Esineiden tunnemuistot

Kulttuurialan ammattilaisena ja entisenä museotyöntekijänä minulla on vahva suhde esineisiin. Kulttuuriperinnön säilyttäminen ja siirtäminen eteenpäin tarkoittaa myös joidenkin esineiden arvottamista säilytettäviksi. Esine on kuitenkin pelkkä esine, eikä sen vuoksi säilytettävä, ellei siihen liity esimerkiksi valmistukseen, käyttöön, omistukseen tai merkintöihin liittyviä lisätietoja.

Hyvänä esimerkkinä kirpputorilta vuonna 2022 löytämäni luonnoskansio, joka oli ostaessa pelkkä kansio täynnä paperia. Tarkempi tutkimus ja tiedon kerääminen paljastivat sen taiteilija Herman Grönbärjin (1875-1958) luonnoskansioksi. Tieto antoi kansiolle sekä historiallista että taidehistoriallista lisäarvoa.

Vaikka en tällä hetkellä työskentele museokentällä, sote-kiinteistöjen muuttoissa tulee ajoittain vastaan tilanteita, joissa joudun pysähtymään ja miettimään, että mitä esineelle tehdään. Terveys- ja sairaanhoitopalvelut eivät ole museotoimintaa, vaan nykyhetkeen tähtäävää asiakkaiden hoitamista. Aihepiirin sisälle kuitenkin kietoutuu paljon ennalta-arvaamatonta, jonka koen säilytettäväksi, vaikka se ei ensinäkemältä toimialan varsinaiseen toimintaan kuuluisikaan. Kaikkea ei voi noin vain hävittää tai laittaa eteenpäin. Tai totta kai voisi, mutta minä en voi, jos se kolkuttaa omaatuntoani.

Jatkuvuutta ja läsnäoloa

Siviiliminä ymmärtää, ja ehkä vähän ihaileekin, konmaritettuja ja pelkistettyjä koteja. Luulen, että koti merkitsee meille kaikille kuitenkin hieman eri asioita. Uskon, että tärkein asia on olla kuin kotonaan: tuntea olevansa turvassa ja juuri sellainen kuin on.

Minulle on tärkeää saada kodista myös tunne, että olen osa jatkumoa. Jatkuvuus tuo tunnetta, ettei ole yksin: on ollut elämää ennen minua ja tulee olemaan myös minun jälkeeni. Vanhojen esineiden ja huonekalujen kautta tämä on koko ajan läsnä ja luo läsnäolon tunnetta ja turvaa. Kertakäyttökulttuurin ja pikamuodin maailmassa on ihana olla kotona, jossa esineiden ikä, tarinat ja ajan kuluminen (esineiden kulumat) näyttävät todeksi sen, että tietyt asiat pysyvät, jos niille antaa mahdollisuuden. Tämä ajaa minut myös kerta toisensa jälkeen kirpputoreille; ostamaan jotain mitä joku muu ei enää tarvitse ja hyödyntämään sitä itse.

Ydinmuistoja

Yksittäisiin kodin esineisiin liittyy myös vahvoja ydinmuistoja. Sellaisia lapsuusmuistoja, joihin on ladattu perustunteita, kuten lämpöä ja rakkautta. Huvittavaa sinänsä, että noissa muistoissa ei välttämättä tapahdu kovin ihmeellisiä asioita. Että jonkin asian vain yhdistää positiivisin tunteisiin ja muistoihin vain siksi, että se sattui aina olemaan siellä. Tällainen ydinmuisto liittyy puusohvaan.

Tämä puusohva kuului mummolani keittiöön, josta se pääsi väliaikaissäilytysten jälkeen nykyiseen keittiööni. Itse asiassa nykyisen kodin yksi kriteeri oli, että puusohvan tulisi mahtua juuri keittiöön. Tämän vuoksi luovuin yhdestä keittiön kaapista. Tässä keittiössä vieraatkin saavat viihtyä pötköttelemällä sohvalla esimerkiksi viikonloppuisin aamupalan jälkeen. Ja se on enemmän kuin sallittua. Tämä on itselleni olohuoneen lisäksi paikka, jossa luen kirjoja/lehtiä. Kirjoitin tarkemmin puusohvan tunnemuistoista vuonna 2019.

Esineisiin liittyvien ydinmuistojen lisäksi värit luovat minulle tunteita ja tunnelmia, ja ovat siksi tärkeässä roolissa kodikkuuden ylläpitämisessä. 

Kysyin lupaa kuvan julkaisuun ja sain myöntävän vastauksen lisäksi kommentin: "Tuon kuvan tunnelma on vieläkin minun kehossa ja muistissa, kun se on niin ihana paikka olla."

"Tavaroihin ei pidä kiintyä liikaa"

Tätä lausetta kuulee paljon. Ymmärrän sen merkityksen sitä kautta, että nykymaailma hukkuu materiaan. Tavaroihin ei pitäisi kiintyä mielestäni vain siksi, että niitä haluaa koko ajan lisää ja lisää. Jostain on osattava päästää irti, ettei koti ala näyttää varastorakennukselta.

