Elina Merenmies: Taivaalliset sotajoukot

Helsingin päiväretki alkoi Uspenskin katedraalista ennen kuin galleriat ja museot avautuivat. Pihalla mylläsi kaivinkone, mutta sisällä oli hiljaista ja rauhallista. Kävin tervehtimässä Kozelštšanin ihmeitätekevää Jumalanäidin ikonia.

Päivän tarkoitus oli kiertää useampi kiinnostava näyttely. Gallerioissa on museoita lyhyemmät näyttelyajat, mikä tuottaa välillä hankaluuksia ehtiä katsomaan kaikkea mitä haluaisin. Nyt sain kuitenkin yhdellä kertaa monta must see -kohdetta. Kävin katsomassa Ulla Pohjolan ja Metta Savolaisen Ohuet paikat -näyttelyn Galleria Duetossa, Terhi Heinon Tasapainoharjoituksia Galleria Halmetojassa ja Viggo Wallensköldin näyttelyn HAMissa.

Kaikista edellä mainituista näyttelyistä löytyi yllättävän paljon yhtäläisyyksiä mm. kasviaiheiden, elämän kiertokulun ja ihmisyyden käsittelyyn, vaikka tekniikat olivat erilaisia. Suosittelen, mikäli etsitte Helsingistä vinkkejä näyttelykierrokselle. 

Elina Merenmiehen näyttely Galleria Anhavassa puhutteli kuitenkin eniten. Meni oikealla tavalla ihon alle. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin Merenmiehen taidetta livenä, joten sekin loi etukäteen pientä jännitystä. Taiteilija on teknisesti taitava ja yhdistelee töissään usein piirroksellista ja maalauksellista jälkeä. Merenmiehen teokset eivät aina ole ensisilmäyksellä kauniita sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta ilmaisutapa luo teoksiin kipupisteitä, jotka koskettavat minua katsojana.

Elina Merenmies: Taivaalliset sotajoukot, 2022, tempera ja öljy kankaalle.

Näyttelystä kerrotaan Galleria Anhavan sivuilla näin:

"Monissa maalauksissa Merenmies palaa aiheisiin vuosikymmenten takaa – asioihin, jotka ovat alun perinkin sytyttäneet sielun: kohtaaminen kotkan kanssa puistossa Tšekkoslovakiassa yli kolmekymmentä vuotta sitten, syrjäseutujen erämaakilvoittelijat ja ortodoksisen perinteen monet pyhät, mutta myös ihmiset taiteilijan omasta lähipiiristä. Maalauksille on ominaista niiden erityinen vivahteikas paletti, missä voi nähdä viitteitä niin ikonimaalauksen perinteestä kuin keskiaikaisen maalaustaiteen syvistä vihreän, sinisen ja punaisen sävyistä.

Näyttelyssä on paljon viittauksia ortodoksisuuteen ja nimikkoteoksesta, Taivaalliset sotajoukot, kerrotaan:

Elina Merenmies: yksityiskohta teoksesta Taivaalliset sotajoukot, 2022.

Elina Merenmies: yksityiskohta teoksesta Taivaalliset sotajoukot, 2022.

"Suurikokoinen Taivaalliset sotajoukot -maalaus jatkaa Merenmiehen suurten metsäaiheisten maalausten sarjaa, mutta tällä kertaa tiheän oksiston yllä näkyy punaisena hohtava enkelijoukko. Ympäröivien puiden oksiin on lentänyt siivellisiä pyöriä ja kuusisiipisiä serafeja, joiden väri loistaa heleänä lempeän harmaan maiseman keskellä. Ajoittain taiteilijan elämä muistuttaa hänen jo vuosia aiemmin tekemiään maalauksia. Merenmies kertoo riemuissaan, miten pikkulinnut tulivat kurkkimaan parvekkeen oven raosta sisään hänen aloittaessaan näyttelyn suurikokoista nimikkoteosta: Sieltä ne minua katselivat, minun taivaalliset sotajoukkoni!"

Elina Merenmies: yksityiskohta teoksesta Taivaalliset sotajoukot, 2022.

Elina ei ole kuitenkaan maalannut teokseensa lintuja, vaan Kristuksen, enkelien ja serafien lisäksi maalauksesta on tunnistettavissa tyyliteltyjä mehiläisiä. Tämä viite palautti mieleeni tilanteen, kun RIISAn kokoelmiin kuuluvaa jälkiviinikauhaa valokuvatessani ihmettelin aikoinaan kahvassa ollutta mehiläistä. Miksi kristillisessä esineessä on mehiläinen? En tiedä mitä Merenmies on halunnut hyönteisillä viestittää, mutta länsimaisessa kristillisessä symboliikassa mehiläistä on sanottu Marian tai Jumalan linnuksi, ja sitä on pidetty sielun vertauskuvana.

Akseli Gallen-Kallela: Lemminkäisen äiti, 1897. Antellin kokoelma / Ateneum. Kuva: Ateneum.

Tarkkasilmäiset muistavat mehiläisen myös Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta Lemminkäisen äiti, jossa nainen on kohottanut katseensa mehiläiseen, jonka perässä saapuvat taivaalta kultaiset valonsäteet. Timo Huusko on kuvannut, kuinka "kuvan mehiläinen tuo mukanaan elämän palsamia jumalten asunnoista."

Elina Merenmiehen teoksissa yhdistyy kristillinen symboliikka ja vapaan taiteen monimerkitykselliset tulkinnat, jotka koukuttavat katsojan lukemaan teoksia, kun niille antaa aikaa. Harri Mäcklin kuvaili Helsingin Sanomissa Merenmiehen näyttelyä otsikolla Satumetsän siimekseen (10.9.2022). En pitänyt otsikosta, sillä mielestäni se vei ajatukset väärille urille. Satumetsään ja satuihin liittyvät mielestäni onnelliset loput, mutta Merenmiehen teoksissa kaikki ei ole yhtä huoletonta.

