Juho Rissanen 150 vuotta

Savolaisesta taidehistoriasta nousee ensimmäisenä mieleen Halosen taiteilijasuku ja Juho Rissanen (1873-1950). Viimeksi mainittu viettää tänä vuonna 150-vuotisjuhlavuotta, jonka myötä Kuopion taidemuseo, Kuopion korttelimuseo ja Kuopion kaupunginteatteri ovat luoneet toisiaan täydentävän yhteisohjelmiston taiteilijan kunniaksi.

Kuopiossa köyhiin oloihin syntynyt Juho Rissanen joutui todella tekemään töitä noustakseen tunnetuksi ja tunnustetuksi taiteilijaksi. Lähtökohdat huomioon ottaen on ihme, että näin tapahtui. 1800-luvun loppupuolella syntyneistä taiteilijoista valtaosa kasvoi säätyläisperheissä. Juho Rissanen oli savolaisen työläisperheen kasvatti. Rissasen Heikki-isä oli kiertelevä sekatyömies, juoppo ja käytökseltään väkivaltainen. Juhon äiti työskenteli piikana. Hänen viidestä sisaruksestaan neljä kuolivat kulkutauteihin alle 10-vuotiaina. Perheellä ei ollut vakinaista kotia Kuopiossa, vaan he kiertelivät loisina talosta toiseen.

Juho Rissanen: luonnos teokseen Lapsuuden muisto, 1902, liimaväri kankaalle, Kuopion taidemuseo.

Isän kuolema

Talvella 1884, Juhon ollessa 10-vuotias, Heikki-isä eksyi markkinoilta tullessaan Maljalahden jäälle ja paleltui humalapäissään kuoliaaksi. Tapahtuma jätti Juhoon trauman, jota hän käsitteli taiteessaan paljon vuosina 1900-1903 tehden erilaisia luonnoksia ja maalauksia. Rissasen oli tarkoitus toteuttaa aiheesta kolmiosainen teos, jonka aiheina olisivat olleet isän kuolema, ruumiin kantaminen paareilla sekä äidin ja pojan ruumissaatto. Teoksista valmistui vain keskimmäiseksi osaksi tarkoitettu Lapsuuden muisto (1903), joka sijaitsee nykyisin Budapestin taidemuseossa. Siinä Rissanen on kuvannut itsensä hämmentyneeksi lapseksi, sivustaseuraajaksi.

Juho Rissanen: Ruumiinpesijä, 1908, vesiväri, lyijykynä ja hiili paperille, Kuopion taidemuseo.

Rissasen lapsuus päättyi viimeistään isän kuolemaan. Hänestä tuli perheen elättäjä, joka työskenteli muun muassa juoksupoikana, muurarina, suutarina ja kirjakauppiaana. Juho pääsi myös oppipojaksi kuopiolaisen koristemaalarimestari Viktor Bergin verstaaseen 1889-1892. Tuolloin hän alkoi kiinnostua kuvataiteesta.

Albert Edelfelt: Juho Rissanen, luonnos, 1902, vesiväri ja lyijykynä paperille, Kuopion taidemuseo. Teos on luonnos kuvituksesta Vänrikki Stoolin tarinoihin, jossa Rissanen sai olla mallina Sven Dufvan hahmolle. Edelfelt käytti Rissasta mallinaan myös Turun Akatemian vihkiäiset 1640 -maalaukseen. Teos tuhoutui talvisodassa. Kopio teoksesta on esillä Helsingin yliopiston juhlasalissa.

Taiteilijan uralle

Juho Rissanen pääsi Albert Edelfeltin (1854-1905) avulla aloittamaan varsinaiset taideopinnot Helsingin Taideteollisuuskeskuskoulussa 1895. Edelfelt ei koskaan itse toiminut Rissasen opettajana, mutta auttoi häntä muuten monin keinoin. Hän esimerkiksi mahdollisti Rissaselle pääsyn Ilja Repinin (1844-1930) oppilaaksi. Toinen Rissasen tärkeä tukija etenkin rahallisesti oli Ferdinand von Wright (1822-1906), jonka kanssa Rissanen kävi paljon kirjeenvaihtoa. Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun hän pääsi 1896 Albert Gebhardin (1869-1937) oppilaaksi. Rissanen jatkoi Gebhardin yksityisoppilaana 1896-97 ja kävi samaan aikaan Turun piirustuskoulua Victor Westerholmin (1860-1919) johdolla. Tuolloin hän maalasi yhden tunnetuimmista teoksistaan, Hauta-Heikin mummon (1897).

Juho Rissanen: Hauta-Heikin mummo, 1897, vesiväri paperille, yksityiskokoelma.

Savolaisten Mona Lisa

Hauta-Heikin mummo on maalattu 1897 Etelä-Savossa Puumalassa, missä Rissanen työskenteli opettajansa Albert Gebhardin kanssa. Aiheena on tervahaudanpolttaja Heikin vaimo. Kuopion seudulla maalaus tunnetaan myös nimillä Savolaisten madonna tai Savon Mona Lisa. Teos oli esillä Helsingissä Suomen Taiteilijain näyttelyssä 1899, joka oli Rissasen ensimmäinen julkinen esiintyminen taiteilijana.

Juho Rissanen: Palmikoitsija, 1916, hiili paperille, Kuopion taidemuseo / Kuopion kulttuurihistoriallisen museon talletus.

Savolaisten kuvaaja

Juho Rissanen tunnetaan nimenomaan tavallisen kansan ja savolaisten kuvaajana, mutta hän ei kuvannut ensimmäisissä teoksissaan kansaa työssä, vaan lepohetkien tai askareiden parissa. Tällaiset hiljaiset, arkipäivän huolet ylittävät kuvaukset sopivat myös tunnelmaltaan 1800-luvun symbolismin henkeen.

Ensimmäiset työtä kuvaavat teokset liittyvät vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyyn, jonka Suomen paviljonkiin tilattiin suomalaista työtä kuvaavia teoksia. Maanviljelyshallituksen osastolla oli esillä Rissasen teokset Nuotallaonkijat ja Nuotanvetäjät. Teokset oli maalattu Savonkylässä (nykyinen Siilinjärven Koivusaari). Juho Rissanen palkittiin Pariisin maailmannäyttelyssä pronssimitalilla.

Juho Rissanen: Nuotanvetäjät, 1900, vesiväri ja lyijykynä paperille, Kuopion taidemuseo.

Kuopion taidemuseon näyttelyssä on esillä Nuotanvetäjien luonnos, johon liittyy jännittävä historia. Juho Rissanen jätti suuren Talvinuotanvetoa kuvaavan luonnoksen Taskilan talon tyttärelle Hildalle, jonka sängyn alta teos löytyi vuonna 1960. Juho ja Hilda pysyivät ystävinä koko elämänsä ajan. He tapasivat aina, kun Juho kävi Kuopiossa ja kirjoittivat kirjeitä toisilleen. Kerrotaan, että Hilda piti Juhon kuvaa yöpöydällään vielä vanhainkodissa asuessaan.