Minusta ei kuitenkaan koskaan tule ihmistä, joka ei kiintyisi esineisiin. Kulttuuriperintöä tavalla tai toisella säilyttäviin ja tutkiviin ammatteihin liittyy nimittäin se ammatin "varjopuoli", että koko ajan tarkkailee ympäristöään visuaalisesti ja tuntosarvet terävinä. Minä esimerkiksi bongasin kirpputorilta hetki sitten suonenjokelaisen ITE-taiteilija Aulis Jalkasen (1935-2023) maalauksen. Vierailin Auliksen kotimuseossa viime kesänä. Vaikka en ostanut maalausta itselleni, en voinut olla ottamatta yhteyttä ITE-Aulis yhdistykseen kertoakseni löydöstä. He tekevät päätöksen, haluavatko hankkia teoksen (nyt jo valtavan kokoiseen) kokoelmiinsa, vai jäikö maalaus jonkun yksittäisen kirppisbongarin löydettäväksi.

Haluan, että esineillä olisi, tai niille löytyisi, mahdollisimman hyvät ja arvostavat kodit. Koska siten historiatietoa ja kulttuuriperintöä siirtyy eteenpäin. Ei tietoa siirry ja säily tuleville sukupolville konmarittamalla, sillä esineiden mukana tulee säilyttää myös sisältöä.

Mitä pelastaisit tulipalon tieltä?

Taide on henkilökohtaisinta omaisuutta mitä minulla on. Se on monella tasolla tärkeää ja merkityksellistä, mutta siitä huolimatta säilytettävimmät esineet liittyvät muistoihin, joihin liittyy enemmän kuin vain minä itse.

Museoissa on tehty esineistön pelastussuunnitelmat pahimpien tilanteiden varalle. Tämä on laittanut minutkin välillä miettimään, että mitä pelastaisin palavasta kodista. Todennäköisesti todellisuus olisi sellainen, että mitään suunnitelmia ei ehtisi toteuttaa. Ajatellaan pelastussuunnitelmaa mielikuvan tasolla silti.

Taiteella olisi pelastettuna jonkinlaista rahallista arvoa. Siitä huolimatta kokisin tärkeämpänä pelastaa sellaisia esineitä, joilla ei ole minkäänlaista rahallista arvoa. Haluaisin pelastaa esineitä, joihin sisältyy muistoja minusta ja läheisistä. Ne ovat minun muistojani, mutta niihin sisältyy muitakin ihmisiä ja tapahtuneita tilanteita, eikä vain minun sisäisesti tuntemani tunteet, kuten taideteoksiin.

Pelastettavien esineiden listalla olisi ehdottomasti jo mainittu puusohva. Sen lisäksi joku kodin räsymatoista ja mummoni kutomista pellavakankaista. Koko Arabian Aamu-astiastoa tuskin saisin mukaani, mutta sillä on myös paljon tunnearvoa. Siitä syötiin lapsuuden mummolassa hienommat ruokailut. Näitä ruokailuhetkiä vaaliakseni minä olen ottanut astiaston arkikäyttöön.

Lapsuuden leluista pelastaisin ison keltaisen nallen, jonka isäni osti äidilleni, kun hän vielä odotti minua. Vahvoja tunne(ja tuoksu!)muistoja liittyy myös tähän My Little Ponyyn, jonka ostin takaisin pari vuotta sitten.

Niinkin pieni asia kuin neulotut pannulaput ovat minulle arjessa tärkeitä tunnemuiston säilyttäjiä. Neulotuissa pannulapuissa on käytetty jämälankoja, mikä on jo itsessään ilahduttava asia. Toisella puolella on hyödynnetty edesmenneen henkilön käytössä ollutta villaliiviä. Minä yhdistän muistoissani juuri tuon kellertävä-beigen villaliivin kyseiseen henkilöön, joten tässä arkisessa asiassa on voimakkaasti kaksi ihmistä läsnä: neuloja ja neuletta käyttänyt henkilö.

Pelastaisin myös paksun Valittujen Palojen lintukirjan, jonka kannessa on iso pöllö. Sen kirjan avulla opettelimme pikkusiskon kanssa lintujen nimiä ennen kuin osasimme lukea. Siskoni etsi kirjasta aina, AINA töyhtöhyypän. Se oli aikaa, jolloin hän ei osannut vielä edes lausua linnun nimeä kunnolla.

Olen itse käyttänyt mummon yllä olevaa feresiä ja kenkiä ollessani kesätöissä Suomen Asutusmuseossa. 

Ydinmuistoihin ja siksi pelastettaviin asioihin liittyy kuvassa mummoni päällä oleva feresi. Tunnelmaan sisältyy kuvassa oleva hetki, jossa minä sain myös käyttää feresiä. En enää muista, mitä mummoni minulle kuvanottohetkellä sanoi, mutta aistin jo tuolloin, että tilanne oli mummolle tärkeä ja arvokas. Tähän kuvaan ja hetkeen yhdistyvät myös vahvasti mummon lapsuudessani kertomat evakkotarinat. Tarinoissa oli paljon sellaista mitä lapsi ei voinut käsittää, mutta samalla jännittävää (kuten karjavaunussa matkustaminen). Nämä kaikki loivat tunnemuistoja, jonka vuoksi olen aina ollut erityisen kiinnostunut ortodoksisesta kulttuurista, evakoista ja toisen maailmansodan jälkeisestä Suomen jälleenrakentamisesta.

