perjantai 24. heinäkuuta 2020

Lintulan luostarissa

Vaikka kesä onkin mennyt töissä, olen saanut irtautua työpisteeltä pienille työmatkoille. Otin kohteeksi kesäisen Lintulan luostarin hakeakseni RIISAn museokauppaan lisää tuotteita. Lintulan luostarin valmistamat teet ja etenkin yrttisuola ovat suoranaisia myyntimenestyksiä. En valehtele kun sanon, että osa kävijöistä tulee tasaisin väliajoin ostamaan museokaupasta nimenomaan Lintulan yrttisuolaa.
Lintulan luostarin juuret ovat luovutetulla alueella, Kivennavan pitäjässä, Karjalankannaksella. Nimensä yhteisö sai läheisestä Lintulan kylästä ja joesta. Toiminta alkoi virallisesti vuonna 1895, kun Suomen arkkipiispa Antoni vihki käyttöön Pyhän Kolminaisuuden kirkon. Sisaristo evakuoitiin toisen maailmansodan myötä Kanta-Suomen puolelle, josta he lopulta löysivät uuden kodin Heinävedeltä, Palokin kylästä 1946. Lintulan luostari osti Palokin kylässä sijaitsevan Koskijärven kartanon ja siihen kuuluvan maatilan Hackman Oy:ltä, jolla oli ollut kylässä aiemmin sahatoimintaa.
Palokkiin rakennettiin Pyhän Kolminaisuuden kirkko, joka vihittiin käyttöön 1973. Kirkon suunnitteli arkkitehti Vilho Suonmaa. Rakennus peruskorjattiin vuosina 1997-2000 arkkitehti Antero Turkin suunnitelman mukaan. Kirkossa näkyy ikonimaalari Petros Sasakin  (1939-1999) kädenjälki. Sasaki maalasi ikonostaasin ikonit yhtä lukuun ottamatta, ja lisäksi valtavan alttarissa olevan Jymalansynnyttäjän Ennusmerkki -ikonin. Kuvaseinän vasemmassa reunassa olevan Jumalansynnyttäjän suojeluksen ikonin on maalannut Vjatšeslav Mihailenko. Ikonostaasin yläpuolinen seinämaalaus esittää Apostolien ehtoollista ja sen on maalannut Alexander Wikström.
Lintulan luostari on avoinna kesävierailijoille. Luostarin kahvio on toistaiseksi suljettu, mutta myymälä on avoinna päivittäin klo 11-17 aina elokuun 31. päivään saakka. Terassilla on kuitenkin myynnissä kahvia ja pullaa, jotka voi nauttia pihamaalla olevan katoksen alla. Kirkon lisäksi vierailijat pääsevät nauttimaan luostaria ympäröivästä kauniista luonnosta. Majoitusvarauksia voi tehdä numeroon 040 4857 570.
Näitä kuvia katsellessa todella toivon, että Heinävesi saisi pitää puhtaan luontonsa, ja Lintulan ja Valamon luostarit näin ollen myös matkailuvalttinsa sekä puhtaat luonnontuotteensa. 
Ei ole lainkaan hassumpaa työmatkailla tällaisissa maisemissa.
Kiitokset äiti Nektarialle sydämellisestä kohtaamisesta.

