Hurmioitunut: Löytöjä ajasta

Riitta Rönkkö (vas.): Unta odotellessa, 1992, paperivalos paperille. Antti Rönkä: Hajoamislaki, 2014, akryyli kankaalle. Silja Rantanen: Seinä ja fresko, 1985, öljy kankaalle. Paavo Räbinä: On oikeus aina sillä, joka on vahvin, 1989, installaatio.

Kuopion taidemuseossa esitellään parhaillaan kokoelmahankintoja vuosikymmenten varrelta näyttelyssä Löytöjä ajasta - Kuopion taidemuseo 40 vuotta. Esillä oli jonkin verran teoksia, jotka olen nähnyt jo aiemmin, mutta vanhemmissa teoksissa oli itselleni ennen näkemättömiä töitä. Olen aina silloin tällöin pohtinut, että millaista taidemuseoiden kokoelmanäyttelyn luominen mahtaa olla. Jokaisella vuosikymmenellä on omat trendinsä taiteessakin, vaikkei sitä kenties kyseisellä hetkellä huomaa. Kuinka saada sovitettua eri vuosikymmenten teokset yhteen siten, ettei lopputulos ole irrallinen ja sekava? Näyttelyssä tulee olla käsikirjoitus, ja hyvässä tapauksessa se välittyy katsojalle hienovaraisesti. Tulkaa mukaan, katsotaan miltä Löytöjä ajasta näyttää.

Antti Rönkä: Hajoamislaki, 2014, akryyli kankaalle. Paavo Räbinä: On oikeus aina sillä, joka on vahvin, 1989, installaatio, musiikki: otteita Claudio Monteverdin oopperasta Poppean kruunaus.

Kuopion taidemuseo on onnistunut mielestäni kerta toisensa perään luomaan näyttelyn ripustuksesta persoonallisen ja sellaisen, että tilaa hyödynnetään monipuolisesti. Näyttelyiden vaihtuessa tuntuu, että myös tila elää uudelleen. Tämä on itselleni merkityksellistä silloin, kun käy tasaisella tahdilla samassa museossa. Teosten lisäksi tila pysyy mielenkiintoisena, vaikka joukossa olisi useampaan kertaan nähtyjä teoksia. Tällä kertaa myös lattiapinnat olivat ahkerassa käytössä.

Antti Röngän taide herättää varmasti ajatuksia puolesta ja vastaan. Onko tämä taidetta lainkaan? Mies on pelkistämisen mestari, joka piilottaa taitavasti teoksiinsa sanomia katsojien löydettäviksi. Jos vain viitsii antaa teoksille mahdollisuuden. Ensiajatus tästäkin kirjainyhdistelmäviidakosta oli epäilevä. Mitä tämä nyt tarkoittaa? Kunnes teosnimen luettua ajatukset alkoivat virrata. Hajoamislaki. Hajoamislaki auttaa kertomaan hajoamisajan millä tahansa ajan hetkellä. Olen aina ollut todella huono fysiikassa, mutta Röngän taiteessa suhteutan hajoamislain mihin tahansa hajoamiseen. Maalauksen eteen sijoitettu Paavo Räbinän installaatio On oikeus aina sillä, joka on vahvin jatkoi mielessäni syntynyttä tarinaa.

Kaksi Chippendale-tuolia kannattelevat pitkää puulaatikkoa, josta kuuluu otteita oopperasta Poppean kruunaus (1642). Veijo Murtomäki on kuvaillut teosta näin: "[Ooppera] vie meidät keskelle modernia maailmaa, jossa ihmisten välinen itsekkyys juhlii ja korjaa voittoja." Anniina on puolestaan kirjoittanut Kulttuuripläjäys-blogissaan Poppean kruunauksesta näin: "Oopperan tarina on löyhästi historiallinen (libretto perustuu Tacituksen historiankirjoituksiin) ja kertoo Rooman keisari Neron suhdesekoiluista ja vallankäytöstä. Tarina on sikäli hämmentävä ja kiinnostava, että yksikään hahmoista ei pelkisty hyväksi tai pahaksi, vaan jokainen toimii itsekkäästi omien tunteidensa ja halujensa potkimana. Moraalittomuus ja epäoikeudenmukainen vallankäyttö kukoistavat."

Paavo Räbinän teoksen yhdistäminen Antti Röngän Hajoamislakiin näyttävät ihmisyyden ja ihmismielen kääntöpuolen. Ihmisyys ja inhimillisyys ovat veitsenterällä, ne voivat hajota hetkenä minä hyvänsä. Teospari laittoi miettimään nykyistä yhteiskuntaa, maailman tilaa ja sen haasteita. Mitä voimme tehdä, että emme olisi hajoamispisteessä? Voimmeko voittaa itsekkyyden ja halujemme ohjaaman tien ja valita toisin? Vai onko itsekkäin aina vahvin?

Markku Kolehmainen: Tähdenlento Unkarin parlamenttitalon katolta, 1991, puu ja lehtikulta. Radoslaw Gryta: Varastoitu aate, 1990, puu.