Tulen aina kiintymään esineisiin tavalla tai toisella. Se on osa minua. Tietenkään kaikkea ei voi säilyttää, mutta toivon, että saan itse tehdä ne valinnat mitä säilytän ja mitä en. Joku toinen voi muistaa samojen esineiden kautta ihan toisenlaisia muistoja, ja se niissä onkin arvokasta.

Mikä on sinun suhteesi esineisiin?

Lego-kukkia

Tekeekö joku teistä joskus niin, että ostaa toiselle sellaisia lahjoja, että niistä "hyötyy" itsekin? Minä tein näin viime jouluna, kun paketoin joulupaperiin torilöytönä tehdyn Lego Botanical-sarjan kukkakimpun. Kodin toinen asukas on aina pitänyt Legoista ja niiden rakentelusta. Minusta tämä "luonnonkukkakimppu" oli kaunis ja ilahduttaa ympäri vuoden. Olin vilkuillut näitä sarjan kukkia aika ajoin ja ennen joulua tärppäsi. Tosin joulun aikaan saman sarjan kimppuja sai edullisesti myös Prismasta ja Citymarketistakin. 

Tein tällä viikolla toisen Lego-"kukka"löydön kirpparilta, kun paketissa odotti Super Mario -pelistä tuttu Piraijakasvi. Tästä maksoin 45 euroa, mikä oli minusta edullinen, kun uutena kokonaisuus maksaa 55-75 euroa.

Kasvi oli koottu laatikkoon valmiiksi ja kotona tuli toive, että purkaisin sen osiin, jotta sen voisi rakentaa uudelleen. Mukana tuli onneksi myös kokoamisohjeet. Minulta meni 45 minuuttia 540:n palasen irrotteluun. Pään ja jalustan purkaminen oli haasteellista, sillä osat olivat sisältä erikoisilla tavoilla kiinni toisissaan. En halunnut rikkoa mitään. Kokoaminen vei puolestaan nelisen tuntia.

Minäkin pidän näistä erilaisista Lego-sarjan "hahmoista" (Star Warsia meiltä löytyy useampia), mutta minua ei varsinaisesti kiinnosta niiden kasailu. Joten tämä työnjako on onnistunut: toinen kasaa ja toinen asettaa esille.

Kehystettyjä

Iida Valkonen: Tuulipäiväkirja 3/15, 2024, valokuva.

Sain jälleen ripustettua tauluja seinälle, kun hain työt kehystämöstä. Iida Valkosen Tuulipäiväkirja-sarjan teokseen ihastuin Taidemuseo Eemilin näyttelyssä. Valokuva pääsi Päivi Hintsasen ja Kaisa Törmäsen teosten ryhmään.

Päivi Hintsanen: Poissa - Absent 13, vedos 1/5; Poissa - Absent 4, vedos 1/5, pigmenttivedokset; Iida Valkonen: Tuulipäiväkirja 2024, valokuva, Kaisa Törmänen: Piä luontos luonais haltijais harteillas, 2017. 

1950-luvun elokuvajulisteseinämä sai täydennystä Martti Katajistosta (1926-2000). Tämän Seura-lehden ostin jo aikoinaan Jyväskylässä asuessani ja se on odottanut oikeaa hetkeä päästäkseen seinälle. Vanhoja lehtien kansia on edelleen odottamassa kehystystä, mutta tämä Katajiston kuva on minulle tärkein.

Olin varmaan alle kouluikäinen, kun näin ensimmäinen kerran Edvin Laineen vuonna 1949 ohjaamaan elokuvan Prinsessa Ruusunen. Mustavalkoisuudessaankin tarina oli jännittävä ja lumoava. Siinä prinssi Florestania näytteli Martti Katajisto. Tuosta hetkestä lähtien ihastuin vanhoihin mustavalkoisiin elokuviin ja Martti Katajistoon. Hän on mielestäni jäänyt liian vähälle huomiolle teatteri- ja elokuvahistoriassa, mutta siihenkin lienee syynsä. Katajisto on itse sanonut, että näyttelijänura kääntyi laskuun 1960-luvulla, jolloin hän omien sanojensa mukaan oli roolien suhteen väliinputoaja – liian vanha sankarirooleihin ja liian nuori kypsiin luonneosiin. Hänen viimeinen roolinsa oli vuonna 1999 Timo Koivusalon ohjaamassa elokuvassa Kulkuri ja joutsen, jossa Katajisto näytteli elokuvaohjaaja T.J. Särkkää.

Nyt Katajisto hymyilee Tauno Palon ja Esa Pakarisen kanssa minulle samalta seinältä.

Välitilan muutos

Pitkästä aikaa kotijuttuja. Taloon muuttaessa lähes kaikki seinät olivat valkoisia ja niitä on väritetty hiljalleen maaleilla ja tapeteilla. Kuvassa on ns. välieteinen, josta on käynti muihin tiloihin. Aluksi täysin valkea tila tuntui kalsealta ja vaikealta sisustaa, enkä pitänyt välikulkutilasta lainkaan.