Mylly X

Leo Kosonen: Keväästä kevääseen, kuusi akvarellia.
Omat taidekokemukset ovat toistaiseksi rajoittuneet Kuopioon, sillä työt pitävät arjessa kiinni ja kesäloma häämöttää vasta edessä. Mutta mikäs täällä on ollessa, kun kaupunki on täynnä taidekohtaamisia. Luovien alojen yhdistys Pro Mylly ry täyttää 10 vuotta. Pro Mylly ry perustettiin 2009 parantamaan taiteilijoiden työoloja, työllistymistä ja luomaan monipuolista vuorovaikutusta eri luovien alojen toimijoiden kesken. Mylly sai ensimmäiset tilat käyttöönsä vuonna 2010. Myllyn toimijoina on mm. kuvataiteilijoita, käsityöläisiä, yhteisötaiteilijoita, valokuvataiteilijoita ja tekstiilitaiteilijoita sekä kirjoittajia ja korusuunnittelija. 
Kristiina Korpela: Kellä on parhaat tikkaat 2, installaatio. Jätepuu, kierrätys- ja löytötavarat ja pigmentit.
Kuopion torilta kannattaa siis tänä kesänä poiketa myös torin alle Kauppakeskus Apajaan, jossa on esillä kahdeksan taiteilijan teoskokonaisuuksia. Moni taiteilija on käsitellyt teoksissaan ympäristöteemoja, mutta mukana on myös viittauksia mytologiaan ja kritiikkiä esimerkiksi Amerikan presidenttiä kohtaan.
Katri Suonio: Vanha naaras (tunturipöllö), installaatio. Kangas, puu.
Tarja Wallius: Ikuinen - Eternal, installaatio, kalaverkkopunonta. Äidin ja tyttären talouden muovit yhden vuoden ajalta.
Tarja Wallius: yksityiskohta teoksesta Ikuinen.
Kun taide tuodaan ihmisten keskelle, erilleen perinteisestä galleriaympäristöstä, teoksiin suhtaudutaan eri tavalla. Osa kiiruhtaa arjessaan niin nopeasti, ettei välttämättä edes huomaa tiloihin tuotua taidetta, mutta osan teokset saavat pysähtymään. Vierailuni aikaan oli hauskaa seurata, kuinka oma käytökseni vaikutti muiden käytökseen. Kun jäin seisomaan teosten ääreen, muidenkin tuntui olevan helpompaa jäädä katsomaan teoksia pidempään. Ikään kuin lupa jäädä ihmettelmään. Jokin lauma-ajatus kai tässä pätee? Kun toinen on kiinnostunut jostakin, se sama kohde alkaa kiehtoa minuakin. 
Ulla Remes: Punainen matka. Vasemmalla teos Joutsenlaulu.
Nina Kaartinen: still-kuva videosta Utopia.
Tiina Tanskanen: still-kuva videosta Lehvästö.
Kuopiossa tuntuu olevan nyt mukavaa virettä taiteen kentällä. Toivon (Galleria) Ars Liberalle ja Pro Myllylle inspiroivia vuosia! Tukijat ovat kulttuurikentälle tärkeitä ja on hienoa, että Suomen kulttuurirahaston, Pohjois-Savon rahasto myönsi Myllylle rahoituksen kuluvalle vuodelle taiteilijoiden koulutukseen. Taiteen edistämiskeskus tuki puolestaan viime vuonna Myllyn juhlavuotistoimintaa.
Sinikka Kosonen: Pohjolan morsian.
On tärkeää, että maakunnissa arvostetaan taidetta ja kulttuuria. Tämän puolesta pitäisi rummuttaa vain entistä äänekkäämmin. Niin paljon kuin nautinkin esimerkiksi Helsingin kulttuuritarjonnasta on muistettava, että löytöjä ja elämyksiä tehdään myös kehä kolmosen ulkopuolelta. Omasta kaupungista!

Miltä Suomen kulttuurikenttä teidän silmin näyttää? 
Oletteko kulttuurimatkailleet kotimaassa?

sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Kätketty vapaus

Yksityiskohta Meeri Koutaniemen Iftikar Hsaiianin (27) muotokuvasta. Libanon 2013. 
VB-valokuvakeskuksella on parhaillaan esillä Gertrude Bellin (1868-1926) ja Meeri Koutaniemen (1987-) valokuvanäyttely Kätketty vapaus. Kansallismuseon Inkeriläiset oli Koutaniemen kuvien välityksellä koskettava kokemus, joten odotin mielenkiinnolla myös tätä Kuopioon saapuvaa kokonaisuutta.
Gertrude Bell: maaliskuu 1911, Haush Quru, Iran. Mejid Khanin perhe. Naiset ja lapset Mejid Khanin perheestä ja kuvassa myös Kerim Khanin veli. Gertrude Bell Archive, Newcastle University.
Gertrude Bell: kesäkuu, 1903, Kamakura, Japani. Japanilainen tyttö suihkulähteellä, mahdollisesti temppelin perustuksilla. Gertrude Bell Archive, Newcastle University.
Meeri Koutaniemen kuratoima näyttely yhdistelee hänen omia valokuviaan Gertrude Bellin mustavalkoisiin otoksiin. Gertrude Bell "tuli tunnetuksi ennakkoluulottomana ja rohkeana oman aikakautensa perinteisen naiskuvan rikkojana. (---) Bell on jäänyt historiaan tutkimusmatkailijana, arkeologina, kirjailijana ja monipuolisena vaikuttajana, joka viihtyi varhaisten korkeakulttuurien lähteillä Lähi-idässä 1900-luvun alussa. (---) Värikkään ja traagisenkin elämän elänyt Bell oli ahkera dokumentaristi. Valokuviin, kirjeisiin ja matkapäiväkirjoihin tallentui idän kulttuureja, ihmisiä, luontoa, rakennuksia ja myös valtapoliittisia ilmiöitä. Bellin laaja jäämistö on tallennettu Newcastlen yliopistoon."
Gertrude Bell: huhtikuu 1914, Ga'rahin lähistöllä, Wadi Helgum, Irak. Heimolaiset istuvat leirissä Fahd Begissä. Gertrude Bell Archive, Newcastle University.
VB-valokuvakeskuksen näyttelytilat antavat valokuville intiimin ympäristön. Mustaksi maalatut seinät nostavat kuvat hyvin esille. Kuvat on rytmitelty toimivasti ja ne ovat sopivan kokoisia. Sellaisia, että katsoja pääsee "keskusteluyhteyteen" kuvan kanssa sen edessä seisoessaan. Voimakas tunnelmanluoja on tiloissa kuuluva musiikki (Dijvan Gasparyan: Hovern Enkan, Old and New Memories). Tämä oli sellainen rinta-alaan käyvä hetki, kun astuu miltei pimeään tilaan, jossa valot on kohdistettu vain valokuviin ja musiikki kietoutuu mieleen. Mielikuvat matkaavat musiikin myötä Tuhannen ja yhden yön tarinoihin. Kuvat heräävät eloon. Ihmiset ja kulttuuri tuntuvat tutummilta, vaikka tiedän etten ymmärrä heidän maailmastaan todellisuudessa juurikaan. Gertrude Bell on kirjoittanut päiväkirjaansa:

"On olemassa hetki, jolloin ihminen on vasta saapunut Itään, kun hän on tietoinen siitä, että kun entinen maailma kutistuu ja uusi maailma kasvaa, kaikki elämän näkökulmat muuttuvat. Muutaman päivän kuluttua uudesta tulee normaali, eikä eroja enää huomaa." (Gertrude, 29.1.1909, Egypti)

Bellin ja Koutaniemen valokuvissa uusi maailma kasvaa katsojan silmissä ja näkökulmat kenties muuttuvat, mutta katsojalle ei tule kokonaisuudesta normaalia. Tämä on mielestäni dokumenttikuvauksen ja kuvajournalismin tärkein tehtävä: nostaa kuvattava kohde/asia esille, jolloin "normaalikin" pääsee ääneen ja ansaitsee huomionsa. Valokuvauksen myötä näemme maailmasta sen, mitä me emme kenties tahtoisi nähdä.
Meeri Koutaniemi: Egypti, 2017. Maha ympärileikattiin lapsena vasten tahtoaan. Nykyään Maha vastustaa ympärileikkausta miehensä kanssa eikä aio leikata omia tyttäriään. 
Valokuvien yhteydessä ei ole tekstejä. Näyttelyluettelon saa ostettua kassalta tai ladattua verkosta. Suosittelen kuitenkin kokemaan näyttelyn ensin ilman kuvatekstejä. Silloin mieli ei lataa kuvaan mitään ylimääräistä. Kuvat luovat jo itsessään voimakkaan kokemuksen. Ne ovat kertovia. Katse tutkii kuvattua ympäristöä, henkilöiden asentoja, ilmeitä, asuja. Millaisena Bell ja Koutaniemi näyttävät kuvatut kohteensa? 