Köyhästä pojasta tunnustetuksi taiteilijaksi

Rissanen esitti ihmiset realistisesti korostaen nöyrän hiljaista työn suorittamista. Hän tunsi kuvaamansa kansanosan varmasti paremmin kuin muut aikalaisensa, sillä oli itse kasvanut heidän parissaan. Rissasella ei siksi ollut samanlaista kaipuuta kansanelämän alkuperäisyyden etsimiseen, mitä ylemmän keskiluokan kulttuuripiireissä harrastettiin. Hän tunsi tavallisen kansanihmisen läheiseksi, mutta pyrki tietoisesti itse nousemaan yhteiskunnallisesti arvostettuun taidemaalarin asemaan. 

Rissanen viihtyi taiteilijapiireissä ja nautti saavutetusta asemastaan. Hänestä kasvoi kosmopoliitti, joka matkusti paljon maailmalla ja opiskeli taidetta muun muassa Pietarissa, Firenzessä ja Saksassa. Rissasen kerrotaan puhuneen ranskaa savolaisittain ja kirjottaneen kirjeitä rallitanskalla. Hän ei kuitenkaan kokonaan hylännyt tavallista kansaa ja savolaisia, jonka parista oli noussut. Hän vietti Suomessa kesiään ja lähetti kotimaahansa kirjeitä ja paketteja. Paketeista osa oli osoitettu Kuopion kulttuurihistorialliselle museolle, johon Rissanen lähetti muun muassa keräämiään esineitä.

Kuopion kaupunginteatteri: Maalari - Juho Rissanen.

Juho Rissanen piti tasaisesti yhteyttä ystäviinsä ja tuttaviinsa Kuopiossa ja Savossa. 1900-luvun alussa hän työskenteli useaan otteeseen Nilsiässä, jossa hänelle annettiin tehtäväksi alttaritaulun (Ristin tie, 1907) maalaaminen Josef Stenbäckin suunnittelemaan kirkkoon (1906). Kuopion kaupunginteatterin esitys Maalari - Juho Rissanen -näytelmä kertoo tuosta ajanjaksosta Rissasen elämässä. Näytelmä on visuaalisesti kaunis ja koskettava, mutta väritetty käsikirjoittajansa Antti Heikkisen luomalla fiktiolla ja huumorilla. Mukana ovat myös taiteilijan rakkaussuhteet nilsiäläiseen Saimi Juliniin (Lotta Vaattovaara) sekä säätyläisperheeseen syntyneeseen taiteilija Hilda Flodiniin (Lina Patrikainen). Juho Rissasen roolissa loistaa hämmästyttävän upeasti ja soljuvasti savon murteella näyttelevä Ilkka Pentti.

Juho Rissanen Miamissa 1940-luvulla. Juho Rissasen arkisto, Kuopion taidemuseo.

Pois Suomesta

Taiteilijan uralle päästyään Rissanen vietti suurimman osan elämästään ulkomailla. Kiinnostus ihmisiin kuitenkin säilyi ja ulottui kulttuureihin, jotka näyttäytyivät savolaissyntyiselle maailmankansalaiselle eksoottisina. Näyttelyssä on esillä muun muassa Algerian matkalla säilyneitä akvarelleja, tutkielmia heidän asuistaan ja ympäristöstään.

Rissanen kammoksui sotia. Ensimmäinen maailmansota palautti taiteilijan maailmalta takasin Suomeen 1914-1918, mutta kotimaassa syttynyt sisällissota sai hänet jättämään Suomen lopullisesti 1918. Hän muutti ensin Tanskaan, myöhemmin Italiaan ja Ranskaan. Toisen maailmansodan uhka 1939 sai 66-vuotiaan Juho Rissasen jättämään Euroopan ja matkustamaan Yhdysvaltoihin lopullisesti. Suomalaiset siirtolaiset auttoivat taiteilijaa asettumaan uuteen kotimaahansa. 

Rissanen oli pärjännyt auttavalla kielitaidollaan hyvin Euroopassa, mutta englantia hän ei koskaan kunnolla oppinut. Ulkomaalaisena, iäkkäänä ja kielitaidottomana hänen oli vaikea saada tilaustöitä. Hän kuitenkin jatkoi maalaamista ja pyrki saamaan elantonsa taiteella kaikin keinoin. Rissanen muun muassa maalasi valokuvien pohjalta muotokuvia ja laajensi aihepiiriään maisemiin. Talvet hän vietti vaihtuvissa osoitteissa Miamissa, kesäisin hän matkusteli amerikansuomalaisten parissa Amerikan pohjoisosissa. Valitettavasti Amerikan vuodet merkitsivät Rissaselle taiteilijauran hiipumista, mikä oli hänelle pettymys. Hän kuitenkin nautti lämpimästä ilmastosta ja Miami Beachin rannoista. Juho Rissanen kuoli Floridassa 1950, mutta hänen tuhkansa ovat haudattuna Kuopion Isolle hautausmaalle.

Juho Rissanen: Tappelu, 1939, vesiväri ja liitu paperille, Kuopion taidemuseo.

Viivassa on kaikki

Minulle Juho Rissasen taidokkuus tiivistyy hänen viivankäyttöönsä. Viivat ovat näkyviä ja vahvoja, hahmot sitä myöten hieman karuja ja jopa kulmikkata. Hiili ja lyijykynä tekee viivasta kuitenkin pehmeän. Hän tahtoi teknisesti hallita viivankäytön täysin ennen kuin alkoi käyttää värejä. Rissanen siirtyi väreihin asteittain, ensin akvarellitekniikalla sitten öljyväreillä. Mielestäni Rissanen on omimmillaan nimenomaan alkuvuosien piirros- ja akvarellitekniikkaa yhdistellessään. Öljyvärien myötä teoksista katoaa hengittävyys ja värit tuntuvat paikoin paksuilta ja raskailta, mikä vie huomiota itse aiheelta.

Juho Rissanen: Kutoja, 1937, öljy kankaalle, yksityiskokoelma. Juho Rissanen: Kukkien poimijat, 1939, öljy kankaalle, OP Pohjois-Savo.

Näyttelyssä on esillä kenties Rissasen viimeiseksi työksi jäänyt muotokuva (1950), joka on maalattu valokuvan pohjalta. Siinä taiteilija tuntuu kadottaneen oman viivansa jäljitelessään puhtaasti sitä mitä kuvassa on nähnyt. Teos on jopa hieman imelä kuvaus naisesta ja koirasta, mutta tilaustyönä Rissanen lienee tehnyt kaikkensa rahojensa eteen. Näyttely on hyvä läpileikkaus taiteilijan tuotantoon, opiskeluvuosilta viimeisiin vuosiin.

Juho elää kirjeissä

Näyttelyn parasta antia ovat kirjeet, joita saa kuulla sekä itsensä Juho Rissasen (näyttelijä Ilkka Pentin) kertomina että luettuna näyttelymateriaaleista. Kuopion taidemuseon arkistossa on valtava määrä Rissasen kirjeenvaihtoa, jotka on digitoitu. Kirjeissä taiteilijan oma ääni, persoona ja luonne pääsevät esiin. Niistä välittyy muun muassa syvä kiitollisuus Haminalahdessa eläneelle ja Rissasta taloudellisesti auttaneelle Ferdinand von Wrightille, jota Rissanen puhuttelee muun muassa Jalomielisenä ja kunnioitettavana  vanhuksena.

