Vierailin Espoossa ja kävin tutustumassa Reima ja Raili Pietilän (ent. Paatelainen) suunnittelemaan Dipoli-rakennukseen. Se oli heidän ensimmäinen yhteinen suunnittelutyönsä. Päämateriaaleja ovat puhtaaksivalettu betoni, kupari- ja puuverhoukset ja luonnonkivilohkareet. Dipoli rakennettiin Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskuntataloksi (1966), mutta nykyisin se on kaikille avoin Aalto-yliopiston päärakennus. Peruskorjaus valmistui kesällä 2017.
Wikipedia tiesi kertoa rakennuksen alkuvaiheista: "Teknillisen korkeakoulun muuttaessa 1960-luvun alussa Helsingistä Espooseen uudesta ylioppilastalosta järjestettiin suunnittelukilpailu. Hankalan kallioisen sijainnin ja tehtävänannossa vaaditun suuren muunneltavuuden vuoksi yksikään ehdotuksista ei täyttänyt kilpailulautakunnan kaikkia vaatimuksia eikä kilpailulle julistettu voittajaa. Pietilä ja Paatelainen jakoivat toisen palkinnon Osmo Lapon kanssa ja heitä pyydettiin kehittämään ehdotuksiaan. Lopulta rakennuksen suunnittelu annettiin Pietilälle ja Paatelaiselle. Rakennustyöt aloitettiin tammikuussa 1965 ja Dipoli otettiin käyttöön syksyllä 1966."
Kristo Vesikansa kirjoittaa rakennuksen esitelyssä, että "Pietilät pyrkivät häivyttämään suuren rakennuksen ympäröivään luontoon käyttämällä abstrahoituja luonnonmuotoja, suuria ikkunaseiniä, luonnonmateriaaleja ja vihreänruskeaa väritystä. Jokainen julkisivulohko on jäsennöity eri tavoin, ja ulkoseinät polveilevat voimakkaasti sekä pysty- että vaakasuunnassa."
"Dipolin vapaamuotoista, luontoon sulautuvaa arkkitehtuuria sekä ihasteltiin että kritisoitiin sen valmistuessa. Norjalainen kriitikko Christian Norberg-Schulz katsoi sen edustavan paikalliset arvot huomioivaa arkkitehtuuria yleispätevän modernismin sijaan. Juhani Pallasmaa taas katsoi Arkkitehdissä 1967 julkaistussa arviossaan, ettei rakennuksen suunnittelussa ollut noudatettu vastuullisia periaatteita. Reima Pietilä itse totesi Dipolin olevan 'hyvän maun vastainen' ja että se 'puolustaa oikeutta olla erilainen ja silti arkkitehtuuria'. Pietilän mielestä Dipolin tehtävänä olikin herättää keskustelua."
"Remontissa palautettiin monia tiloja alkuperäiseen asuunsa: suljettuja porraskäytäviä ja peitettyjä kattoikkunoita avattiin sekä turhia väliseiniä kaadettiin. 1980-luvulla asennettu kiiltävä graniittilattia hiottiin mattapintaiseksi paremmin kokonaisuuteen soveltuvaksi. Osa valmistumisen jälkeen maalatuista betoniseinistä palautettiin alkuperäiseen asuunsa. Samalla myös rakennuksen ilmastointi ja lämmitysjärjestelmä uusittiin, joten rakennuksen lämmöntarpeesta noin 50 prosenttia katetaan nyt maalämmöllä."
Rakennuksen eteläisen sisäänkäynnin edessä on Reijo Perkon ja työryhmän vuonna 1968 toteuttama akustis-kineettinen Käpy-veistos, joka avautuu ja sulkeutuu.
Peruskorjauksen kustannuksesta noin prosentti on käytetty yliopiston taidehankintoihin taiteen prosenttiperiaatteen mukaisesti. Dipolin taidekokoelman konsepti kulkee nimellä Radical Nature. Yksi vaikuttavimmista teoksista on Renata Jakowleffin lasista ryijyä muistuttava teos Blue.
Muita teoksia pääsette vilkaisemaan alla olevasta videosta:
Camilla Moberg: Kluk, yksityiskohta, 2022, vapaasti puhallettu lasi. Puhaltaneet: Kari Alakoski & Marja Hepo-aho, Janne Rahunen & Otto Koivuranta.
