|
Riitta Rönkkö (vas.): Unta odotellessa, 1992, paperivalos paperille. Antti Rönkä: Hajoamislaki, 2014, akryyli kankaalle. Silja Rantanen: Seinä ja fresko, 1985, öljy kankaalle. Paavo Räbinä: On oikeus aina sillä, joka on vahvin, 1989, installaatio.
|
Kuopion taidemuseossa esitellään parhaillaan kokoelmahankintoja vuosikymmenten varrelta näyttelyssä
Löytöjä ajasta - Kuopion taidemuseo 40 vuotta. Esillä oli jonkin verran teoksia, jotka olen nähnyt jo aiemmin, mutta vanhemmissa teoksissa oli itselleni ennen näkemättömiä töitä. Olen aina silloin tällöin pohtinut, että millaista taidemuseoiden kokoelmanäyttelyn luominen mahtaa olla. Jokaisella vuosikymmenellä on omat trendinsä taiteessakin, vaikkei sitä kenties kyseisellä hetkellä huomaa. Kuinka saada sovitettua eri vuosikymmenten teokset yhteen siten, ettei lopputulos ole irrallinen ja sekava? Näyttelyssä tulee olla käsikirjoitus, ja hyvässä tapauksessa se välittyy katsojalle hienovaraisesti. Tulkaa mukaan, katsotaan miltä
Löytöjä ajasta näyttää.
|
Antti Rönkä: Hajoamislaki, 2014, akryyli kankaalle. Paavo Räbinä: On oikeus aina sillä, joka on vahvin, 1989, installaatio, musiikki: otteita Claudio Monteverdin oopperasta Poppean kruunaus. |
Kuopion taidemuseo on onnistunut mielestäni kerta toisensa perään luomaan näyttelyn ripustuksesta persoonallisen ja sellaisen, että tilaa hyödynnetään monipuolisesti. Näyttelyiden vaihtuessa tuntuu, että myös tila elää uudelleen. Tämä on itselleni merkityksellistä silloin, kun käy tasaisella tahdilla samassa museossa. Teosten lisäksi tila pysyy mielenkiintoisena, vaikka joukossa olisi useampaan kertaan nähtyjä teoksia. Tällä kertaa myös lattiapinnat olivat ahkerassa käytössä.
Antti Röngän taide herättää varmasti ajatuksia puolesta ja vastaan. Onko tämä taidetta lainkaan? Mies on pelkistämisen mestari, joka piilottaa taitavasti teoksiinsa sanomia katsojien löydettäviksi. Jos vain viitsii antaa teoksille mahdollisuuden. Ensiajatus tästäkin kirjainyhdistelmäviidakosta oli epäilevä. Mitä tämä nyt tarkoittaa? Kunnes teosnimen luettua ajatukset alkoivat virrata. Hajoamislaki. Hajoamislaki auttaa kertomaan hajoamisajan millä tahansa ajan hetkellä. Olen aina ollut todella huono fysiikassa, mutta Röngän taiteessa suhteutan hajoamislain mihin tahansa hajoamiseen. Maalauksen eteen sijoitettu Paavo Räbinän installaatio On oikeus aina sillä, joka on vahvin jatkoi mielessäni syntynyttä tarinaa.
Kaksi Chippendale-tuolia kannattelevat pitkää puulaatikkoa, josta kuuluu otteita oopperasta
Poppean kruunaus (1642). Veijo Murtomäki
on kuvaillut teosta näin: "[Ooppera] vie meidät keskelle modernia maailmaa, jossa ihmisten välinen itsekkyys juhlii ja korjaa voittoja." Anniina on puolestaan kirjoittanut
Kulttuuripläjäys-blogissaan Poppean kruunauksesta näin: "Oopperan tarina on löyhästi historiallinen (libretto perustuu Tacituksen historiankirjoituksiin) ja kertoo Rooman keisari Neron suhdesekoiluista ja vallankäytöstä. Tarina on sikäli hämmentävä ja kiinnostava, että yksikään hahmoista ei pelkisty hyväksi tai pahaksi, vaan jokainen toimii itsekkäästi omien tunteidensa ja halujensa potkimana. Moraalittomuus ja epäoikeudenmukainen vallankäyttö kukoistavat."
