lauantai 31. heinäkuuta 2021

M_itä? biennaali kaupungilla

Marjo Hallila: Julisteita tulevaisuudesta.

Mikkelin taidemuseon lisäksi M_itä? Nykytaiteen biennaali on levittäytynyt ympäri kaupunkia. Edellisessä postauksessa on katsaus taidemuseon näyttelyyn. Kaupunkipyörän vuokraamalla liikkuminen hieman kauemmaskin keskustasta teoksia katsomaan sujuu näppärästi. Suurin osa teoksista on kuitenkin saavutettavissa jalan ihan keskustan tuntumassa.

Iida Valkonen: Taidemuseossa esillä olevaan Bloom, 2021, installaatioon liittyvä valokuva,

Teosten etsiminen kaupunkikuvasta oli hauskaa. Osa on sellaisia, että katsoja joutuu kyseenalaistamaan ovatko ne taidetta vai ei, ja mielestäni se näissä kaupunkiteoksissa onkin idea. Niiden ohi voi kävellä miltei huomaamatta, mutta silti ne erottuvat sen verran, että saavat kulkijan pysähtymään.

Reetta Gröhn-Soininen: Triumph 3, 2021, puu, kultamaali.

Reetta Gröhn-Soinisen teoksia odotin etukäteen eniten, sillä ihastuin hänen hiljaisen humoristisiin pojankoltiaisiin Joensuun taidemuseossa 2017. Mikkelissä olevat veistokset olivat ilmeettömämpiä kuin aiemmin näkemäni, mutta kultamaali sai rujosti veistettyihin puuveistoksiin "arvokasta muistomerkkimäisyyttä". 

Reetta Gröhn-Soininen: Triumph 1, 2021, puu, kultamaali.

Triumph, riemuvoitto, arvokas voitto, suuri saavutus. Näiden kunniaksi sotapäälliköt ovat muistomerkkejään vuosisatojen varrella pystyttäneet. M_itä? biennaalin teemana on tämä vuonna paras mahdollinen maailma. Gröhn-Soininen ei tunnu hurraavan veistossarjansa kautta suurmiehille, vaan pikemminkin kysyvän: mikä on yksittäisen ihmisen merkitys maailmassa? Triumph-sarjan veistokset eivät ole antiikin adoniksia, vaikka Triumph 1 -teos tuntuu lainanneen käänteisen muotokielen Michelangelon Daavidilta: kontraposto, olalle nostettu käsi, toinen käsi vartalon vieressä. Gröhn-Soinisen veistosten mallina voisi kuitenkin olla lähes kuka tahansa tavallinen mies. Ja niinhän sen pitäisi olla: parhaaseen mahdolliseen maailmaan vaikutamme ruohonjuuritasolla me tavalliset ihmiset.

Työryhmä Unski Immonen & Väinö Makkonen: Metsäkansaa, 2021, kollaasi vanerille, AR-teos.

Työryhmä Unski Immonen & Väinö Makkonen: Metsäkansaa, 2021, kollaasi vanerille, AR-teos.
Unski Immosen ja Väinö Makkosen teoksista ei tiennyt mitä ne pitävät sisällään ennen kuin latasi sovelluksen varsinaisen teoksen näkemiseksi. Taulumaiseen muotoon toteutetut teokset heräsivät eloon lisätyn todellisuuden kautta. Tämän vuoksi yksittäistä teosta on vaikea kuvata kirjallisesti tai still-kuvin, ne pitää käydä kokemassa itse. Taiteilijat kertovat Metsäkansaa-projektista näin:

"Teoksissa pohdimme suhdettamme historiaan, toisiin ihmisiin ja luontoon. Oleellista teoksissa on ajan ja paikan päällekkäisyys. Yhdistämme historiallisia tapahtumia ja mytologioita lähihistorian ja nykypäivän tapahtumiin. (---)  Tärkeintä teoksessa ovat kirjoittamattomiin sääntöihin tai sanattomiin sopimuksiin pohjautuvat tarinat. Teos pohtii yhteiskunnallisia, ajasta ja paikasta riippumattomia jännitteitä ja kuvaa historian sattumanvaraisia polkuja."