Elina Merenmies: yksityiskohta teoksesta Liekki, 2021-22, tempera ja öljy kankaalle.

Elina Merenmies: Palava, 2022, öljy kankaalle.

Sen sijaan olen Mäcklinin kanssa samaa mieltä siitä, että "Merenmies on kehittänyt uniikin maailman, joka tuntuu yhtä aikaa tuoreelta ja ikiaikaiselta". Kristilliset viittaukset ja teosten tunnelmalliset mielleyhtymät taiteilijoihin, kuten William Blake (1757-1827), Francis Bacon (1909-1992) ja  Hieronymos Bosch (noin 1450-1516), luovat teoksiin historiallista jatkuvuutta, mutta silti ne ovat tätä päivää ja vahvasti nykytaidetta.

Elina Merenmies: Iloinen hauta, 2015-2022, tempera ja öljy kankaalle.

Iloinen hauta -teos on kauempaa katsottuna jopa painostava ja ahdistava. Punaruskean värin keskeltä on juuri ja juuri erotettavissa makaava ihmishahmo. Kun astuu lähemmäs teosta, katse löytää maalauksesta pieniä ja kirkkaita väripisaroita. Hahmo makaa haudassa, mutta on kuin koko ruumis olisi täynnä ilon sirpaleita, vaikka hahmo on katoamassa osaksi maaperän väriä.

Elina Merenmies: yksityiskohta teoksesta Iloinen hauta, 2015-2022.

Maalauksia enemmän huomasin yllätyksekseni pitäväni tussipiirroksista. Mustavalkoisuus ja sen tuomat kontrastit toimivat Merenmiehen teoksissa, joissa taiteilija on ajoittain piilottanut viivoihinsa etsittävää. Pöpö -teoksessa erottuu esimerkiksi silmäpari ja Askeetti muodostaa risuista kasvot. Läheltä näkee piirroksen risujen päissä olevat pienet silmut. Risut eivät olekaan täysin kuivia ja kuolleita. Askeetin pään ympärille voi tulkita hahmottuvan myös ikoneista tutun ristikuvion.

Elina Merenmies: Pöpö, 2020, muste ja vahaliitu käsintehdylle paperille; Askeetti, 2017, muste paperille.

Elina Merenmies: yksityiskohta teoksesta Askeetti, 2017.

Elina Merenmies: yksityiskohta teoksesta Askeetti, 2017.

Minulle näyttelyn puhuttelevin teos oli kuva, joka ei välttämättä monille esitä mitään. Se on samaan aikaan abstrakti ja esittävä. Näen kuvan sekä pelkkänä väripintana, musteena ja muotona että käänteisenä muotokuvana. Minua viehättää teoksessa myös käsintehdyn paperin tuntu, huokoisuus ja rosoisuus.  

Elina Merenmies: Huntu, 2017-2022, muste käsintehdylle paperille.

Tunnistin aiheen jo kaukaa, vaikka en lukenut teosnimeä. Huntu antaa sanana suomalaisessa kulttuurissa monille mielleyhtymän valkoiseen kankaaseen, minkä vuoksi teoksessa on tässä mielessä ihanan kutkuttava ristiriita. Valkoinen onkin nyt musta?

Ortodoksista kulttuuria tuntevat tunnistavat Merenmiehen kuvanneen Hunnussa munkkien käyttämää päähinettä, jossa tasalakkiseen kamilavkaan on kiinnitetty pitkä musta huntu. Teoksessa on kauniisti kuvattu valoa ja kankaan laskoksia.

Esimerkki hunnusta Valamon luostarista. Olen saanut luvan kuvan julkaisuun.

Minä "näen" teosta katsoessa hunnun toiselle puolen. Näen kasvoja ja henkilöitä, jolloin teos on elävämpi kuin pelkkä ajatus hunnusta kankaana. Merenmiehen teos on minulle tästä syystä kuin käänteinen muotokuva. Kangas kertoo kantajastaan ja kulttuurista, johon taiteilija on oivaltavalla tavalla symbolisesti viitannut.

Elina Merenmies: Huntu, 2017-2022; Taivaalliset sotajoukot, 2022; Autuas Matrona Moskovalainen, 2021-2022. 

Näyttelyssä on paljon tarinallisia aiheita, joista kaikki eivät kuitenkaan avaudu ensinäkemältä. Merenmiehen kädenjälki miellyttää minua henkilökohtaisesti. Tummien ja synkäksi tulkittavien värien keskeltä ilon ja valon löytäminen on lopulta minulle tärkeää; että taiteilija kertoo teoksissaan vertauskuvallisesti elämästä kaikissa väreissä: Moderni elämä, Tanssi rakkaani kanssa, Puutarhassa, Puun laulu, Piilossa - pimeässä vietetty elämä, Monimutkaista, Kasvoni ovat metsä ja Ilo.

Elina Merenmiehen näyttely Taivaalliset sotajouokot 

on esillä Galleria Anhavassa 2. lokakuuta 2022 saakka.

Sisustuspysähdys

Antti Nieminen: Penelope, 3/25, 1974, litografia.

Nyt on käynnissä pahemman laatuinen sisustuspysähdys. Jotain tekisi hirmuisesti mieli tehdä, muuttaa tai tuunata, mutta mitään ei oikein tunnu saavan aikaiseksi. Tätä eivät edesauta sisustuslehdissä näkyvien kotien kivat väriyhdistelmät. Yläkerran valkoisuus ärsyttää, mutta en ole päässyt itseni kanssa yhteisymmärrykseen väreistä, mitkä sopisivat punertavan puun (lattia, lakatut ovet) kanssa.

Antti Immonen: Resilienssi VI, 2020, ruostumaton teräs. Timo Kokko: Pig in a Blanket, 2011, pronssipatinoitu kipsi. 

Paljonhan täällä on ehtinyt tapahtua ja siihen pitää olla tyytyväinen. Ehkä tämäkin on enemmän sellainen "nälkä kasvaa syödessä" -tyyppinen tunnelma. Kodissa on paljon kivoja yksityiskohtia joista pidän (etenkin taide), ja näiden lisäksi nautin valosta, joka kiertää talon ympäri huoneesta toiseen.