Juho Rissasen kirje Ferdinand von Wrightille, Helsinki 21.9.1897.

Juho Rissasen kirje Ferdinand von Wrightille, Helsinki 5.11.1897.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tutustuin Juho Rissasen taiteeseen muutenkin kuin vain taidehistorioitsijoiden kertomana. Kuopion taidemuseo tuo näyttelyssä esiin taiteilijan koko elämänkaaren ja vahvasti hänen itsensä kertomana. Se köyhistä ja surullisista oloista lähtenyt poika saavutti haaveilemansa taiteilijanuran, vaikka viimeiset vuodet eivät olleetkaan suotuisia. Sisukkuus ja määrätietoisuus kantoivat kahden ensimmäisen ja vaikean vuosikymmenen yli. Hänen kykyihinsä uskottiin, siitä kertoo muun muassa vanhempien taiteilijamestareiden tuki. Juho Rissanen on hieno esimerkki nyky-yhteiskuntaankin siitä, että kaikki on mahdollista, kun vain jaksaa tehdä paljon töitä. Se, että menestyy, vaatii kuitenkin ympärille oikeinlaisia ihmisiä kannattelemaan taitavaakin ihmistä siten, että unelmista tulee mahdollista.

Eino Leino kirjoitti Juho Rissasesta vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyn jälkeen: 

"Rissanen (---) herätti oikeastaan ennemmin huomiota ulkomailla kuin kotimaassa. Tosin oli hän täälläkin jo pannut jonkun kerran näytteille ja oli hänen voimakas, miltei raaka maalaustapansa monta hämmästyttänyt. Ruvettiin katsomaan, mitä tästä pojasta tulee. Tuli sitten Pariisin näyttely ja sielläkös hienostuneet ranskalaiset kilvan ihailivat nuorta Rissastamme, joka 'talonpoikana talonpoikien keskuudessa' oli niin varmasti heidän elämäänsä kuvannut."

Juho Rissanen: Äidin muotokuva, 1941, hiili ja vesiväri paperille, Kuopion taidemuseo / Kuopion kulttuurihistoriallisen museon talletus.

Ote Juho Rissasen kirjeestä Miamista Kuopion (kulttuurihistorialliselle) museolle 11.8.1948:

"Nyt minä lähetän äitivainaajani kuvan vesivärein ja hiilelle tehty paperille, se on pakattuna vahvaan pahviputkeen, jonka en luule särkyvän ja siksi uskon, että se tulee hyvin perille, vaikka matka on pitkä ja mutkainen. Sitten kun se on saapunut perille, niin, että antaisitte sen kehystäjälle, että siihen laitettaisiin kehys, joka on vanhan kullan värinen ei kovin paksu ja lasi päälle. (---) Taulua ei pidä asettaa senlaiseen paikkaan, johon aurinko paistaa, eikä myöskään senlaiseen paikkaan, jossa on kostea. Minä maksan kulut tästä kaikesta kun annatte minulle tietää. Kiitän paljon edestäpäin ja lähetän tämän seudun kuumat terveiset kaikille yhteisesti, vastoja en voi lähettää, mutta löylyä täällä nyt on."

Näyttelyyn on hyvä varata kunnolla aikaa, sillä katsottavaa, luettavaa ja kuunneltavaa on paljon, jos haluaa löytää Rissasen persoonan teosten takaa. Hänen uransa ja elämänsä on uskomaton selviytymistarina, joka luo samalla uskoa ihmisten hyväntahtoisuuteen. Tästä kertoo myös esimerkiksi näyttelyssä esillä oleva, ennennäkemätön Juho Rissasen perikunnalta Yhdysvalloista lahjoituksena kesällä 2023 saatu teos Työstä paluu (1908). 

Juho Rissanen - Kuvauksen vilkkaus on esillä Kuopion taidemuseossa 7.4.2024 saakka.

Rakkaudesta kulttuuriin - vai onko sittenkään?

Lainit-katutaidetapahtuma Kuopion Savilahdessa 2017.

Kävin äskettäin äärimmäisen mielenkiintoisen keskustelun entisen opiskelukaverini kanssa kulttuurikentän työpaikoista ja alalla työskentelystä. Kaikki kulttuurikentällä työskentelevät tai sinne haluavat tietävät, että työpaikkoja on vaikea saada, sillä hakijoita on (paikkakunnasta riippuen) todella paljon, työt ovat usein määräaikaisia ja projektiluonteisia ja palkkataso on pieni. Palkasta huolimatta alalle halutaan, sillä ne ovat niitä niin kutsuttuja kutsumusammatteja. Töitä tehtäisiin vaikka ilmaiseksi, koska se on niin mukavaa, jonka vuoksi itse osittain aiheutamme oman palkkakuoppamme.

Myönnän, että kulttuuriala on minullekin hyvin voimakkaasti kutsumusammatti. (Voitte halutessanne käydä lukemassa omista haasteistani opintopolulla: Jos olisin menestynyt paremmin). Löydettyäni taidehistorian minulla ei ole ollut mitään  muuta vaihtoehtoa. Halusin töihin museoon ja taiteen pariin, joten tavoittelin tuota päämäärää voimakkaasti ja kaikin keinoin. Tämän vuoksi olen ollut myös kiitollinen, että minulle on avautunut työpaikkoja kulttuurin parissa.

Keskustelussamme kävi ilmi, että me molemmat uskomme siihen, että kuka tahansa pystyy Suomessa mihin tahansa, jos vain tekee tarpeeksi paljon töitä, on sinnikäs ja määrätietoinen. Tämä ei aina riitä, vaan matkalle tarvitaan niitä, jotka näkevät sinut ja potentiaalisi. Tämän jälkeen ajatuksemme erosivat.

Il Posto, Vertical Dance Company: Skyline-tanssiteos. Puijon torni, 2023.

Asiantuntijuus voi olla myös taakka

Hän sanoi, että mitä korkeammalle ammatillisesti tähtäät sitä pienemmät ovat mahdollisuutesi työllistyä, sillä korkean asiantuntijuuden työpaikkoja on Suomessa suhteellisen vähän. Vaikka tekisit töitä miten paljon tahansa tiedät, että työpaikan hakijoissa tulee olemaan kymmeniä yhtä hyviä kuin sinä, ja sinun tulee erottua joukosta. Joudut koko ajan enemmän ja enemmän perustelemaan erinomaisuuttasi. Jos taas haluaisit palata "alemmalle" asiantuntijuuden tai toiminnan tasolle, sinua ei välttämättä palkata siksi, että olet tehtävään ylikoulutettu. Miksi maksaa tehtävästä enemmän, kun joku toinen osaa tehdä sen yhtä hyvin kuin sinäkin ja pienemmällä palkalla? Keskustelussa käytettiin myös lausetta: "Ja minä olen väsynyt asiantuntijuuteen ja ainaiseen olemassaolon perusteluun".