Metsäkansaa -projektin teoksia on taidemuseon lisäksi sijoitettuna Naisvuorelle, sataman leikkipuistoon, torille, rautatien kävelysillan Porrassalmenkadun puolelle sekä Sodan ja rauhan keskus Muistin pihalle.
Työryhmä Unski Immonen & Väinö Makkonen: Metsäkansaa, 2021, kollaasi vanerille, AR-teos.
Jaana Partanen: Avaruuden alkemiaa, Naisvuoren parlamentti, 2021, ympäristötaideteos.
Kivenheiton päässä torilta on Naisvuori, jonne Jaana Partanen on koonnut Naisvuoren parlamentin. Wikipedian mukaan "Naisvuori ja sen pohjoispuolella oleva Akkavuori olisivat saaneet nimensä naisista, jotka näiltä korkeilta paikoilta seurasivat Porrassalmen taistelun kulkua vuonna 1789. Tarinan mukaan silloisen Mikkelin kirkonkylän vanhimmat naiset kiipesivät Akkavuorelle ja nuoremmat Naisvuorelle nähdäkseen edes jotain kuuden kilometrin päässä riehuvasta taistelusta. Ainakin Naisvuori-nimi esiintyy kuitenkin jo vuonna 1775 piirretyssä kartassa. Toisen tarinan mukaan nimet liittyisivät siihen, kuinka naiset olisivat seuranneet vuonna 1597 nuijasodan Suur-Savon taistelun joukkosurmaa."
Jaana Partanen: yksityiskohta Avaruuden alkemiaa, Naisvuoren parlamentti ympäristötaideteoksesta.
Naisvuoren parlamentti koostuu kivistä, jotka on asetettu ympyrään kuin ikiaikaiset "muistomerkit" ennen meitä. Jokaisessa kivessä on kullatuin kirjaimin kaiverrettu sana. Partanen kertoo, että "sanoiksi valikoitui suuria maailmaamme kasassa pitäviä sanoja. Sekä hämmentäviä sanoja, joiden merkitystä on vaikea ymmärtää, vaikka ne ohjailevat tavalla tai toisella maailmaamme ja käsityksiämme maailmankaikkeudesta."

Naisvuorella sijaitsee myös Mikkelin kesäteatteri, ja kulku teoksen äärelle on katkaistu teatteriesitysten aikana. Oman vierailuni aikaan kävi tuuri, sillä teatteriesitys oli juuri loppumaisillaan, jonka jälkeen teatterin ohi mäen tasanteelle saattoi kulkea. Kesän helteet olivat kuivattaneet nurmikon täälläkin.
Antti Rönkä: Vielä, 2021.
Kiveen kaiverretuista sanoista päästäänkin oivan aasisillan kautta seiniin maalattuihin sanoihin. Antti Röngän sanataidetta löytyy taidemuseon lisäksi satamamakasiinin seinästä, torilta ja Pursialan Wanhalta muuntamolta.

Taidemuseolla nähty "toivo" herätti nimensä mukaisesti toivoa ja positiivisia ajatuksia. Pursialan Wanhalla muuntamolla jäin makustelemaan sanaa. Se ei ollut yhtä nopeasti käsitelty. Vielä tuntui kuitenkin positiivisemmalta muodolta kuin vieläkö ja määrätietoisemmalta kuin vieläkin. Vielä vetää väkisin puoleensa sanan on, jolloin sana alkaa kerätä ympärilleen lisää merkityksiä. Vielä on toivoa, vielä on aikaa, vielä on rakkautta, vielä on jotain mitä odottaa.
Hanna Vahvaselkä: Kohtaamisia - Monumenttien äärellä, 2021, osallistava taiteellinen interventio.
Taidemuseon hämärässä nurkassa oleva Hanna Vahvaselän installaatio vihjaili hieman siitä, mitä Pursialan hiidenkirnun viereisellä niityllä tapahtuisi. 
"Pursialan hiidenkirnu on syntynyt viimeisen jääkauden lopulla 9000 vuotta sitten jäärintaman peräytyessä. Tällöin vesimassat ovat aiheuttaneet suuren pyörteen, joka on mukana pyörivän kiviaineksen myötävaikutuksella kairannut syvän onkalon peruskallioon. Geologien arvion mukaan onkalon syntymiseen on kulunut noin 100 vuotta. 
Mikkelin hiidenkirnu löydettiin 1965 louhittaessa kiviainesta Varsavuoren sillan rakennustyömaalle. Hiidenkirnu paljastui pintamaan poistamisen yhteydessä. Tyhjennyksen jälkeen jätettiin muutamia jauhinkiviä esille. Suomessa on luetteloituja hiidenkirnuja noin 2000 ja Mikkelin hiidenkirnu, syvyydeltään 8 metriä, on niistä neljänneksi suurin." 
Hanna Vahvaselkä: Kohtaamisia - Monumenttien äärellä.

Hanna Vahvaselkä: Kohtaamisia - Monumenttien äärellä.

