Rakkaudesta kulttuuriin - vai onko sittenkään?

Lainit-katutaidetapahtuma Kuopion Savilahdessa 2017.

Kävin äskettäin äärimmäisen mielenkiintoisen keskustelun entisen opiskelukaverini kanssa kulttuurikentän työpaikoista ja alalla työskentelystä. Kaikki kulttuurikentällä työskentelevät tai sinne haluavat tietävät, että työpaikkoja on vaikea saada, sillä hakijoita on (paikkakunnasta riippuen) todella paljon, työt ovat usein määräaikaisia ja projektiluonteisia ja palkkataso on pieni. Palkasta huolimatta alalle halutaan, sillä ne ovat niitä niin kutsuttuja kutsumusammatteja. Töitä tehtäisiin vaikka ilmaiseksi, koska se on niin mukavaa, jonka vuoksi itse osittain aiheutamme oman palkkakuoppamme.

Myönnän, että kulttuuriala on minullekin hyvin voimakkaasti kutsumusammatti. (Voitte halutessanne käydä lukemassa omista haasteistani opintopolulla: Jos olisin menestynyt paremmin). Löydettyäni taidehistorian minulla ei ole ollut mitään  muuta vaihtoehtoa. Halusin töihin museoon ja taiteen pariin, joten tavoittelin tuota päämäärää voimakkaasti ja kaikin keinoin. Tämän vuoksi olen ollut myös kiitollinen, että minulle on avautunut työpaikkoja kulttuurin parissa.

Keskustelussamme kävi ilmi, että me molemmat uskomme siihen, että kuka tahansa pystyy Suomessa mihin tahansa, jos vain tekee tarpeeksi paljon töitä, on sinnikäs ja määrätietoinen. Tämä ei aina riitä, vaan matkalle tarvitaan niitä, jotka näkevät sinut ja potentiaalisi. Tämän jälkeen ajatuksemme erosivat.

Il Posto, Vertical Dance Company: Skyline-tanssiteos. Puijon torni, 2023.

Asiantuntijuus voi olla myös taakka

Hän sanoi, että mitä korkeammalle ammatillisesti tähtäät sitä pienemmät ovat mahdollisuutesi työllistyä, sillä korkean asiantuntijuuden työpaikkoja on Suomessa suhteellisen vähän. Vaikka tekisit töitä miten paljon tahansa tiedät, että työpaikan hakijoissa tulee olemaan kymmeniä yhtä hyviä kuin sinä, ja sinun tulee erottua joukosta. Joudut koko ajan enemmän ja enemmän perustelemaan erinomaisuuttasi. Jos taas haluaisit palata "alemmalle" asiantuntijuuden tai toiminnan tasolle, sinua ei välttämättä palkata siksi, että olet tehtävään ylikoulutettu. Miksi maksaa tehtävästä enemmän, kun joku toinen osaa tehdä sen yhtä hyvin kuin sinäkin ja pienemmällä palkalla? Keskustelussa käytettiin myös lausetta: "Ja minä olen väsynyt asiantuntijuuteen ja ainaiseen olemassaolon perusteluun".

Kansallisbaletin vierailu Jyväskylän Lounaispuistossa 2015.

Ensimmäinen tunnelma puhetta kuunnellessani oli järkytys. Henkilö, jota arvostan asiantuntijana ja kulttuurialan ammattilaisena on luovuttanut yhteisen taistelun kulttuurin hyväksi. Ensimmäisen tunneaallon jälkeen koin kuitenkin jonkinlaista helpotusta ja sanoin ääneen: "Kiitos. Että sanot asian noin suoraan ja rehellisesti." Hän kertoi työskentelevänsä nykyisin ihan muualla kuin kulttuurin parissa ja juuri siksi nauttivansa nyt myös kulttuurista uudella tavalla: 

"Olen ymmärtänyt, että en voi olla töissä ja vapaa-ajalla tekemisissä saman asian kanssa, joka merkitsee minulle niin paljon ja tuottaa samalla iloa. Tuntuu kuin aivot menisivät lukkoon ja menettäisivät luovuutta. Nyt kun en työskentele kulttuurin parissa, minun ei tarvitse miettiä työpäivän jälkeen työasioita ja aivoissa on ja jää tilaa taiteelle ja luovuudelle. Tykkään siitä mitä nyt teen työkseni ja tunnen olevani siinä hyvä. Nyt työ- ja vapaa-aika ovat paremmin tasapainossa." 

Hän ei koe, että mikään hänen oppimansa ja opettelemansa asia kulttuurialalta olisi mennyt hukkaan. Entiset opit ja asiat eivät vain ole enää niin näkyviä. Hän on esimerkiksi huomannut, että kirjallisesta lahjakkuudesta on ollut hyötyä alalla, jossa muut työntekijät eivät ole kirjallisesti omimmillaan. Hän täydentää joukkoa omalla osaamisellaan.

Maria Baric Company: Ave Fenix -tulisirkusesitys Valon kaupunki-tapahtumassa. Jyväskylä 2015.

Menin hämilleni, mutta jokainen sana painui syvälle tajuntaan. Ehkä hieman pistikin. Ymmärsin häntä ja osasin ensimmäistä kertaa kyseenalaistaa myös itse oman näkemykseni ja kokemukseni rakkaudesta kulttuuriin, kun "kulttuurikuplakritiikki" tuli oman alani ammattilaiselta. Kerroin hänelle tilanteen, jossa olin jutellut yhden nykyisistä työkavereistani kanssa, ja sivusimme tätä samaa aihetta. Työkaverini yritti herätellä minua miettimään omaa jaksamistani suhteessa työaikaan ja työtehtäviin. Hän sanoi minulle tuolloin vielä myrkylliseltä kuulostavat sanat, että työ on vain työtä. Vastasin, että "Ei. Työ ei ole vain työtä. Sen vuoksi minä olen kulttuurialalle kouluttautunut, että työ ei olisi vain työtä vaan jotain, mistä samalla nauttii." Ajattelin ääneti, että onpa surullista, että hän kokee työnsä vain työnä. Mutta nyt jälkikäteen ymmärrän paremmin hänen katseensa, sillä hän lienee ajatellut puolestaan minusta, että onpa surullista, jos hän tuolla asenteella kuluttaa itsensä loppuun.