Paavo Räbinän teoksen yhdistäminen Antti Röngän Hajoamislakiin näyttävät ihmisyyden ja ihmismielen kääntöpuolen. Ihmisyys ja inhimillisyys ovat veitsenterällä, ne voivat hajota hetkenä minä hyvänsä. Teospari laittoi miettimään nykyistä yhteiskuntaa, maailman tilaa ja sen haasteita. Mitä voimme tehdä, että emme olisi hajoamispisteessä? Voimmeko voittaa itsekkyyden ja halujemme ohjaaman tien ja valita toisin? Vai onko itsekkäin aina vahvin?
|
Markku Kolehmainen: Tähdenlento Unkarin parlamenttitalon katolta, 1991, puu ja lehtikulta. Radoslaw Gryta: Varastoitu aate, 1990, puu.
|
Yhteiskuntaa kommentoivat myös Markku Kolehmaisen ja Radoslaw Grytan teokset. Seinälle nostettu kultainen tähti oli kuin irrotettu kolmiulotteinen yksityiskohta Unkarin kansantasavallan (1949-1989) vaakunasta tai Neuvostoliiton lipusta (1922-1991). Markku Kolehmainen on kommentoinut ilmeisesti teoksen valmistumisvuonna (1991) Neuvostoliiton hajoamista, ja sen myötä myös Neuvostoliiton ja kommunismin vaikutuksen poistumista Unkarin yltä. "Tähden lento Unkarin parlamenttitalon katolta". Wikipedian kautta kurkistus Unkarin historiaan osoitti, että "vuoden 1956 kansannousun jälkeen johtajaksi nostettu János Kádár syrjäytettiin hallitsevan kommunistisen Unkarin sosialistisen työväenpuolueen johdosta vuonna 1988." Puolalaissyntyisen Radoslaw Grytan teoksessa Varastoitu aate (1990) sosialismi on edelleen läsnä. Lattialla oleva puuveistosrykelmä oli koukuttava, sillä huomasin välittömästi alkavani muodostaa kirjaimista sanaa, joka avautui numeroita seuraamalla.
|
Radoslaw Gryta: Varastoitu aate, 1990, puu. |
Kolehmaisen ja Grytan teokset tuntuivat itselleni vierailta. En muista, että olisin katsonut näin voimakkaasti aatteita kommentoivaa suomalaista taidetta aiemmin. Sen vuoksi Kuopion taidemuseossa esimerkiksi Facing China -näyttely (2009) jäi minulle aikoinaan pinnalliseksi. Kun en ymmärtänyt kiinalaista yhteiskuntaa, en ymmärtänyt taiteeseen piilotettua aatteellista kritiikkiä. Totuutta esimerkiksi hymyilevien kasvojen takana. Hieman vanhemmille sukupolville yhteiskuntaa ja politiikkaa kommentoiva taide lienee tuttua suomalaisessakin taidekentässä. Nämä teokset olivat kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että taide kertoo aina omasta ajastaan.
|
Outi Heiskanen: Lyhty, (hankittu 1985), puu, lasi, taidegrafiikka. |
|
Outi Heiskanen: Lyhty, yksityiskohta. |
|
Outi Heiskanen: Lyhty (yksityiskohta). |
Aatteita enemmän minua vetävät puoleensa myytit ja mystiikka. Outi Heiskasen Lyhty heijasti kauniit varjot teoksen ympärille. Lasi-ikkunoihin oli kiinnitetty grafiikanvedoksia, jotka veivät mielen satuihin, tarinoihin ja kansallistaruihin. Metsämaisemat, sudet, alkuperäiskansojen kodat, taljaan kääriytyneet lapset, simpukan sisällä istuva hahmo, haltijat... Maailma on niin erilainen kuin tämä nykyinen järkiperäinen yhteiskunta, että heittäytyminen johonkin aivan muualle tuntuu hyvältä. Ja tieto siitä, että nuo myytit ja mystiikka ovat olleet yhtä totta ja arkipäivää menneille sukupolville kuin meidän arkemme meille. Outi Heiskasen Lyhdyn takana häämötti vielä mystisempi Pauno Pohjolaisen Haltiatar.
|
Pauno Pohjolainen: Haltiatar, 2010, puu ja hapotettu lehtikupari. |
Tummanpuhuva puuveistos oli samaan aikaan lumoava ja hieman uhkaava. Kuin ikivanhan puunrungon välissä oleva kuilu haukkaisi kaiken valon sisäänsä, hukuttaisi sen pimeyteen. Samalla puun pinta oli käsitelty äärimmäisen kauniisti. Siellä täällä kimmelsi lehtikuparia pieninä pisteinä. Teoksen tunnelmaan vaikutti tilan hämärä valaistus ja vieressä olevan elokuvainstallaation äänimaailma.
|
Etualalla Pauno Pohjolainen: Haltiatar, 2010, puu ja hapotettu lehtikupari. Taustalla IC-98: Omnia mutantur, 2018, elokuvainstallaatio 18:15min. |
IC-98-ryhmän (Patrik Söderlund ja Visa Suonpää) elokuvainstallaatio
Omnia mutantur on Kuopion taidemuseon uusin (2020) teoshankinta. Ja täytyy sanoa, että tämä menee heittämällä näyttelyssä olevien teosten kärkeen! En ole ikinä kokenut tällaista videotaidetta! Myönnän, että Kiasmassa koettu
The Visitors on edelleen elämäni toistaiseksi koskettavin videotaidekokonaisuus, mutta tämä oli erilainen, hieman kummallinenkin.