Hanna Vahvaselkä: Kohtaamisia - Monumenttien äärellä.
Hanna Vahvaselkä rakentaa yksittäisten osallistujien kanssa Kohtaamisia: Monumenttien äärellä -teosta, jossa vuoropuhelua käyvät vuosituhantinen Pursialan luonnonmuokkaama hiidenkirnu ja puinen toisinto Assuanin obeliskista. Materiaalina käytetään lähiympäristön yritysten ja purkukohteiden hylättyä ja kierrätettyä puumateriaalia. Assuanin obeliski on suurin koskaan tehty (tosin keskeneräinen) obeliski, mutta se halkesi jo Assuanin louhoksella 1400-luvulla eaa. Obeliskin tilasi faarao Hatšepsut (pisimpään hallinnut naispuolinen faarao) ja siitä olisi tullut 41,75 metriä korkea.
Hanna Vahvaselkä kertoo Kohtaamisia -projektista.

Hanna Vahvaselkä: Kohtaamisia - Monumenttien äärellä.
Kohtaamisia -projektin sijainti ja ajatus yhteisöllisestä osallistumisesta teoksen valmistumiseen tuntui täyttävän bienaalin "paras mahdollinen maailma" -teeman. Teos ei ehkä muuta maailmaa, mutta muistutti hupenevasta ja vilpittömästä talkookulttuurista, kun tehdään jotain toiselle ilman, että odottaa itse saavansa antamastaan avusta materiaalista hyötyä. Ilo siitä, että voi olla avuksi. Ja nauttia siinä sivussa Pursialan maisemista.  
Hanna Vahvaselkä: Kohtaamisia - Monumenttien äärellä.
Antti Immonen: Signaaleja singulariteetista -teosarja, 2021. 
Keskustan tuntumassa katse kiinnittyy yllättävissä paikoissa pilkottaviin Antti Immosen veistoksiin. Nämä ovat totutusta Immosen mittakaavasta pienempiä, ikään kuin piiloutuvat etsittäviksi. Kirkas väri paljastaa useimpien sijainnin, jos tietää mistä etsiä. 
Antti Immonen: Signaaleja singulariteetista -teosarja, 2021.
Astrofysiikassa singulariteetti tarkoittaa aika-avaruuden vääristymää, jossa jokin esineen ominaisuus on niin suuri, ettei se käyttäydy tunnettujen fysiikan lakien mukaan (esimerkiksi musta aukko). Antti Immonen on luonut kaupunkikuvaan merkkejä äärettömistä vääristymistä, jotka ikään kuin kasvavat jo olemassa olevista rakenteista. 
Antti Immonen: Signaaleja singulariteetista -teosarja, 2021.

Antti Immonen: Signaaleja singulariteetista -teosarja, 2021.
Immonen käsittelee usein teoksissaan luonnon, ihmisen ja teknologian välisiä suhteita: "Teokseni eivät ole havaintoja luonnosta, vaan ikään kuin kuvia sellaisesta naturalistisesta ajattelusta, jossa kaikki maailmassa käsitetään luonnoksi."
Antti Immonen: Signaaleja singulariteetista -teosarja, 2021.

Antti Immonen: Signaaleja singulariteetista -teosarja, 2021.
M_itä? Nykytaiteen biennaali on kaikkiaan hauska, ajatuksia herättävä ja koskettavakin kokonaisuus ajankohtaiseen itäsuomalaiseen  taiteeseen. Biennaali on avoinna 10.10.2021 saakka.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2021

Paras mahdollinen maailma

Kesäinen päiväretki ohjautui Mikkeliin, jossa taidemuseossa on esillä järjestyksessään toinen M_itä? Nykytaiteen biennaali. Ensimmäinen järjestettiin Kuopion taidemuseossa, josta voitte käydä lukemassa muistoja täällä.

"M_itä? Nykytaiteen biennaali on kahden vuoden välein toistuva nykytaiteen katselmus Itä-Suomessa. Kyseessä on uudenlainen nykytaiteen näyttelykonsepti yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen sekä Kuopion, Mikkelin ja Joensuun taidemuseoiden kesken. Toteutuksessa on mukana myös ammattikuraattoreita, jotka vaihtuvat näyttelyittäin. Biennaali tuo esiin alueen nykytaidetta, tarjoaa itäsuomalaisille taiteilijoille näkyvyyttä ja parantaa heidän työskentelymahdollisuuksiaan. Tavoitteena on tehdä Itä-Suomi houkuttelevaksi toimintaympäristöksi kuvataiteilijoille, tukea taiteilijoiden ammatissa kehittymistä ja lisätä taidekentän toimijoiden välistä vuoropuhelua."