Tämä on minun rauhoittavin ikkunamaisema.

Tuula Hara: Strokkur Geysir, Islanti, 12.5.2020, valokuva/fotosec.

Pientä lievitystä isomman muutoksen kaipuuseen on tuonut se, että olen pyöritellyt tauluja hieman uudelleen kahden suvuista kulkeutuneen ryijyn myötä. Skade Florströmin suunnittelema Pirtin ikkuna -ryijy on pelastettu mummolasta. Näitä on tehty vuosikymmenten varrella hieman eri värivariaatioilla, mutta minusta tämä murrettu vihreä ja harmaasävyinen on perinteinen ja tunnelmaltaan kodikas. Ala- ja yläreunojen kuvioissa toistuu kivasti tekemäni himmelin muodot. Tuo on muuten elämäni ensimmäinen (toistaiseksi ainut) himmeli, jonka tein vuosia sitten yhden päivän kurssilla Keski-Suomen museossa.

Huonekaluja on puolestaan järjestelty uudelleen anoppilasta saadun senkin ja liinavaatekaapin vuoksi. Liinavaatekaappi palasi alkuperäiseen käyttöönsä. Se kätkee sisäänsä liinavaatteiden lisäksi pyyhkeet, jotka saatiin pois vaatekaapista tilaa viemästä. Pöytäliinat ja verhot viikkasin senkin sisälle. Tämä paransi todella paljon toiminnallisuutta, kun rajallinen vaatekomero on nyt pyhitetty vain vaatteille. Kierrätys- ja kirppismentaliteetillä hankitut huonekalut aiheuttavat sen, että väliaikaisratkaisuja pitää sietää, jos toimivaa säilytyskalustetta ei löydy nopeasti.

Talvimaisema on enoni maalaama. Kaisa Törmänen: Huoneentaulu, 2017, tussi.

Kirjasto/vierashuoneen tapetointi on edelleen kesken. Se pysähtyi siihen, että kaksi korkeaa lasivitriinikirjahyllyä pitäisi tyhjentää ja se on osoittautunut toistaiseksi ylivoimaiseksi urakaksi. Sen sijaan olen saanut kitattua ja hiottua toisen seinän kiinnnitysreikien kohdat, joten valmistelutyöt ovat kuitenkin hieman edenneet...

Kirjastohuone toimii myös minun työhuoneena, johon sijoitetaan perheessä keskustelua herättävät asiat, ennen kuin ne kenties pääsevät levittäytymään muualle kotiin. Tällaisia ovat esimerkiksi ikonit, sillä perittyjen ikonien lisäksi niitä on tullut myös lahjana, ja tätä Kazanin Jumalanäidin ikonia en pystynyt mitenkään vastustamaan. 

Epäileviä katseita on aiheuttanut kanahaukka, jonka myös pelastin mummolasta. Lintu oli kuollut takerruttuaan jalastaan verkkoon. Se ei ole siis kuollut metsästyksen vuoksi, mutta vietiin löydettäessä täytettäväksi. Lintu on mielestäni hyvin täytetty, joten en halunnut sitä myöskään hävittää. Sitä paitsi täytettyjen eläinten myynti on haasteellista, koska laki kieltää rauhoitettujen eläinten "hallussapidon, myynnin, vaihtamisen sekä tarjoamisen myytäväksi tai vaihdettavaksi", mikäli asianmukaisia papereita ei ole. Tämä hyllyn päällä istuva kanahaukka on täytetty ennen vuotta 1982, jolloin laji rauhoitettiin.

Jos täytettyjen eläinten hallussapito mietityttää, esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuus on kirjoittanut asiaa valaisevan artikkelin aiheesta.

Jotta sisustusasiat nytkähtäisivät eteenpäin pitäisi joko tyhjentää kirjahyllyt siirtoa ja tapetointia varten tai käydä yläkerrassa olevia pahvilaatikoita läpi, jotta keskeneräiset asiat eivät vaivaisi mieltä. Syksy on töiden osalta kiireistä aikaa, joten voi olla, että tämä keskeneräisyyden sietäminen jatkuu edelleen. Nukkekodin osalta valmiita muutoksia saa aikaan nopeammin, joten ehkä nautin aiemmin sen tuomasta ilosta.

Kirppislöytöjä

Taas olisi hyvä aika esitellä kirppislöytöjä. Nämä eivät ole löytyneet yhdellä kertaa, mutta kierrokset ovat tuottaneet yllättävän paljon taidejuttuja.

Vanhoista verhoista maksoin yhteensä 15 euroa. Nämä pääsivät keittiöön keltaisten kukkaverhojen tilalle. Vaihtelun vuoksi. Sekä näissä että keltaisissa verhoissa on samanlainen kangas, joka päästää kauniisti valoa läpi ja ehkäisee samalla kesäauringon paahdetta.

En varsinaisesti kerää Arabian Botanica-sarjaa, mutta ostan niitä silloin tällöin, jos aihe ja hinta ovat kohdallaan. Harvoin näitä nykyisin löytää todella edullisesti. Olen maksanut lautasista yleensä 12-20 euroa/kpl. Keskellä olevat kaksi lautasta on peritty mummolasta ja niiden ympärille on ilmaantunut kirppislöytöjä. Uusimmat kaksi ovat yläreunan lehtoimikkä (17e) ja puolukka (20e). Keskellä oleva lautanen on Björn Wiinbladin Rosenthalille kuvittama lautanen. Siitä taisin maksaa aikoinaan 28 euroa.

Tällaista emaloitua naulakkoa olen etsinyt, mutta en ole suostunut maksamaan useita kymppejä. Tämä löytyi kesällä Mikkelistä kuudellla eurolla.

