Olipa kerran

Kirjahyllystäni löytyy useampia satukirjoja, muun muassa John Bauerin, Elsa Beskowin, Tove Janssonin, Astrid Lindgrenin, Anni Swanin, Mauri Kunnaksen, Charles Kingsleyn ja Raul Roineen satuja. Niissä on nostalgista tunnelmaa ja maailma, johon on helppo heittäytyä. Tämän vuoksi halusin nähdä Vapriikin Olipa kerran, tarina satujen synnystä -näyttelyn.

Satuihin liittyy valtavasti kulttuuriperintöä, sillä ensimmäisiä satuja on kerrottu suullisina tarinoina tuhansien vuosien ajan. Suullisina tarinoina ne syntyivät, levisivät ja matkustivat ympäri maailmaa. Joitain satujen kirjoitettuja aihelmia tunnetaan jo antiikin ajalta. Suomessa tunnettuja ovat esimerkiksi Aisopoksen (noin 620-564 eaa) faabelit eli eläintarinat, kuten kettu ja viinirypäleet. Suomessa tarina muotoutui ketuksi, joka ei ylettynyt pihlajanmarjoihin ja haukkui niitä happamiksi. Alun perin satuja ei ollut tarkoitettu lapsille. Ne siirtyivät eteenpäin mm. sotilaiden, kauppiaiden ja muiden kulkijoiden mukana. Tarinat sisälsivät väkivaltaa, julmuutta ja säädyttömyyttä, eivätkä ne aina päättyneet onnellisesti. Vasta satujen kirjallisten muunnosten myötä niistä tuli myös osa lastenkulttuuria.

Ihmesadut

Varsinaiseen näyttelyyn astutaan, kuinkas muutenkaan kuin kulkemalla kirjahyllyn salaoven läpi. Näyttely kuljettaa taikaesineiden torille, jossa kerrotaan muun muassa taikalampusta, taikavirsuista ja -myllystä. Huone on täynnä itämaisia mattoja, jossa basaarimyyjä esittelee esineitään ja seinältä voi lukea erilaisista taikaesineistä. Taikaesineet kuuluvat osaksi ihmesatuja. Näissä saduissa sankari joutuu koetukseen ja tarvitsee avukseen ihmeitä tekevän taikaesineen.

Eläinsadut

Ihmesatujen tapaan myös eläinsadut kertovat usein ihmisistä. Eläimet käyttäytyvät ihmisten tavoin ja osaavat puhua. Eläinsatuja pidetään maailman vanhimpina satuina ja niiden juonet ovat samankaltaisia  eri puolilla maailmaa. Niissä kuitenkin kerrotaan aina kullekin kulttuurille tärkeistä eläimistä. Suomalaisissa saduissa suosituimpia eläimiä ovat muun muassa kettu, karhu, jänis, kissa ja koira.

Tunnetuimmat sadut

Näyttely herätti huomaamaan kuinka ohutta oma satuhistoriatietämykseni on ollut. Tiesin, että Disney on toisintanut vanhoja satuja ja tehnyt niistä uudelleen suosittuja, mutta en tiennyt kuinka vanhoja alkuperäiset sadut todellisuudessa ovat. 

Varhaisimmat nykyaikaan asti säilyneet tunnistettavat versiot satuperinteen ihmesaduista ovat 1500-luvulta. Esimerkiksi Saapasjalkakissan ensimmäisen kirjoitetun version keräsi vuonna 1550 venetsialainen satujen kerääjä Giovanni Francesco Straparola. Hänen kertomuksiaan kirjoittivat myöhemmin uudelleen esimerkiksi Grimmin veljekset 1800-luvulla.

1700-luku oli satujen kulta-aikaa Keski-Euroopassa, etenkin Ranskassa, jossa levisi romanttinen satukirjallisuus ja satukertomisen salonki-illat. Vuonna 1756 ilmestyi nykyisin tunnetuin versio sadusta Kaunotar ja hirviö. Sen kirjoitti ranskalainen kotiopettajatar Madame de Beaumont.

1800-luvulla alkoi laajamittainen satujen kerääminen Keski-Euroopassa samaan aikaan, kun ensimmäisiä suomalaisia kirjoitettuja satuja julkaistiin. Kirjailijat kirjoittivat edelleen satuja kansantarinoiden pohjalta, mutta heidän oma työnjälkensä alkoi korostua kertomuksissa. Joskus näitä tarinoita kutsutaan myös taidesaduiksi. Elias Lönnrot aloitti satujen keräämisen Vienan Karjalasta 1833. Tanskalaisen Hans Christian Andersenin ensimmäinen taidesatukokoelma ilmestyi 1835-1837. Siinä olivat Peukalo-Liisa, Prinsessa ja herne, Pieni merenneito ja Keisarin uudet vaatteet. Zacharias Topeliuksen ensimmäinen satukokoelma Sagor I ilmestyi 1847. Hänen satujensa inspiraation lähteenä olivat H.C. Andersenin sadut.