Etelä-Savon läänintaiteilijana toimiva FT Harri Heinonen (2016-2021) kirjoittaa M_itä? biennaalin esitteessä, kuinka "taiteilijat, museoiden työntekijät ja kuraaattorit ovat tavanneet toisiaan moneen otteeseen tutustuen toisiinsa ja toistensa ajatuksiin. Biennaalin teokset ovat päässeet syntymään vuorovaikutuksessa ja vuoropuhelussa kuraattoreiden, museotilan ja toisten taiteilijoiden kesken. M_itä? -biennaalin vahvuus on juuri yhdessä tekemisessä. Yhdessä tekeminen luo positiivista painetta niin taiteilijoiden kuin museoidenkin suuntaan, jolloin on mahdollista nostaa rimaa ja kehittää omaa toimintaansa."

Pidän konseptin tausta-ajatuksesta tuoda esiin itäsuomalaista nykytaidetta. Näyttelyt osoittavat, että osataan sitä muuallakin kuin vain Etelä-Suomessa. Taiteilijuus ei ole kiinni paikkakunnasta, vaikka ymmärrettävästi markkinoita on enemmän etelässä. Ehkä tähän saadaan tulevaisuudessa muutos?

Vierailin Mikkelin taidemuseossa nyt ensimmäistä kertaa. Kauppakeskuksessa sijaitseva museo on pienehkö, mutta toimii mielestäni nykytaiteen esittelyyn hyvin, vaikka huomasin etukäteisepäilykseni. Museo on keskellä toimintaa, joka toivottavasti heittää kävijöitä sisään matalalla kynnyksellä. Mikkelin biennaalin pääkuraattorina on toiminut kuvataiteilija Jani Leinonen. Työryhmään kuuluivat myös amanuenssi Paula Hyvönen, läänintaiteilija Harri Heinonen, intendentti Marja Louni ja intendentti Pauliina Kaasalainen. Työryhmä päätti, että vuoden 2021 valitaan teema ("Paras mahdollinen maailma"), johon etsitään valmiita teosehdotuksia, jotka on mahdollista sijoittaa myös taidemuseon ulkopuolelle kaupunkitilaan. 

Kuopion taidemuseon biennaalissa 2019 toistuivat ilmastonmuutoksen teemat ja teokset olivat ajoittain synkkiä ja hyvin melankolisia. Mikkelin biennaaliteema julkaistiin vain vähän ennen korona-pandemian alkamista. Kuraattori Jani Leinonen kuvasi Paras mahdollinen maailma -teemaa seuraavasti: "Tällä hetkellä sekä media että poliittinen kenttä oikealta vasemmalle keskittyy viesteissään korostetusti dystopioihin ja uhkakuviin. Kuulemme, kuinka tuore väestöselvitys kertoo, että Savon väkiluku tulee pienenemään 15%, ja kuinka suuret alueet Suomesta tulevat näivettymään, ilmastonmuutos pakottaa meidät luopumaan paljosta, ellei maailmanloppua tule. Meitä puhutellaan pääasiassa pelkojen ja huolien kautta, ja muistutetaan mikä tulevaisuudessa menee pieleen ja miten epävarmalta tulevaisuus näyttää. Dystopian vastakohta on utopia, jossa ongelmille on keksitty ratkaisu ja parempi maailma on syntynyt. Toivoisin, että tässä näyttelyssä taiteilijat kuvittelisivat ilman rajoituksia, millainen olisi meidän unelmien tulevaisuus. Miten meitä vaivaavat ongelmat on ratkaistu ja miten se näkyy tulevaisuuden tunteena ja parhaana mahdollisena maailmana."
Marjo Hallila: Julisteita tulevaisuudesta, 2021.
Näyttelytilaan astuessa seinän valtaa Marjo Hallilan julistesarja, joka muistuttaa ihmisen pohjimmaisesta hyvyydestä. Teossarjan toteutus on ihanan pelkistetty ja värikäs. Niin kuin silloin "vanhaan hyvään aikaan", kun julisteiden, kirjojen ja lehtien kansien ei tarvinnut olla pelkkää mainosta. Graafinen ilme ja otsikko ovat pääosassa. Suosikkeihini kuuluivat nämä: "Täällä ollaan ystävällisiä. Täällä ollaan vilpittömiä. Täällä ollaan toisenlaisia. Täällä saa olla. Veikko Huominen: Lapsuutesi avaruus, 2067" ja "Elämä on kaunis siksi laula". Sarjan teoksia on löydettävissä myös kaupugilta: torilta ja kirkkopuistosta.
Hanna Vahvaselkä: Kohtaamisia, 2021. Teoksen sijaintipaikka: Pursialan hiidenkirnu.

Hanna Vahvaselkä: Kohtaamisia, 2021. Teoksen sijaintipaikka: Pursialan hiidenkirnu.