Kuva on otettu olohuoneen suunnasta katsottuna ja suljetun oven takana on wc. Halusin välitilasta kodikkaamman, joten maalasin takaseinän vihreällä (Tikkurila, V449 Jade). Väri on sovitettu olohuoneessa olevan tapetin kasvin lehtien värisävyyn sopivaksi. Olohuoneen tapetoimattomat seinät on puolestaan sovitettu tapetin beigen pohjavärin mukaisiksi. Välieteisessä on tauluja, radiotaso ja peili tuomassa kodikkuutta.

Oikeanpuoleinen väri on seinämaalin väri, Tikkurila V449 Jade.

Vihreä seinä teki tilasta huonemaisemman, mutta en maalannut aluksi kaikkia seiniä vihreäksi, sillä halusin totutella eri puolilta avautuvaan näkymään ennen kuin alkaisin maalata lisää. Oven oikealla puolella oleva seinämä oli aluksi pitkään valkoinen. Kun olin maalannut muut tilan seinät vihreiksi, minua alkoi häiritä valkoisena "huutava" wc:n ovi. Viime viikonloppuna tuntui, että olen katsellut valkoista ovea jo tarpeeksi kauan. Iltapäivän aikana ovi sulautui seinän väriin. Nyt tila on mielestäni lämmin ja kodikas, juuri sellainen huoneen jatke kuin toivoin, eikä vain läpikulkutila.

Vai mitä mieltä olette?

Kehystettyjä

Herman Grönbärj, ajoittamaton.

Kotoa löytyy useampia teoksia, jotka ovat odottaneet kehystystä päästäkseen seinälle, osa jopa vuosia. Kehystys on parhaimmillaan mukavaa, koska sillä saa teokseen lisää luonnetta. Välillä kehysten valitseminen on todella vaikeaa, vaikka apuna olisi ammattilainen. Emmi Tavelan teoksen kehystys oli haastavaa, mutta siinä kaikki kunnia onnistuneesta lopputuloksesta kuuluu kehystäjälle. Tykkäsin kehystäjän ehdottamasta koristelistasta todella paljon.

Marja Pirilä: Strinbergin huoneissa 2 - juuri kun kuljen täällä, 2017, pigmenttivedos.

Marja Pirilän valokuvateoksen kanssa oli myös ongelmia. Teoksessa on unenomainen tunnelma ja minulle tärkein katseenvangitsija on tuo sängyn takaa kajastava "auringonnousu". Tarkempia ajatuksiani teoksesta voitte lukea tekstistä Kolmas tila, kuin mielentila. Hopeanvärisissä puukehyksissä on aavistus sinisävyistä patinaa, joka heijastaa valoa. Lopputulos on ihan hyvä, mutta en saanut tästä niin voimakasta vau-elämystä kuin Emmi Tavelan tai Herman Grönbärjin kehystyksestä.

Maria Laine, nimeämätön, 2005.

Kaikkein helpoimpia kehystää ovat mustavalkoiset teokset. Niissä toimii mielestäni monenlaiset mustat ja graafiset kehykset. Teoksen tunnelmaa saa hieman vaihdeltua aukkopahvin värisävyllä. Maria Laineen teoksessa valittiin hieman harmahtava aukkopahvi. Mustat kehykset ovat lievästi viistot sisäänpäin, jolloin valo tulee mustiinkin kehyksiin hieman toisella tavalla kuin sileistä ja suorista kehyksistä.

Päivi Hintsanen: Poissa - Absent 13, vedos 1/5; Poissa  - Absent 4, vedos 1/5, pigmenttivedokset. Enon maalaama maisemataulu. Kaisa Törmänen: Piä luontois luonais haltijais harteillas, 2017. 

Sitten kun on onnistunut valitsemaan teokselle sopivat kehykset, joutuu kotona sen haasteen eteen, kuinka sommittelee uuden teoksen jo olemassa olevien teosten joukkoon. Tässä kuvakollaasissa on hyvin erilaisia teoksia, mutta kehysten samansävyiset värit eivät laita niitä riitelemään keskenään. Vasemmassa reunassa olevat Päivi Hintsasen vedokset ostin jo Jyväksylän vuosina, mutta ne pääsivät vasta nyt seinälle. Halusin teokset nimenomaan samaan kehykseen ja päällekkäin. Korkea ja kapea kehystys on helpompi sommitella muiden teosten joukkoon kuin matala ja kapea. Aina uuden kehystyksen valmistuessa kodin taideteokset joutuvat ainakin osittain järjestäytymään uudelleen.

Arvid Järnefelt, ajoittamaton.

Yksi vaikeimmista ja onnistuneimmista kehystyksistä on mielestäni tämä Arvid Järnefeltin pastelliteos. Pohjalla on ruskea paperi ja maisema on toteutettu monenvärisillä liiduilla. Ajattelin etukäteen, että tähän ei koskaan löytyisi oikeanlaisia kehyksiä. Tässäkin tapauksessa kiitokset kuuluvat ammattikehystäjälle. Värilliset aukkopahvit kehystävät paperityötä kauniisti ja ruskeat puukehykset sopivat mäntymaisemaan hienosti. Tämä teos tosin pyörii nyt itsekseen paikasta toiseen, sillä sen kaveriksi on vaikea löytää tauluparia.