"Laura Sarvilinnan kuratoima näyttely käsittelee aistien vaikutusta taiteelliseen työskentelyyn ja taiteen kokemiseen. Hidden on aistillinen näyttelykokonaisuus, jonka toteutuksessa huomioidaan aistien, kehon ja ympäristön luomat mahdollisuudet ja rajoitukset sekä tekijän että kävijän näkökulmasta. (---) Elämme tällä hetkellä ihmiskunnan kenties informatiivisinta ja aistiähkyisintä aikaa. Samalla - ja ehkä juuri siksi - olemme supistaneet aistiherkkyyksiämme dominoivien aistiemme varaan. Olemme lähes unohtaneet monipuolisen aistien harjoittamisen ja moniaistisuuden tärkeyden. Luovan työn tekijöille moniaistisuus on edellytys mielikuvitukselle ja sitä kautta työskentelylle. Se on luonnollinen tie ideasta, tai vaikkapa sattumasta valmiiseen teokseen."
Ihmisen viisi perusaistia ovat maku-, haju-, näkö-, kuulo- ja tuntoaisti. Tuntoaistin voi puolestaan jakaa lämpö-, kosketus-, kipu-, asento-, paine-, kylmä- ja värinäaistiin. Luulen, että suurin osa meistä käyttää arjessaan eniten näkö- ja kuuloaistia ja toimii niiden mukaan. Näyttelyissä kierrellessä on helppo esimerkiksi sivuuttaa hyviäkin teoksia, jos näköaistiin "ei tartu mitään mielenkiintoista". Mielenkiintoisuus on tietenkin yksilöllistä.
Uskon, että kehomme on muotoutunut toimimaan tehokkaaksi. Reagoimme eri aisteillamme ärsykkeisiin - koviin ääniin, hajuihin, uhkatilanteisiin - sellaisiin tilanteisiin, jotka pysäyttävät kehon luontaisesti toimimaan tavallisesta poikkeavalla tavalla.
Taiteen äärellä tilanne on kuitenkin toinen. Esimerkiksi näköaisti on hyvä huijaamaan. Näyttelyissä harvemmin tulee tavallisesta poikkeavia "uhkatilanteita", jotka pakottavat kehon reagoimaan. Näyttelyissä on jossain määrin itse aktiivisesti "taisteltava tylsyyttä vastaan aivoilla". Käsi ylös, jos olet joskus kiertänyt näyttelyn läpi vain silmilläsi ja ajatellut: eihän tässä ollut oikeastaan mitään nähtävää. (Niin olen minäkin.) Mutta eihän siinä olekaan, jos et laita aivojasi töihin ja ala samalla aistia teoksia suhteessa sen sisältämään teemaan, itseesi ja ympäröivään tilaan. Peilikin on itse asiassa vain pala heijastavaa lasipintaa, jos et katso ja näe sen muodostamaa heijastusta. Jokainen joka katsoo itseään peilistä, lukee näkemäänsä välittömästi useammilla aisteilla ja monitulkintaisemmin (kriittisemmin) kuin olisi kenties tarpeenkaan.
Taiteessa on harvoin kyse vain silmin nähtävästä aistimisesta. Näköaisti on kuitenkin usein se ensimmäinen aisti, mikä pysäyttää teoksen äärelle. Myönnän, että minulle on välillä haasteellista ottautua eri taiteenlajeja yhdistäviin näyttelyihin, sillä ne vaativat aisteilta ja aivoilta enemmän työskentelyä. Tämän taustalla vaikuttaa myös tieto ja ajoittain painostus siitä, paljonko minulla on aikaa käytettävissäni näyttelyn kokemiseen. Useamman taiteenlajin ymmärtäminen (aistiminen) on erilaista kuin yhteen taiteenlajiin keskittyminen. Niin oli myös tämän Hidden -näyttelyn kanssa.
Eija Koski: Verhottu, 2022, luomurukiinolki.
Kiire ja aikatauluttaminen ovat minulle taiteen pahimmat viholliset. Ne pitää osata sivuuttaa, jos haluaa päästä aidosti aistimaan taidetta. Pidin Hidden -teemakokonaisuutta tärkeänä ja ajankohtaisena, kuten näyttelyteksti kertoi: "Olemme lähes unohtaneet monipuolisen aistien harjoittamisen ja moniaistisuuden tärkeyden."
Perusterveenä henkilönä koin myös näyttelyn toisen taustateeman merkityksellisenä, kuten Laura Sarvilinna sanoitti: "(---) Kun jokin tärkeä aistimme hiipuu, särkyy, häviää tai muuten temppuilee, tulevat toiset aistit avuksi korjaamaan kokonaisuutta. Silloin huomaamme kuinka moniaistisuus toimii ja on täydellinen kokonaisuus ihmisen henkisen ja fyysisen toiminnallisuuden ja tasapainon kannalta. Tätä täydellistä kokonaisuutta on monenlaista. Sen yksilöllisyys ja uniikkius on hyvin kiehtovaa."