Hanna Vahvaselkä: Kohtaamisia, 2021. Teoksen sijaintipaikka: Pursialan hiidenkirnu.
Tilan hämärään nurkkaan on sijoitettu lautakasa puisine työvälineineen. Seinällä on pieni videoruutu, jossa pyörii kuva Pursialan hiidenkirnustaHanna Vahvaselän Kohtaamisia -teos vihjailee siitä, mitä tapahtuu kaupungilla, Pursialan hiidenkirnun yhteydessä. Tästä lisää myöhemmin. 
Tarja Wallius: Rakkauden meri -installaatio, 2021.
Tekstiilitaiteilija Tarja Wallius on käyttänyt kierrätystekstiilejä luodessaan Rakkauden meri -installaation. Ajatus siitä, että maailma voisi hukkua rakkauteen roskan sijasta on utopistinen, mutta tavoiteltava haavekuva. Miksi taiteessa käsitellään niin vähän rakkautta positiivisena tunteena? Ajatellaanko edelleen, että taide syntyy vain tuskasta? Vai enkö vain ole kohdannut rakkautta taiteessa?
Ville Löppönen: Study for Guernica, 2021, akryyli ja öljy kankaalle. 

Ville Löppösen taidetta olen seurannut jo useamman vuoden, mutta tätä ennen en ole päässyt näkemään teoksia livenä. Study for Guernica ei ole perinteistä Löppöstä, jonka vuoksi koin, etten ole päässyt vieläkään kokemaan hänen taidettaan kunnolla. Alkuperäinen Pablo Picasson Guernica kuvaa Espanjan sisällissodan aikana tehtyä natsi-Saksan ilmavoimien pommitusta Baskimaahan 26. huhtikuuta 1937. Pommitus tuhosi Guernican kaupungin lähes kokonaan ja hyökkäyksessä kuoli arviolta 1700 siviiliä. Guernican pommitus oli siihenastisen sotahistorian suurin ja tuhoisin ilmapommitus.

Löppösen aihe ei siis lähtökohtaisesti viestinyt "parhaasta mahdollisesta maailmasta". Maalaus kuitenkin hänen mukaansa rohkaisee muodonmuutokseen eikä vastustamaan sitä. "Positiivinen tulevaisuus mahdollistuu siten, että se ei rakennu utopialle tai vastaavasti dystopialle." Löppönen kertoo: "Guernica on ollut hautautuneena alitajunnassani kaksikymmentä vuotta. Teos teki minuun vaikutuksen, kun olin parikymppinen, mutta monet henkilökohtaiset ambitiot ajoivat minua eri suuntaan. Kubismi ja Picasso jäivät surrealismin alle. (---) Teoksen dynaaminen kompositio alkoi kiinnostaa ja mietin, että sitä voisi hyödyntää. Tajusin, että teos on erittäin ajankohtainen ja siinä olisi ideaa myös lähestyä utopian ja dystopian näkökulmaa. (---) Kubismissa minua kiehtoo se, kuinka se katsoo asioita eri kulmista ja ei nyt välttämättä riko, mutta se ajattelee katseen toista kautta ja monipuolisemmin. (---) Viime aikoina olen kiinnostunut elämän ja olemisen fragmentaarisuudesta. Toki elämä on kokonaista, mutta kokemus siitä on aika ajoin hyvin sirpalemaista ja riippuen tilanteesta  sitä joutuu katsomaan ja kohtaamaan hyvin erilaisista näkökulmista. Se on myös mahdollinen tie kohtaamiseen ja läsnäoloon." 
Antti Rönkä: Toivo, 2021, akryyli seinälle.
Muut teosten sijoituspaikat kaupungilla: satamamakasiini, Pursialan Wanha muuntamo.

Antti Rönkä on tunnettu minimalistisista töistään. Valkoiselle seinälle on maalattu sana "toivo". Mikäs sen parempi sana kuvaamaan parempaa maailmaa, toisenlaista tulevaisuutta. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Niin kauan kuin on toivoa, on mahdollisuus muuttaa asioita paremmaksi. Toivo on voimauttava perustunne. Ilman toivoa olo olisi melko lohdutonta.
Iida Valkonen: Bloom, 2021, installaatio, kierrätetyt lelusotilaat, luonnonmateriaalit.

Iida Valkonen: yksityiskohta installaatiosta Bloom.

Iida Valkonen: yksityiskohta installaatiosta Bloom.

Iida Valkonen on itselleni näyttelyn uusia taiteilijanimiä. Minifiguurien hyödyntäminen taiteessa ei ole ennennäkemätöntä, mutta pidin Valkosen tavasta yhdistää teoksessa sota ja rauha, maskuliininen ja feminiininen. Lelusotilaat eivät olekaan enää sotaisia, vaan fantasiamaailman hahmoja. Varjojen leikki seinällä tekee yksityiskohtien tutkimisesta mielenkiintoista. Yksittäiset osat on onnistuttu kiinnittämään niin saumattomasti yhteen, että kasvin ja muovilelun raja hämärtyi.
Emma Fält & Anna Maria Väisänen: Shared Futures - Jaettu tulevaisuus, 2021, installaatio.