Tämä kirja muutti aikoinaan tavan, jolla katson nykyisin taidetta ja maailmaa. Tämä samanlainen pahvikotelossa oleva 2000:n kappaleen numeroitu teos oli opetuskäytössä, kun opiskelin Ingmanin käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa (nyk. Ingmanedu) kuva-artesaaniksi. Meillä alkoi elävänmallin maalauskurssi ja opettaja käytti esimerkkinä tätä kirjaa. Piirrän mielestäni ihan ok-hyvin, mutta värit ovat tuottaneet minulle vaikeuksia. Tämä kirja räjäytti tajunnan, kun näin kuinka Michelangelo oli käyttänyt värejä 1500-luvulla Sikstuksen kappelin freskoissa Vatikaanissa.

Kun harjoituksissa siirryttiin hiilipiirustuksesta vähitellen väreihin oli uskomatonta tajuta, että varjot eivät olekaan mustia. Ympärillä olevat värit ja valot vaikuttavat siihen, kuinka värit iholla ja vaatteissa muuttuvat. Michelangelo on käyttänyt huimia väriyhdistelmiä etenkin vaatteiden draperioissa (laskokset). Jotkin kuvat voisivat aivan hyvin olla modernin taiteen aikakaudelta 1900-luvulta.

Kirja on suomenkielinen ja upeiden yksityiskohtakuvien ansiosta mukavaa selailtavaa, sillä näin läheltä teoksia ei pääse oikein muuten näkemään. Maksoin kirjasta 20 euroa, mikä on mielestäni löytöhinta 271-sivuisesta teoksesta, sillä antikvariaateissa tätä myydään 40-70 eurolla.

Tämä viimeinen löytö oli yllätys. Muistan katselleeni tätä samaista grafiikanvedosta erään gallerian verkkokaupassa vuosien 2013-2014 tienoilla. Pidin teosta kauniina, mutta ei minulla silloin opiskelijana ollut siihen varaa. Minua viehättivät kuvassa arkkitehtuurin yksityiskohdat ja kirsikankukan oksat.

Kun näin tämän, olin hämmästynyt, että miten teos voi nyt olla tässä?! Juuri se sama teos, mitä olin useaan kertaan käynyt netissä ihastelemassa. Jännitin hintaa, sillä vedos oli leiman mukaan kehystetty ammattiliikkeessä. Sisäisiä riemunkiljahduksia syntyi, kun huomasin hintalapun: 20 euroa. Teos pääsi rakastavaan ja arvostavaan kotiin.

Joku on joskus kysynyt, että kuinka teen niin hyviä löytöjä. Tähän on vain yksi vastaus: kirppareilla pitää kiertää tarpeeksi usein. Näin alkaa karttua tietoutta siitä, mitä mistäkin tuotteesta kannattaa maksaa, mikä on löytöhinta ja mikä ei. Toisaalta, jos toivoo löytävänsä jotain oikein kovasti, ja sitten kun sen viimein löytää, voi olla valmis maksamaan löydöstään aiottua enemmän. Kierrätysostaminen on erittäin kannattavaa, mutta siihen menee yleensä tavallista enemmän aikaa, kun haluamaansa ei välttämättä löydä heti seuraavalla kirppiskierroksella.

Huumori on taitolaji

LVI-insinööri muotoili rikkoutuneen putken uudelleen.

Nyt on takana parisen viikkoa työarkea loman jälkeen. Ja olipa muuten "rytinällä arkeen" -tunnelma. Sähköpostia oli kertynyt melkoinen määrä ja post it-lappuja, muistiinpanoja ja kalenterimerkintojä alkaa ropista huimaa vauhtia. (Kunpa niitä tehtäviä saisi suoritettua myös pois yhtä tehokkaasti...) Viime viikon maanantaina luulin olevani jo tiistaissa, mikä aiheutti äänekästä ihmettelyä: "Miten joku voi luulla MAANANTAINA, että on tiistai? Sehän on pahin viikonpäivä." Toinen työkaveri tosin ilmoitti tyynesti, että "Maanantaihan on viikon paras päivä."
-Kuinka niin? "Koska silloin ei ole tehnyt vielä yhtään virhettä. Yrittäkääpä päästä samaan tunnelmaan perjantaina." Rakastan tätä näiden huumoria.

Joten oli mukava palata töihin ja nähdä työkavereita. Eri henkilöillä on erilaista huumoria, mikä tekee kokonaisuudesta jännittävän. On tarinankertojia, tilannekomiikkaa, vitsailijoita, vitsinkertojia, kaksoismerkityksiä, sanaleikkejä, itseironiaa, hauskasti lausahtavia ja niitä, jotka altistavat itsensä leikinlaskun alaiseksi. Huumori on vaikea laji ja vaatii hyviä sosiaalisia taitoja, sillä on tunnistettava toisten rajat, joiden mukaan pelata.

Minä olen yksi heistä, joka on altistanut itsensä luvallisesti leikinlaskun kohteeksi. Tämä liittyy usein sanoihin taide, taiteilija ja humanisti, ja stereotypioihin mitä nuo sanat sisältävät. Toisille työkavereille olen myöntänyt hieman toisia laveammat huumorioikeudet itseäni kohtaan, mutta silloin heidän on pitänyt jo osoittaa vilpittömyytensä minua kohtaan.

Muutkin heittäytyvät ja pelaavat huumorilla taitavasti

(Tämän seuraavan tilanteen kertomiseen ja julkaisuun olen kysynyt luvat etukäteen.) 

Ilmoitin lomalle jäädessäni, että nyt kiinteistöhallinto joutuu pärjäämään ilman mekkotyttöä kesälomani ajan. Olin ollut lomalla viikon, kun Työkaveri 1 ilmoitti, että hän on löytänyt paikallisesta vaatekaupasta kivan kesämekon ja aikoo mennä se päällä töihin. 

Tässähän ei sinänsä olisi ollut mitään ihmeellistä, mutta hänkin on tavallisesti tavanomaisempi (käytännöllisempi) toimistopukeutuja (farkut, tumma paita) kuin esimerkiksi minä. Ja liikkuu myös tasaisesti rakennustyömaan puolella asianmukaisissa varusteissa. Ajattelin ensin, että se oli pelkkää puhetta, sillä harva työkaveri on tainnut nähdä kyseisellä henkilöllä mekkoa (saati ainakaan töissä). 

