Sisustuspysähdys

Antti Nieminen: Penelope, 3/25, 1974, litografia.

Nyt on käynnissä pahemman laatuinen sisustuspysähdys. Jotain tekisi hirmuisesti mieli tehdä, muuttaa tai tuunata, mutta mitään ei oikein tunnu saavan aikaiseksi. Tätä eivät edesauta sisustuslehdissä näkyvien kotien kivat väriyhdistelmät. Yläkerran valkoisuus ärsyttää, mutta en ole päässyt itseni kanssa yhteisymmärrykseen väreistä, mitkä sopisivat punertavan puun (lattia, lakatut ovet) kanssa.

Antti Immonen: Resilienssi VI, 2020, ruostumaton teräs. Timo Kokko: Pig in a Blanket, 2011, pronssipatinoitu kipsi. 

Paljonhan täällä on ehtinyt tapahtua ja siihen pitää olla tyytyväinen. Ehkä tämäkin on enemmän sellainen "nälkä kasvaa syödessä" -tyyppinen tunnelma. Kodissa on paljon kivoja yksityiskohtia joista pidän (etenkin taide), ja näiden lisäksi nautin valosta, joka kiertää talon ympäri huoneesta toiseen.

Tämä on minun rauhoittavin ikkunamaisema.

Tuula Hara: Strokkur Geysir, Islanti, 12.5.2020, valokuva/fotosec.

Pientä lievitystä isomman muutoksen kaipuuseen on tuonut se, että olen pyöritellyt tauluja hieman uudelleen kahden suvuista kulkeutuneen ryijyn myötä. Skade Florströmin suunnittelema Pirtin ikkuna -ryijy on pelastettu mummolasta. Näitä on tehty vuosikymmenten varrella hieman eri värivariaatioilla, mutta minusta tämä murrettu vihreä ja harmaasävyinen on perinteinen ja tunnelmaltaan kodikas. Ala- ja yläreunojen kuvioissa toistuu kivasti tekemäni himmelin muodot. Tuo on muuten elämäni ensimmäinen (toistaiseksi ainut) himmeli, jonka tein vuosia sitten yhden päivän kurssilla Keski-Suomen museossa.

Huonekaluja on puolestaan järjestelty uudelleen anoppilasta saadun senkin ja liinavaatekaapin vuoksi. Liinavaatekaappi palasi alkuperäiseen käyttöönsä. Se kätkee sisäänsä liinavaatteiden lisäksi pyyhkeet, jotka saatiin pois vaatekaapista tilaa viemästä. Pöytäliinat ja verhot viikkasin senkin sisälle. Tämä paransi todella paljon toiminnallisuutta, kun rajallinen vaatekomero on nyt pyhitetty vain vaatteille. Kierrätys- ja kirppismentaliteetillä hankitut huonekalut aiheuttavat sen, että väliaikaisratkaisuja pitää sietää, jos toimivaa säilytyskalustetta ei löydy nopeasti.

Talvimaisema on enoni maalaama. Kaisa Törmänen: Huoneentaulu, 2017, tussi.

Kirjasto/vierashuoneen tapetointi on edelleen kesken. Se pysähtyi siihen, että kaksi korkeaa lasivitriinikirjahyllyä pitäisi tyhjentää ja se on osoittautunut toistaiseksi ylivoimaiseksi urakaksi. Sen sijaan olen saanut kitattua ja hiottua toisen seinän kiinnnitysreikien kohdat, joten valmistelutyöt ovat kuitenkin hieman edenneet...

Kirjastohuone toimii myös minun työhuoneena, johon sijoitetaan perheessä keskustelua herättävät asiat, ennen kuin ne kenties pääsevät levittäytymään muualle kotiin. Tällaisia ovat esimerkiksi ikonit, sillä perittyjen ikonien lisäksi niitä on tullut myös lahjana, ja tätä Kazanin Jumalanäidin ikonia en pystynyt mitenkään vastustamaan. 

Epäileviä katseita on aiheuttanut kanahaukka, jonka myös pelastin mummolasta. Lintu oli kuollut takerruttuaan jalastaan verkkoon. Se ei ole siis kuollut metsästyksen vuoksi, mutta vietiin löydettäessä täytettäväksi. Lintu on mielestäni hyvin täytetty, joten en halunnut sitä myöskään hävittää. Sitä paitsi täytettyjen eläinten myynti on haasteellista, koska laki kieltää rauhoitettujen eläinten "hallussapidon, myynnin, vaihtamisen sekä tarjoamisen myytäväksi tai vaihdettavaksi", mikäli asianmukaisia papereita ei ole. Tämä hyllyn päällä istuva kanahaukka on täytetty ennen vuotta 1982, jolloin laji rauhoitettiin.

Jos täytettyjen eläinten hallussapito mietityttää, esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuus on kirjoittanut asiaa valaisevan artikkelin aiheesta.

Jotta sisustusasiat nytkähtäisivät eteenpäin pitäisi joko tyhjentää kirjahyllyt siirtoa ja tapetointia varten tai käydä yläkerrassa olevia pahvilaatikoita läpi, jotta keskeneräiset asiat eivät vaivaisi mieltä. Syksy on töiden osalta kiireistä aikaa, joten voi olla, että tämä keskeneräisyyden sietäminen jatkuu edelleen. Nukkekodin osalta valmiita muutoksia saa aikaan nopeammin, joten ehkä nautin aiemmin sen tuomasta ilosta.