Emma Fält on taiteilijana kiehtova ja mielestäni hänen työnsä vain paranevat vuosien myötä. Hän löytää yllättäviä kulmia yhdistää taidetta, piirrosta, työpajatoimintaa, performanssia ja livetaidetta. Näyttelyssä oleva teksti avaa Fältin teoskokonaisuutta näin:

"Shared Futures - Jaettu tulevaisuus on moniosainen osallistava ja keskusteleva teos. Sen ensimmäinen osa toteutettiin Mikkelissä viikko ennen näyttelyn avautumista. Fält kutsui mukaan 11 henkilöä yhteiskunnan eri osa-alueilta. 
Anna Maria Väisänen vei jokaisen osallistujan kaupunkikävelylle Mikkelin keskustaan. Kävelijöillä oli kuulokkeet, joiden kautta ympäristön äänet kuuluivat voimistettuina. Kävelyllä kuunneltiin ja tunnusteltiin kaupunkiympäristöä jossa elämme nyt.

Tämän jälkeen Fält haastatteli kävelijöitä. Jokainen sai jakaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan paikoista, tulevaisuudesta ja toiveistaan niihin liittyen. Fält piirsi heidän ajatuksiaan ja tuntemuksiaan unelmien kaupungista 100 vuoden kuluttua. Piirtämisestä syntyi äänimaisema, jota osallistujat saivat kuunnella kertoessaan."
Emma Fält: Shared Futures - Jaettu tulevaisuus, 2021, installaatio.

"Lähtökohtana Shared Futures -teokselle oli utopia tulevaisuudesta, jossa ihmiset ovat ymmärtäneet jakamisen syvällisen merkityksen ja päästäneet irti omistamisen pakosta. Haaveena on maailma, jossa vuorovaikutustaidot ovat kehittyneet merkittävästi muun muassa siksi, että ihmisillä on parempi yhteys omaan kehoonsa ja kokemusmaailmaan. Millaisen elinympäristön kykenemme luomaan, jos opimme ensin kuvittelemaan sen parhaaksi mahdolliseksi yhdessä?"
Emma Fält: Shared Futures - Jaettu tulevaisuus, 2021, installaatio.

Emma Fält: Shared Futures - Jaettu tulevaisuus, 2021, installaatio.

Emma Fält: Shared Futures - Jaettu tulevaisuus, 2021, installaatio.
Tilassa on piirrosinstallaatio: puinen divaani, jossa saa kuunnella tarinoita samalla, kun katselee Fältin tekemiä piirustuksia. Puheäänien taustalla paperia hankaavat kynät saavat mielen rauhoittumaan. Lyijykynän ja hiilen ääni on meditatiivinen. Nautin jo taidekoulussa hiljaisista oppitunneista, kun kaikki opiskelijat kahisuttivat hiiltä huokoiselle paperille. Fält on taitava irrottamaan arjesta ja yhteiskunnasta yksityiskohtia ja tekemään niistä merkityksellisiä.
Antti Immonen: Signaali I, teossarjasta Signaaleja singulariteetista, 2021, ruostumaton teräs, nylon. Jaakko Autio: Äänen aika, 2021, ääniteos. Yhteistyössä Nomad Vocals -kuoron kanssa, kuoronjohtaja ja säveltäjä Jussi Mattila.
Näyttelyn perältä kantautuu vaimeaa laulua koko tilaan. Harmaavalkoinen tila näyttäytyy avaruudellisena. Lattiasta kattoon nousee Antti Immosen Signaali I -veistos, joka on samalla massiivinen ja kevyt. Se näyttää kuin tanssivan Jaakko Aution ääniteoksen äärellä. Näyttelyn ehdottomin huomion varastaja on Aution valtavan kokoinen äänimalja, jonka keskellä on vettä. Kuorolaulajien äänet resonoivat katsojan rinta-alassa, mutta katse kiinnittyy maljassa olevaan veteen, joka väreilee äänien tahdissa. Väreet kasvavat, yhdistyvät, erkanevat, katoavat.  Hurmioituminen. Äänet saavat palan nousemaan kurkkuun. Olisin voinut jäädä tilaan tunneiksi. Äänen aika sai kehoon kokonaisvaltaisen hyvänolon tunteen. Aution teos näytti minulle parhaan mahdollisen maailman: tunteen, jossa taide todella koskettaa. Tallenne ääniteoksesta Instagramin puolella @hurmioitunut
Jaakko Autio: Äänen aika, 2021, ääniteos. Yhteistyössä Nomad Vocals -kuoron kanssa, kuoronjohtaja ja säveltäjä Jussi Mattila.
Mikkelin taidemuseon M_itä? Nykytaiteen biennaali on sopivan kokoinen, että kaikille teoksille jaksaa antaa aikaa. Näyttely on jalkautunut myös kaupungille, josta esimerkkejä seuraavassa postauksessa.