Minulle merkityksellisintä kuvissa on se, että ne on ottanut nainen. Kuinka moni mies olisi kuvannut esimerkiksi ympärileikatun naisen hieman alakulmasta, antaen näin kohteelleen hänen ansaitsemansa arvostuksen siitä, että on uskaltanut astua kuvatuksi ja puhua kipeästä aiheesta? Molempien valokuvaajien kuvista näkyy, että he ovat luoneet luottamuksellisen suhteen kuvattaviin kohteisiinsa. Heidän päiväkirjamerkinnöistään käy kuitenkin ilmi tietoisuus siitä, kuinka valokuvaa ja etenkin rajausta voi käyttää myös väärin:

"Kamera on väkivaltainen ja julma työkalu, koska se osaa olla epärehellinen ja valikoiva." (Meeri, 10.3.2014)
Yksityiskohta Meeri Koutaniemen Fatiman (12) muotokuvasta. Libanon 2013.
Meeri Koutaniemen Libanonissa ottamia muotokuvia naisista ei voi olla vertaamatta Steve McCurryn kuuluisaan kuvaan Afgaanityttö (Sharpat Gula). Voimakas katse on kaikille yhteinen. Tunnelma on kuvissa kuitenkin aivan erilainen. Siinä missä McCurryn muotokuva näyttää siltä kuin kuvaaja olisi yhtäkkiä kiinnittänyt kuvattavansa huomion itseensä, Koutaniemi on asettunut rohkeasti kuvattaviensa eteen. Valokuvat on otettu suoraan naisten edestä, heidän korkeudeltaan. Olen kuullut jonkun joskus kritisoivan Koutaniemen kuvia siitä, että ne ovat tylsiä, koska kohteet pönöttävät. Kommentoija ei ole tullut ilmeisesti ajatelleeksi mitä siihen vaaditaan, että saa täysin toisesta kulttuurista tulevan henkilön kameran eteen siten, että lopputuloksesta huokuu luottamus ja rauha. Siitäkin huolimatta, että kohde kantaa sisällään henkistä ja kenties fyysistä painolastia, jonka valokuvaaja nostaa esille. Kulttuurissa, jossa aiheesta puhuminen saattaa olla tabu. 