Ihailen hänen asennettaan, joka kantoi terävästi läpi päivän. Hän todella meni kukkamekko päällään töihin ja aiheutti katseiden lisäksi lievää hämmennystä.

Olen saanut luvan kuvan julkaisuun. "Kai sinä nyt laitat siihen juttuun kuvan siitä mekosta?"

Työkaveri 2 oli tiedustellut, että onko Työkaveri 1 todella töissä vai muuten vain käymässä toimistolla:

Työkaveri 1: Ihan töihin tulin. Kuinka niin? [Aivan kuin hän ei muka tiennyt, että mistä hämmästynyt kysymys johtuu. :D ]

Työkaveri 2: Et sinä ainakaan [rakennus]työmaalle ole menossa [mekko päällä].

Kiinteistöhallinnon ulkopuolinen työntekijä oli kommentoinut hänelle seuraavaa:

"Siis ethän sinä voi tulla töihin tuommosessa kesämekossa."

-Ai miksen vois?

"No kun sulla pitää olla työasu."

-Tää on mun työasu.

"No höh, mut kun mulla ei voi olla."

-Ai mekkoo vai?

"No ei kun shortseja."

Työkaveri 3 oli kommentoinut: "Oot sitten mekkoon siirtynyt...."

Myös Työkaveri 4 ihmetteli ääneen, miksi Työkaveri 1 on pukeutunut mekkoon:

Työkaveri 1: Minä paikkaan tällä mekolla Hennan jättämää, mekon mentävää aukkoa kiinteistöhallinnossa.

Työkaveri 4: Eihän se sitten jää minun vastuulle sen jälkeen, kun sinä jäät lomalle...?!

Olisin NIIN halunnut olla kärpäsenä katossa katselemassa näitä tilanteita! Tämä osoitti, miten tottuneita me olemme siihen, millaisia ihmiset ympärillämme ovat ja kuinka he pukeutuvat. Kun minulle oli välitetty tämän "mekkopäivän ihmiskokeen" tulokset, sain samassa yhteydessä kommentin:

"Testaappa Henna loman jälkeen ja tuu mustassa housuasussa töihin. :D "

Mustaa housuasua ei löytynyt, enkä mennyt täysmustissa loman jälkeen töihin, mutta ihan uteliaisuudesta kokeilin kirppiksen vaaterekkejä penkoessani, että miltä näyttäisin, jos olisin klassisempi toimistopukeutuja. Itse asiassa silloin kun tulin kiinteistöhallintoon oletin, että minun pitäisi pukeutua "asiallisemmin" ja hillitymmin. Olin vähän peloissani valmistautunut siihen, että minun pitäisi käyttää "toimistomaisempia" vaatteita. Tätä aihetta sivusin otsikolla Uskallatko olla aito itsesi töissä?

Ennen ja jälkeen. Oikeanpuoleista kuvaa piti ylivalottaa, jotta asu olisi edes jotenkin erottunut taustakankaasta. (Ja kadottakaa mielessänne samasta kuvasta värikkäät korvikset, sukkahousut ja kengät.) 

Kun laitoin kesämekossaan minua töissä paikanneelle työkaverille kuvan asusta, hän kommentoi, että "Minusta tuo musta puku näyttää ihan tosi tyylikkäältä." Myönnän, että ymmärrän tyylikkyys-näkökulman, mutta minulla itselläni olisi tuollaisessa asussa koko ajan painostava olo, kuin olisin jatkuvasti hautajaisissa.

Tuo vihreä mekko + aniliininpunaiset sukkahousut on muuten sellainen yhdistelmä, että mikäli kävelen se päällä sairaalan puolella, joku hyvin todennäköisesti pysäyttää tai kommentoi jotain ohikulkiessaan. Ja palaute on (ainakin toistaseksi) ollut vain positiivista. Sydäntä lämmittävin kommentti tuli Sädesairaalassa eräältä työntekijältä, joka kommentoi värien tuovan iloa arkeen.

Aliasta insinöörien kanssa

Huumori kukkii, mutta välillä minusta tuntuu kuin pelaisin heidän kanssaan Aliasta. Minulla on ajoittain vaikeaa löytää oikeita sanoja, kun en tiedä heidän ammattisanastoaan tai ymmärrä pohjapiirustuksesta lyhenteitä. En tiedä erilaisten laitteiden, välineiden ja asioiden oikeita nimiä, joten yritän kuvailla asiaa tai tilannetta, ja saada heiltä sitä kautta oikean termin. Olen esimerkiksi käynyt tällaisen keskustelun:

Minä: Mikä se on se katossa oleva juttu, minkä vuoksi soitetaan johonkin numeroon, ennen kuin porataan kiviseinään taulukiinnikkeitä?
Työkaveri 1: Ai valvomo?
Työkaveri 2: Ei se ole enää valvomo, kun sinne on oma numeronsa [alkaa luetella numeroa].
Minä: En minä halua tietää sitä numeroa, kun sen katossa olevan jutun, että mikä se on ja mikä sen toiminnan nimi on?
Työkaveri 1: Niin paloilmoitin.
Työkaveri 2: Paloilmoitinten poiskytkentäilmoitus.
Minä: Kiitos! Paloilmoitinten poiskytkentäilmoitus.

Näitä tilanteita tulee silloin tällöin ja Alias toimii nimenomaan näin päin, että minä etsin jotain sanaa ja he arvaavat. Toisinpäin olisi täysi mahdottomuus... Viime viikolla taas kysyin, että mikä on ontelolaatta ja eilen halusin tietää mitä lyhenne VS3 pohjapiirustuksessa tarkoittaa. "Väliseinä." Numero kertoo kuulema jotain tarkemmin seinän rakenteesta tai tarkoituksesta, mutta pysäytin alkavan (ehkä vähän innostuneen) puhetulvan, sillä minulle riitti siinä vaiheessa vain se, että se on väliseinä. 