Karin WidnäsinKarkkipäivä -teokset huijasivat onnistuneesti näköaistia. Lakritsit, vihreät kuulat ja muut karkit eivät olleetkaan lasikuvun alle säilöttyjä syötäviä, vaan posliinista valmistettuja näköisversioita. Ja siitä huolimatta teoksia katsellessa, jokaisen äärellä makuaisti muistaa alkuperäisen maun. Widnäs haluaa teoksellaan herättää mielihalua, mutta samalla kyseenalaistaa karamellien tarpeellisuuden.
Renata Schrim: Grey Night, 2022, musta ja harmaa lasi, ruostumaton teräs.
Renata SchriminGrey Night -teos heijasteli kauniisti valoa ja pinta näytti pörröisen pehmeältä, jopa kolmiulotteisen ryijymäiseltä, vaikka työssä oli käytetty todellisuudessa nauloja. Teokseen ei saanut koskea, mutta tämän kohdalla kävi samoin kuin Widnäsin Karkkipäivän kanssa: (tunto)aisti tuli huomaamatta mukaan. Kuvittelin tuntevani, miltä teos tuntuu käsissä ilman kosketusta. Samalla tavoin kuin maistoin lakritsin tai Vihreän kuulan suussani. Kummallisuus aisteihin syntyi siitä yhdistelmästä, "tunnustelinko" teosta mielessäni pehmeänä tekstiiliteoksena vai kovana naulatyönä.
Ron Nordström: <3, 2022, installaatio, sekatekniikka.
Liikettä ja musiikkia yhdistävä Ron Nordströmin <3 oli kaunis. Vaaleanpunaiseksi värjättyjä kuivakasveja oli kiinnitetty kahteen ympyrälevyyn toistensa päälle. Yläpuolella oleva osa pyöri hitaasti ympäri kuin tanssiaisten kattokruunu. Musiikkia ei kuullut ennen kuin asetti kuulokkeet korvilleen. Seinältä oli luettavissa musiikkikappaleen teksti, joka sanoitti teosta:
“Should I let myself go In his direction Is his love strong enough For my heart’s protection I don’t know
I don’t know
But he loves me so good ’til I think I should If I gave him my half Would he refuse it Would he tear it apart Or tenderly use it I don’t know
I don’t know
But he loves me so good ’til I think I should When he crushes my eager lips My heart starts doing flips Whenever I feel his touch I get a thrill that’s much too much, too much, too much, too much
Could a heart so right
Be led so wrong If his love is weak Would it last this long I don’t know
I don’t know
But I hope and pray that he comes my way”
- Holly Golightly -
Teksti kertoo naisen äänellä rakkauteen heittäytymisestä, pitäisikö vai ei. Musiikki täydentää erinomasesti teoksen liikettä ja muotoa. Se on täynnä hyvää ja puhdasta rakkautta, vaikka teksti sisältää epäilyksiä. "Miten toisen rakkaus voi tuntua niin hyvältä, että se samalla pelottaa? Jos annan hänelle puolet sydämestäni ja hän rikkoo sen? Mutta miten samalla suudellessa sydän tuntuu kääntyvän ympäri?"
Teoksesta huokuu herkkyys ja minusta tuntui erityisen hyvältä, että se on nimenomaan miehen käsialaa. Kuulokkeet teoksen yhteydessä toimivat, jolloin muun maailman sai suljettua hetkeksi pois. Tuolilla teoksen äärellä istuessa teos puhutteli yhtenä näyttelyn koskettavimmista.
"Yli 1,5 miljardia ihmistä maailmassa kärsii kuulon heikkenemisestä. Huonokuuloisuus tai kuurous on laaja kirjo, ja kuulovamma voi vaihdella lievästä vaikeaan. Kuulolaitteet auttavat ihmisiä ymmärtämään puhetta ja olemaan osa yhteiskuntaa.
Kuulon heikkeneminen voi vaikuttaa keneen tahansa, ja silti kuulolaitteita käyttävät ihmiset tuntevat usein tulevansa leimatuiksi. Siinä missä silmälaseja pidetään viehättävinä muotiasusteina, kuulolaitteiden ja sisäkorvaistutteiden kaltaiset laitteet näyttävät edelleen lääkinnällisiltä laitteilta.
