä tunne siitä, että joku uskoo sinuun silloin, kun et itse osaa tai ymmärrä uskoa.

Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Näytelmän kirkkain tähti on mielestäni Tomia näyttelevä Pietari Pentikäinen, joka kamppailee tylsän työn, unelmien ja vastuun ristipaineessa. Pentikäinen liukuu hämmästyttävästi tunnelmasta toiseen: väsymyksen, turhautumisen, sarkasmin, vihan, surun, pelon ja toivottomuuden välillä huumoria unohtamatta. Pentikäisen näyttelemä Tom on ajaton ja voisi olla sellaisenaan nuori aikuinen tästä ajasta.

Näytelmän toinen voimahahmo on ansiokkaasti Amandaa näyttelevä Katariina Lohiniva, jolle on annettu sellainen määrä vuorosanoja tykitettäväksi, että hiljaisempaa hirvittää. Amanda on tunnistettava, hieman karikatyyrimäinen äitihahmo, jolla on vahva tahto käsikirjoittaa perheensä elämää toivomallaan tavalla. Amanda on hahmo, joka sitoo näytelmän omaan aikaansa, sillä hänen muistoissaan eletään vielä ”amerikkalaista unelmaa”.

Lasinen eläintarha ei olisi sama ilman Saara Saastamoisen näyttelemää Lauraa. Hiljainen, ujo ja pidättyväinen tyttö, joka on osittain itse sulkenut itsensä toivottomaan tilanteeseen. Lauran avaa kuorestaan näytelmän loppupuolella Ville-Veikko Valtasen esittämä Jim, jonka parantavien sanojen haluaa olevan totta. Kaikki kaipaavat pohjimmiltaan samoja asioita, ja kaiken taustalla on rakkaus sen kaikissa ilmenemismuodoissa.

Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Lavastus on lämminhenkinen ja sopivan runsas (olisin voinut poimia monta yksityiskohtaa omaankin kotiin). 1930-luvun ajankuva näkyy sisustuksen lisäksi hienosti myös puvustuksessa. Näyttämön asuntoa ja sen yksityiskohtia hyödynnetään tarinan edetessä monipuolisesti, jolloin lavastus ei ole vain tausta vaan yksi näytelmän tekijöistä. Kaikella on paikkansa ja tehtävänsä.

Lasista eläintarhaa esitetään Varkauden Teatterissa 13.5.2023 saakka.

Käsikirjoitus: Tennessee Williams
Suomennos: Juha Siltanen
Ohjaus: Tuomo Aitta
Lavastus: Jani Jeulonen
Puvustus: Sari Kirjavainen ja Taina Peltomäki
Tarpeisto: Mirja Ryytty
Valot: Marko Etelärinne
Äänet: Jussi Heiskanen
Kampausten ja maskien suunnittelu: Miia Immonen

Kansallisteatteri: Hamlet

Kuva: Yehia Eweis / Kansallisteatteri.

Taannoisen Helsingin matkan päätarkoitus oli viedä sisko synttärireissulle Kansallisteatteriin kokemaan William Shakespearen Hamlet (1599-1601). "Olla vai ei? Siitä on nyt kyse." Ohjaaja Samuli Reunasen ja kirjailija-dramaturgi Aina Bergrothin sovittama klassikkonäytelmä heräsi eloon yllättävällä tavalla.

Myönnän, ettei näytelmä kuuluisuudestaan huolimatta ollut juoneltaan minulle etukäteen läpikotaisin tuttu, mutta uudelleentulkinta oli uskollinen alkuperäiselle tarinalle. Siispä muistutuksena juoni pähkinänkuoressa:

"Näytelmä kertoo Tanskan prinssi Hamletista, joka kohtaa isänsä haamun. Haamu paljastaa nykyisen kuninkaan (Hamletin sedän) käyttäneen myrkkyä päästäkseen valtaistuimelle ja kuningattaren vuoteeseen. Hamlet päättää kostaa isänsä kokeman vääryyden ja paljastaa setänsä juonen. Näytelmän keskeinen teema on isän ja pojan suhde."