Olen kiinnostunut heidän työstään ja saamastani tiedosta, mutta en pysty sulattamaan yhden päivän aikana kovin paljon omien töiden ohessa. Mietin välillä, että ei minua kyllä taidehistorian opinnoissa tällaisiin tilanteisiin valmistettu...

Nämä kiinteistöhallintoa koskevat postaukset tuntuvat saavan yllättävän mukavasti lukukertoja. Ja myönnän, varastan tietoisesti arjesta juttuaiheita blogiin, joten kaipa joku voi nähdä tämän jonkinlaisena työkavereiden "hyväksikäyttönä". Humanistisen ja insinöörimäisen (rakennus/kiinteistö)maailman kohtaaminen tuottaa välillä huvittavia "yhteentörmäyksiä", joiden ajattelen ilahduttavan myös teitä lukijoita.

Työkavereita koskevien tekstien sisältö on hyvin usein tavalla tai toisella huumoripainotteinen, mutta toivottavasti kenellekään ei tule sellainen mielikuva, että siellä me vain pelleillään. Huumorin takana on nimittäin paljon kiirettä, isoja ja pieniä päätöksiä, linjauksia ja työtehtäviä muun muassa kiinteistöjen ylläpitoon ja rakennuttamiseen (ja taideasioihin!) liittyen. Tuleva hyvinvointialueuudistus vaikuttaa myös tavalla ja toisella meidän kaikkien työhön ja vaatii melkoisesti valmistelua. Siksi on mielestäni tärkeää, että työyhteisö tasapainottaa toistensa kiireen tunnetta ja arkea esimerkiksi huumorilla.

Panimomuseo

*Kaupallinen yhteistyö Iisalmi & tienoot

Historiaa tuntevat muistavat Iisalmen todennäköisesti Koljonvirran taistelusta (1808), jota J.L. Runeberg kuvasi Vänrikki Stoolin tarinoissa. Valtakunnallisesti kaupunki taitaa kuitenkin olla tunnetumpi Olvin juomakonsernista. On huomionarvoista, että 1878 perustettu Olvi Oyj on ainoa itsenäisenä suomalaisena 1800-luvulta saakka säilynyt panimoyritys.

Panimomuseo toimii Olvi-oluthallin yhteydessä Iisalmessa, Olvi Oyj:n läheisyydessä. Iisalmessa sijaitseva Panimomuseo on Suomen ainoa yleisölle avoinna oleva panimomuseo.

Museoon astellaan näyttävästi valtavien kuparisten keittokattiloiden välistä. Panimomuseo on perustettu OLVI-säätiön toimesta 1988. Panimomestari Herbert Groschup keräsi museon kokoelmiin oluen valmistuksesta ja historiasta kertovan esineistön Suomesta ja Euroopasta. Osa esineistä on saatu myös lahjoituksina. Esineistö ajoittuu pääasiassa 1800-luvun lopulle ja 1900-luvun alkuun.

William Gideon Åberg (1849-1930) oli Iisalmen Oluttehdas Oy:n ensimmäinen isännöitsijä ja panimomestari. Vierellä vaimo Onni (os. Nygren 1864-1940). 

Näyttelyssä tutustutaan oluen valmistuksen vaiheisiin raaka-ainehuoneen, mallastamon, keittämön, kellarin, suodatus- ja tynnyriastioinnin sekä pullotussalin avulla. Panimomuseon näyttely tuo esille myös Olvin panimon lähes 145-vuotista historiaa. Yllätyin, että näyttelyssä lähdetään niinkin kaukaa kuin muinaisesta Mesopotamiasta, mutta oluella on maailmanlaajuisesti pitkät perineet. Oluen keksiminen kulkee käsi kädessä leivän keksimisen kanssa.

Näyttelytekstit kuljettavat oluen historiaa Baijerin kautta nyky-Suomen vahvistuvaan olutkulttuuriin. Eurooppaan olut rantautui maanviljelyksen kehittymisen myötä. Luostareilla oli merkittävä asema oluenvalmistuksessa 500–800-luvuilta lähtien. Luostareista olutkulttuuri levisi muualle ympäristöön ja tästä alkoi kaupallisten panimoiden kehitys. Raaka-ainehuoneen tunnelmaa on elävöitetty viljapeltojen huminalla ja kesäisen vesisateen äänimaailmoilla.

Yli 90% olutpullon sisällöstä on vettä. Varsinkin entisaikoina hyvä ja läheinen vesilähde oli peruste panimon sijainnille. Ei panimoa olisi Iisalmeen perustettu, ellei hyvää pohjavettä oluen valmistukseen olisi ollut lähellä saatavilla.

Mallas- ja humalavaaka.

Mallastettu vilja on veden ja hiivan ohella yksi oluen perusraaka-aineista. Ohra on yleisin mallasviljalajike, joka mallastuu ja itää hyvin. Olvilla mallastettiin ohraa itse 1900-luvun alkuvuosikymmenille asti. Nykyisin mallas ostetaan mallastamosta. Humala luetaan veden, maltaan ja hiivan ohella oluen peruspilareiksi, mutta se ei ole oluen valmistuksessa välttämätön. Ennen olutta maustettiin esimerkiksi suomyrtillä.

On hyvä muistaa, että raittiusaatteiden vahvistuminen 1800-luvun lopulla johtivat kieltolakiin 1919–1931. Suomessa lakkautettiin useita panimoita kieltolain aikana. Laki ei kuitenkaan estänyt kansalaisten alkoholin käyttöä ja erityisesti väkevien juomien salakäyttö lisääntyi. Panimot saivat kuitenkin valmistaa mietoja mallasjuomia ja virvoitusjuomien valmistus lisääntyi, minkä ansiosta panimot säilyivät hengissä.