DEAFMETAL® on kuulolaiteystävällinen korukokoelma. Se siirtää huomion lääkinnällisestä laitteesta takaisin ihmiseen. Deafmetal-koruilla eli Deafmetalleilla, on myös funktio: ne suojaavat kuulolaitteita putoamiselta ja katoamiselta korumaisten turvaketjujen avulla.
Deafmetal-tuotemerkin perustaja ja kuulolaitekorujen suunnittelija on huonokuuloinen muotisuunnittelija Jenni Ahtiainen, joka menetti kuulonsa vuonna 2018. Hän suunnitteli aikaisemmin asusteita ja koruja Marilyn Mansonin ja Snoop Doggin kaltaisille julkkiksille, mutta nyt hän keskittyy suunnittelemaan kuulolaitekoruja kuurojen yhteisölle."
Beili LiunStill Winds oli runollisen kaunis kuvaus luonnon tilasta ja sen herkkyydestä. Taiteilija kertoo teoksesta:
Beili Liu: Still Winds, 2022, paperi, lanka, syaani, kivet, kuonatiili.
"Taivaalta laskeutuu satoja pystysuoria, kirkkaan sinisen sävyisiä, kesäsadetta muistuttavia viivoja, joista jokaista painaa alaspäin Fiskarin ympäristöstä poimittu pieni kivi. Auringonvalon jäljet on ikuistettu näihin paperiviivoihin syanotyyppitekniikan avulla.
Still Winds tuo mieleen sen hetken, kun tuuli lakkaa – kun lehdet hiljenevät ja varjot pysähtyvät ja kun järven pinnasta tulee sileä kuin peili, kunnes kivi putoaa ja rikkoo pinnan, ja jäljelle jäävät pirstaleisten heijastusten väreet – ohikiitävän tyyneyden hetken. Still Winds on installaatio, joka kertoo luonnon kauneudesta ja hauraudesta ja meidän hatarasta ja herkästä luontosuhteestamme."
Teoksessa kivet näyttivät siltä kuin ne olisivat juuri putoamaisillaan "veden pintaan". Teoksen sisältä katsellessa saattoi kuvitella itsensä kastumatta vesisateen keskelle. Beili Liu oli taiteilijana aivan uusi nimi, mutta haluaisin nähdä hänen installaatioitaan enemmän. Verkkosivuilta löysin upeita esimerkkejä suurista ja pysähtyneistä, mutta puhuttelevista teoksista.
Luontosuhdetta kuvasi myös Naoto Niidomen ja Nathalie Lautenbacherin teos Pilgrim. Keramiikkaa oli käytetty monipuolisesti kuvastamaan maan kuivuutta, palanutta puuta, haljennutta kalliota, lunta ja jäätä. Katsantokulmasta riippuen katsoja tekee pienen pyhiinvaelluksen kuivalta aavikolta lumen ja jään peittämään maahan, tai päinvastoin.
Näyttelyssä saatujen ensimmäisten tunteiden herättämisen jälkeen sitä alkoi janota lisää. Oivallusten myötä löytää keskittymisen, ja pelkän katsomisen sijaan aistii teoksia monipuolisemmin. Pidin siitä, että teokset laittoivat miettimään aiheen lisäksi materiaalia. Taiteessa haluan usein kadottaa materiaalin ja keskittyä itse aiheeseen materiaalista riippumatta. Hidden -näyttelyssä huomasin kuitenkin aistivani monissa töissä nimenomaan materiaalia: keramiikkaa, lasia, tekstiiliä, paperia, metallia, olkia.
Näyttelyn teema oli todella onnistunut ja aisteja ja aistimista käsiteltiin näyttelyssä monipuolisesti. Teemasta riittäisi ammennettavaa vielä muihinkin näyttelyihin, joten toivon, että pääsisin näkemään tätä tematiikkaa joskus muuallakin.
Hidden - aistien muodot -näyttely on esillä Fiskarsin Kuparipajassa 4.9.2022 saakka.
En ole itse kokenut 1960- ja 70-lukuja, mutta nostalgiaa tuon aikakauden esineistö silti herättää. Näyttelyssä on paljon tuttuja esineitä lapsuudesta ja mummoloista. Löytyypä jotain esineitä edelleen omastakin kodista.
1960-luku: Värikkään muovin aikakausi
1960-luvulle tullessa säännöstely ja pula-aika olivat Suomessa ohitse. Suuret ikäluokat tulivat työmarkkinoille ja nuoria oli paljon. Hillityn musta-valkoisen värimaailman rinnalle nousivat erilaiset vihreät, oranssi ja punaiset. Ensimmäinen ohjelmallinen väritelevision lähetys nähtiin Suomessa 1969.