Kehystyttäjissä on ymmärtääkseni kahdenlaisia tapauksia. Niitä, jotka valitsevat kehykset sisustuksen ja muiden jo kehystettyjen teosten kanssa yhteneväisiksi. Sitten on meitä, jotka yksilöivät jokaisen kehystyksen teoksen mukaan. Tämä viimeinen tapa on mielestäni vaikeampi, mutta tekee enemmän oikeutta teoksille. Toisaalta, kehystyksen suhteen lopputulos ei ole enää taiteilijan itsensä käsissä, vaan teoksen ja kehystyksen yhteisvaikutelma on kehystäjän ja tilaajan "mielipide". 

Kehystättekö teoksia ja kuinka suhtaudutte eri teosten yhdistelemiseen sisustuksessa?

Kirppislöytöjä

Kirppiksillä on mielestäni parasta etsiä huonekaluja, mutta valitettavasti niille ei ole tarvetta, sillä valtaosa käytössä olevista huonekaluista on peritty ja täyttävät kodin jo kiitettävästi. Monen monta kertaa olen joutunut jättämään kivoja pöytiä, kaappeja ja hyllyjä ostamatta vain siksi, ettei niille olisi tilaa. Perityillä huonekaluilla on myös tunnearvoa, jonka vuoksi minun on todella vaikea luopua niistä vain hetkellisen sisustusinspiraation vuoksi.

Nyt sain jatkosijoitettua pitkäaikaislainaan kaksi olohuoneessa ollutta Parolan Rottingin nojatuolia siskolle, jolloin minulle avautui mahdollisuus etsiä "uusia" tuoleja. Rottinkituoleissa on hyvä istua (hyvä muotoilu ja leveys), mutta olen pidempään kaivannut kokonaan pehmeää nojatuolia.

Pehmeyden lisäksi asetin nojatuolille kriteeriksi muotoilun, joka sopii 50-luvun taloon. Olin haaveillut vaikka millaisista design-klassikoista ja niiden löytämisestä. Näitä Askon valmistamia Richard-nojatuoleja liikkuu melko paljon nettikirppiksillä. Nojatuolin malli on alun perin 1940-luvulta. Kävin koeistumassa nojatuolin myös Askon liikkeessä ja totesin, että muotoilu on kiva, istumatuntuma erinomainen ja korkea selkänoja plussaa.

Olin avoin muillekin kirppislöytövaihtoehdoille, mutta tämän parempaa löytöä en olisi voinut kuvitella. Richard-tuoleja on sen sadassa eri värissä, joten tämä vihertävänharmaa versio oli täydellinen löytö olohuoneen värimaailmaan. Nojatuolissa on lisäksi samanväriset puujalat kuin vieressä olevassa Pohjanmaan Kalusteen sohvassa. Ihan kuin olisivat samaa tuoteperhettä. Tuoli on juuri sellainen mitä nojatuolilta odotan: tapeeksi leveä ja syvä, että siinä mahtuu istumaan myös sivuittain, tukeva istuinosa ja hyvin muotoiltu selkänoja. Maksoin nojatuolista 70 euroa (uutena kyseinen Askon tuoli maksaa noin 1300 euroa).

Kuopion kaupunginkirjaston poistomyynnistä ostin musiikkia ja Anna Kortelaisen romaanin 1€/kpl. Pienten paikkakuntien kirpparit ovat hyviä aarreaittoja. Kuten aiemmasta postauksesta (Vapriikin satunäyttely) saatoitte huomata, rakastan vanhoja satuja. Nämä kaksi kirjaa löytyivät Suonenjoelta. Astrid Lindgrenin kirjasta maksoin euron ja Selma Lagerlöfin kirjasta kolme euroa. Kuopiosta tuskin koskaan löytää tällaisia klassikkokirjoja alle 10 eurolla.

Suonenjoelta löytyi myös tämä Kupittaan saven pieni seinälautanen. Minulla on pienehkö intohimo pieniin kasvikuvioisiin seinälautasiin. Kotoa löytyy useampia Esteri Tomulan kuvittamia seinälautasia. Minulla ei ole kuitenkaan tarvetta kerätä koko sarjaa, vaan ostan lautasia vain silloin jos kuva ja hinta miellyttävät. Tässä Kupittaan saven lautasessa miellyttivät värien lisäksi vahva kädenjälki. En ole vielä tulkinnut kääntöpuolen signeerauksia, kuka/ketkä mahtavat olla kyseessä.

Nämä löydöt toivat hyvää mieltä ja löytämisen riemua.

Kirjastohuoneesta satuhuone

Ihailin useamman vuoden Sandbergin kukkatapettia, kunnes tilasin rullat kirjastohuonetta varten. Tämä on yhdistetty kirjasto-, työ- ja vierashuone. (Toimi pitkään myös romuvarastona.) Arkikielessä puhutaan myös sinisestä huoneesta, sillä seinät olivat siniset jo taloa ostettaessa.

Talon myynti-ilmoituksen kuva. Tästä näkee hyvin minkä värinen lattia oli ennen kuin se hiottiin ja valkolakattiin.