Entisen opiskelukaverin kanssa käymäni keskustelun jälkeen näin ja ymmärsin asian uudelleen. Terveellisellä tavalla uudelleen, vaikka nykyinen työkaverini oli yrittänyt ihan samaa. Hänellä ei kuitenkaan ollut antaa minulle omakohtaista kokemusta kulttuurialan haasteista. Ajattelen silti edelleen, että työ ei ole minulle vain työtä. Eikä sen tarvitse olla. Minulla on sisäinen palo tehdä kulttuurin eteen hyviä tekoja, koska saan nauttia kulttuurikentän ammattilaisten tekemistä tuloksista ja olen saanut vaikeuksien kautta raivattua itseni alalle töihin. Minun luovuuteni ei kärsi siitä, että työskentelen ja vietän vapaa-aikaani kulttuurin parissa, mutta nyt suostun tiedostamaan, että omien rajojen määritteleminen on tarpeen. Vaikka rajapinta työn ja vapaa-ajan välillä on häilyvä, se rajapinta tulisi olla. Tämän vuoksi koen arvokkaana sen, että työskentelen nyt kulttuurikuplan ulkopuolella. Työkaverini eivät ole kulttuurialan ammattilaisia. He antavat minun intoilla taiteesta ja kulttuurista rauhassa, mutta osaavat myös pysäyttää silloin, jos vauhti tuntuu olevan liian tiivis.

Amanda Parer: Intrude, 2016. Valon kaupunki-tapahtuma, Jyväskylä.

Olemassaolon perustelua

Tiedostan myös keskustelussa ilmaistun kommentin, että asiantuntijana ainainen olemassaolon perustelu alkaa jossain vaiheessa väsyttää. Kulttuurikenttä joutuu jatkuvasti (vähintään vuosittain) perustelemaan olemassaoloaan ja oikeutustaan työskenteli missä roolissa tahansa. Sillä olemassaolo mitataan rahassa, vaikka kulttuurin syvin olemus on jossain aivan muissa arvoissa. Kulttuurin tulee tuottaa euroja, jotta sen olemassaolo sallitaan. Taiteilijat anovat näyttelyaikoja ja apurahoja, tutkijat apurahoja tutkimukselleen ja sen merkitykselle, museot, teatterit ja orkesterit perustelevat olemassaoloaan ja ammattilaisten määrää ansaitakseen valtionrahoitusta (vos-järjestelmä), puhumattakaan pienempien tai isompien kulttuuritapahtumien järjestäjistä lyhyt- tai pitkäkestoisesti.

Jyväskylän Kesä 2015, performanssi keskustan Kompassilla.

Minä aloin totutusti ja tietoisesti perustella omaa olemassaoloani aloittaessani sairaalan taideasiantuntijana. Halusin tehdä tämän alun perin siksi, että koin oman tehtäväni tärkeänä ja olin ylpeä siitä, että tällainen ammatti sairaalassa ylipäänsä on. Kun huomasin tehtäväni ainutlaatuisuuden valtakunnallisesti, halusin perustella olemassaoloani Suomen laajuisesti, koska koen saamani palautteen ansiosta taiteella olevan merkitystä sote-kentällä. Jokaisella hyvinvointalueella tulisi olla oma taideasiantuntija edistämässä kulttuuriasioita. Ja kulttuurista ei valitettavasti kirjoiteta eikä sitä nähdä, jos ei ensin pidä itse itsestään meteliä. Näin se on, olitpa minkä alan taideammattilainen tahansa.

Kirsi Pitkänen: Kupla-performanssi, 2011, Jyväskylä. Performanssi oli osa Tanssin Aika-tapahtumaa.

Rakkaudesta kulttuuriin

Erilaiset luentotilaisuudet, haastattelut, netti- ja lehtiartikkelit ovat auttaneet siinä, että Kuopion yliopistollisen sairaalan ja nyttemmin Pohjois-Savon hyvinvointialueen sairaalataiteesta tiedetään aiempaa enemmän. Seuraava askel ja päämääräni on muotoilla (muiden töiden ohessa) Pohjois-Savon hyvinvointialueelle kulttuuri(hyvinvointi)strategia tai rakenne, jolla mahdollistetaan kulttuuria kaikkialle. Tämän tulee mielestäni keskustella Kuopion kaupungin laatiman kulttuuristrategian kanssa, koska siellä on määritelty yhteistyökuvioita HVA:n kanssa. Tämä on toteutuessaan mielenkiintoinen haaste, jota ei saavuteta yhdessä tai kahdessa vuodessa.

Petri Ala-Maunus: History and Utopia of Landscape, yksityiskohta, 2018-2019, öljymaalaus kankaalle.

Käytän mielelläni edelleen tunnistetta rakkaudesta kulttuuriin, koska minulle se on juuri sitä. Mutta vasta viimeisen vuoden aikana olen hyväksynyt itselleni sen, ettei rakkauden tarvitse olla äärimmäistä. Eihän rakkauden ensihuumakaan kestä ikuisesti, vaan todellista rakkautta on se, kuinka saada se kestämään. Ja se mitataan vuosissa, parhaimmillaan vuosikymmenissä.