Suomalaisilla oli enemmän rahaa käytettävänään ja tuloja käytettiin virkistäytymisen lisäksi populaarikulttuuriin ja muotiin. Kulutusyhteiskunnan kehittymisen myötä markkinoilla olevien esineiden kirjo laajeni 1960-luvulla nopeasti. Kokeileva vuosikymmen tuotti runsaasti uudenlaista muotokieltä edustavia arkiesineitä koteihin hankittaviksi. Muovin käyttö huonekaluissa ja muissa kodin tarvikkeissa yleistyi, mikä mahdollisti myös esineiden kirkkaat ja voimakkaat värit. Teollisen muotoilun merkitys ja asema vahvistuivat. Uusia tuotetyyppejä, kuten erilaisia talouskoneita, ilmestyi muotoilun pariin.
Eero Aarnio: Pallotuoli, valmistettu 1968-1979. Lahden museot. Taustakuva: Hotelli Laajavuoren aula. Seppo Turpeinen, 1969-72. Keski-Suomen museo.
Jos minun pitäisi tiivistää 60-luvun muotoilu johonkin, se olisi Eero Aarnion Pallotuoli. Se esiteltiin maailmalle Kölnin messuilla 1966, mutta Aarnio oli suunnitellut tuolin jo vuonna 1963. Pallotuoli oli messujen kuvatuin esine ja samanlainen filmitähti tuoli taitaa olla edelleen. Tuolia myytiin viikossa yli kolmeenkymmeneen maahan. Huomiota herättivät tuolin materiaali, uusi tekotapa sekä värit. Suunnittelun lähtökohtana oli suuren lepotuolin tarve. Siinä tuli olla tarpeeksi syvä istuin ja siihen sopiva selkänoja. Lopulta muoto alkoi muistuttaa palloa.
Eero Aarnio: Pastilli-tuoli, valmistettu 1968-73. Askon museon kokoelma, Lahden museot. Taustakuva: Roswita Heikkilä. Kuva: Kari Rainer Pukkinen, 1973. JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Kari Pulkkisen kokoelma/Museovirasto.
Pallotuolin jälkimainingeissa mainetta keräsi myös Pastilli. Eero Aarnio kehitti idean lasikuidusta valmistettuun Pastilli-tuoliin Pallotuolin maailmanvalloituksen aikana. Tuolin suunnitelma valmistui 1967. Ideana oli "täyttää" Pallotuolin sisätilan tyhjiö. Pastillin koko onkin sama kuin kuin Pallotuolin pehmustettu sisus. Useissa väreissä valmistetun Pastillin pohja on suoraan maata vasten, mikä oli täysin uutta tuolien muotoilussa. Pastilli myös keinuu.
1970-luku: Löhöilyä ja plyysiromantiikkaa
1960-luvun myötä olohuone vakiintui osaksi suomalaista elintapaa. Olohuoneen keskeiseksi kalusteeksi alkoi television yleistymisen myötä muodostua sohvaryhmä. Televisio vaikutti myös sohvien muotoiluun. Puolimakaava asento eli löhöily tuli kotioloissa mahdolliseksi, kun yksilöllisyys ja auktoriteettien kyseenalaistaminen alkoi näkyä myös kehon kielessä. Harvoin tätä tulee pohtineeksi, mutta jos mietitte sirojen ja ryhdikkäiden 1950-luvun sohvien muotoilua, ei niitä ole tehty löhöilyyn vaan istumiseen. Näin yhteiskunnallinen ja kulttuurin muutos näkyvät myös arkiesineissä.
1970-luvulle tultaessa sohvien lisäksi olohuoneen muutkin istuimet alkoivat muuttua matalammiksi ja pehmeämmiksi. Sohvissa alkoi näkyä brittiläisvaikuteinen plyysiromantiikka. Vuonna 1971 markkinoille tullut plyysinen Kensington on yksi Asko Oy:n kautta aikojen myydyimpiä sohvaryhmiä (kyllä, mielikuvat ja muistot tästä plyysikalusteesta elävät vahvoina).
Minulla on edelleen käytössä tismalleen samanlainen oranssi muovivaaka. Ja toimiipa muuten hyvin verrattuna nykyaikaiseen digitaalivaakaan, josta tuntuu aina olevan paristot loppu...
