M_itä-biennaali

Siskoni on parturi-kampaaja, ja pidän kyseistä ammattia visuaalisuuteen ja taiteellisuuteen voimakkaasti liittyvänä, mutta hän ei ole varsinaisesti kuvataiteen suurkuluttaja. Hän on se, joka silloin tällöin hämmästelee ääneen, kuinka jaksan kerta toisensa jälkeen kiertää näyttelyissä, analysoida teoksia ja vielä kirjoittaa niistä. Sisko kyllä seurailee blogiani sujuvasti, mutta harvemmin sen suuremmin puhumme tästä harrastuksestani.

Riitta Turusen teoskokonaisuuden äärellä.

Tämän vuoksi hieman yllätyin, kun siskoni ilmoitti lukeneensa edellisen postauksen Nanna Suden ja Canal Cheong Jagerroosin näyttelystä. Hän oli miettinyt etukäteen, että mitä ihmeellistä minä näin Suden Pumpulikukkia-teoksessa, kunnes tekstin luettuaan oli jäänyt selailemaan teoskuvia edestakasin. Pumpulikukat kuulema tekstin myötä alkoivat suorastaan "viuhua tuulessa". Tekstiä lukiessaan hän vasta "näkee ne kuvat". Kyseinen blogiteksi sai hänet innostumaan ja ehdottamaan jotain taidevierailua. Niinpä minä reippaana siskona päätin kuljettaa hänet Kuopion taidemuseon M_itä biennaaliin.

"M_itä? Nykytaiteen biennaali on kahden vuoden välein toistuva nykytaiteen katselmus Itä-Suomessa. Kyseessä on uudenlainen nykytaiteen näyttelykonsepti yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen ja Kuopion, Mikkelin ja Joensuun taidemuseoiden kesken. Biennaalin tarkoituksena on tuoda esiin alueen nykytaidetta, tarjota itäsuomalaisille taiteilijoille näkyvyyttä sekä parantaa heidän työskentelymahdollisuuksia ja taloudellisia toimintaedellytyksiä alueella." (mitabiennaali.fi)

Timo Kokko: State of life that calls for another way of living, installaatio, 2019.

En pohjustanut siskolleni näyttelyn taustoja sen kummemmin, sillä tärkeintä oli, että näyttelyä mentäisiin katsomaan rennolla asenteella sen suurempia esitelmöimättä. Katsomaan mitä tuleman piti. Itse olin tosin tutustunut kokonaisuuteen pikaisesti jo näyttelyn avajaisissa, jossa minulle sanottiin, että pitäisi varoa kaatumasta Timo Kokon teokseen. Minua ei kuulema siinä tapauksessa löydettäisi. Viittaus liittyi avajaismekkooni:

Timo Kokko: State of life that calls for another way of living, installaatio, 2019.

Te, ketkä olette lukeneet Hurmioitunutta pidempään tiedätte, että minulla on Timon teosten parissa jo pidempi yhteinen matka. Suhde Timon teoksiin nousi aivan toiselle tasolle, kun yksi hänen aiemmista teoksistaan sai minut itkemään. Sen jälkeen olen odottanut hänen uusimpia töitään hieman pelonsekaisin tuntein - positiivisessa mielessä.

Timo Kokko: yksityiskohta installaatiosta State of life that calls for another way of living.

Timo Kokko ottaa teoksillaan kantaa. Hän kommentoi usein hyvin suoraan, mutta sanattomasti ympäristön ja luonnon tilaa, ja ihmisen vaikutusta näihin muutoksiin. M_itä bienaalin näyttelyyn Kokko oli rakentanut ikään kuin sammalmättäisen luonnonpuron. Teos käynnistyy liikkeestä, ja putkesta alkaa valua myrkynvihreää vettä pieneen lammikkoon. Samalla valo syttyy ja valaisee koeputkissa olevia kasveja. Mitä kauemmin katsoja teoksen äärellä liikkuu, sitä enemmän kasvit saavat valoa, ja neonvihreä vesi solisee hiljaa lampeen. Kävijä siis antaa kasveille elinvoimaa valaisemalla niitä vuorovaikutuksellaan, mutta samalla kävijä on pakotettu katsomaan putkesta valuvaa saastetta. Ristiriita on ilmeinen; teos on äärimmäisen kiehtova, mutta jokainen sisäistänee taiteilijan kommentin ja kannanoton puhtaan luonnon ja sen elinvoiman puolesta.

Timo Kokko: yksityiskohta installaatiosta State of life that calls for another way of living.

Katarina Karppinen: Runo elonkehästä, mediainstallaatio, 2019.