M_itä? biennaali on esillä 10.10.2021 saakka.

Ps. En malta olla pohtimatta, että Mikkelin "paras mahdollinen (taide)maailma" toteutuisi, kun taidemuseon upeat kokoelmat pääsisivät jälleen esille. Hohoi Mikkelin päättäjät! Kuinka voitte makuuttaa teoksia pimennossa? Teokset ansaitsevat tulla katsotuiksi!

maanantai 26. heinäkuuta 2021

Korpi vastaan puutarha

Kati Immonen: Rantaleppä, sarjasta Leikkimetsä, 2016, vesiväri paperille. Turun kaupungin taidekokoelma. Kati Immonen: Tukirakenne, sarjasta Leikkimetsä, 2019, vesiväri ja tussi paperille. Taiteilijan omistuksessa.

Jyväskylän taidemuseoon minua veti Kati Immosen näyttely Korpi vastaan puutarha. Tiesin etukäteen Immosen tekevän kauniita värillisiä akvarelleja. Noita luontosuhdetta kuvaavia teoksia menin katsomaan, mutta huomasin ihastuvani lopulta mustavalkoisiin töihin.

Näyttelytekstissä kerrottiin: "Kati Immosen pääaiheena on jo vuosien ajan ollut ihmisen ja luonnon moniulotteinen suhde. Viime vuosien maalaussarjoissaan hän on kuvannut muun muassa villiintyneitä kukkakoreja ja metsän valtaamia kasvimaita - jokaiselle puutarhurille tuttuja yrityksiä hallita luontoa. Teosten pienoismaailmoissa ihmisen järjestämät asetelmat alkavat elää omaa elämäänsä, vehreä kasvisto rönsyää ja ottaa tilaa haltuun. Immonen pohtii miten järjestelmälliset istutukset ja vallaton kasvisto sulautuvat toisiinsa ja oppivatko ne elämään toistensa kanssa."

Esittelyteksti tiivistää näyttelyteosten maailman hyvin: pienoismaailmoja ja rönsyilevien ja hallittujen kasvien vuoropuhelua. 

Kati Immonen: Kesän tulo, sarjasta Leikkimetsä, 2016, vesiväri ja tussi paperille. Yksityiskokoelma.
Kati Immonen: yksityiskohta teoksesta Kesän tulo.