En aluksi pitänyt sinisestä seinän väristä, mutta ajan kanssa väriin tottui. (Ja se tuntui paremmalta kuin valkoinen.) Seinämaali yhdistyi vähän sattumalta tapettiin, sillä samaa sinistä löytyy myös tapetin sinisistä lehdistä. Huoneessa on yksi muuriseinäkulmaus, jota ei voi tapetoida. Tämän vuoksi 2/4 seinistä on tapetoitu ja 2/4 säilyivät maalattuina. Enkä ollut lopulta 100% varma halusinko kaikkia seiniä noin voimakkaalle kuviolle. Jos seinän väri joskus vaihtuu, se on todennäköisesti jokin maali lähempänä tapetin pohjasävyä.

Kävin viikonloppuna Valamon luostarin kulttuurikeskuksessa, jossa avautui Martta Wendelinin elämäntyöstä kertova näyttely. Näyttelytilan seinät tuntuivat yllättävän kotoisilta, sillä ne oli maalattu lähes samalla sävyllä kuin tämän kirjastohuoneen seinät. Ystäväni käytti näyttelyssä termiä Valamon sininen. Niinpä seinät saavat toistaiseksi olla "Valamon siniset".

Kaksi ystävääni saivat minut kokeilemaan perinnerakentamisessa käytettävää vehnäjauholiisteriä. Olin aluksi hyvin epäileväinen, mutta koska molemmat kehuivat sen toimivuutta, uskalsin kokeilla. Ja nyt en suostu liisteröimään enää millään muulla. Kaupan valmisliisteriin verrattuna itse keitetty vehnäjauholiisteri on tarttuvampaa. Itsekseen tapetointikin onnistuu tällä huomattavasti paremmin kuin kaupan liisterillä, kun vuota ei valu vaan pysyy tukevasti seinällä. Ja mikä parasta; liisteri on käytännössä katsoen ilmaista! Olen hyödyntänyt tätä ohjetta.

Kerroin töissä tietenkin innoissani vehnäjauholiisterin mainioista ominaisuuksista rakennusprojekteissa työskenteleville henkilöille. Tiesin, että tämä saattaa lietsoa huumoria ja niinhän siinä kävi. Eräskin työkaveri naureskeli, että "Henna se varmaan kittaa seinissä olevat kolotkin taikinalla, kun keittää vehnäjauhostakin liisteriä." Sallin heidän huumorinsa, tosin vastasin, että "Niin voin kitata, jos kerrotte millaisella taikinalla se onnistuu."

Tämä huone on toistaiseksi minun valtakuntaani, ja huoneesta on käytetty myös termiä kuriositeettikabinetti. Johtunee siitä, että tänne jemmataan kaikki sellainen, joiden sijoittamisesta muualle kotiin ei olla päästy yhteisymmärrykseen. Kuten esimerkiksi täytetty kanahaukka. Täällä oli aiemmin myös Arto Väisäsen maalaus, kunnes se siirtyi olohuoneeseen.

Kirjahyllyistä löytyy käytössäni olevaa taidehistoriallista, kirkkotaide-, symboli- ja romaanikirjallisuutta. Sittemmin kirjahylly on täyttynyt myös sairaalataidetta käsittelevillä teoksilla. Kirjat ovat minulle ns. käyttötavaraa, sillä hyödynnän niitä työjuttujen lisäksi tarvittaessa blogini lähteenä.

Huone kuvastaa minua monella tavalla. Täällä on paljon perittyjä ja kierrätettyjä asioita ja esineitä, jotka tuottavat iloa. Uutena ei ole ostettu kuin kirjavitriinit. Viimeisin kierrätyslöytö on huoneen nurkkaan sijoitettu tanskalaisen Verner Pantonin (1926-1998) 1960-luvulla suunnittelema Moon-valaisin. Pinnasta näkyy, että päivänvalo on hieman kellastuttanut valaisinta, mutta tämä ei minua haittaa, sillä myyntihinta oli uuteen verrattuna suorastaan edullinen. Valaisin on kauneimmillaan silloin, kun siinä on valo.

Minulla oli ajatus, että kirjastohuone olisi tunnelmaltaan satukirjamainen. Tähän maailmaan sopii myös huoneen toisessa nurkassa oleva nukketalo. Tapetin runsaus ja väritys tuovat mieleeni mm. Ivan Bilibinin (1876-1942) kuvittamien satukirjojen tunnelman. Moon-valaisin täydentää hienosti tunnelmaa "kuunpimennyksellään".

Tapetointiprojekti venähti kaikkiaan kaksivuotiseksi, sillä toisessa seinässä oli pieniä paikkauspuuhia ja toisella seinällä sijaitsi aiemmin kirjavitriinit. Niiden tyhjentäminen ja siirtäminen viivästyi ja viivästyi, ja sitten tuli eteen muita "tärkeämpiä" kotijuttuja. Mutta nyt olen todella tyytyväinen lopputulokseen. Pääsette tekin näkemään, että millaisessa ympäristössä blogiani kirjoitan.

Koti tuskin on koskaan sisustuksellisesti valmis, mutta tällä hetkellä kirjastohuone tuntuu eniten omalta ja hyvää mieltä tuottavalta tilalta. 

"Liian hieno eteiseen"

Emmi Tavela: Vain lumous puuttuu, 2021, pastelli paperille.