Kuluttamisesta tuli 70-luvulla arkinen itsestäänselvyys. Sisustuslehdet tarjosivat rentoutta, huolettomuutta ja vaurautta. Kuluttajaa ohjattiin materiaalien muotokielen monimuotoisuuteen: painokankaiden, tapettien ja uusien muovimateriaalien värikirjo oli ennennäkemätön. Itse tekeminen nousi myös suosioon. Ihmiset sisustivat kotiaan kuitenkin jokainen oman makunsa mukaan, kuten nykyisinkin. Kuten Me Naiset -lehdessä (13/1971) kirjoitettiin: "Kotihan on niitä harvoja alueita, joilla nykyihminen voi vielä toteuttaa itsenäisyyttään. Ellei hän muuta elämässään pystykään muokkaamaan, kotinsa hän voi kuitenkin järjestää oman makunsa mukaan."
Arkkitehtuurin mustavalkoinen asketismi
Vasemmalla: Kuhmoisten siunauskappelin Keski-Suomessa on suunnitellut arkkitehti Olli Kuusi, 1966. Kuva: Virpi Myllykoski, 2012, Keski-Suomen museo. Oikealla: Jyväskylän Laajavuoren hotellirakennuksen on suunnitellut Arkkitehtitoimisto Hartikainen & Kantonen (I-vaihe). Kuva: Ulla Pohjamo, 2012, Keski-Suomen museo.
Asumalähiöt ostoskeskuksineen olivat 1960-1970-luvun ilmiö. Värien vuosikymmeninä arkkitehtuurissa elettiin niin sanotun mustavalkoisen asketismin aikaa. Käsittelemättömästä betonista oli tullut kaupungistuvan Suomen keskeisin rakennusmateriaali. Lähiöiden lisäksi siitä tehtiin muun muassa 1960-luvun hienoimmat niin sanotut brutalistiset kirkot.
Alavan kirkko, Kuopio. Suunnitellut arkkitehti André Schütz, 1969.
Alavan kirkko, Kuopio. Suunnitellut arkkitehti André Schütz, 1969.
Alavan kirkko, Kuopio. Suunnitellut arkkitehti André Schütz, 1969.
Yksilöllistä muotia
1960-luvulla nuorisokulttuuri alkoi ohjata muotia ja siihen alettiin suhtautua entistä rennommin. Nuoruus ja nuorekkuus nähtiin arvoina, joita tuotiin esiin erilaisella pukeutumisella. Ajatus yhdestä kaikki ikäryhmät yhdistävästä muodista alkoi hävitä. Siirryttiin yksilöllisempään ja persoonallisempaan pukeutumiseen, jossa korostuivat myös värit.
Vuokko Eskolin-Nurmesniemen (Marimekolla 1953-60) suunnittelema Jokapoika-paita on ollut yhtäjakoisesti tuotannossa vuodesta 1956. Siitä tuli unisexiä puolivahingossa. Jokapoika oli nimensä mukaisesti Marimekon ensimmäinen miehille suunnattu vaatekappale. Sitä alettiin kutsua kuitenkin myös "maripaidaksi", jolloin sille luotiin feminiininen puoli. Käytössä siitä muodostui miesten, naisten ja lasten vaate.
Sodan jälkeinen harmaus alkoi kadota, kun 1950-luvulla perustetun Marimekon painokankaat ja vaatteet toivat värikkyyden jokaisen ulottuville. 1960-1970-lukujen kulttuurisen ilmapiirin tavoitteena oli edistää sukupuolten ja yksilöiden välistä tasa-arvoa. Marimekon unisex-mallisto pyrki tarjoamaan samanlaisia vaatteita lapsille ja aikuisille.
Annika Rimala (Marimekolla 1960-82) suunnitteli Marimekolle mm. kuosit Tasaraita (1968), Petrooli (1963), Hedelmäkori (1964), Raide (1966), Raita (1966) ja Pallo (1971).
Värikkäistä astioista vaikeuksiin
1960-luvulle tultaessa esimerkiksi Arabian astiatuotannossa koristeet alkoivat muuttua värikkäämmiksi ja suuremmiksi. Myös lasin tuotannossa käytettiin runsaasti värejä ja rönsyileviä muotoja. Astioiden ensisijaiseksi lähtökohdaksi oli suunnittelussa kuitenkin asetettu käytettävyys ja toimivuus - monikäyttöisyys ja pinottavuus.
1970-luvulle siirryttäessä sekä aatteellinen että taloudellinen murros aiheuttivat niin lasi- kuin keramiikkatehtaille vaikeuksia. Öljykriisin myötä myös muovin kulutus laski, kun raaka-aineen hinnat nousivat. Lasien tuotannossa värit katosivat niiden sulatusprosessin kalleuden vuoksi. Muotoilijoiden rönsyileviä ideoita karsittiin valmistuskustannusten vähentämiseksi.