Katarina Karppisen mediainstallaatio oli jotain mitä en ollut taidekentällä aiemmin kokenut. Hän oli luonut videoteoksen Runo elonkehästä, johon katsoja pääsi vaikuttamaan muuttamalla ohjausyksikön toimintoja: lämpötilan, veden ja ravinteiden määrää.

Katarina Karppinen: kuvakaappaus mediainstallaatiosta Runo elonkehästä, 2019.

Ravinteiden, veden ja lämpötilan napsauttaminen pois päältä aiheutti sen, että videoteoksen oliot menettivät väriään, tuntuivat kuihtuvan ja kuolevan. Vaikutukset alkoivat näkyä hitaasti, mutta koin teoksen yhtä kantaaottavana kuin Timo Kokon installaation. Ihminen, tässä tapauksessa katsoja, vaikuttaa toimillaan luonnon elinvoimaisuuteen, sen hyvinvointiin tai tuhoamiseen. Kun ravinteet napsautti takaisin päälle, alkoivat mustat nuupahtaneet oliot kadota ja tilalle kohosi pieniä vihreitä alkuja.

Katarina Karppinen: kuvakaappaus mediainstallaatiosta Runo elonkehästä, 2019.

Ulla-Mari Lindström: Maallisten ilojen loppu, 2019

Ulla-Mari Lindströmin videoinstallaatio Maallisten ilojen loppu jatkoi surullisenkaunista tarinaa luonnon tilasta. Pimeässä huoneessa oli täytettyjä eläimiä, joiden päälle heijastui mm. Hieronymus Boschin maalaus Maallisten ilojen puutarha. Jälleen hyvin suora kommentti siihen, kuinka ihminen on omalla toiminnallaan tuhonnut luontoa. Veden kuohu, sateen ropina ja lumipyry vaihtuvat videoon, jossa autot ovat vallanneet kaupungin. Teos näyttää siltä kuin liikenne ajaisi täytettyjen eläinten yli. Videon lopussa on listoja uhanalaisista, silmällä pidettävistä ja vaarantuneista linnuista, kasveista, kaloista, nisäkkäistä ja matelijoista. Eläimet ovat jähmettyneet paikalleen, mutta katsoja joutuu kohtaamaan eläinten katseet samalla, kun liikenne jyrää niiden yli. Äärimmäisen vaikuttava ja koskettava teos.

Johanna Väisänen: Syvänvihreä metsä ympärilläsi, medianstallaatio, 2019.

Johanna Väisänen oli ottanut haltuun alakerran viimeisen tilan, joka koostui videoteoksista, verhoista ja harmoonista, jota kävijät saivat halutessaan soittaa. Luonto ja ihminen olivat pääosassa myös Väisäsen mediainstallaatiossa Syvänvihreä metsä ympärilläsi. Väisäsen teoksessa luonto oli aluksi runsas ja hyvin läsnä, mutta katosi pian siten että jopa kasvihuone oli tyhjillään. Kaksi nuorta kulki koivunrunkoja kuvaavan seinämän edessä. Toinen soitti huilua ja toinen yritti ripustaa lintua kuvitteelliselle oksalle. Luonnon herättäminen henkiin keinotekoisesti tuntui pahalta. 

Johanna Väisänen: kuvakaappaus mediainstallaatiosta Syvänvihreä metsä ympärilläsi, 2019.

Väisänen oli piilottanut teokseen viitteitä taidehistoriaan. Kohtaus, jossa oli lainattu Eero Järnefeltin Kaski-maalausta (Raatajat rahanalaiset, 1893) viesti mielestäni ajasta, jolloin ihminen oli sopusoinnussa luonnon kanssa. Otettiin ja annettiin luonnosta vain se mikä oli tarpeen. Kaskettiin, viljeltiin, ja annettiin lepovuosia. Ihminen oli lähempänä luontoa. Sen sijaan viittaus Juho Rissasen Isän kuolema-maalaukseen oli raju. Mies makasi hangella liikkumattomana pullo vieressään. Lumi sateli kasvoille ja lintu hyppeli miehen vartalon päällä. Näytti siltä kuin luonto olisi ottanut omansa. 

Johanna Väisänen: kuvakaappaus mediainstallaatiosta Syvänvihreä metsä ympärilläsi, 2019.

Tuuli Meriläinen: Jätetty, 2019, akryyli vanerille.

Luonnon kiertokulkuun viittasi mielestäni myös Tuuli Meriläisen maalaus Jätetty. Kauniin keltainen maalaus hehkui valoa, mutta teosnimi vei ajatukset surullisiin tapahtumiin. Nojatuoli seisoi hylättynä luonnossa. Linnut tuntuivat kuin tarkkailevan tuolia: olisiko tuoli pian nokittu rikki ja kierrätetty pesätarpeiksi?