Getrude Bellin valokuvista välittyy enemmän kulttuurintutkimuksellinen kiinnostus kuvattaviin kohteisiinsa, kun Meeri Koutaniemen kuvissa ovat läsnä ihmisoikeudet, tasa-arvo ja toisaalta voimaantuminen. Koin kätketyn vapauden sanoman välittyvän tämän vuoksi voimakkaammin Koutaniemen kuvista. Bellin valokuvat toivat näyttelyllisesti kokonaisuuteen lisää syvyyttä osoittamalla idän kulttuurien pitkät juuret.
Gertrude Bell: huhtikuu, 1900, Jerusalem - Länsiranta/Israel. Nabi Musan seremonia - felletin tanssi. Nabi Musa on muslimien pyhiinvaeltajien viiden päivän rukous- ja juhlafestivaali, joka alkaa päivän mittaisella marssilla El Aksan moskeijasta Nabi Musan autiomaa-luostariin ja sieltä Nebo-vuorelle, joka tunnetaan Mooseksen lepopaikkana. Gertrude Bell Archive, Newcastle University.
Meeri Koutaniemi: Israel-Palestiina, 2017. Victoria Hannah laulaa Jerusalemin vanhan kaupungin korttelissa. Hannahia kiusattiin lapsena änkytyksen takia, mutta laulaessa änkytys katoaa.
Meeri Koutaniemi: Israel-Palestiina, 2017. Yli tuhat ihmistä osallistumassa homojen underground-juhliin Tel Avivissa. Israelissa useimmat seksuaalivähemmistöön kuuluvat joutuvat elämään julkiselta katseelta piilossa.
Koutaniemi osoittaa idän kulttuurien pinnan alla piilevän vapaudenkaipuun kuvaamalla mm. salassa tapahtuvaa tanssia ja päihteidenkäyttöä Teheranissa, vaikka molemmat ovat Iranin laissa kiellettyjä; naisia, jotka haluavat muuttaa miesten luoman vallan heidän omaan kehoonsa; nuoria, jotka uskovat mm. ilmaisuvoiman, luovuuden  ja koulutuksen vapauteen esimerkiksi Japanissa, Israel-Palestiinassa ja Jordaniassa. 
Näyttelykierroksen jälkeen kannattaa tutustua vielä puutarhan kautta kuljettavaan Barson kellariin, jossa on esillä Sakari Partasen toteuttama haastattelu Meeri Koutaniemestä. Tämä avaa näyttelyn sisältöä ja teemaa vielä lisää. Mielestäni ratkaisu on onnistunut, että video näytetään vasta näyttelykierroksen jälkeen. Tällöin katsojille jää samanlainen oma tulkintamahdollisuus kuin siinä, että kuvien yhteydessä ei ole kuvatekstejä suoraan nähtävillä. Bellin ja Koutaniemen valokuvat onnistuvat kertomaan katsojalle paljon myös ilman tekstejä.

VB-valokuvakeskuksen Kätketty vapaus on esillä 27.9.2020 saakka.

Lainaukset: VB-valokuvakeskuksen näyttelyluettelo. Tekstit: Meeri Koutaniemi, Lea Pakkanen & Jussi Tuovinen. 
Päiväkirjamerkintöjen lainaukset näyttelyn seinäteksteistä.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Löytöjä ajasta

Riitta Rönkkö (vas.): Unta odotellessa, 1992, paperivalos paperille. Antti Rönkä: Hajoamislaki, 2014, akryyli kankaalle. Silja Rantanen: Seinä ja fresko, 1985, öljy kankaalle. Paavo Räbinä: On oikeus aina sillä, joka on vahvin, 1989, installaatio.
Kuopion taidemuseossa esitellään parhaillaan kokoelmahankintoja vuosikymmenten varrelta näyttelyssä Löytöjä ajasta - Kuopion taidemuseo 40 vuotta. Esillä oli jonkin verran teoksia, jotka olen nähnyt jo aiemmin, mutta vanhemmissa teoksissa oli itselleni ennen näkemättömiä töitä. Olen aina silloin tällöin pohtinut, että millaista taidemuseoiden kokoelmanäyttelyn luominen mahtaa olla. Jokaisella vuosikymmenellä on omat trendinsä taiteessakin, vaikkei sitä kenties kyseisellä hetkellä huomaa. Kuinka saada sovitettua eri vuosikymmenten teokset yhteen siten, ettei lopputulos ole irrallinen ja sekava? Näyttelyssä tulee olla käsikirjoitus, ja hyvässä tapauksessa se välittyy katsojalle hienovaraisesti. Tulkaa mukaan, katsotaan miltä Löytöjä ajasta näyttää.
Antti Rönkä: Hajoamislaki, 2014, akryyli kankaalle. Paavo Räbinä: On oikeus aina sillä, joka on vahvin, 1989, installaatio, musiikki: otteita Claudio Monteverdin oopperasta Poppean kruunaus.
Kuopion taidemuseo on onnistunut mielestäni kerta toisensa perään luomaan näyttelyn ripustuksesta persoonallisen ja sellaisen, että tilaa hyödynnetään monipuolisesti. Näyttelyiden vaihtuessa tuntuu, että myös tila elää uudelleen. Tämä on itselleni merkityksellistä silloin, kun käy tasaisella tahdilla samassa museossa. Teosten lisäksi tila pysyy mielenkiintoisena, vaikka joukossa olisi useampaan kertaan nähtyjä teoksia. Tällä kertaa myös lattiapinnat olivat ahkerassa käytössä. 