Unisexiä ja väriteeveetä oli mukava nostalgiamatka 1960- ja 1970-luvuille. Värikkäitä esineitä teki mieli katsella ja tutkia, sillä näyttelystä löytyi paljon tuttuja esineitä. Tekstit avasivat ymmärrystä aikakauden kulttuurista ja yhteiskunnallisista muutoksista, ja niiden vaikutuksista muotiin ja muotoiluun, joita ei tullut ajatelleeksi.
Uskon, että näyttely on mielenkiintoinen myös nuoremmalle sukupolvelle, vaikka heillä ei olisi minkäänlaista kosketuspintaa kyseiseen aikakauteen. Värit, esine- ja tekstiilimuotoilu oli asetettu esille niin houkuttelevasti, että näyttelysalissa oli miellyttävää kierrellä. Aiheina muoti ja muotoilu ovat mielestäni aina ajankohtaisia ja helposti lähestyttäviä. Katselee aihetta ja aikakautta sitten ihastellen, huvittuneesti naureskellen tai kauhistellen, iästä riippumatta näyttely herättää varmasti keskustelua.
Unisexiä ja väriteeveetä - Värien kertomaa 1960-1970-luvuilta -näyttely
on esillä Keski-Suomen museon ylimmässä kerroksessa 9.1.2022 saakka.
Sini Majuri: Flow-sarja, Nuutajärvi ja Riihimäki 2021. Suupuhallettu, vapaasti muotoiltu lasi. Puhaltanut Markus Aremo, Kari Alakoski, Marja Hepo-aho. Palkittu hopeisella A'Design Awardilla 2021.
Olen seurannut lasitaiteilija Sini Majurin (s.1983) uraa muutaman vuoden. Hän on erikoistunut suupuhallettuun, studiotyönä valmistettuun lasiin. En ollut koskaan erityisemmin kiinnostunut lasista taiteena, vaikka ihailenkin Oiva Toikan, Tapio Wirkkalan ja Nanny Stillin (käyttö)lasin muotokieltä. Sini Majurin lasitaide sai ihastumaan lasiin materiaalina uudella tavalla. En ollut ennen Majurin töitä nähnytkään, että lasin sisälle voi piirtää tarinoita!
Sini Majuri toi kansainvälisesti menestyneitä lasiteoksiaan esille kotikaupunkinsa Kellarikalleriaan. Savon Sanomien haastattelussa Majuri kertoi: " -Jotenkin tuntuu, että työni ovat nyt kotona, Helsingissä ja Suonenjoella asuva Majuri luonnehtii. -Kellarikalleriassa olen saanut ensimmäisen kosketukseni taiteeseen lapsena. Tämä on minulle hyvin merkityksellinen paikka."
Sini Majuri: Miesvieraita, Riihimäki 2021. Suupuhallettu, vapaasti muotoiltu lasi. Graal-tekniikka. Puhaltanut Kari Alakoski, Marja Hepo-aho.
Majuri pyysi Paikallislehti Sisä-Savon ja sosiaalisen median välityksellä vastaajilta tarinoita kyläilyperinteisiin ja uskomuksiin liittyen. Näistä aineksista syntyi nyt nähtävä näyttely Etiäinen. Teokset on suupuhallettu Riihimäellä, Nuutajärvellä ja Suomenlinnassa.
" -Etiäinen on aavistus, tunne, että jotain tapahtuu tai ihmisen edellä kävelevä etiäinen, eräänlainen fyysisen ihmisen jatke, Majuri kuvailee. (---) -Savolainen kyläilyperinne on hyvin rikas, ja sain kymmeniä vastauksia pohjaksi työskentelyyni ja näyttelyyni. (---) Ikäihmisten kertomuksissa nousivat esille ruokailuvälineisiin liittyvät kyläilyperinneuskomukset, kahvitteluun liittyvä kursailu, juhlakupit, arkikupit ja paremman väen kupit, joista kahvia tarjotaan. -Mitä tapahtuu, jos hopealusikka putoaa lattialle? Haarukan putoaminen lattialle tarkoittaa naisvieraita ja veitsen tippuminen miesvieraita, Sini Majuri mainitsee."
Sini Majuri: Tupa, Riihimäki 2021. Suupuhallettu, vapaasti muotoiltu lasi. Graal-tekniikka. Puhaltanut Kari Alakoski, Marja Hepo-aho.