Panimomestarit ovat olleet merkittävässä roolissa oluen valmistuksessa. Mäskääminen eli meskaus oli panimon työvaiheista tärkeimpiä ja se suoritettiin keittämössä. Suurella kellolla annettiin merkki mäskäyksen aloittamisesta. Tehtaalla lopetettiin muut työt ja työväki kokoontui suuren mäskäysammeen ympärille sekoittamista varten. Mestari saapui metrin mittaisen lämpömittarin kanssa ja antoi ohjeita sekoitukseen. Panimomestarin lämpömittarin mukaan hämmentämisliikkeitä nopeutettiin ja hidastettiin. Kun mestarin ammattitaito ja kokemus kertoivat mäskin olevan valmista, se siivilöitiin ja näin saatu vierre kuljetettiin vierteen keittokattilaan keitettäväksi. Vierre sisältää kaikki vesiliukoiset ainesosat ja käymiskelpoiset hiilihydraatit.

Käymisamme 2200 litraa, noin vuodelta 1920 ja käymisseurantataulu noin 1910.

Jäähdytetty vierre pumpattiin käymisastiaan ja siihen lisättiin hiiva. Jäähdyttäminen tapahtui alkujaan jään avulla. Jäätä irrotettiin käsin ja hevospelillä järvestä, johon tarvittiin monenlaisia työkaluja. Iisalmen tehtaalla käytettiin jäätä vuosittain noin 2500 kuutiota. Porovedestä nostettua jäätä käytettiin Olvilla vierteen, käymisastioiden ja varastotynnyreiden jäähdyttämiseen 1950-luvulle saakka. Jää säilyi panimon kellarissa sahajauhoissa jopa kahdeksan kuukautta. Myöhemmin käytettiin ammoniakkikompressoria. 

Näyttelyssä on upeasti toteutettu visualisointi jäälohkareiden nostamisesta ja siihen käytetyistä työkaluista. Lumessa näkyy kengänjälkien painaumat ja jään pinta on peittynyt kevyeen pakkaslumeen. Jalkojen alla narskuvan pakkaslumen voi kuvitella kuulevansa.

Pääkäyminen tapahtui ennen tammisissa avoammeissa. Varsinaisen käymisen jälkeen olut siirrettiin varastokellareissa oleviin tynnyreihin lopullista kypsymistä varten. Nykyisin koko käymisprosessi tapahtuu ruostumattomasta teräksestä valmistetuissa umpitankeissa, jolloin olut ei pääse ilman kanssa kosketuksiin missään vaiheessa.

Käymisen jälkeen olut on valmista suodatettavaksi. Suodatuksen jälkeen se pumpattiin tynnyrintäyttäjiin ja varastotynnyreihin. Puutynnyreiden käyttö oluen säilytysastioina oli yleistä aina 1930-luvulle saakka. En tiennyt, että panimoissa työskenteli jopa omia puuseppiä, jotka valmistivat ja hartsasivat tynnyreitä. Hartsaus eli piellä käsittely täytyi tehdä noin kolmen käyttökerran jälkeen. Hartsi piti tynnyrin sitkeänä ja puusta irtoavat bakteerit kurissa. Nykyisin olut astioidaan teräksisiin 30 litran astioihin, tölkkeihin ja lasipulloihin. Puusepät valmistivat myös pullokoreja.

Pullonpesukoneita.

Pullonpesukone 1930-luvulta.

Tynnyreistä pulloihin siirryttiin vähitellen 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Aluksi pullot pestiin ja huuhdeltiin käsin, mikä oli vaativa tehtävä. Pullot täytettiin tynnyreistä yksi kerrallaan ja korkitettiin yksitellen. Aluksi panimoissa käytettiin luonnonkorkkeja, jonka jälkeen tulivat käyttöön posliiniset patenttikorkit. Kruunukorkkeja alettiin käyttää 1950-luvulla, mutta 1950–1970-lukujen ajan Pohjoismaissa käytettiin lähes yksinomaan alkakorkkeja.

Etualalla talouskaljan pullon täyttökone, taustalla alkakorkkisuljin.

Alkakorkkisuljin 1950-1970, 28 000 pulloa tunnissa.

Alkakorkki ei sanana kertonut minulle etukäteen mitään, mutta ymmärsin mistä oli kysymys, kun näin miltä se näyttää. Avausrenkaalla varustettuja metallikorkkeja näkee silloin tällöin edelleen. Alkakorkkauskone oli Olvin vuonna 1953 valmistuneen pullotuslinjan tekniikan ihme. Ihmeellä oli kuitenkin myös kääntöpuolensa, sillä viidentoista sentin levyinen alumiiniliuska, josta korkki muodostui, kirvoitti kaikilta laitetta käyttäviltä ärräpäitä, sillä se viilsi haavoja sormiin. Lopulta kruunukorkki korvasi muut korkit 1970–1980-lukujen vaihteessa. Muovipulloja ja -korkkeja käytetään vesien ja virvoitusjuomien pakkaamiseen.

Korien kulttuurihistoria oli mielenkiintoista luettavaa. En tiennyt, että ensimmäiset pullokorit 1800-luvulla tehtiin päreistä. Pohjanmaalla päreistä koria sanottiin kopaksi, ja siitä on vakiintunut kieleen minunkin tuntemani sanonta ”koppa olutta”. Itämurteissa samanlaista koria on nimetty risuksi, jota en kumma kyllä ollut koskaan kuullutkaan. ”Risu olutta” tarkoitti 25:n pullon pärekoria.

Puisia koreja alettiin käyttää 1920-luvulla ja tällaiset korit ovat mielestäni kauniita jopa keräilyesineinä. Korit valmistettiin käsin ja jokaisella panimolla oli omanlaisensa korit. Sota-aikana korien valmistus lamaantui muun muassa naulojen puutteen vuoksi. Olvin olutta sai 1960-luvulta alkaen keltaisissa muovikoreissa ja 1970-luvulla korien väri vaihtui siniseksi. Vuonna 1986 kaikki panimot siirtyivät käyttämään yhtenäistä korimallia. Nykyisin olutkorien sijaan käytetään kierrätettäviä tuotepakkauksia. Myös pullojen raaka-aine kiertää.