Ostin viime kesänä Emmi Tavelan pastellityön Vain lumous puuttuu. Tuntui vaikealta miettiä tähän oikeanlaisia kehyksiä. Olisi ollut hauska idea hyödyntää toisinnossa aluperäisen Mona Lisan tyylisiä kehyksiä, mutta mielestäni lopputulos olisi mennyt liian tunkkaiseksi. Yhtä komeat kehykset olisivat vieneet huomion herkkäsävyiseltä työltä.

Leonardo da Vinci: Mona Lisa (La Gioconda), 1507, öljymaalaus puulle. Musée du Louvre, Pariisi. Kuva täältä. 

Arvostan kehystäjien ammattitaitoa, sillä minulle ehdotettiin, että varsinaisen teoksen ja aukkopahvin väliin käytettäisiin ohutta koristelistaa. Ajatus oli kekseliäs, ja toi mielestäni juuri oikeanlaisen vivahteen alkuperäisistä krumeluurikehyksistä, mutta olematta kuitenkaan liikaa.

Kotona lähes kaikilla seinäpinnoilla on tauluja, mutta sillä on väliä, että mikä teos sopii mihinkin. Tällä tarkoitan itse sitä, että seinän ja tapetin väri vaikuttavat siihen, mihin teos väreiltään sopii. Minulla ei ole koskaan ollut ajatusta siitä, että tiettyä taulua ei voisi laittaa johonkin huoneen tai tilan tarkoituksen vuoksi. (Poikkeuksena ikonit; minulla on esimerkiksi vessassa taulu, mutta ikonia en sinne koskaan sijoittaisi.)

Emmin teos herätti kuitenkin lähipiirissä kahdelta henkilöltä yllättäen hieman vastustusta. Ei aiheensa vuoksi vaan siksi, että sijoitin sen eteiseen. "Ei sitä voi laittaa eteiseen" ja "Liian hieno eteiseen" olivat perusteluja. Eteisessä se nyt kuitenkin on. Minusta kermankellertävä seinän väri nostaa esille ja tukee teoksessa olevia värisävyjä.

Jäin miettimään etenkin tuota ajatusta liian hieno eteiseen. Miksei eteisessä voisi olla taidetta? Eikö koti saa näyttää asujiltaan jo ovelta alkaen? Onko olemassa jotain kotietikettiä, että "hienoa taidetta" pitäisi olla vain "salin puolella"? Samaisella seinällä oli aiemmin Lentävä kalakukko -elokuvajuliste, mikä sopi tuohon mielestäni myös hyvin (ja toivotti tulijat hauskasti tervetulleeksi savolaiseen kotiin), mutta Emmin työlle tämä oli mielestäni paras paikka. Leffajuliste siirtyi toisaalle.

Minusta itsestäkin on kiva tulla kotiin, kun eteisessäkin on jotain katsottavaa.

Jouluna

Sieltähän se joulutunnelma ja rauha lopulta löytyivät; joulukuusen tullessa sisälle. Sen kummallisempia joulusiivouksia en imuroinnin lisäksi tehnyt, joten työkiireestä oli se hyöty, etten ehtinyt stressata joulua. Ruoat, tortut ja puurot tehtiin yhdessä sitä mukaa, kun se tuntui luontevasti ajankuluun sopivan.

Parina viime vuonna olen huomannut, että kuusen koristelu ei ole minulle enää niin tärkeää kuin ennen. Sen voi koristella joku muukin, vaikkei koristeiden "järjestys" olisi sellainen, johon olen itse tottunut. Tosin enkelikoriste tulee edelleen laittaa lähelle latvatähteä. Enemmän merkitystä on sillä, että jouluna syödään karjalanpaistia ja kattaus tulee tehdä Arabian Aamu-lautasilla, kuten mummolassakin aikoinaan. Perinteiden jatkuvuudesta syntyy minun joulutunnelma.

Isoin odotus, mitä joululta (ja lomalta) toivoin oli se, että ehtisin lukea. En muista milloin minulla olisi ollut sellaista aikaa, että olisin ehtinyt rauhoittua kunnolla kirjan lukemiseen. Tämän vuoksi lahjatoivelistalla oli useampia kirjoja.

Myönnän, että en ole ollut tänä vuonna ihan niin kiltti, että olisin ansainnut kaikki toivekirjani. Ehkä joulupukki ajatteli pelata varman päälle, kun ei tiennyt mistä kirjasta pidän eniten? 2/5 kirjaa luettu ja nautin siitä, että pääsin vihdoin tunnelmoimaan kirjojen tarinoihin.

Minulle joulu jatkuu loppiaiseen saakka. Sinne asti aion säilyttää kuusen, kynttilät ja muut jouluvalot. Sinne saakka saan tuskin säilytettyä joulurauhaa, mutta aion nauttia ainakin näiden välipäivien joutilaisuudesta.

Kotona

Etelä-Suomen hotelliyö laittoi miettimään omaa kotia. Heräsin keskellä yötä siihen, että oli kuuma. Nousin ja näpyttelin huoneen lämpötilaa alhaisemmaksi. Siellä minä keskellä yötä hymyilin itsekseni ja mietin, että kuinka moni hotellivieras laskee tähän aikaan vuodesta huoneensa lämpötilaa? Se oli arkihuomio siitä, että oman kodin viileyteen on taas tottunut. Kotona ollaan villasukissa 24/7 ja se on mukavaa.