Kansallisbaletin vierailu Jyväskylän Lounaispuistossa 2015.

Ensimmäinen tunnelma puhetta kuunnellessani oli järkytys. Henkilö, jota arvostan asiantuntijana ja kulttuurialan ammattilaisena on luovuttanut yhteisen taistelun kulttuurin hyväksi. Ensimmäisen tunneaallon jälkeen koin kuitenkin jonkinlaista helpotusta ja sanoin ääneen: "Kiitos. Että sanot asian noin suoraan ja rehellisesti." Hän kertoi työskentelevänsä nykyisin ihan muualla kuin kulttuurin parissa ja juuri siksi nauttivansa nyt myös kulttuurista uudella tavalla: 

"Olen ymmärtänyt, että en voi olla töissä ja vapaa-ajalla tekemisissä saman asian kanssa, joka merkitsee minulle niin paljon ja tuottaa samalla iloa. Tuntuu kuin aivot menisivät lukkoon ja menettäisivät luovuutta. Nyt kun en työskentele kulttuurin parissa, minun ei tarvitse miettiä työpäivän jälkeen työasioita ja aivoissa on ja jää tilaa taiteelle ja luovuudelle. Tykkään siitä mitä nyt teen työkseni ja tunnen olevani siinä hyvä. Nyt työ- ja vapaa-aika ovat paremmin tasapainossa." 

Hän ei koe, että mikään hänen oppimansa ja opettelemansa asia kulttuurialalta olisi mennyt hukkaan. Entiset opit ja asiat eivät vain ole enää niin näkyviä. Hän on esimerkiksi huomannut, että kirjallisesta lahjakkuudesta on ollut hyötyä alalla, jossa muut työntekijät eivät ole kirjallisesti omimmillaan. Hän täydentää joukkoa omalla osaamisellaan.

Maria Baric Company: Ave Fenix -tulisirkusesitys Valon kaupunki-tapahtumassa. Jyväskylä 2015.

Menin hämilleni, mutta jokainen sana painui syvälle tajuntaan. Ehkä hieman pistikin. Ymmärsin häntä ja osasin ensimmäistä kertaa kyseenalaistaa myös itse oman näkemykseni ja kokemukseni rakkaudesta kulttuuriin, kun "kulttuurikuplakritiikki" tuli oman alani ammattilaiselta. Kerroin hänelle tilanteen, jossa olin jutellut yhden nykyisistä työkavereistani kanssa, ja sivusimme tätä samaa aihetta. Työkaverini yritti herätellä minua miettimään omaa jaksamistani suhteessa työaikaan ja työtehtäviin. Hän sanoi minulle tuolloin vielä myrkylliseltä kuulostavat sanat, että työ on vain työtä. Vastasin, että "Ei. Työ ei ole vain työtä. Sen vuoksi minä olen kulttuurialalle kouluttautunut, että työ ei olisi vain työtä vaan jotain, mistä samalla nauttii." Ajattelin ääneti, että onpa surullista, että hän kokee työnsä vain työnä. Mutta nyt jälkikäteen ymmärrän paremmin hänen katseensa, sillä hän lienee ajatellut puolestaan minusta, että onpa surullista, jos hän tuolla asenteella kuluttaa itsensä loppuun.

Entisen opiskelukaverin kanssa käymäni keskustelun jälkeen näin ja ymmärsin asian uudelleen. Terveellisellä tavalla uudelleen, vaikka nykyinen työkaverini oli yrittänyt ihan samaa. Hänellä ei kuitenkaan ollut antaa minulle omakohtaista kokemusta kulttuurialan haasteista. Ajattelen silti edelleen, että työ ei ole minulle vain työtä. Eikä sen tarvitse olla. Minulla on sisäinen palo tehdä kulttuurin eteen hyviä tekoja, koska saan nauttia kulttuurikentän ammattilaisten tekemistä tuloksista ja olen saanut vaikeuksien kautta raivattua itseni alalle töihin. Minun luovuuteni ei kärsi siitä, että työskentelen ja vietän vapaa-aikaani kulttuurin parissa, mutta nyt suostun tiedostamaan, että omien rajojen määritteleminen on tarpeen. Vaikka rajapinta työn ja vapaa-ajan välillä on häilyvä, se rajapinta tulisi olla. Tämän vuoksi koen arvokkaana sen, että työskentelen nyt kulttuurikuplan ulkopuolella. Työkaverini eivät ole kulttuurialan ammattilaisia. He antavat minun intoilla taiteesta ja kulttuurista rauhassa, mutta osaavat myös pysäyttää silloin, jos vauhti tuntuu olevan liian tiivis.

Amanda Parer: Intrude, 2016. Valon kaupunki-tapahtuma, Jyväskylä.

Olemassaolon perustelua

Tiedostan myös keskustelussa ilmaistun kommentin, että asiantuntijana ainainen olemassaolon perustelu alkaa jossain vaiheessa väsyttää. Kulttuurikenttä joutuu jatkuvasti (vähintään vuosittain) perustelemaan olemassaoloaan ja oikeutustaan työskenteli missä roolissa tahansa. Sillä olemassaolo mitataan rahassa, vaikka kulttuurin syvin olemus on jossain aivan muissa arvoissa. Kulttuurin tulee tuottaa euroja, jotta sen olemassaolo sallitaan. Taiteilijat anovat näyttelyaikoja ja apurahoja, tutkijat apurahoja tutkimukselleen ja sen merkitykselle, museot, teatterit ja orkesterit perustelevat olemassaoloaan ja ammattilaisten määrää ansaitakseen valtionrahoitusta (vos-järjestelmä), puhumattakaan pienempien tai isompien kulttuuritapahtumien järjestäjistä lyhyt- tai pitkäkestoisesti.

Jyväskylän Kesä 2015, performanssi keskustan Kompassilla.

Minä aloin totutusti ja tietoisesti perustella omaa olemassaoloani aloittaessani sairaalan taideasiantuntijana. Halusin tehdä tämän alun perin siksi, että koin oman tehtäväni tärkeänä ja olin ylpeä siitä, että tällainen ammatti sairaalassa ylipäänsä on. Kun huomasin tehtäväni ainutlaatuisuuden valtakunnallisesti, halusin perustella olemassaoloani Suomen laajuisesti, koska koen saamani palautteen ansiosta taiteella olevan merkitystä sote-kentällä. Jokaisella hyvinvointalueella tulisi olla oma taideasiantuntija edistämässä kulttuuriasioita. Ja kulttuurista ei valitettavasti kirjoiteta eikä sitä nähdä, jos ei ensin pidä itse itsestään meteliä. Näin se on, olitpa minkä alan taideammattilainen tahansa.

Kirsi Pitkänen: Kupla-performanssi, 2011, Jyväskylä. Performanssi oli osa Tanssin Aika-tapahtumaa.