Kirjastohuoneen muutos

Toukokuussa kerroin nukkekotiharrastuksen aloittamisesta. Projekti etenee omalla painollaan, silloin kun inspiraatio iskee. Tähän tarvitaan tarpeeksi joutilaisuutta. Aloitin itselleni kivoimmasta kohteesta: ylimmän kerroksen huoneen muuttamisesta kirjastohuoneeksi.

Seinällä oli ennestään vähän liian romanttinen ruusutapetti, jonka revin irti. Tilalle laitoin niin ikään kuviotapetin, jossa on enemmän väriä ja tasaisempi kuviopinta. Tapetti on kuosiltaan sellainen, jonka voisin siirtää oikeankin kodin seinälle.

Lattialle asensin tumman tammilankkulattian ja ensimmäisiä huonekalujakin on jo hankittu. Kokonaisuus ei ole vielä valmis, mutta näette tästä vähän tunnelmaa, jota tavoittelen. Haluan toteuttaa nukketalossa sisustusta, joka miellyttäisi minua muutenkin, mutta jota en osaa kuitenkaan kuvitella omaan kotiin.

Talo on tarkoitus "remontoida" lattiasta kattoon sisä- ja ulkopuolelta siten, että lopputulos näyttäisi mahdollisimman aidolta kodilta pienoiskoossa.

Nukkekotiharrastus alkaa

Pahoitttelut, mutta en malttanut millään olla tekemättä aiemmasta nukketalon ostamisesta klikkiotsikkoa. "Talon ostaminen" hämmensi kuulema perheenjäseniäkin, vaikka tiesivät lähtökohtaisesti mistä on kysymys.

Aloin heti suunnitella huonejakoa ja tilojen toimintoja. (Töissä projektikoordinaattoreina toimivat työkaverit olisivat varmasti ylpeitä käyttäjänäkökulmien huomioimisesta....) Yhtä huonetta lukuun ottamatta lista on seuraava: kylpyhuone, keittiö, olohuone, makuuhuone, ruokailutila, viinikellari ja se tärkein, kirjastohuone.

Aloitin suunnittelun kylpyhuoneesta, mikä tuntui helpoimmalta. Pinterest on kyllä tällaiseen(kin) hommaan erittäin hyvä ideapankki. Kaikki on vielä todella alkutekijöissään, mutta tällä ideakuvalla lähdin "laatoittamaan" kylpyhuoneen lattiaa:

Vasemmanpuoleinen ideakuva: Pinterest.

Piirsin mustavalkoiset laattakuviot lyijykynällä ja viivottimella paksulle paperille, ja väritin mustat laatat sekä saumat tussilla. Vielä puuttuu reunojen salmiakkokuviot, mutta lopputulos näyttää jo nyt yllättävän hyvältä. Minun kylpyhuone ei tosin jää noin mustavalkoiseksi mitä ideakuva antaa ymmärtää.

Käytettynä ostin myös talon ensimmäiset huonekalut; ruokailuhuoneen pöytäryhmän:

Minua huvittaa jälkikäteen, että tätä talon ostamista piti jotenkin mielessäni aluksi "salailla". Siitä lähtien, kun jouduin pyytämään työkaverilta autokyytiä talon kuljettamiseksi kotiin, homma paljastui, ja tämä projekti on tuntunut tuovan työyhteisöön yllättävän paljon hyvää mieltä. Esimerkkejä kahvipöytäkeskusteluista:

Työkaveri 1: Joko sinulla on vuokralaiset katsottuna?

Minä: Ei ole, enkä ole vielä varma haluanko vuokralaisia vai pidänkö tämän vain sisustusprojektina.

Työkaveri 1: Minä voin tulla asentamaan sinne sähköt!

Minä: Kiitos tarjouksesta. Pidän tämän mielessä, mutta voi olla, että menen led-tekniikalla.

Työkaveri 2: Oletkos sinä Henna huomioinut nuo sisäilma-asiat?

Minä: (naurua) Kun talossa on koko toinen seinä avonainen, niin ilman laatu pitäisi ainakin olla raikas!

Kolmas työkaveri antoi puolestaan hyvän matkavinkin pienoismaailmaharrastajalle. Hampurissa on kuulema (pienoisrautateihin keskittyvä) Miniatur Wunderland, joka ainakin esimerkkejä kuunnellessa vaikutti vierailun arvoiselta paikalta. Jos tässä joskus taas saa itsensä irrotettua Suomen rajojen ulkopuolelle.

En tiedä haluavatko työkaverit leimautua blogissani "KYSin nukkekotiharrastajiksi", joten jätän tämän tekstin blogitunnisteista pois tuon "kiinteistöhallinto" -sanan ja lisään vain tunnisteen "työkaverit". Mutta miettikääpä nyt millainen arsenaali mm. kiinteistö-, rakennus-, suunnittelu- ja projektialan ammattitaitoa minulla on käytössäni! Harmi vain, että ehdin ostaa tämän oikean kodin ennen työpaikan vaihtoa. Muussa tapauksessa minähän olisin kuljettanut meidän koko tiimin talonäyttöön antamaan lausuntonsa kellarin kunnosta viemäröinteihin, sähköasennuksista sisäpuolen eristyksiin, lattian koolauksesta parvekeasennukseen ja sisäilmamittauksesta talon turvallisuusratkaisuihin. 