• Hamlet, Tanskan prinssi (Olavi Uusivirta)
• Claudius, Tanskan kuningas, Hamletin setä, Hamletin äidin uusi aviomies (Timo Tuominen)
• Gertrude, Tanskan kuningatar, Hamletin äiti (Paula Siimes)
• Polonius, ylimmäinen kamariherra (Esa-Matti Long)
• Ofelia, Poloniuksen tytär, Hamletin rakastettu (Fanni Noroila)
• Laertes, Poloniuksen poika ja Ofelian veli (Aleksi Holkko)
• Horatio, Hamletin ystävä (Timo Kämäräinen)
• Hamletin isän haamu (Matti Uusivirta)

Näytelmä alkaa sillä, että Hamlet raahaa yleisön läpi näyttämölle isänsä muoviin käärityn ruumiin. Hän on pöyristynyt siitä, että hänen äitinsä on ottanut uuden aviomiehen vain kuukausi isänsä kuoleman jälkeen. Olavi Uusivirta tulkitsee Hamletin vahvoja tunnetiloja vaikuttavasti ensisekunneista alkaen.

Kuva: Yehia Eweis / Kansallisteatteri.

Jännitin etukäteen, että olisiko näytelmän kieli Shakespearen aikaista, jolloin juonen seuraaminen koristeltujen lauseiden läpi kenties hankaloittaisi kokonaiskuvan ymmärtämistä. Pelko oli turha. Kieli oli ymmärrettävää ja tuotu sopivalla tavalla tähän päivään. Musiikki oli myös vahvasti osa näytelmää läpi esityksen. Musiikin on säveltänyt Timo Kämäräinen, joka näyttelee muutamilla vuorosanoilla, mutta pääasiassa kitaransa kanssa Hamletin parasta ystävää Horatiota.

Kuva: Yehia Eweis / Kansallisteatteri.

Ensinäkemältä olin aluksi hieman pettynyt lavastukseen, joka koostui pääasiassa rakennustelineistä ja niille ripustetuista valkoisista muovikankaista. Kunnes näytelmä pääsi kunnolla vauhtiin ja rujot "metallihäkit" antoivat mainion taustan 2020-luvun tulkinnalle "kaupunki-Hamletista". Puvustus ansaitsee myös erityiskiitokset, sillä näytelmän nuoriso (Hamlet, Laertes, Ofelia, Horatio ja klovnit) on puettu osaksi tätä päivää. Maihareita, toppatakkeja, farkku- ja nahkaliivejä, paksuja vöitä ja kaulapantoja. Vanhempi arvoväki (Gertrude, Claudius, Polonius) muistuttaa perinteisemmästä historiallisesta pukeutumisesta mm. aatelistolle kuuluvine myllynkivikauluksineen, jotka ovat tuttuja myös 1500-1600-luvun maalaustaiteesta.

Kuva: Yehia Eweis / Kansallisteatteri.

Mediassa on hehkutettu Olavi Uusivirran tulkintaa mielensä rikkoneesta ja kostonjanoisesta Hamletista. Eikä suotta. Uusivirran Hamlet on häkellyttävän ja hengästyttävän kokonaisvaltainen tulkinta niin sanallisesti kuin kehollisesti, että katsoja ei voi olla ihmettelemättä kuinka tämä on mahdollista. Jännitin omaa kehoani Hamletin tuskan, vihan ja kaipuun mainingeissa niin, että väliajalla huomasin hartioideni olevan jumissa.

Kuva: Yehia Eweis / Kansallisteatteri.

Näytelmässä rikotaan myös perinteinen näkymätön muuri yleisön ja näyttelijöiden väliltä. Olemme tottuneet katsomaan teatteria ulkopuolisina, mutta Samuli Reunasen ja Aina Bergrothin versioimassa Hamletissa yleisö osallistetaan paikoin mukaan esitykseen. Katsomo otetaan osaksi näytelmää, yleisö vedetään mukaan tarinaan, jolloin kokemus ja koettu esitys on toisella tavalla totta. "Tämä klassikko on totta tässä ja nyt!"

Kuva: Yehia Eweis / Kansallisteatteri.