Vanhan talon ja pihan ylläpitäminen rytmittävät arkea vuoden ympäri. Lämmityskautta ennen oli tähänastisen asumishistorian isoin luumuhilloprojekti, kun hedelmiä tuli miltei 25kg. Laatu ei ollut yhtä hyvä kuin aiempina vuosina, mutta hilloamiseen kelpasivat hyvin, vaikka osa luumuista olikin tavallista muhkuraisempia. Myönnän, että kahden viikon ajan töiden jälkeen hilloaminen alkoi viime metreillä tuntua puuduttavalta, mutta sen jaksoi lopputulosta ajatellessa. Tein hilloa noin kolmen litran erissä, sillä poistan hillotessa sekä kivet että kuoret. Kun luumut ovat tarpeeksi kypsiä, hedelmäliha irtoaa hyvin kuorestaan puristamalla. Työlästä, mutta hillo maistuu paremmalta ilman kuoria.

Tyrnimarjoja tuli myös tänä vuonna aiempaa enemmän (noin 5 litraa), mikä johtui siitä, että nyt pensaan päälle ehdittiin viritellä lintuverkko. Harakat ovat ärsyttävän nopeita popsimaan marjoja, ja viime vuonna meni yli puolet sadosta linnuille. Turha oli ilman verkkoa ajatella, että "annan niiden kypsyä vielä yhden päivän." Virhe, sillä linnut eivät odottele. Tyrnit säilön mehuksi tällä ohjeella. Omenoita ei tullut tänä vuonna lähes lainkaan, mikä johtui ilmeisesti pihlajanmarjakoista. Ei kyllä sinänsä harmittanut, sillä tehtävää oli puutarhassa kyllä muutenkin.

Pitkin kesää tehtävän sadonkorjuun väleissä on parasta, jos malttaa jättää kaiken tekemisen hetkeksi. Silloin siirrän itseni alapihan (rinnetontilla puhumme ala- ja yläpihasta) mongolianvaahteran alle lukemaan. Testattu; tämä on parasta rentoutumisterapiaa. Pidän siitä, että vanhassa pihassa on myös vanhoja puita, jotka varjostavat muuten hyvin aurinkoista ja paahteistakin tonttia.

Välillä joku muistaa kysellä, että mitäs hyötykasveja siellä pihalla on? Vapaaehtoisesti istutettavien perunoiden, porkkanoiden ja amppelimansikoiden lisäksi pihassa on ollut jo valmiina:

• 2 punakaneli omenapuuta (nämä ovat alkuperäisiä 1950-luvulta)
• 2 luumupuuta (nämä on istutettu 2000-luvulla)
• 4 mustaviinimarjapensasta (alkuperäisiä)
• 2 karviaismarjapensasta (alkuperäisiä)
• 2 pientä marja-aroniapensasta
• 1 tyrnipuu
• raparperiä
• lipstikkaa

Haravointikauden jälkeen pihalla vietetään vähemmän aikaa ja tekeekin jo mieli oleilla sisällä. Sen hetken, kunnes alkaa talvi ja lumityöt. Itsekseen puulla lämmittäminen ja lumityöt arkitöiden päälle olisi melkoinen työleiri. Tein tätä ensimmäisen talven maanantaista perjantaihin, kun kodin toinen asukas oleili vielä arkipäivät osittain Jyväskylässä. Siinä meni oma mukavuusrajani. Tehtäviä jakamalla tämä on mukavaa, ja vanhan talon arjesta osaa nauttia, mutta vaihtaisin todennäköisesti helpompaan asumismuotoon, jos olisin yksin.

Tarvitsen kuitenkin töiden vastapainoksi tätä fyysistä tekemistä ja kaipaan vanhan talon tunnelmaa. Tykkään työstäni todella paljon, mutta se tarkoittaa valtaosan ajasta viettämistä tietokoneen äärellä. Etenkin nykyinen työni on todella hektistä ja ajoittain mieltä kuormittavaa, mutta kotiin tullessa mieli rauhoittuu. Olen ympäröinyt kodin vanhoilla tavaroilla ja huonekaluilla, jotka ovat olleet olemassa jo ennen minua. Ne kuuluvat ajallisesti talon aikakauteen, mutta liittyvät samalla sukujemme historiaan. Vaikka minulla olisi arjessa miten kiire tahansa, kotona koen pysähtyväni. Tiedostan olevani osa historian ketjua, eikä aika kulu sen nopeammin, vaikka kuinka hötkyilisin. Jotta tästä ajasta jää minulle muistikuvia, pitää osata pysähtyä. Onneksi tähän auttaa koti. Ja ystävät, joiden kanssa "pysäytetään maailma" jakamalla hetkiä arjesta.

Ymmärrän toisaalta hyvin myös heitä, jotka toivovat kodilta helppoutta ja huolettomuutta. On etuoikeus, jos pystyy valitsemaan oman asumismuotonsa, kodin ja sen asukkaat. Loppujen lopuksi on tärkeintä, että kotona viihtyy, sillä uskon sen hyvänolon tunteen heijastuvan myös muualle.

Mukavia kotihetkiä marraskuun hämärään!