Siskoni piti Meriläisen maalauksista ja kuljetti ajatustaan mm. talomaalauksista näin:
"Talot näyttävät kuin niissä ei olisi äärivivoja. Ilman ääriviivoja ne ovat vain haalea muisto. Ilman viivoja ne eivät ole olemassa."
Samanlaisia ajatuksia jostain unohdetusta ne toivat myös minulle. Ne näyttivät seisovan yhtä hylättyinä maisemassa kuin nojatuoli. Aika tuntuu kulkeneen niiden ohi. Talot muistetaan kuitenkin näistä maalauksista. Meriläinen teki talot merkityksellisiksi.

Tuuli Meriläinen: Rantakylän raitti 14 (vas.); Entisen viinatrokarin talo (oik.), 2019, akryylimaalaukset vanerille.

Hanna Vahvaselkä: yksityiskohta Erään ylisukupolvisen murhenäytelmän rekonstruktio, Sydän, 2019, puu, video, sekatekniikka.

Hanna Vahvaselän installaatiomainen kokonaisuus oli tummasävyinen puureliefien kokonaisuus, joka oli nimetty Erään ylisukupolvisen murhenäytelmän rekonstruktio. Teos tuntui siis kertovan jostain surusta ja murheesta, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Ajatus tuntui ensiksi oudolta: miksi kukaan tahtoisi kantaa toisten suruja ja murheita. Mutta hieman mietittyäni tämä on tuttua varmasti monelle. Esimerkiksi viime sotien jälkeen syntyi hiljaisuuden kulttuuri. Kokemuksista ei haluttu tai osattu puhua. Murheet tukahdutettiin ja hiljaisuuden paino siirtyi eteenpäin, sukupolvelta toiselle. Kun hiljaisuudesta seuraava sukupolvi olisi ollut valmis puhumaan, hiljaisuuden oppinut sukupolvi ei osannut vastata. Ei tiedetty mitä heitä edeltänyt sukupolvi oli saanut kärsiä ja kokea, sillä heille ei oltu kerrottu. Tiedettiin vain, että sodan kauhut olivat muuttaneet ihmistä, ja niiden muutosten kanssa oli opittava elämään.

Hanna Vahvaselkä: yksityiskohta Erään ylisukupolvisen murhenäytelmän rekonstruktio, Sydän, 2019, puu, video, sekatekniikka.

Teoksen pintakäsittely oli kaunista ja herkkää. Vuoltu pinta näytti siltä kuin siitä varisisi lehtiä tai katsoja olisi metsän siimeksessä. Puuseinämän keskellä oli pienen pieni reikä, johon kurkistamalla näki videon sydänkorusta. Tämä kuljetti ajatukset rakkauteen. Mitä kaikkea sota-aika teki rakkauksille: rakastetuille, perheenjäsenille, ystävyyksille?

Hanna Vahvaselkä: yksityiskohta Erään ylisukupolvisen murhenäytelmän rekonstruktio, Sydän, 2019, puu, video, sekatekniikka.

Näin jälkikäteen kiteytettynä M_itä-biennaalin teokset olivat sisällöltään melankolisia ja voimakkaasti kantaaottavia, mutta ei kaikki ollut yhtä murhetta. Näyttely jatkui yläkerrassa ja viimeistään Jonna Salosen teoskokonaisuuden äärellä hymy nousi huulille. Salonen oli luonut tilaan kuin ylistyslaulun luonnolle. Itse asiassa sieltä löytyy mm. teokset: Luontoon kiintyminen ja Männynlaulu. Miltei kaikki teokset on koottu pelkästään luonnonmateriaaleista, kuten kuivuneista lehdistä, havunneulasista, sammaleesta, jäkälästä ja heinästä. Toivoa tähän toivottomaan maailmaan toi reippaasti ja varmasti oksalla vaeltava Maanväki. 

Jonna Salonen: yksityiskohta teoksesta Maanväki, 2019, puu, puuvärikynä.

Kuopion taidemuseosta alkanut M_itä-biennaalin sarja antoi vahvan ja monipuolisen katsauksen siitä, että Itä-Suomessa on laadukas ja valtakunnallisesti merkittävä taidekenttä. Jään ylpeydellä odottamaan millasia kokonaisuuksia syntyy tulevina vuosina Mikkelissä (2021) ja Joensuussa (2023). Tämä on hyvä muistutus siitä, että kaikki taide ja kulttuuri ei tapahdu vain pääkaupunkiseudulla.

M_itä? Nykytaiteen biennaali on esillä Kuopion taidemuseossa 2.2.2020 saakka.