Kiinteistönvälittäjä sanoi ensimmäisellä talonäytöllä, että näytölle saa tuoda tarvittaessa omia ammattilaisia. Naurattaa mielikuva, että sen yhden insinöörisukulaisen tilalle olisi ilmestynyt puolikas bussilastillinen ammattilaisia kaikenlaisine vempeleineen ja insinöörin katseineen. "Minä nyt toin ammattilaisia, kun niitä kerran sai tuoda!" He kun tuntuvat olevan niitä, jotka harvoin katsovat kohtisuoraan. Heidän katseensa etsii tutkittavaa usein katon- tai lattianrajasta. Nyt he joutuvat (tai pääsevät?) kommentoimaan tätä rakentuvaa pienoismaailmaa.

Talokaupoilla

Ostin talon. Tässähän ei ollut minkään maailman järkeä, mutta "kaikessa ei tarvitse olla", niin kuin minulle rohkaisevasti sanottiin. Neljä kerrosta, seitsemän huonetta ja keittiö, tosin kaikki tilat vielä tyhjillään. 112x75x28 senttimetriä täyttä sisustusinspiraatiota!

Kuva täältä.

Talo löytyi eilisen kirpputorikierroksen yhteydessä. Ihastuin heti, mutta syrjäytin ajatuksen, koska eihän siinä ole mitään järkeä. Mistä löydän aikaa saati paikan noin isokokoiselle "kaapille"? Illalla huomasin kuitenkin pyöritteleväni mielessä sisustusinspiraatioita, tapetteja, huonekaluja, värimaailmaa ja tilojen tunnelmia. Olohuone, kylpyhuone, kirjastohuone, viinikellari? Entäs keittiön kaapit ja ruokapöytä?

Kuva täältä.

Sitten annoin vain periksi tunteelle. Rakentaahan jotkut legojakin, toiset liimaa lentokoneita ja kolmannet kasaa rautateitä. Minusta tuli nukkekotisisustaja. Itse asiassa tämä ei ole mikään uusi harrastus, sillä varhaisteininä rakensin kirjahyllyyn Barbie-taloa. Silloin rakensin kaiken itse: kirjahyllyt maitotölkeistä, nojatuolit viilikipoista, pölynimurin mm. vessapaperirullasta, katkenneesta hiuslenkistä (imurin letku) ja mehupillistä (imurin varsi). Päällystin tavaroita kankaalla, papereilla tai maalasin. Kirjahyllyyn askartelin kirjat ja esimerkiksi saunan kiuas rakentui leveästä pahviputkesta. Kiuaskiviksi hain pihalta kivisoraa. Silloin toteutin kaiken niistä materiaaleista mitä oli saatavilla ja lähes täysin nollabudjetilla. Näin jälkikäteen voin sanoa olevani ylpeä lopputuloksesta ja "roskan" innovoimisesta uusiokäyttöön nukkekodin kalusteina.

Kuva: Simon Upton/House&Garden.

Kuva täältä.

Noilta nuoruusvuosilta jäi kuitenkin tietynlainen palo siihen, etten saanut toteutettua kokonaisuutta täysin sellaiseksi kuin haaveilin ja mielessäni kuvittelin. Joten tämä sisustusprojekti tulee olemaan "Hennan lapsuushaaveet 2.0", koska aikuisena voi tehdä mitä tahansa.

Enkä edelleenkään tiedä mistä löydän aikaa tähän harrastukseen, mutta onneksi tämän valmistumisessa ei tarvitse miettiä aikarajoja.

Ainiin. Teitä kiinnostaa tietenkin hinta. Maksoin talosta 20 euroa, mikä sinetöi lopullisen ostopäätöksen. Jouduin tosin autottomana pyytämään kuljetusapua. Sydämelliset kiitokset työkaverille, joka mahdollisti tälle tytölle yhden unelman toteutumisen! Haaveilin joskus arkkitehdin ja sisustussuunnittelijan ammateista. Tässä pääsen toteuttamaan niistä toista pienemmässä mittakaavassa. Talo tuntuu nyt valkoisena tyhjältä kankaalta, jota tekisi mieli päästä maalaamaan!

Pentikin käyttöehdoista - ei näin

Kirjoitin edellisessä postauksessa entisiltä työkavereiltani läksiäislahjaksi saamastani lahjakortista, jolla ostin kauniin tammivanerisella varjostimella olevan lattiavalaisimen. Julkaisin alla olevan kuvan myös Instagramin puolella ja käytin Pentik-tunnistetta.

En pidä itse tätä kovin kummoisena kuvana. Tämän "markkina-arvo" on mielestäni siinä, että valaisin näkyy luonnollisessa kotiympäristössä sekä sammutettuna että sytytettynä. Tällaisen kuvan olisin itsekin toivonut löytäväni, jossa näkyisi ennen ostopäätöstä se, kuinka valaisin valaisee.