Antti Röngän taide herättää varmasti ajatuksia puolesta ja vastaan. Onko tämä taidetta lainkaan? Mies on pelkistämisen mestari, joka piilottaa taitavasti teoksiinsa sanomia katsojien löydettäviksi. Jos vain viitsii antaa teoksille mahdollisuuden. Ensiajatus tästäkin kirjainyhdistelmäviidakosta oli epäilevä. Mitä tämä nyt tarkoittaa? Kunnes teosnimen luettua ajatukset alkoivat virrata. Hajoamislaki. Hajoamislaki auttaa kertomaan hajoamisajan millä tahansa ajan hetkellä. Olen aina ollut todella huono fysiikassa, mutta Röngän taiteessa suhteutan hajoamislain mihin tahansa hajoamiseen. Maalauksen eteen sijoitettu Paavo Räbinän installaatio On oikeus aina sillä, joka on vahvin jatkoi mielessäni syntynyttä tarinaa. 

Kaksi Chippendale-tuolia kannattelevat pitkää puulaatikkoa, josta kuuluu otteita oopperasta Poppean kruunaus (1642). Veijo Murtomäki on kuvaillut teosta näin: "[Ooppera] vie meidät keskelle modernia maailmaa, jossa ihmisten välinen itsekkyys juhlii ja korjaa voittoja." Anniina on puolestaan kirjoittanut Kulttuuripläjäys-blogissaan Poppean kruunauksesta näin: "Oopperan tarina on löyhästi historiallinen (libretto perustuu Tacituksen historiankirjoituksiin) ja kertoo Rooman keisari Neron suhdesekoiluista ja vallankäytöstä. Tarina on sikäli hämmentävä ja kiinnostava, että yksikään hahmoista ei pelkisty hyväksi tai pahaksi, vaan jokainen toimii itsekkäästi omien tunteidensa ja halujensa potkimana. Moraalittomuus ja epäoikeudenmukainen vallankäyttö kukoistavat."