Yhteiskuntaa kommentoivat myös Markku Kolehmaisen ja Radoslaw Grytan teokset. Seinälle nostettu kultainen tähti oli kuin irrotettu kolmiulotteinen yksityiskohta Unkarin kansantasavallan (1949-1989) vaakunasta tai Neuvostoliiton lipusta (1922-1991). Markku Kolehmainen on kommentoinut ilmeisesti teoksen valmistumisvuonna (1991) Neuvostoliiton hajoamista, ja sen myötä myös Neuvostoliiton ja kommunismin vaikutuksen poistumista Unkarin yltä. "Tähden lento Unkarin parlamenttitalon katolta". Wikipedian kautta kurkistus Unkarin historiaan osoitti, että "vuoden 1956 kansannousun jälkeen johtajaksi nostettu János Kádár syrjäytettiin hallitsevan kommunistisen Unkarin sosialistisen työväenpuolueen johdosta vuonna 1988." Puolalaissyntyisen Radoslaw Grytan teoksessa Varastoitu aate (1990) sosialismi on edelleen läsnä. Lattialla oleva puuveistosrykelmä oli koukuttava, sillä huomasin välittömästi alkavani muodostaa kirjaimista sanaa, joka avautui numeroita seuraamalla.

Radoslaw Gryta: Varastoitu aate, 1990, puu.

Kolehmaisen ja Grytan teokset tuntuivat itselleni vierailta. En muista, että olisin katsonut näin voimakkaasti aatteita kommentoivaa suomalaista taidetta aiemmin. Sen vuoksi Kuopion taidemuseossa esimerkiksi Facing China -näyttely (2009) jäi minulle aikoinaan pinnalliseksi. Kun en ymmärtänyt kiinalaista yhteiskuntaa, en ymmärtänyt taiteeseen piilotettua aatteellista kritiikkiä. Totuutta esimerkiksi hymyilevien kasvojen takana. Hieman vanhemmille sukupolville yhteiskuntaa ja politiikkaa kommentoiva taide lienee tuttua suomalaisessakin taidekentässä. Nämä teokset olivat kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että taide kertoo aina omasta ajastaan.

Outi Heiskanen: Lyhty, (hankittu 1985), puu, lasi, taidegrafiikka.

Outi Heiskanen: Lyhty, yksityiskohta.

Outi Heiskanen: Lyhty (yksityiskohta).

Aatteita enemmän minua vetävät puoleensa myytit ja mystiikka. Outi Heiskasen Lyhty heijasti kauniit varjot teoksen ympärille. Lasi-ikkunoihin oli kiinnitetty grafiikanvedoksia, jotka veivät mielen satuihin, tarinoihin ja kansallistaruihin. Metsämaisemat, sudet, alkuperäiskansojen kodat, taljaan kääriytyneet lapset, simpukan sisällä istuva hahmo, haltijat... Maailma on niin erilainen kuin tämä nykyinen järkiperäinen yhteiskunta, että heittäytyminen johonkin aivan muualle tuntuu hyvältä. Ja tieto siitä, että nuo myytit ja mystiikka ovat olleet yhtä totta ja arkipäivää menneille sukupolville kuin meidän arkemme meille. Outi Heiskasen Lyhdyn takana häämötti vielä mystisempi Pauno Pohjolaisen Haltiatar.

Pauno Pohjolainen: Haltiatar, 2010, puu ja hapotettu lehtikupari.

Tummanpuhuva puuveistos oli samaan aikaan lumoava ja hieman uhkaava. Kuin ikivanhan puunrungon välissä oleva kuilu haukkaisi kaiken valon sisäänsä, hukuttaisi sen pimeyteen. Samalla puun pinta oli käsitelty äärimmäisen kauniisti. Siellä täällä kimmelsi lehtikuparia pieninä pisteinä. Teoksen tunnelmaan vaikutti tilan hämärä valaistus ja vieressä olevan elokuvainstallaation äänimaailma.

Etualalla Pauno Pohjolainen: Haltiatar, 2010, puu ja hapotettu lehtikupari. Taustalla IC-98: Omnia mutantur, 2018, elokuvainstallaatio 18:15min.

IC-98-ryhmän (Patrik Söderlund ja Visa Suonpää) elokuvainstallaatio Omnia mutantur on Kuopion taidemuseon uusin (2020) teoshankinta. Ja täytyy sanoa, että tämä menee heittämällä näyttelyssä olevien teosten kärkeen! En ole ikinä kokenut tällaista videotaidetta! Myönnän, että Kiasmassa koettu The Visitors on edelleen elämäni toistaiseksi koskettavin videotaidekokonaisuus, mutta tämä oli erilainen, hieman kummallinenkin.

Videotaide on tosin hieman harhaanjohtava termi ja elokuvainstallaatio kuvaa kokonaisuutta paremmin. Kokonaisuus pyörii tilassa jatkuvana sarjana eikä kokemusta katkaise missään vaiheessa esimerkiksi tekijä- tai teostiedot, kuten yleensä videotaiteen yhteydessä. Teos vain on. Katsoja voi tulla teoksen äärelle missä vaiheessa tahansa ja tarinallisuus ei katkea. Kokonaisajatus välittyy katsojalle vahvana. Huom! Mikäli haluat kokea teoksen ilman paljastuksia (kuten se mielestäni pitäisi kokea!) älä lue ja katso kuvia tästä eteenpäin!