Pentikin viralliselta Instagram-tililtä tuli kuvan yhteyteen kommentti: "Todella kaunis kuva! Olisi mahtavaa, jos saisimme käyttää kuvaasi omissa kanavissamme. Jos se sopii sinulle vastaa kommentoimalla #yespentik. Lisätietoja saat täältä: https://www.pentik.com/fi/kayttoehdot-yespentik Ystävällisin terveisin, Pentik"

Viestihän kuulostaa äkkiseltään erittäin imartelevalta. Pentikin virallinen sivusto pitää kuvastani! Joku saattaisi ajatella tämän hyvänä mahdollisuutena saada tililleen lisää näkyvyyttä ja seuraajia, kun iso brändi jakaa yksityishenkilön ottamia kuvia.

Minä en ole koskaan tehnyt tätä blogijuttua muita kuin itseäni varten. Tämän vuoksi seuraajien määrä on itselleni merkityksetön, enkä tee kaupallisia yhteistöitä kalastellakseni näkyvyyttä. Mutta myönnän; aluksi ajattelin itsekin hetken, että voinen antaa kuvan heidän käyttöönsä, jos mainitsevat nimeni julkaisujensa yhteydessä. Ja tämän nimenjulkaisuasian varmistaakseni kävin onneksi lukemassa käyttöehdot. Alleviivaan tekstistä itseäni eniten häiritsevät kohdat ja palaan niihin tarkemmin:

Käyttöehdot #yespentik

"Me Pentik Oy:ssä (”Pentik”) rakastamme nähdä kuvia tuotteistamme teidän käytössänne sosiaalisessa mediassa. Siksi saatamme pyytää lupaa tällaisten kuviesi (”Kuva(t)”) käyttämiseen omissa kanavissamme. Saatuamme luvan voimme julkaista Kuvia verkkosivustollamme tai muissa kanavissamme, kuten esim. Pentikin uutiskirjeissä, Instagramissa, Facebookissa, myymälöissä, esitteissä tai muussa mainonnassa.

Vastaamalla Instagramissa Kuvaasi liittämäämme pyyntöön kommentilla #yespentik, hyväksyt seuraavat ehdot (”Ehdot”), joihin on linkki pyyntömme yhteydessä:

Annat Pentikille rajoittamattoman luvan käyttää Kuviasi Pentikin toiminnassa, mukaan lukien oikeus kopioida, muokata ja luovuttaa Kuvia eteenpäin ilman korvaus- tai muita velvoitteita sinulle, vaikka Kuvista voidaan mahdollisesti tunnistaa sinut tai muita henkilöitä. Pentikillä ei ole velvollisuutta Kuvia käyttäessään informoida nimeäsi tai antamaasi Kuvien käyttölupaa.

Vakuutat ja vastaat Pentikiin nähden (mukaan lukien kolmansien vaatimukset) siitä, että Kuvat eivät riko kolmansien oikeuksia ja sinulla on tarvittavat luvat ja oikeudet kolmansilta, kuten Kuvien mahdollisilta muilta valokuvaajilta ja Kuvissa esiintyviltä henkilöiltä. Vakuutat lisäksi olevasi yksityishenkilö etkä elinkeinonharjoittaja ja olet vähintään 18-vuotias tai sinulla on vanhempiesi suostumus näiden Ehtojen hyväksyntään.

Näihin Ehtoihin sovelletaan Suomen lakia ja mahdolliset riitaisuudet ratkaistaan Helsingin käräjäoikeudessa."

Tekijänoikeus on olemassa (ammatti)tasosta riippumatta eikä se katoa mihinkään

Että sellaista... Olin aivan järkyttynyt käyttöehdoista. Näinkö suomalainen brändi markkinoi itseään - kalastelemassa yksityishenkilöiden ottamia kuvia ja hyödyntämällä niitä häikäilemättömästi omiin tarkoituksiinsa irrottamalla kuvaajalta kaikki käyttö- ja tekijänoikeudet? 

Eipä ollut vaikeaa kieltäytyä tekstin luettuaan. Mutta kuinka moni vaivautuu lukemaan käyttöehtoja? Jos olisin vastannut kuvapyyntöön myöntävästi, Pentik olisi saanut julkaista kuvani missä tahansa yhteydessä, käyttää sitä markkinoinnissaan ja hyötyä siitä rahallisesti ilman, että nimeäni tai kuvan lähdettä olisi tarvinnut mainita missään. Kuinka 2020-luvulla tällainen tekijänoikeuksien rikkominen on Suomessa edes mahdollista?! Jos jostain pidän taiteen ja kulttuurin kentällä kiinni, niin ne ovat tekijänoikeudet. Minulle on aivan sama onko kuvaaja ammattilainen vai amatööri: kuvaaja tai kuvan lähde on mainittava! Tätä samaa periaatetta noudatan blogissakin, ja sen vuoksi pyrin käyttämään mahdollisimman paljon omia kuvia: etten rikkoisi kenenkään oikeuksia.