Paavo Räbinän teoksen yhdistäminen Antti Röngän Hajoamislakiin näyttävät ihmisyyden ja ihmismielen kääntöpuolen. Ihmisyys ja inhimillisyys ovat veitsenterällä, ne voivat hajota hetkenä minä hyvänsä. Teospari laittoi miettimään nykyistä yhteiskuntaa, maailman tilaa ja sen haasteita. Mitä voimme tehdä, että emme olisi hajoamispisteessä? Voimmeko voittaa itsekkyyden ja halujemme ohjaaman tien ja valita toisin? Vai onko itsekkäin aina vahvin? 
Markku Kolehmainen: Tähdenlento Unkarin parlamenttitalon katolta, 1991, puu ja lehtikulta. Radoslaw Gryta: Varastoitu aate, 1990, puu.
Yhteiskuntaa kommentoivat myös Markku Kolehmaisen ja Radoslaw Grytan teokset. Seinälle nostettu kultainen tähti oli kuin irrotettu kolmiulotteinen yksityiskohta Unkarin kansantasavallan (1949-1989) vaakunasta tai Neuvostoliiton lipusta (1922-1991). Markku Kolehmainen on kommentoinut ilmeisesti  teoksen valmistumisvuonna (1991) Neuvostoliiton hajoamista, ja sen myötä myös Neuvostoliiton ja kommunismin vaikutuksen poistumista Unkarin yltä. "Tähden lento Unkarin parlamenttitalon katolta". Wikipedian kautta kurkistus Unkarin historiaan osoitti, että  "vuoden 1956 kansannousun jälkeen johtajaksi nostettu János Kádár syrjäytettiin hallitsevan kommunistisen Unkarin sosialistisen työväenpuolueen johdosta vuonna 1988." Puolalaissyntyisen Radoslaw Grytan teoksessa Varastoitu aate (1990) sosialismi on edelleen läsnä. Lattialla oleva puuveistosrykelmä oli koukuttava, sillä huomasin välittömästi alkavani muodostaa kirjaimista sanaa, joka avautui numeroita seuraamalla.
Radoslaw Gryta: Varastoitu aate, 1990, puu.
Kolehmaisen ja Grytan teokset tuntuivat itselleni vierailta. En muista, että olisin katsonut näin voimakkaasti aatteita kommentoivaa suomalaista taidetta aiemmin. Sen vuoksi Kuopion taidemuseossa esimerkiksi Facing China -näyttely (2009) jäi minulle aikoinaan pinnalliseksi. Kun en ymmärtänyt kiinalaista yhteiskuntaa, en ymmärtänyt taiteeseen piilotettua aatteellista kritiikkiä. Totuutta esimerkiksi hymyilevien kasvojen takana. Hieman vanhemmille sukupolville yhteiskuntaa ja politiikkaa kommentoiva taide lienee tuttua suomalaisessakin taidekentässä. Nämä teokset olivat kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että taide kertoo aina omasta ajastaan.
Outi Heiskanen: Lyhty, (hankittu 1985), puu, lasi, taidegrafiikka.
Outi Heiskanen: Lyhty, yksityiskohta.
Outi Heiskanen: Lyhty (yksityiskohta).
Aatteita enemmän minua vetävät puoleensa myytit ja mystiikka. Outi Heiskasen Lyhty heijasti kauniit varjot teoksen ympärille. Lasi-ikkunoihin oli kiinnitetty grafiikanvedoksia, jotka veivät mielen satuihin, tarinoihin ja kansallistaruihin. Metsämaisemat, sudet, alkuperäiskansojen kodat, taljaan kääriytyneet lapset, simpukan sisällä istuva hahmo, haltijat... Maailma on niin erilainen kuin tämä nykyinen järkiperäinen yhteiskunta, että heittäytyminen johonkin aivan muualle tuntuu hyvältä. Ja tieto siitä, että nuo myytit ja mystiikka ovat olleet yhtä totta ja arkipäivää menneille sukupolville kuin meidän arkemme meille. Outi Heiskasen Lyhdyn takana häämötti vielä mystisempi Pauno Pohjolaisen Haltiatar.
Pauno Pohjolainen: Haltiatar, 2010, puu ja hapotettu lehtikupari.
Tummanpuhuva puuveistos oli samaan aikaan lumoava ja hieman uhkaava. Kuin ikivanhan puunrungon välissä oleva kuilu haukkaisi kaiken valon sisäänsä, hukuttaisi sen pimeyteen. Samalla puun pinta oli käsitelty äärimmäisen kauniisti. Siellä täällä kimmelsi lehtikuparia pieninä pisteinä. Teoksen tunnelmaan vaikutti tilan hämärä valaistus ja vieressä olevan elokuvainstallaation äänimaailma. 
Etualalla Pauno Pohjolainen: Haltiatar, 2010, puu ja hapotettu lehtikupari. Taustalla IC-98: Omnia mutantur, 2018, elokuvainstallaatio 18:15min.
IC-98-ryhmän (Patrik Söderlund ja Visa Suonpää) elokuvainstallaatio Omnia mutantur on Kuopion taidemuseon uusin (2020) teoshankinta. Ja täytyy sanoa, että tämä menee heittämällä näyttelyssä olevien teosten kärkeen! En ole ikinä kokenut tällaista videotaidetta! Myönnän, että Kiasmassa koettu The Visitors on edelleen elämäni toistaiseksi koskettavin videotaidekokonaisuus, mutta tämä oli erilainen, hieman kummallinenkin.