Rakkaudesta kulttuuriin

Erilaiset luentotilaisuudet, haastattelut, netti- ja lehtiartikkelit ovat auttaneet siinä, että Kuopion yliopistollisen sairaalan ja nyttemmin Pohjois-Savon hyvinvointialueen sairaalataiteesta tiedetään aiempaa enemmän. Seuraava askel ja päämääräni on muotoilla (muiden töiden ohessa) Pohjois-Savon hyvinvointialueelle kulttuuri(hyvinvointi)strategia tai rakenne, jolla mahdollistetaan kulttuuria kaikkialle. Tämän tulee mielestäni keskustella Kuopion kaupungin laatiman kulttuuristrategian kanssa, koska siellä on määritelty yhteistyökuvioita HVA:n kanssa. Tämä on toteutuessaan mielenkiintoinen haaste, jota ei saavuteta yhdessä tai kahdessa vuodessa.

Petri Ala-Maunus: History and Utopia of Landscape, yksityiskohta, 2018-2019, öljymaalaus kankaalle.

Käytän mielelläni edelleen tunnistetta rakkaudesta kulttuuriin, koska minulle se on juuri sitä. Mutta vasta viimeisen vuoden aikana olen hyväksynyt itselleni sen, ettei rakkauden tarvitse olla äärimmäistä. Eihän rakkauden ensihuumakaan kestä ikuisesti, vaan todellista rakkautta on se, kuinka saada se kestämään. Ja se mitataan vuosissa, parhaimmillaan vuosikymmenissä.

KYSin vaihtuvat näyttelyt

Olin kuukausi sitten Itä-Suomen yliopiston ja Kuopion taidemuseon järjestämässä tiedekahvila-tilaisuudessa, jossa keskusteltiin aiheesta Kulttuuri hyvinvoinnin lähteenä. Kanssani olivat keskustelemassa Kuopion taidemuseon intendentti Marja Louni ja kansanterveystieteen professori Jussi Kauhanen Itä-Suomen yliopistolta. Sairaalassa esillä olevasta taiteesta puhuttaessa Marja Louni kommentoi itse toivovansa, että sairaalaan astuessa ei välttämättä tulisi ensimmäisenä mieleen, että "Täällä minä saan nyt sen ikävän piikin, tai täällä minä saan jonkun ikävän uutisen. Että syntyisi myös positiivisia ja hyvän mielen viestejä taiteen kautta". Hän kertoi, että Kuopion yliopistollisen sairaalan Jorma Hautalan Lämmin horisontti-seinämaalaus tuo hänelle hyvää oloa: "Itselleni se on sellainen, että aina kun sen näen, tulee hyvä mieli, että 'Ai niin, täällä on tämä, jes.' Teos ottaa heti vastaan siinä aulassa ja kiinnittää huomion, saa hyvälle mielelle."

Tällaisia tuntemuksia minäkin haluaisin vahvistaa, sillä olen itse kärsinyt sairaalapelosta. (Sen vuoksi on hieman surkuhupaisaa, että työskentelen sairaalaympäristössä.) Toivon, että kokoelmateosten lisäksi myös vaihtuvat näyttelyt rikkovat jännityksiä ja ilahduttavat sekä potilaita, asiakkaita että henkilöstöä. Tällä hetkellä KYSissä on esillä tällaisia kokonaisuuksia:

Olli Lähdesmäki: Keltainen neliö I, Keltainen neliö II, Keltainen neliö III, Keltainen ympyrä, Musta neliö I, Musta neliö II, Musta neliö III, Hauras I, Hauras II.

Olli Lähdesmäki - Valokuvia

Olli Lähdesmäki on Lapinlahdella asuva valokuvaaja ja taiteen maisteri. Hän on aiemmin työskennellyt muun muassa valokuvauksen ja kuvataiteen opettajana. Hän jäi pari vuotta sitten eläkkeelle ja kertoo, että nyt hänellä on taas aikaa kokeilla valokuvauksen luomia mahdollisuuksia. Näyttelyn tekemistä on tukenut Pohjois-Savon Kulttuurirahasto.

Olli Lähdesmäen nimeämättömät valokuvat.

Lähdesmäki kuvailee valokuvien teemoja ja työskentelyään: 

"Olen kiinnostunut merkkien kielestä, miten yksityiskohdat muodostavat kuvallisia elementtejä, usein ne eivät esitä mitään. Rajauksen myötä niistä syntyy kuvia, jotka mahdollistavat katsojalle erilaisia tulkintoja. Monesti huomaan, että kuvista löytyy viittauksia kuvataiteen historiaan.

Kuvatessa viihdyn parhaiten vanhan metsän tunnelmassa - nykyisin yhä enemmän myös risukoissa. Useimmat kuvani ovat syntyneet lähes pihapiirissä. Käytän usein panoraamatekniikkaa ja pitkää teleobjektiivia, joka kutistaa perspektiiviä. Koetan pelkistää näkemisen väriksi, rytmiksi, usein vain pinnaksi. Yritän ratkaista näkemisen prosessia suhteessa kuvaan. Katse ei pysähdy kohteeseen vaan se tutkii yksityiskohtia koko ajan, lisäten näkemäänsä ajattelun. Onko näkeminen kubistista?"

Yksityiskohta Olli Lähdesmäen nimeämättömästä valokuvasta.

Olli Lähdesmäki: yksityiskohta valokuvasta Musta neliö III.

"Käytän kuvankäsittelyn mahdollisuuksia, mutta vain harkiten. Kaikki kuvat olisivat mahdollista tehdä myös perinteisellä filmitekniikalla. Tein 90-luvulla valokuvauksen lopputyöni yhdistämällä pimiössä negatiiveja samaan tapaan. Välillä kuvani ovat koosteita, välillä eivät. Tämä luo työskentelyyni mielenkiintoisen kontrastin", Lähdesmäki kertoo.

Olli Lähdesmäki: Rauta-aika.

"Tähän näyttelyyn tein myös sarjan neliönmuotoisia kuvia. En tallentanut itse kohdetta, vaan sitä mitä abstraktista siitä löysin. On vain rajaus, pinta, väri ja muoto. Mitä kuva viestii perustekijöiden avulla, ilman että tietää mikä kuvattava kohde on. Herättääkö se katsojassa enemmän ajatuksia ja mahdollisuuksia? Mielestäni kuvani ovat edelleen valokuvia. Tutkin, voiko valokuva lähestyä kuvataidetta menettämättä omintaan – hetken löytämisen ainutkertaisuutta", Lähdesmäki pohtii. Valokuvat on kuvattu ja tulostettu vuosina 2019-2023.

Olli Lähdesmäki: Keltainen neliö I, Keltainen neliö II, Keltainen neliö III, Keltainen ympyrä.

Olli Lähdesmäen valokuvia on esillä KYSin pääsairaalan
G2-käytävägalleriassa 30.1.2024 saakka.

Elisa Pennanen: Mökkiranta I-III, öljyväri kankaalle.