Jos olisin vastannut kuvapyyntöön myöntävästi, Pentik ei myöskään olisi joutunut vastuuseen, mikäli kolmas osapuoli olisi syystä tai toisesta riitauttanut asian. Minä olisin ollut edelleen vastuussa, vaikka olin luovuttanut Pentikille "rajoittamattoman luvan" kuvani käyttöön. 

Keksitty, mutta asiaa havainnollistava esimerkki: Pentik julkaisisi ottamani kuvan markkinointitarkoituksessa. He eivät mainitse minua valokuvaajana, joten kaikki markkina-arvo ja tekijyys menee suoraan Pentikille. (Minua kuvan ottajana ei olisi siis tässä tilanteessa olemassakaan.) 

Julkaistussa kuvassa on etualalla niin ikään suomalaisen brändin tuote: Parolan Rottingin Lumikenkä-klassikkotuoli. Parolan Rottinki näkee mainoksen, mutta he eivät ole lupautuneet osaksi Pentikin markkinointia. Mikäli asiasta koituisi tekijänoikeusmaksuja, minä olisin vastuussa niiden maksamisesta, vaikka olin luovuttanut kaikki oikeudet Pentikille. Olisin siis vastuussa (ja olemassa) ainoastaan siinä tilanteessa, että jokin menisi vikaan. Minun olisi siis pitänyt selvittää etukäteen, suostuisiko Parolan Rottinki mahdollisesti tällaiseen asiaan luovutettuani kuvan käyttöoikeudet Pentikille.

Järjetöntä! Kyllä sen kokoisella yrityksellä kuin Pentik on varaa palkata ammattikuvaajia, huomioida heidän oikeutensa ja maksaa heille siitä asianmukainen korvaus.

Kuinka sitten pitäisi toimia?

Älkääkä käsittäkö väärin. Rakastan tuota valaisinta, Pentikistä on syntynyt paljon hyvää, ja siitä on vuosien myötä kasvanut mielestäni nykyaikainen brändi. Tämä käyttöehtoasia on kuitenkin sellainen, mitä en pysty allekirjoittamaan. Minulla on nimittäin kokemusta myös hyvästä somekäyttäytymisestä ja kuvien käytöstä virallisten brändien osalta. Niitä ovat esimerkiksi Pohjanmaan Kaluste ja edellä mainittu Parolan Rottinki.

Pohjanmaan Kalusteelta tuli esimerkiksi yksityisviestillä kysymys, että voivatko he jakaa kuvan heidän profiilissaan. Ja lopputulos näytti tältä:

Askelmerkit menivät heidän osaltaan juuri oikein. Ensin kysytään lupa, että saako kuvan jakaa (ja mihin tarkoitukseen, millaisilla ehdoilla), luvan jälkeen kuva jaetaan asianmukaisen tiedon (ja linkittämisen) kera. Missään vaiheessa tekijältä ei irroteta hänen automaattisia oikeuksiaan ottamaansa kuvaan.

Instagramin stories-osiossa jokainen käyttäjä puolestaan antaa jo lähtökohtaisesti luvan kuvansa jakamiseen, jos sen yhteyteen lisää käyttäjätunnisteita. Annoin tällaisen luvan esimerkiksi Parolan Rottingille. Omalta osaltani tämä alla oleva "ilmaisen mainostilan antaminen" kyseiselle yritykselle oli puhtaasti hyväsydämistä. En kartuttanut julkaisulla seuraajia, sillä blogini ei ole sisustusblogi (vaikka niitäkin asioita täällä sivutaan). Haluan tukea suomalaisia yrityksiä, mutta samalla odotan, että heidän toimintansa on läpinäkyvää ja rehellistä. 

Joten mitä tästä opimme: Lukekaa käyttöehtoja myös (ja etenkin!) somemaailman sisällä ja pitäkää kiinni oikeuksistanne.

Läksiäislahja

Sitä huomaa jälleen kevään saapuvan, kun lisääntyvän valon myötä tekee mieli järjestellä kotia uudelleen. Kaikki lähti itse asiassa entisiltä työkavereiltani läksiäislahjaksi saamastani lahjakortista (kiitos koko Keskustalon henkilökunta!). Halusin käyttää lahjakortin johonkin sellaiseen, jota en tavallisesti noin vain ostaisi. Käytin lahjakortin lattiavalaisimeen. Pidän tammivanerisesta varjostimesta. Valaisin tuo juuri oikeanlaista pehmeää ja lämmintä hajavaloa. Ja nyt valaisimeen sisältyy muisto kaikista työkavereista.

Niin paljon kuin Itsun kattovalaisimesta ja sen muodosta nautinkin, se valaisee liian tasaisesti. Huoneessa pitää olla hyvä yleisvalaistus, mutta käytän pääsääntöisesti mieluummin seinävalaisimia tai kynttilöitä. Tämä lahjakortilla hankittu valaisin on itse asiassa kodin ensimmäinen lattiavalaisin ja pidän siitä, että valo heijastuu sekä alas- että ylöspäin.

Sitten kun aloittaa sisustuspuuhat, huomaa siirtelevänsä vähän kaikkea. Antti Niemisen Penelope-litografia näytti television yläpuolella lattealta (kermanvärinen teos kermanvärisellä seinällä), joten siirsin sen tapetoidulle seinälle. 