Viimeinen vaihe tuotannossa oli oluen kuljetus myyntipaikoille. Näyttelyn ehdottomin vetonaula onkin Iisalmen Oluttehdas Oy:n ensimmäinen kuorma-auto, Ford TT 1925. Tämä näytti vetävän puoleensa etenkin näyttelyn miesväkeä.

Oluthallin seinään on maalattu säkeitä Kalevalasta, jossa kerrotaan oluen synnystä.

Iisalmen Panimomuseon näyttely oli monipuolisempi mitä etukäteen ajattelin. En ole itse koskaan oppinut juomaan olutta, joten en ole oikea henkilö arvioimaan olutta nautintoaineena, mutta viihdyin näyttelyssä silti. Pidin etenkin kulttuurihistoriallisista tietoiskuista, joissa kerrottiin esimerkiksi oluen käyttämistä Egyptissä uhrijuomana tai kuinka keskiajalla Saksassa syytettiin ”olutnoitia”, jos oluen valmistaminen epäonnistui. Suomen kansanusko tunsi oluen jumalana Pekon ja olutta uhrattiin myös Ukko ylijumalalle. Kalevalassa kerrottiin maailman luomisesta 200:lla säkeellä, mutta oluen synnystä peräti 400:lla säkeellä.

"Ohrasta oluen synty, 

humalasta julkijuoman, 

vaikk' ei tuo ve'että synny eikä tuimatta tuletta. (---) 

Se oli oluen synty, kalevaisten kaljan alku; 

siitä sai hyvän nimensä, siitä kuulun kunniansa, 

kun oli hyväoloinen, hyvä juoma hurskahille: 

pani naiset naurusuulle, miehet mielelle hyvälle, 

hurskahat iloitsemahan, hullut huppeloitsemahan."

(Kalevala, 20. runo)

Näyttelytilat eivät ole suuren suuret, mutta juuri sellaiset, että kokonaisuuteen jaksaa keskittyä ajatuksella. Vanha esineistö on mielestäni nykykäyttöisiä esineitä mielenkiintoisempaa ja kauniimpaa. Samalla oluen valmistuksen historia avautuu niiden avulla hyvin. Vanhoja valokuvia olisin toivonut näkeväni tuotantovaiheista enemmän. Näin esineiden käyttötarkoitus olisi havainnollisempaa myös meille, joille olut on tuntemattomampi tuote.

Näyttelytekstit ansaitsevat erityismaininnan, ne on käsikirjoitettu hyvin. Ainoa negatiivinen huomautus tulee pleksille painetuista teksteistä, joiden fontti on liian koristeellinen, jolloin luettavuus huononee. Joissain tapauksissa valaistus myös pahentaa tilannetta, sillä tekstien varjot kertaavat lauseet ja sekoittavat kokonaisuuden. Tämä vinkkinä, mikäli näyttelyä joskus päivitetään. Teksteissä on hyvä suosia selkeitä fontteja, vaikka ymmärrän koristeellisten fonttien ajatuksen. Ne ovat kauniita ja tuovat tunnelmaa, mutta näin entisen museoammattilaisen silmin toivoisin kuitenkin koristeellisuutta käytettävän jossain muualla kuin tekstissä, jonka on tarkoitus välittää tietoa.

Panimomuseossa on esillä myös oheistoimintoja, kuten laboratoriolavastus ja mainosverstas. Mainosmaailma onkin kiehtova kokonaisuus käsityötä, graafista suunnittelua ja kekseliäitä iskulauseita. 1980-luvun alkupuolelle saakka mainokset maalattiin käsin. Erinomainen idea on myös televisioruutu, jossa pyörii vanhoja Olvin mainoksia. Olin ihan unohtanut Jeppe-koiran! Ja se korvamatona soiva tarttuva tunnusmusiikki: ”Älä ota sitä vakavasti, älä ota sitä vakavasti, en tahdo neuvoa, mutta kuuntele Teuvoa. Älä ota sitä vakavasti, älä vaivu synkkyyteen, illalla taas tavataan ja lauletaan uudelleen.”

Panimomuseon näyttelyyn kannattaa varata aikaa noin tunti, jolloin tekstisisältöön ehtii perehtyä rauhassa. Aikaa saattaa vierähtää enemmän, sillä näyttelyn esineistö herättää aivan varmasti suurimmassa osassa kävijöistä nostalgisia muistoja pullojen, korien, etikettien ja mainosten myötä. Itse huomasin hymyillen (sala)kuuntelevani myös muiden näyttelyvieraiden kommentteja. Kuinka mies kertoi (jopa vähän innostuneesti) teini-ikäisille pojilleen pullotusprosessista ja korkituskoneista (lieneekö ollut entinen tai nykyinen työntekijä?). Tai kuinka vanha mies kertoi aikuiselle tyttärelleen muistoja ensimmäisistä näkemistään autoista Ford TT:n äärellä.

Museo on avoinna arkisin, maanantaista perjantaihin klo 8.00–13.00 ja sinne on vapaa pääsy. Opastetun museokierroksen 4–20 henkilön ryhmille voi varata Ylä-Savon Oppaat ry:ltä (044 276 7729 tai 0400 492 001). Museon ylläpitäjänä OLVI-säätiö tarjoaa maksuttoman opastuksen.

Olvi-oluthallin lounasravintolassa on mahdollisuus lounastaa maanantaista perjantaihin klo 10.00–13.00.

Panimomuseo on osa Iisalmi & tienoot seudullista matkailun markkinointi- ja kehittämisorganisaatiota. Toiminnan tavoitteena on alueen houkuttelevuuden lisääminen, matkailun kehittäminen ja yrittäjien yhteistyö niin alueella kuin maakunnallisestikin. Organisaatio vahvistaa muun muassa luonto-, kulttuuri-, ruoka-, majoitus- ja ohjelmatarjontaa.