Elisa Pennanen - Kesäunelmia

Elisa Pennanen on harrastajamaalari ja -valokuvaaja Siilinjärveltä. Pennanen työskentelee KYSissä farmaseuttina ja proviisorina. Hän on nuoresta alkaen piirtänyt ja maalannut eri tekniikoilla. Pennanen sai rippilahjaksi ensimmäiset öljyvärinsä ja kameran, josta lähtien molemmat ovat olleet hänen tärkeimmät itseilmaisunsa välineet. Viime vuosina hän on hakeutunut kansalaisopiston kursseille kehittämään taitojaan ammattilaisten ohjauksessa.

Elisa Pennanen: Kallavesi II, öljyväri kankaalle.

Pennanen kertoo luonnon ja valokuvauksen innoittavan häntä maalaamaan:

"Inspiroidun yhä uudelleen luonnon kauneudesta. Luonto on minulle paikka, jossa rauhoitun. Metsässä ja veden äärellä asiat tuntuvat asettuvan mittasuhteisiinsa, ja kiire katoaa. Otan usein kameran mukaan luontoretkille. Kuvattava kohde saattaa olla pienen pieni yksityiskohta tai käsittää kokonaisen maiseman. Toisinaan käytän ottamiani kuvia maalausten lähtökohtana. Luodessani valokuvan pohjalta maalauksen, pyrin näyttämään, mikä valokuvassa sykähdytti minua. Valokuvaus ja maalaaminen käyvät näin eräänlaista vuoropuhelua keskenään, ja menetelminä ne täydentävät toisiaan."

Elisa Pennanen: Omenapuu kukkii; Mustikat; Niitty, öljyväri kankaalle.

Elisa Pennanen: Pisarat, öljyväri kankaalle.

Elisa Pennasen Kesäunelmia -näyttely on esillä KYSin Kaarisairaalan 4.kerroksessa,
dialyysiosastolla joulukuun loppuun 2023 saakka.

Sinikka Vesterinen: Välkettä, 2022, sekatekniikka.

Sinikka Vesterinen - Unelmia ja välkettä

Sinikka Vesterinen on taidehistorioitsija, joka teki työuransa museoalalla. Nykyisin hän on siirtynyt maalaustaiteen ja keramiikan pariin. Hän on kuulunut Kuopion Kuvataideseura Arttiimiin vuodesta 2008 alkaen.

Vesterinen on tuonut KYSin pääsairaalan näyttelyvitriiniin keraamisia veistoksia ja värikkäitä installaatioita.

Sinikka Vesterinen: Tukka tuulessa, 2023, keramiikka, kultalasite; Näin se tehtiin, 2023, keramiikka, kultalasite.

Sinikka Vesterisen Unelmia ja välkettä -näyttely on esillä
pääasairaalan pääaulan vitriineissä 30.11.2023 saakka.

Minä tiedän, että nämä vaihtuvat näyttelyt tuottavat iloa, vaikka harvemmin olen itse kuulemassa katsojilta suoraa palautetta. Silloin tällöin saan sähköpostia, jossa kiitellään, mutta eniten ovat tainneet antaa suoraa positiivista palautetta potilaskuljettajat. He kävelevät sänkyjen ja potilaiden kanssa sairaalan käytäviä edestakaisin. Joku heistä onkin joskus sanonut, että he eivät ehdi päivän aikana katsoa teoksia kunnolla, joten käyvät työpäivän jälkeen tutustumassa näyttelyihin, kun huomaavat teosten vaihtuneen.

Sairaalan infopisteiden työntekijöiden lisäksi haluan välittää julkiset kiitokset myös potilaskuljettajille, sillä näiden työntekijäryhmien asiakaspalvelua olen päässyt sivusilmällä seuraamaan. Olette aina kohdatessa olleet iloisia ja hymyileviä, tervehtineet ja auttaneet minuakin tarvittaessa. Muistan muun muassa kerran, jolloin eksyin itse sairaalan kellarikäytäville ja potilaskuljettaja opasti minut takaisin tutulle reitille. Avuliaisuus on asia, jota työkavereissa arvostan, vaikka työskenneltäisiinkin eri yksiköissä ja tehtävissä. Kiitos, kun saatte minut hymyilemään.

Grönbärjit kehystettynä

Kehystyksellä on väliä, kuten jo aiemmin syksyllä kirjoitin. Nyt kävin kehystyttämässä lisää Herman Grönbärjin (1875-1958) taidetta. Te, ketkä ette ole vielä lukeneet tarinaani huikeasta kirpputorilta löytyneestä luonnoskansiosta josta nämäkin teokset ovat, suosittelen lukemaan Herman Grönbärj ja Herman Grönbärj osa 2 tekstit. Taiteilija ja luonnoskansion sisältö on edelleen tutkimuksen alla, mutta etenee hitaasti. Tiedonmuruja löytyy lisää silloin tällöin, mutta enemmän tämän asian selvittäminen on eräänlainen harrastus vailla aikatauluja.

Mielestäni mielenkiintoisimpia ja kauneimpia luonnoksia olen kehystänyt pikku hiljaa sillä uskon, että uv-suojatun lasin alla teokset säilyvät paremmin ja pidempään kuin päällekkäin yhdessä pinkassa. Olen tosin hankkinut happovapaata paperia, jonka väliin luonnokset kansiossa laitan, jotta värit ja paperit eivät hankaudu toisiaan vasten. (Entisen museoammattilaisen persoona elää minussa myös kotioloissa.)

Se on iso muutos, kun näkee teoksen ensin pelkkänä paperin palasena, kunnes se muuttuu kehysten myötä toisella tavalla taiteeksi. Olen tarkka kehysten suhteen, sillä haluan niiden sopivan teokseen. En ikinä mieti sitä, että kuinka eri kehykset sopivat toisiinsa, vaikka välillä ihailenkin yhtenäisesti kehystettyjä tauluseiniä sisustuslehdissä.

Tässä pienessä pastellivärein toteutetussa asetelmamaalauksessa idea kehyksiin syntyi pöydällä näkyvästä metalliastiasta. Mallailimme kehystäjän kanssa muutamaa eri vaihtoehtoa samasta sävymaailmasta, mutta pidin tästä eniten. Pidän siitä, että kehystäjä tekee omia ehdotuksiaan, luotan heidän ammattitaitoonsa, mutta uskallan sanoa rohkeasti mielipiteeni jos olen eri mieltä. Tässä kehysten ulkoreunan patina ja sisäreunan kiilto tuovat mieleeni pöydällä olevan astian.

Pastellimaalaus on kiinnitetty hieman kellertävälle pohjapahville ja sitä jätettiin tarkoituksella näkyviin, jotta se korostaa teoksen sävyjä. Vihreä passepartout toistaa puolestaan teoksen vihreitä värejä.

Toinen kehystetty teos on paperille tehty öljymaalaus. Tässä on käytetty samanväristä passepartout'ta kuin aiemmassa työssä, mutta alla oleva keltainen pohjapahvi on kirkkaamman keltainen (mikä ei kuvasta valitettavasti juurikaa erotu).