Television yläpuolelle siirsin vanhan koulutaulun, jonka Koli-maisema jatkaa vieressä olevan Pilatus-vuoren tunnelmaa. Koulutaulu on kärsinyt jossain vaiheessa kosteusvauriosta, mutta vanhassa talossa saa tämmöinenkin iän tuoma läiskä näkyä.

Kotona minulle ovat merkityksellisiä näkymät huoneesta toiseen. Yläkuvassa vasemmalla näkyvän tilan seinä toistaa samaa vihreää mitä löytyy tapetista. Näin kaksi tilaa yhdistyy toisiinsa. Myös koulutaulusta löytyy samoja vihreän sävyjä.

Toistaiseksi lumityöt ja talon lämmityspuuhat ovat vieneet sen verran aikaa, että kovin ihmeellisiin sisustusmuutoksiin ei ole innostanut ryhtyä. Yhden huoneen tapetointi on ollut kesken vajaan vuoden, sillä tapetoinnissa eteneminen vaatisi kahden kirjahyllyn tyhjentämistä ja siirtämistä. Jospa tähänkin löytyisi lähitulevaisuudessa taas inspiraatiota.

Unisexiä ja väriteeveetä

Ruokapöytä ja tuolit, 1960-69, muovi, teollinen sarjavalmiste. Museokeskus Vapriikki.

Jyväskylän taidemuseon Yrjö Saarisen Värinäkyjä -näyttelyn jälkeen ehdin vierailemaan vielä Keski-Suomen museossa. Värikäs teema jatkui näyttelyllä Unisexiä ja väriteeveetä - Värien kertomaa 1960-1970-luvuilta. Vaikka olen itse eniten kallellaan kaikkiin 1950-luvun asioihin, 1960- ja 70-luvuilta viehättävät nimenomaan voimakkaat värit ja kuosit.

En ole itse kokenut 1960- ja 70-lukuja, mutta nostalgiaa tuon aikakauden esineistö silti herättää. Näyttelyssä on paljon tuttuja esineitä lapsuudesta ja mummoloista. Löytyypä jotain esineitä edelleen omastakin kodista. 

1960-luku: Värikkään muovin aikakausi

1960-luvulle tullessa säännöstely ja pula-aika olivat Suomessa ohitse. Suuret ikäluokat tulivat työmarkkinoille ja nuoria oli paljon. Hillityn musta-valkoisen värimaailman rinnalle nousivat erilaiset vihreät, oranssi ja punaiset. Ensimmäinen ohjelmallinen väritelevision lähetys nähtiin Suomessa 1969.

Suomalaisilla oli enemmän rahaa käytettävänään ja tuloja käytettiin virkistäytymisen lisäksi populaarikulttuuriin ja muotiin. Kulutusyhteiskunnan  kehittymisen myötä markkinoilla olevien esineiden kirjo laajeni 1960-luvulla nopeasti. Kokeileva vuosikymmen tuotti runsaasti uudenlaista muotokieltä edustavia arkiesineitä koteihin hankittaviksi. Muovin käyttö huonekaluissa ja muissa kodin tarvikkeissa yleistyi, mikä mahdollisti myös esineiden kirkkaat ja voimakkaat värit. Teollisen muotoilun merkitys ja asema vahvistuivat. Uusia tuotetyyppejä, kuten erilaisia talouskoneita, ilmestyi muotoilun pariin.

Eero Aarnio: Pallotuoli, valmistettu 1968-1979. Lahden museot. Taustakuva: Hotelli Laajavuoren aula. Seppo Turpeinen, 1969-72. Keski-Suomen museo. 

Jos minun pitäisi tiivistää 60-luvun muotoilu johonkin, se olisi Eero Aarnion Pallotuoli. Se esiteltiin maailmalle Kölnin messuilla 1966, mutta Aarnio oli suunnitellut tuolin jo vuonna 1963. Pallotuoli oli messujen kuvatuin esine ja samanlainen filmitähti tuoli taitaa olla edelleen. Tuolia myytiin viikossa yli kolmeenkymmeneen maahan. Huomiota herättivät tuolin materiaali, uusi tekotapa sekä värit. Suunnittelun lähtökohtana oli suuren lepotuolin tarve. Siinä tuli olla tarpeeksi syvä istuin ja siihen sopiva selkänoja. Lopulta muoto alkoi muistuttaa palloa.

Eero Aarnio: Pastilli-tuoli, valmistettu 1968-73. Askon museon kokoelma, Lahden museot. Taustakuva: Roswita Heikkilä. Kuva: Kari Rainer Pukkinen, 1973. JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Kari Pulkkisen kokoelma/Museovirasto.

Pallotuolin jälkimainingeissa mainetta keräsi myös Pastilli. Eero Aarnio kehitti idean lasikuidusta valmistettuun Pastilli-tuoliin Pallotuolin maailmanvalloituksen aikana. Tuolin suunnitelma valmistui 1967. Ideana oli "täyttää" Pallotuolin sisätilan tyhjiö. Pastillin koko onkin sama kuin kuin Pallotuolin pehmustettu sisus. Useissa väreissä valmistetun Pastillin pohja on suoraan maata vasten, mikä oli täysin uutta tuolien muotoilussa. Pastilli myös keinuu.