Raikkain tulkinta lienee kuitenkin Ofelialle kirjoitettu osa, jota näyttelee Fanni Noroila. Kuinka niin pienestä ihmisestä lähtee niin voimakas ääni ja karisma? Usein klassikkoteoksissa naiset on totuttu näkemään päähenkilöä tukevina hahmoina, jotka on jätetty maskuliinisen voiman alle (kuten historiankirjoitus heidät on vuosisatoja kuvannut). Kansallisteatterissa Hamletin rakastettuna Ofelia on tasaveroinen, sanavalmis, vahva ja määrätietoinen. Hamlet ei ota Ofeliaa sänkyynsä, vaan Ofelia kaataa hänet alleen. Pieni, mutta henkilöhahmojen kemioiden osalta merkityksellinen yksityiskohta, joka osoittaa naisen pystyvän halutessaan samaan kuin miehen. Somessa näin kommentin, jossa joku kirjoitti Ofelian olevan "kerrankin elävä eikä vain traagisen kaunis hahmo!" En voisi olla enempää samaa mieltä!

John Everett Millais: Ofelia, 1852, öljy kankaalle. Tate Britain, Lontoo. Kuva: Wikipedia.

Tarina etenee ja Hamlet tulee vahingossa surmanneeksi Ofelian ja Laerteen isän, Poloniuksen. Tämä syöksee Ofelian raiteltaan. Taidehistorioitsijana viehätyin siitä, että näytelmässä oli hyödynnetty myös taidehistorian klassikkoteosta: John Everett Millais'n maalausta jokeen hukkuneesta Ofeliasta. Kaunis tulkinta on kuitenkin kaikkea muuta, mitä Fanni Noroila on itse halunnut Ofeliallaan kertoa. Nuori Voima -julkaisussa Noroila sanoitti tulkintaansa muun muassa näin: 

"Ofelia on kaikkien pienennettyjen, kontrolloitujen, nuketettujen, seksualisoitujen, sortoon kärsimyksellään reagoivien, hysteerisiksi luokiteltujen, ennen kaikkea väärinymmärrettyjen ja yksinkertaistettujen naisten esiäiti. (---) Haluan, että tulkintani Ofeliasta vuonna 2021 tuo juuri tuota näyttelijän tekemää sisäistä työtä näkyväksi. Meidän täytyy päämäärätietoisesti rakentaa tila, jossa kaikki tämä on esillä ja elossa, katseen alla, koettavana, elettävänä, mahdollisena tulla ymmärretyksi kokonaisena. Minä tarvitsen vapaan ja elävän Ofelian."

Kuva: Yehia Eweis / Kansallisteatteri.

Vaikka Hamlet kertoo pääasiassa nuoren prinssin mielenkuohusta ja hänen tarinaansa sitoutuvista sivupoluista, on Kansallisteatteriin tuotu näytelmä, jossa kaikki hahmot ovat rooleissaan vahvoja. Hieman muita enemmän koskettaa kuitenkin tosiasia, että Olavi Uusivirran näyttelemän Hamletin isää - haamua - näyttelee Olavin oma isä, Matti Uusivirta. Vanhempi Uusivirta on kääntänyt muun muassa Shakespearen näytelmiä, ja pääsee nyt katsomaan lähietäisyydeltä poikansa tulkintaa tästä teatterihistorian klassikosta. Isän ja pojan suhde näyttäytyy näyttämöä ja sen tarinaa syvemmältä.

Kuva: Yehia Eweis / Kansallisteatteri.

Olen suhtautunut klassikoiden uudelleentulkintoihin ristiriitaisesti ja hieman varauksella - kaikissa taidemuodoissa. Ei voi olla varma onko lopputulos onnistunut, jos lähdetään liikaa sooloilemaan. Katsojana/kuulijana/kokijana toivon näkeväni jotain odotettua, sillä siksi teoksista on muodostunut klassikoita; on jotain mitä odotetaan ja halutaan nähdä. "Onhan tässä hieman sulattelemista", sanoi eräs vanhempi katsoja esityksen jälkeen. Mutta eikö olekin lopulta niin, että klassikot pysyvät tarinansa vuoksi elossa, mutta siirtyvät eteenpäin juuri uudelleentulkintojensa vuoksi? Että jokainen sukupolvi voisi löytää tulkinnoista jotain mihin samaistua? 

Samuli Reunasen ja Aina Bergrothin sovittama Hamlet oli minulle yksi tähänastisen elämäni huikeimmista teatterielämyksistä. Kannatti ottaa riski ja kokea uudelleentulkinta.

Mikäli sinä mielit nähdä esityksen, pidä kiirettä, sillä esityksiä on jäljellä enää kolme (23.1.; 24.1. ja 27.1.2023) ja näytökset täyttyvät nopeasti.