Videotaide on tosin hieman harhaanjohtava termi ja elokuvainstallaatio kuvaa kokonaisuutta paremmin. Kokonaisuus pyörii tilassa jatkuvana sarjana eikä kokemusta katkaise missään vaiheessa esimerkiksi tekijä- tai teostiedot, kuten yleensä videotaiteen yhteydessä. Teos vain on. Katsoja voi tulla teoksen äärelle missä vaiheessa tahansa ja tarinallisuus ei katkea. Kokonaisajatus välittyy katsojalle vahvana. Huom! Mikäli haluat kokea teoksen ilman paljastuksia (kuten se mielestäni pitäisi kokea!) älä lue ja katso kuvia tästä eteenpäin!
|
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio.
|
|
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio. |
Minulle tarina alkoi avaruudesta, hetkestä jolloin ei ollut muuta kuin äärettömyys. Äärettömyydestä syntyivät maailman vedet, kalat, elämä ja ihminen. Veden alta on kuvattu kohtaus, jossa mies yrittää napata kiinni veneen alla uivaa haukea. Isku menee kuitenkin ohi, kala pääsee karkuun. Seuraavassa hetkessä ihminen on kadonnut; vene seisoo maatuneena ja hylättynä kuivalla maalla kuin luuranko.
|
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio. |
|
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio. |
Ihmisen rakentama maailma on kuitenkin vielä olemassa, mutta sen ovat vallanneet eläimet ja hyönteiset. Autiotalo kätkee sisälleen maailman, jossa mustat kanat ovat kuin kuoleman vertauskuvia; osoittavat ihmisten kadonneen. Keittiö on sotkuinen ja jäänyt niille sijoilleen. Kadonneesta kulttuurista kertovat mm. muistiinpanosivut ja palaneet kirjat. Selkärangattomat kulkevat astioissa.
|
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio. |
|
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio. |
Teoksessa ei puhuta, mutta äänimaailma on rakennettu upeasti. Esimerkiksi kotiloiden liike, vedenalainen maailma ja metsäkohtaukset on osattu äänittää tarinallisiksi. Teos ei ole pelottava, vaikka siinä on voimakas jännite. Huomasin kuitenkin hieman jähmettyväni, kun valkokankaalle heijastuivat muumioituneet jalat...
|
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio. |
Teos on äärimmäisen kaunis ja koin hieman samanlaista
katharsiksenomaista tunnelmaa kuin aikoinaan
Timo Kokon installaation äärellä. IC-98 näytti elokuvainstallaatiossaan maailman ihmisen jälkeen. Samalla se on muistutus, tai pikemminkin ennustus siitä, mitä tapahtuu jos emme huolehdi ympäristöstä ja maailman tilasta. Tuhoamme itse itsemme, mutta maailma jatkaa ilman meitä. Mikä on samalla sekä surullinen että lohdullinen tunne.
|
IC-98: Omnia mutantur, 2018, still-kuva, elokuvainstallaatio. |
Teos lienee lainannut nimensä antiikin runoilijan Ovidiuksen Muodonmuutoksia -teoksen (8 jaa.) lauseesta: Omnia mutantur, nihil interit (Kaikki muuttuu, mikään ei katoa). Elämä maapallolla muuttuu jatkuvasti, mutta elämä ei kuitenkaan katoa. Tämä oli voimauttava kokemus.
Omnia mutantur osoitti tekijöidensä taidon käsitellä taidetta elokuvallisessa muodossa. Kohtaukset vaihtuvat ja yhdistyvät toisiinsa soljuvasti, kokonaisuus on ladattu täyteen uskomattoman kauniita visuaalisia kuvia jopa siinä määrin, että tekisi mieli kysyä, kuinka paljon tässä on totta? Onko lopputuloksen luomiseksi käytetty kuvamanipulaatiota? Mutta silti en kuitenkaan tahtoisi tietää. Se rikkoisi tunnelman. Teos on taianomainen visuaalinen taideteos jollaisena haluan sen säilyttää. Tämä on nähtävä kerta toisensa jälkeen uudelleen. Olen hihkunut monta sisäistä riemunkiljahdusta, että teos on hankittu juuri Kuopioon! ❤
Löytöjä ajasta on esillä Kuopion taidemuseossa 27.9.2020 saakka.