Öljymaali kiiltää paperin pinnassa melko paljon jo itsestään, jolloin korostuu entisestään heijastamattoman uv-lasin tärkeys. Käytän kehysten kanssa nykyisin vain heijastamatonta uv-lasia, sillä teokset näyttävät siltä kuin niissä ei olisi lasia lainkaan. Jos näissä olisi ns. peruslasi, kuvissa näkyisi minun kasvoni ja kameran heijastus. Nyt lasin voi unohtaa kokonaan ja teos saa olla pääosassa. Inhoan eniten sitä, jos jossain pitää seilata taideteoksen edessä edestakaisin sen vuoksi, että heijastukset estävät näkymän. Hyvät ammattikehystäjät osaavat tarjota asiakkaalle sen tavallisen lasin vaihtoehdoksi heijastamatonta lasia. Vaihtoehtoesimerkit näkemällä jokainen voi itse päättää kumpaanko lasiin päätyy. Myönnän, että näissä on jonkinmoinen hintaero, mutta olen itse ajatellut asian niin, että jos haluan panostaa kehystykseen valmiskehyksistä poiketen, se kannattaa tehdä kunnolla. Enkä ole katunut ainuttakaan kehystystyötä.

Tähän kukkamaalaukseen valikoitui tällaiset antiikkipatinoidut kehykset, joissa patina on vihertävää. Sopii mielestäni erinomaisesti maalauksen värimaailmaan. Vaikka molemmat teokset ovat signeerattuja, uskon näiden siitä huolimatta olevan luonnoksia. Herman Grönbärjin kansiosta nimittäin löytyy muitakin pieniä ja signeerattuja teoksia, joiden tiedän olleen luonnoksia suurempiin, varsinaisiin maalauksiin. 

Se tunne, kun pääsee hakemaan teoksia kehystäjältä ja näkee lopputuloksen, tuntuu kuin antaisi itselleen joulu- tai syntymäpäivälahjan. On samaan aikaan jännittynyt ja innoissaan.

Baskervillen koira

 *kaupallinen yhteistyö Varkauden Teatteri

Ville-Veikko Valtanen, Jukka-Pekka Löhönen, Pekka Johansson ja Pietari Pentikäinen. Kuva: Petteri Aartolahti.

Englannin lounaiskärjessä sijaitsevassa Devonissa eletään 1800-luvun loppua. Devonin nummialueella Dartmoorin kylässä sijaitsevan Baskervillen kartanon isäntä sir Charles Baskerville on kuollut. Baskervillen suvun ystävä tohtori Mortimer saapuu tapaamaan salapoliisi Sherlock Holmesia tämän asuntoon Baker Streetille. Mortimer uskoo, että Charles Baskerville murhattiin ja kertoo Holmesille Baskervillen suvun kirouksesta. Suvun esi-isän Hugo Baskervillen tappoi 1700-luvulla uskomusten mukaan Dartmoorin nummilla elävä paholaiskoira. Kyläläiset pelkäävät nummea, sillä uskovat hirviökoiran edelleen elävän siellä. Tohtori Mortimer uskoo koiran hyökänneen sir Charlesin kimppuun kartanon pihassa, sillä ruumiista löytyi koiran jälkiä. Mortimer pyytää Holmesia selvittämään tapausta.

Tästä käynnistyy Varkauden Teatterin näytelmä Baskervillen koira. Näytelmä perustuu yhdysvaltalaisen näytelmäkirjailija Ken Ludwigin (1950-) sovitukseen alkuperäisestä brittiläisen kirjailija Sir Arthur Conan Doylen (1859-1930) Sherlock Holmes -jatkokertomusromaanista The Hound of the Baskervilles (1901-1902). Ken Ludwig on sovittanut romaanin dekkarikomediaksi, jonka on Varkauden Teatterissa ohjannut näyttämölle teatterinjohtaja Juha Vuorinen:

”Baskervillen koira lukeutui poikavuosieni suosikkeihin. Olin pitänyt lyhyistä Sherlock Holmes -tarinoista, mutta tässä romaanissa oli jotain vielä kiehtovampaa. Teatterialalle tultuani olen monesti miettinyt tämän teoksen tuomista näyttämölle. Mutta toimiiko ensisijaisesti jännitykseen perustuva tarina teatterin lavalla, se epäilytti. Kun sitten Ludwigin komediallinen sovitus ilmestyi, innostuin taas. Tässä on se versio, komediajännäri, jonka haluaisin itsekin nähdä! Ja kun Varkauteen aloin miettiä ensimmäistä ohjaustani, sai ehdotukseni henkilökunnankin varauksettoman kannatuksen”, Vuorinen kertoo.

Itselleni Sherlock Holmesin tarinat ovat tuttuja vain pintapuolisesti. Olen nähnyt jonkin vanhan mustavalkoisen elokuvasovituksen alkuperäisestä Baskervillen koirasta, mutta en muistanut tarinan juonta enää kovin vahvasti, enkä tiennyt dekkarikomediasovituksesta. Näytelmä noudattaa alkuperäisen kirjan juonta, jonka alussa Holmesin ystävä ja luottomies tohtori Watson arvailee, kuka on unohtanut kävelykeppinsä vastaanotolle. Watson tietää vastauksen, mutta tahtoo Sherlock Holmesin ottavan osaa arvailuun. Tämän vuoksi näytelmän alku tuntui sekavalta. Paljon englanninkielisiä nimiä, henkilöitä, paikkoja ja tilanteita, kun samalla yritin saada juonesta kiinni.

Tämän alkuosion ”ylimääräisen” arvuuttelun jälkeen, kun tohtori Mortimer kertoo epäilynsä Charles Baskervillen kuolemasta Sherlock Holmesille, tarina varsinaisesti vasta alkaa. Tässä vaiheessa pääsen katsojana mukaan tarinan juoneen. Holmes lähettää omien työkiireidensä vuoksi ystävänsä Watsonin suojelemaan Baskervillen suvun uutta isäntää sir Henryä, joka on perinyt mittavan 740 000 punnan omaisuuden. Watson pitää Holmesin ajan tasalla postittamalla tälle tasaisin väliajoin raportteja tilanteesta. Dartmoorissa Watson tutustuu paitsi Baskervillen kartanon palvelusväkeen myös kylän asukkaisiin. Tohtori Watson toimii myös näytelmän kertojana.

Jukka-Pekka Löhönen, Pietari Pentikäinen, Ville-Veikko Valtanen ja Saara Saastamoinen. Kuva: Petteri Aartolahti.

Toimiiko dekkari komediana?

Tarinan edetessä katsoja tutustuu tarkemmin kyläläisiin ja epäiltyihin, joilla saattaisi olla yhteyksiä Charles Baskervillen oletettuun murhaan. Aika ajoin nummilta kuuluu uhkaavaa koiran ulvontaa. Katsojaa pidetään jännityksessä, onko hirviökoira todella olemassa ja kuka murhasi sir Charles Baskervillen.