Kati Immonen: yksityiskohta teoksesta Kesän tulo.
Näyttelytilaan astuminen on minulle samanlainen ainutlaatuinen hetki kuin uuden henkilön ensikohtaaminen. Siinä luodaan ensivaikutelma, joka johdattelee tunnelmaa näyttelyn läpi. Harva ehkä tulee miettineeksi näyttelyiden ensivaikutelmaa ja keskittyy varsinaisiin teoksiin, mutta jokainen joka pääsee rakentamaan näyttelyitä, miettii kokonaisuutta ensikatseesta lähtien. Mietitään näyttelyn tarinallisuutta, teosten keskinäistä suhdetta ja värimaailmaa. Pidän Jyväskylän taidemuseossa siitä, että näyttely ei koskaan paljasta itseään kerralla. Toisen kerroksen näyttelytilaan noustaan portaita, jolloin "pääseinän" teos paljastuu vähitellen mitä usemman askeleen portaissa otat. Samalla tavoin kolmannen kerroksen näyttelytila avautuu vähitellen, kun tila on sijoitettu ikään kuin toisen kerroksen "taakse". Sitä ei näe ensimmäisestä portaikosta kuin kääntymällä ympäri. Olen tässä suhteessa nautiskelija ja harvoin haluan nähdä koko tilan ensivilkaisulla - missään museossa. Kuljen teoksen luota toiselle hitaasti, ja säilytän yllätyksellisyyden mahdollisimman pitkään.
Kati Immonen: Kasvimaa, sarjasta Korpi vastaan puutarha, 2016, vesiväri ja tussi paperille. Taiteilijan omistuksessa.
Jäin miettimään tätä ensivaikutelmaa näyttelykierroksen jälkeen. Olin mennyt tietoisesti katsomaan Immoselta niitä kauniita värillisiä akvarelleja, mutta näyttelytilaan noustessa ensimmäisenä kävijät vastaanottaa valtavan kokoinen mustavalkoinen Kasvimaa. Vaikutuin Kasvimaasta niin paljon etteivät pienemmät värilliset teokset enää tuntuneet oikein miltään.
Kati Immonen: yksityiskohta teoksesta Kasvimaa.
Kati Immonen: yksityiskohta teoksesta Kasvimaa.
Kati Immonen: yksityiskohta teoksesta Kasvimaa.
Kati Immonen: yksityiskohta teoksesta Kasvimaa.
Kati Immonen: yksityiskohta teoksesta Kasvimaa.
Kati Immonen: yksityiskohta teoksesta Kasvimaa.
Teoksen vasenta laitaa hallitsee musta ja oikeata valkoinen. Kontrasti on vahva ja tasapuolinen. Vasemman reunan korpimetsä luikertelee juurineen oikean reunan valoon, jossa kukkaoksa on lasimaljakossa ja kasvimaan kasvatit on nimetty kyltein: nantes (porkkana), lollo rosso (punainen lehtisalaatti). Ihmisen muokkaama luonto on avarassa valossa, korpimetsän luonnollinen luonto hämärässä. Vastakohdat eivät näytä riitelevän keskenään, molemmille on annettu yhtä lailla tilaa. Korven hämärään on karannut herkkä kurjenmiekka(?) ja puu kurkottelee juurineen ja varjoineen puutarhaan. Ihminen hallitsee puutarhaa, mutta jokainen tiedämme, että kun hoito loppuu, luonto valtaa tilan itselleen takaisin.
Kati Immonen: Pioni, sarjasta Korpi vastaan puutarha, 2016, vesiväri ja tussi paperille. Taiteilijan omistuksessa. 
Tätä tunnelmaa jatkoi Pioni -teos, jossa pioninkukka oli istutettuna ruukkuun. Alla näytti olevan kuin ilmakuva tilkkutäkkimäisestä peltomaisemasta, jonka ympärille kaartui korpi: puut oksineen ja kasvit lehtineen.  Immonen käsittelee vesivärejä ja tussia taidokkaasti. Pioninkukka näytti kuin hehkuvan valoa ympärilleen. 
Kati Immonen: yksityiskohta teoksesta Pioni.
Kati Immonen: yksityiskohta teoksesta Muistomerkki - Syötäviä, 2020, vesiväri ja akryyli paperille. EMMA - Espoon modernin taiteen museon kokoelma.
Kolmannessa kerroksessa oli esillä Muistomerkki -sarjan teoksia. Nämä teokset viehättivät muita värillisiä töitä enemmän. Niissä luonto oli ottanut ylivallan ihmisen rakentamasta: kietoutunut muistomerkkeihin ja kasvattanut versojaan. Värit ja yksityiskohdat olivat kauniita. Luonto ei ollut ruukussa, vaan teki muistomerkeistä kasvualustojaan.
Kati Immonen: yksityiskohta teoksesta Muistomerkki - Mänty, 2020, vesiväri ja akryyli paperille. EMMA - Espoon modernin taiteen museon kokoelma.
Jälkikäteen mietin pitkään, että miksi en pitänytkään niistä värillisistä toisen kerroksen teoksista, joissa kasvit olivat kauniisti ruukuissa, omissa pienoismaailmoissaan? Olin vähän ärsyyntynytkin. Mikä niissä oli "vikana", kun juuri niitä luulin meneväni katsomaan ja ihastelemaan? Huomasin miettiväni omaa luontosuhdettani, joka on varsin ohut. Olen opetellut viimeisen kolmen vuoden aikana puutarhaihmiseksi, ja pidän sekä viljelystä että ruukkupuuhastelusta. Nautin myös luonnosta, mutta huomaan tarvitsevani luontomaisemaan jonkinlaisen ihmiskosketuksen, että tunnen oloni turvalliseksi - vaikka vain tallatut polut. Tästä on kulkenut joku muukin
Jos minut viskattaisiin keskelle korpea, olisin enemmän peloissani kuin nauttisin. Mikä on hieman surullista. Ihminen on vieraantunut luonnosta. Toisaalta omalla kohdallani ajattelen, että pelko on kunnioitusta luontoa kohtaan ja uskon siihen, luonto ottaa omansa takaisin, jos siihen annetaan mahdollisuus. Korvessa ihminen on alisteinen luonnolle ja niin sen pitäisi olla. Korpi vastaan puutarha -ajattelussa luulin olevani puutarhan kannalla, mutta huomasinkin liputtavani korven puolesta. Immosen ruukkuistutukset tuntuivat liian rakennetuilta ja tunsin vetoa synkkään ja kiehtovaan korpimaisemaan.

Omia luontoarvojaan pääsee tutkimaan Korpi vastaan luonto -näyttelyssä 
Jyväskylän taidemuseossa 5.9.2021 saakka.