Videotaide on tosin hieman harhaanjohtava termi ja elokuvainstallaatio kuvaa  kokonaisuutta paremmin. Kokonaisuus pyörii tilassa jatkuvana sarjana eikä kokemusta katkaise missään vaiheessa esimerkiksi tekijä- tai teostiedot, kuten yleensä videotaiteen yhteydessä. Teos vain on. Katsoja voi tulla teoksen äärelle missä vaiheessa tahansa ja tarinallisuus ei katkea. Kokonaisajatus välittyy katsojalle vahvana. Huom! Mikäli haluat kokea teoksen ilman paljastuksia (kuten se mielestäni pitäisi kokea!) älä lue ja katso kuvia tästä eteenpäin!
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio.
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio.
Minulle tarina alkoi avaruudesta, hetkestä jolloin ei ollut muuta kuin äärettömyys. Äärettömyydestä syntyivät maailman vedet, kalat, elämä ja ihminen. Veden alta on kuvattu kohtaus, jossa mies yrittää napata kiinni veneen alla uivaa haukea. Isku menee kuitenkin ohi, kala pääsee karkuun. Seuraavassa hetkessä ihminen on kadonnut; vene seisoo maatuneena ja hylättynä kuivalla maalla kuin luuranko. 
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio.
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio.
Ihmisen rakentama maailma on kuitenkin vielä olemassa, mutta sen ovat vallanneet eläimet ja hyönteiset. Autiotalo kätkee sisälleen maailman, jossa mustat kanat ovat kuin kuoleman vertauskuvia; osoittavat ihmisten kadonneen. Keittiö on sotkuinen ja jäänyt niille sijoilleen. Kadonneesta kulttuurista kertovat mm. muistiinpanosivut ja palaneet kirjat. Selkärangattomat kulkevat astioissa. 
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio.
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio.
Teoksessa ei puhuta, mutta äänimaailma on rakennettu upeasti. Esimerkiksi kotiloiden liike, vedenalainen maailma ja metsäkohtaukset on osattu äänittää tarinallisiksi. Teos ei ole pelottava, vaikka siinä on voimakas jännite. Huomasin kuitenkin hieman jähmettyväni, kun valkokankaalle heijastuivat muumioituneet jalat... 
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio.
Teos on äärimmäisen kaunis ja koin hieman samanlaista katharsiksenomaista tunnelmaa kuin aikoinaan Timo Kokon installaation äärellä. IC-98 näytti elokuvainstallaatiossaan maailman ihmisen jälkeen. Samalla se on muistutus, tai pikemminkin ennustus siitä, mitä tapahtuu jos emme huolehdi ympäristöstä ja maailman tilasta. Tuhoamme itse itsemme, mutta maailma jatkaa ilman meitä. Mikä on samalla sekä surullinen että lohdullinen tunne.
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio.
Teos lienee lainannut nimensä antiikin runoilijan Ovidiuksen Muodonmuutoksia -teoksen (8 jaa.) lauseesta: Omnia mutantur, nihil interit (Kaikki muuttuu, mikään ei katoa). Elämä maapallolla muuttuu jatkuvasti, mutta elämä ei kuitenkaan katoa. Tämä oli voimauttava kokemus.

Omnia mutantur osoitti tekijöidensä taidon käsitellä taidetta elokuvallisessa muodossa. Kohtaukset vaihtuvat ja yhdistyvät toisiinsa soljuvasti, kokonaisuus on ladattu täyteen uskomattoman kauniita visuaalisia kuvia jopa siinä määrin, että tekisi mieli kysyä, kuinka paljon tässä on totta? Onko lopputuloksen luomiseksi käytetty kuvamanipulaatiota? Mutta silti en kuitenkaan tahtoisi tietää. Se rikkoisi tunnelman. Teos on taianomainen visuaalinen taideteos jollaisena haluan sen säilyttää. Tämä on nähtävä kerta toisensa jälkeen uudelleen. Olen hihkunut monta sisäistä riemunkiljahdusta, että teos on hankittu juuri Kuopioon! ❤

Löytöjä ajasta on esillä Kuopion taidemuseossa 27.9.2020 saakka.