Itselläni meni jonkin aikaa, että lämpenin dekkarikomedian luonteelle. Alun epävarmuus siitä mitä on tulossa ja missä tässä nyt mennään katosi hyvien näyttelijäsuoritusten myötä. Hämmästyttävintä tässä on se, että kokonaisuus on luotu vain viiden näyttelijän voimin. Pekka Johanssonin (Sherlock Holmes) ja Jukka-Pekka Löhösen (Tohtori Watson) lisäksi varsinaisen maratonsuorituksen tekevät Pietari Pentikäinen, Saara Saastamoinen ja Ville-Veikko Valtanen, jotka juoksuttavat lavalle lähes 40 eri henkilöhahmoa. Näissä tilanteissa katsoja ei voi olla miettimättä taustavoimia, jotka ovat tehneet tästä kaikesta mahdollista. Runsaan henkilökaartin ja nopeiden juonenkäänteiden vuoksi lavasteet (Jani Jeulonen) on pidetty minimissä, mutta muunneltavina ja nopeasti liikuteltavina. 1800-luvun puvustuksesta ja sen valmistuksesta ovat vastanneet Sari Kirjavainen (pukusuunnittelija-puvustonhoitaja) ja Sari Vepsä. Kampaukset ja maskin on toteuttanut Miia Immonen, tarpeiston on valmistanut Mirja Ryytty.

Katsojalle näytelmä soljuu eteenpäin koko ajan tunnelmaa tiivistäen, mutta lavan takana käy kuhina. Nopeat asujen ja hahmojen vaihdot käyvät välillä niin nopeasti, että käsikirjoituksessa siitäkin on tehty huumoria. Kun ensimmäinen puoliaika meni itselläni tutustuessa hahmoihin ja opetellessa dekkarikomedian genreä, olin toisen puoliajan tullessa jo vapautuneempi ja vangittuna tunnelmaan. Jännitystä pidetään yllä valaistuksella (Marko Etelärinne) ja äänimaailmalla (Jussi Heiskanen). Usvaiset nummet ja pimeä yö luodaan hienosti muun muassa runsaalla näyttämösavulla.

En ole helpoin katsoja komedian suhteen, sillä harvemmin huomaan nauravani ääneen. Nyt näyttelijäsuoritusten lisäksi muun muassa asu-, tarpeisto- ja äänitehosteilla on luotu oivaltavia yksityiskohtia tarinan sisälle, jotka saavat nauramaan. Dekkari toimii myös komediana, kun se osataan tehdä oikein. Nyt useamman Varkauden Teatterin näytelmän nähneenä voin sanoa, että Ville-Veikko Valtanen on noussut omaksi näyttelijäsuosikikseni komedian suhteen. Baskervillen koirassa hän vakuuttaa ja samalla hauskuuttaa katsojaa hyönteistutkijana ja perhosten keräilijänä.

Sherlock Holmes ratkaisee lopulta tarinan arvoituksen ja onnistuu huijaamaan jopa ystäväänsä Watsonia. Holmes-tarinoista pitävät viihtyvät näytelmän mukana varmasti, mutta uskon että itseni kaltaiset dekkarikomedian genreä epäilevät, tai genren uudet katsojat, yllättyvät Baskervillen koiran toteutuksesta positiivisesti.

Jukka-Pekka Löhönen, Pekka Johansson ja Pietari Pentikäinen. Kuva: Petteri Aartolahti.

Baskervillen koiran esityspäivät löydät täältä.

Tampereen ortodoksinen kirkko

Kirkkovierailujen sarja jatkuu. Kesälomalla vierailin Lohjalla Pyhän Laurin kirkossa, mutta aiemmin keväällä vierailin Pyhän Aleksanteri Nevskin ja Pyhän Nikolaoksen kirkossa Tampereella. Uusbysanttilainen ortodoksinen kirkko rakennettiin vuosina 1896-99 ja sen suunnitteli venäläinen insinööriupseeri T. U. Jazukov. Tontin kirkkoa varten lahjoitti kaupunki. Kirkko rakennettiin lahjoitusvaroin ja se sijaitsee nykyisen Sorin aukion itälaidalla. Huomattava yksityiskohta on se, että muun muassa Finlaysonin tehtaan patruuna Wilhelm von Nottbeck lahjoitti kirkon rakennushankkeeseen 1000 markkaa ja 15 000 tiiltä. Kirkko on suojeltu ja se kuuluu Tampereen rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti merkittävien rakennusten joukkoon.

Sisällissodassa 1918 kirkko kärsi pahoja vaurioita. Kirkkoon hyökättiin, sen sisälle surmattiin ihmisiä, esineistöä ryöstettiin ja alttari häväistiin. Suurin osa irtaimistosta katosi sodan, Tampereen valtauksen ja valtion takavarikoinnin seurauksena. Kirkko oli sodan jälkeen tyhjillään, kunnes kaupunki luovutti sen luterilaiselle seurakunnalle. Eräs seurakuntalainen kuitenkin löysi arkistosta dokumentin, jolla kirkon osoitettiin kuuluvan Hämeenlinnan ortodoksisen seurakunnan omaisuudeksi. Rakennus luovutettiin takaisin Suomen ortodoksiselle kirkolle 1919 ja sitä alettiin korjata yksityisin varoin. Talvisodan pommituksissa 1939 kirkko sai vaurioita eteläsiipeensä, mutta säilyi muuten lähes ehjänä. Tosin vuotava katto aiheutti koristemaalauksille tuhoja. Sotien jälkeen 1950 Tampereesta tuli oma seurakuntansa. Kirkko restauroitiin vuosina 1958-61, peruskorjattiin 1997 ja ikonit konservoitiin vuosina 1988-1999.

Kellotornissa, joka sijaitsee pääsisäänkäynnin yläpuolella kirkon länsipäädyssä, on yhdeksän kelloa, joista suurin on Suomen kolmanneksi suurin kirkonkello. Suurin sijaitsee Suomenlinnan kirkossa (ent. Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkko) ja toiseksi suurin kello Uspenskin katedraalissa Helsingissä.

Ikonostaasin ikonit on maalattu öljyväreillä metallilevylle Pietarissa 1800-luvulla ja ne edustavat länsimaalaista maalaustyyliä. Ikonit lahjoitti kirkkoon moskovalainen kauppias. Keskellä ikonostaasia ovat kuninkaanovet (Pyhä portti), johon on kuvattu neljä evankelistaa: Matteus, Johannes, Markus ja Luukas. Nämä ikonit ovat peräisin Hämeenlinnan varuskuntakirkosta, sillä alkuperäiset katosivat vuonna 1918, kuten myös Neitsyt Marian ilmestys -ikoni evankelistojen yläpuolelta.

Tampereen ortodoksinen kirkko on todella kaunis kokonaisuus, johon suosittelen tutustumaan. Katsottavaa riittää kirjaimellisesti lattiasta kattoon, sillä se on täynnä upeita yksityiskohtia. Kirkon temppelijuhlia vietetään 23. marraskuuta Pyhän Aleksanteri Nevskin ja 6. joulukuuta Pyhän Nikolaoksen kunniaksi.

Lähteet: 

Tampereen ortodoksinen kirkko, Tampereen ortodoksisen seurakunnan esite.

Temppelin vuosisata - Tampereen ortodoksinen kirkko 100 vuotta, Tampereen ortodoksisen seurakunnan julkaisu. Gummerus 1999.