1970-luku: Löhöilyä ja plyysiromantiikkaa

1960-luvun myötä olohuone vakiintui osaksi suomalaista elintapaa. Olohuoneen keskeiseksi kalusteeksi alkoi television yleistymisen myötä muodostua sohvaryhmä. Televisio vaikutti myös sohvien muotoiluun. Puolimakaava asento eli löhöily tuli kotioloissa mahdolliseksi, kun yksilöllisyys ja auktoriteettien kyseenalaistaminen alkoi näkyä myös kehon kielessä. Harvoin tätä tulee pohtineeksi, mutta jos mietitte sirojen ja ryhdikkäiden 1950-luvun sohvien muotoilua, ei niitä ole tehty löhöilyyn vaan istumiseen. Näin yhteiskunnallinen ja kulttuurin muutos näkyvät myös arkiesineissä.

1970-luvulle tultaessa sohvien lisäksi olohuoneen muutkin istuimet alkoivat muuttua matalammiksi ja pehmeämmiksi. Sohvissa alkoi näkyä brittiläisvaikuteinen plyysiromantiikka. Vuonna 1971 markkinoille tullut plyysinen Kensington on yksi Asko Oy:n kautta aikojen myydyimpiä sohvaryhmiä (kyllä, mielikuvat ja muistot tästä plyysikalusteesta elävät vahvoina).

Minulla on edelleen käytössä tismalleen samanlainen oranssi muovivaaka. Ja toimiipa muuten hyvin verrattuna nykyaikaiseen digitaalivaakaan, josta tuntuu aina olevan paristot loppu...

Kuluttamisesta tuli 70-luvulla arkinen itsestäänselvyys. Sisustuslehdet tarjosivat rentoutta, huolettomuutta ja vaurautta. Kuluttajaa ohjattiin materiaalien muotokielen monimuotoisuuteen: painokankaiden, tapettien ja uusien muovimateriaalien värikirjo oli ennennäkemätön. Itse tekeminen nousi myös suosioon. Ihmiset sisustivat kotiaan kuitenkin jokainen oman makunsa mukaan, kuten nykyisinkin. Kuten Me Naiset -lehdessä (13/1971) kirjoitettiin: "Kotihan on niitä harvoja alueita, joilla nykyihminen voi vielä toteuttaa itsenäisyyttään. Ellei hän muuta elämässään pystykään muokkaamaan, kotinsa hän voi kuitenkin järjestää oman makunsa mukaan." 

Arkkitehtuurin mustavalkoinen asketismi

Vasemmalla: Kuhmoisten siunauskappelin Keski-Suomessa on suunnitellut arkkitehti Olli Kuusi, 1966. Kuva: Virpi Myllykoski, 2012, Keski-Suomen museo. Oikealla: Jyväskylän Laajavuoren hotellirakennuksen on suunnitellut Arkkitehtitoimisto Hartikainen & Kantonen (I-vaihe). Kuva: Ulla Pohjamo, 2012, Keski-Suomen museo. 

Asumalähiöt ostoskeskuksineen olivat 1960-1970-luvun ilmiö. Värien vuosikymmeninä arkkitehtuurissa elettiin niin sanotun mustavalkoisen asketismin aikaa. Käsittelemättömästä betonista oli tullut kaupungistuvan Suomen keskeisin rakennusmateriaali. Lähiöiden lisäksi siitä tehtiin muun muassa 1960-luvun hienoimmat niin sanotut brutalistiset kirkot.

Alavan kirkko, Kuopio. Suunnitellut arkkitehti André Schütz, 1969.

Alavan kirkko, Kuopio. Suunnitellut arkkitehti André Schütz, 1969.

Alavan kirkko, Kuopio. Suunnitellut arkkitehti André Schütz, 1969.

Yksilöllistä muotia

1960-luvulla nuorisokulttuuri alkoi ohjata muotia ja siihen alettiin suhtautua entistä rennommin. Nuoruus ja nuorekkuus nähtiin arvoina, joita tuotiin esiin erilaisella pukeutumisella. Ajatus yhdestä kaikki ikäryhmät yhdistävästä muodista alkoi hävitä. Siirryttiin yksilöllisempään ja persoonallisempaan pukeutumiseen, jossa korostuivat myös värit.

Vuokko Eskolin-Nurmesniemen (Marimekolla 1953-60) suunnittelema Jokapoika-paita on ollut yhtäjakoisesti tuotannossa vuodesta 1956. Siitä tuli unisexiä puolivahingossa. Jokapoika oli nimensä mukaisesti Marimekon ensimmäinen miehille suunnattu vaatekappale. Sitä alettiin kutsua kuitenkin myös "maripaidaksi", jolloin sille luotiin feminiininen puoli. Käytössä siitä muodostui miesten, naisten ja lasten vaate.  

Sodan jälkeinen harmaus alkoi kadota, kun 1950-luvulla perustetun Marimekon painokankaat ja vaatteet toivat värikkyyden jokaisen ulottuville. 1960-1970-lukujen kulttuurisen ilmapiirin tavoitteena oli edistää sukupuolten ja yksilöiden välistä tasa-arvoa. Marimekon unisex-mallisto pyrki tarjoamaan samanlaisia vaatteita lapsille ja aikuisille.