Zacharias Topeliuksen Lukemisia lapsille -satukokoelma ilmestyi ruotsiksi vuosina 1865-1896 ja suomeksi vuodesta 1874 alken. 

1900-luvulla ilmestyi muun muassa Anni Swanin Satukokoelmat I-III vuosina 1901-1905. Ensimmäinen kansainvälinen satuluettelo Verzeichnis der Märchentypen ilmestyi 1910. Luettelon kirjoitti suomalainen kansanrunouden tutkija ja professori Antti Aarne.

2000-luvulle tultaessa sadut eivät enää pysyneet kirjankansien välissä, vaan nykysankarit seikkailevat televisiossa, elokuvissa, peleissä ja muualla mediassa.

Tarinankertojia 1950-1970-luvuilta.

Miten satu kerrotaan?

Tarinankertojia arvostettiin suuresti. Heidän kertomuksensa olivat sekä opettavaisia että viihdyttäviä. Usein joka kylällä ja yhteisöllä oli oma tarinankertojansa, jonka luo keräännyttiin kuuntelemaan satuja. Näitä tarinankertojia elää tänäkin päivänä. Minä ainakin tunnistan esimerkiksi työpaikalla ne henkilöt, joilla on ilmiömäinen muisti toistaa vitsejä, tarinoita ja tapahtumia. Satujen kohdalla kerrontatavat auttoivat sadunkertojaa muistamaan tarinat ja kertomaan ne jännittävällä tavalla eteenpäin. Kerrontatapoihin liittyviä paikallisia lainalaisuuksia tunnetaan monien maiden suullisesta perinteestä.

Tavallisin satutyyppi on hyljeksitty sankari, jota kertomuksen edetessä koetellaan. Hän kuitenkin selviytyy koettelemuksista tai saa apuvälineen, taikaesineen, jolla pääsee vaikeuksien yli. Sankari ratkaisee sadun keskeisen tehtävän.

Lapsille ja aikuisille

Ajattelin etukäteen, että näyttely olisi suunnattu enemmän lapsille, mutta yllätyin kuinka monipuolisesti aihepiiriä on käsitelty. Minusta oli mielenkiintoista lukea satujen kulttuurihistoriasta ja samalla nautin näyttelyn tunnelmasta. Hämäriä tiloja, peilitalomaisia käytäviä, jännittäviä yksityiskohtia, hienoja valoja. Yksi kivoimmista yksityiskohdista olivat valtavat sienet, joiden alla sai kuunnella erilaisia satuja mm. suomalaisia eläinsatuja ja saamelaisia satuja pohjoissaameksi.

Näyttelyn loppupuolella astutaan maanalaiseen maailmaan. Siellä käsitellään hyvän ja pahan teemoja, mytologista maanalaista valtakuntaa. Noita käkätti pahaenteisesti kallioseinämän takana. Tekstissä kysyttiin, "pystytykö huijaamaan noitaa?" Kyseessä oli viittaus Hannu ja Kerttu -satuun, jossa noita koettaa lihottaa Hannua syödäkseen hänet. Seinässä oli reikä, jonne olisi pitänyt laittaa sormi noidan arvioitavaksi. Miten jännittävältä tuo tilanne tuntui, vaikka järjellä tiesi, ettei mitään pahaa voisi tietenkään tapahtua. En uskaltanut laittaa sormeani aukkoon, kunnes huomasin luun kappaleen reiän vieressä. Sadussa Hannu huijaa noitaa tarjoamalla sormensa sijasta luunpalaa kosketeltavaksi, niin tein minäkin. Onnistuin huijaamaan noitaa.

Olipa kerran, tarina satujen synnystä -näyttely on Viron kansallismuseon tuottama näyttely, joka on muokattu suomalaiseen satuperinteeseen sopivaksi. Yhteistyöryhmään on kuulunut elokuvaohjaajia, folkloristeja, kirjallisuuden tutkijoita, animaattoreita ja kuvittajia. Näyttely on helposti lähestyttävä, elämyksellinen ja uskon, että näyttelystä lähdetään hyvillä mielin. Kokonaisuuden voi kiertää läpi kevyesti, jolloin vain katselee, kokeilee ja tutkii ympäristöään, osallistuu tehtäviin. Itse olin enemmän tiedonjanoinen ja kuvasin lähes kaikki näyttelytekstit, jotta saatoin palata niihin myös myöhemmin. Etenkin satuihin kätketyt merkitykset, opetukset ja symboliikka vetivät puoleensa.

Näyttelyn viimeisellä seinällä on painike, josta halukkaat saavat ladattua itselleen onnen kaavan. Minulle kone syötti kaavan, jonka mukaan: "Jos tuntuu siltä, että olet väärässä sadussa, kannattaa siirtyä seuraavaan."

Olipa kerran, tarina satujen synnystä on esillä Vapriikissa 10.3.2024 saakka.