Annika Rimala (Marimekolla 1960-82) suunnitteli Marimekolle mm. kuosit Tasaraita (1968), Petrooli (1963), Hedelmäkori (1964), Raide (1966), Raita (1966) ja Pallo (1971). 

Värikkäistä astioista vaikeuksiin

1960-luvulle tultaessa esimerkiksi Arabian astiatuotannossa koristeet alkoivat muuttua värikkäämmiksi ja suuremmiksi. Myös lasin tuotannossa käytettiin runsaasti värejä ja rönsyileviä muotoja. Astioiden ensisijaiseksi lähtökohdaksi oli suunnittelussa kuitenkin asetettu käytettävyys ja toimivuus - monikäyttöisyys ja pinottavuus.

1970-luvulle siirryttäessä sekä aatteellinen että taloudellinen murros aiheuttivat niin lasi- kuin keramiikkatehtaille vaikeuksia. Öljykriisin myötä myös muovin kulutus laski, kun raaka-aineen hinnat nousivat. Lasien tuotannossa värit katosivat niiden sulatusprosessin kalleuden vuoksi. Muotoilijoiden rönsyileviä ideoita karsittiin valmistuskustannusten vähentämiseksi.

Unisexiä ja väriteeveetä oli mukava nostalgiamatka 1960- ja 1970-luvuille. Värikkäitä esineitä teki mieli katsella ja tutkia, sillä näyttelystä löytyi paljon tuttuja esineitä. Tekstit avasivat ymmärrystä aikakauden kulttuurista ja yhteiskunnallisista muutoksista, ja niiden vaikutuksista muotiin ja muotoiluun, joita ei tullut ajatelleeksi. 

Uskon, että näyttely on mielenkiintoinen myös nuoremmalle sukupolvelle, vaikka heillä ei olisi minkäänlaista kosketuspintaa kyseiseen aikakauteen. Värit, esine- ja tekstiilimuotoilu oli asetettu esille niin houkuttelevasti, että näyttelysalissa oli miellyttävää kierrellä. Aiheina muoti ja muotoilu ovat mielestäni aina ajankohtaisia ja helposti lähestyttäviä. Katselee aihetta ja aikakautta sitten ihastellen, huvittuneesti naureskellen tai kauhistellen, iästä riippumatta näyttely herättää varmasti keskustelua.

Unisexiä ja väriteeveetä - Värien kertomaa 1960-1970-luvuilta -näyttely

on esillä Keski-Suomen museon ylimmässä kerroksessa 9.1.2022 saakka.

Lähde: Keski-Suomen museon näyttelytekstit

Tatti-valaisin

Onnea ovat ystävät, jotka tarjoavat itselleen tarpeettomia tavaroita. Tällä tavalla kierrättämällä olen saanut esimerkiksi entiseltä työkaveriltani upeita vanhoja tekstiilejä, pinoittain korvaamatonta tutkimuskirjallisuutta, peilejä ja mm. eteisen vanhan puunaulakon, joka vilahti aiemmassa postauksessa. Hänelle on ollut tärkeää, että tavarat löytävät oikean kodin ja hän tietää, kuinka arvostan etenkin 1950-60-luvun esineitä.

Samainen henkilö lahjoitti minulle aikoja sitten myös tämän pienen punaisen Valinten Tatti-valaisimen. Muotokieli on hauska, mutta en suoraan keksinyt sille paikkaa. Kunnes viime viikonloppuna, kun tarvitsin hämärään nurkkaan enemmän valoa lukemista varten. Pidän Secto Designin seinävalaisimesta (kierrätysostos Tori.fistä), se luo kaunista epäsuoraa valoa ja tunnelmaa, mutta lukemiseen se ei riitä.

Muistin pienen klipsivalaisimen ja testasin sitä hyllyn reunaan. Täydellinen kohdevalo! Hattu on juuri oikean muotoinen, että sitä kallistelemalla saa suunnattua täsmävaloa oikeaan suuntaan. Värikin sattui sopimaan hienosti Arto Väisäsen maalauksen pariksi.

Rakastan vanhoja vintage-valaisimia jopa siinä määrin, että olin valmis ajamaan 320km yhteen suuntaan saadakseni haaveilemani kattovalaisimen. Pidän kattovalaisinten ulkonäöstä, mutta tavallisesti käytän arjessa mieluummin epäsuoraa ja hieman hämärää valoa seinillä ja kynttilöissä. (Tai kattovaloja viereisissä huoneissa.) Kirkasta yleisvaloakin toki tarvitaan. Kattovalaisimiin valitsen yleensä puhtaanvalkoisen värilämpötilan, kun seinä- ja kohdevaloissa saa olla lämpimämpi sävy. Värillisten seinien ja tapettien kanssa valkoinen yleisvalo pitää värit luonnollisina. 

Tässä on outo ristiriita, mutta talven pimeydessä tuntuu, että haluan olla sisällä hämärässä ja pehmeässä valossa, mutta ulkona kaipaisin edes pilkahduksen auringonvaloa.

Mites siellä? Valoa pimeyteen vai käpertyneenä hämärään?