Lasin sisälle piirretyt tarinat syntyvät Ruotsissa kehitetyllä Graal-tekniikalla: "Graal-tekniikassa ideana on vangita kuvitus monen lasikerroksen sisään puhaltamalla esine useita kertoja. Lasin sisällä kuva ei koskaan haalistu tai muutu vaan se pysyy samanlaisena jopa tuhansien vuosien jälkeen," Majuri kertoi Ylen haastattelussa 2016.
Graal-tekniikkaa käyttää myös lasitaiteilija Ella Varvio, joka kuvaili Aamupostin haastattelussa (2018) tekniikan haasteita: "Ensin tehdään pieni aihio, joka kaiverretaan tai kuvitetaan piirtämällä tai maalaamalla. Sen jälkeen aihio puhalletaan uudestaan, jolloin esine ja siinä oleva kuva laajenevat kuin ilmapallo. (---) Tekniikka on todella haastava. Kuva voi venyä ja valua. Kuumuuden on oltava juuri oikea. "
Sini Majuri kirjoittaa viehätyksestään lasiin: "Lasi on yksi avainteknologioista, joista nykymaailma on muotoutunut. Se mahdollistaa näkemisen mikroskooppisen lähelle sekä avaruuden kaukaisuuteen. Lasi on eläväinen materiaali, jonka muovaaminen on taikuutta. Kuuma lasi käyttäytyy kuin hehkuva laava tai juokseva hunaja. Se on pidettävä jatkuvassa liikkeessä, jotta se ei karkaa puhalluspillin päästä lattialle. Sitä muotoillaan vuosisatoja vanhoilla tekniikoilla ja hengityksen avulla. Kun lasi on kesytetty haluttuun muotoon on sillä potentiaali säilyä ikuisesti tai särkyä hetkessä."
Näyttelyssä arvo on annettu myös vahvalle yhteistyölle. Teosluettelossa jokaisen esineen kohdalla mainitaan kuka sen on puhaltanut: "Lasiteosten taustalla on laaja yhteistyö. Kellarikallerian näyttelyn esineet on puhallettu kolmessa suomalaisessa lasihytissä. Riihimäen Mafka&Alakoskessa työskentelvät puhaltajamestari Kari Alakoski ja Marja Hepo-aho ovat toimineet vuosien ajan Majurin luottotiiminä. Heillä on erityinen ja maailman mittakaavassa harvinainen ammattitaito erityisesti massiiviveistosten toteuttamiseen. Nuutajärven legendaarisessa lasikylässä on puhallettu kaksi näyttelyn esinettä Markus Aremon avulla. Lisäksi Majuri työskentelee Suomenlinnan Lasistudio Hytti ry:n tiloissa."
Graal-tekniikka vaikuttaa huikealta ja lopputulos näyttää hämmästyttävältä. Teokset ovat joka suunnalta katsottuna erilaiset ja valolla on valtava merkitys. Katse löytää joka kulmalta lisää yksityiskohtia. Kuviin ei saa vangittua teosten koko tarinaa.
Tutustuin näyttelyn taustoihin etukäteen, mutta silti olisin toivonut, että näyttelyssä olisi avattu enemmän niitä etiäisiä, jotka teoksiin ovat vaikuttaneet. Teosten nimet viittaavat tarinoihin, mutta esimerkiksi Cell-teokset avautuivat syvällisemmin, kun Majuri kertoi Savon Sanomien haastattelussa, kuinka koronapandemian aikakausi korostui ihmisten kyläilytarinoissa: "-Henkilö pohti, voisiko kotona pidettävissä hääjuhlissa puhallettavat saippuakuplat kuljettaa mukanaan koronavirusta. Lehdissä oli mallinnettu hengityspilviä, jotka etenevät kaupan hyllyjen välissä. Jostakin todella viattomasta ja kauniista on tullut vaarallista, ja aika on ollut monelle perheelle rankkaa. Halusin käsitellä ja tulkita, mutta myös tallentaa tätä aikakautta, mutta en kuitenkaan alleviivata."
Sini Majuri: Gem, Blue, Riihimäki 2019. Vapaasti muotoiltu lasi. Puhaltanut Kari Alakoski, Marja Hepo-aho. Sini Majuri: Flow, Abyss. Uniikkiväri, Riihimäki 2021. Palkittu hopeisella A'Design Awardilla 2021. Suupuhallettu, vapaasti muotoiltu lasi. Puhaltanut Kari Alakoski, Marja Hepo-aho.
Graal-tekniikan lisäksi vapaasti muotoillut, suupuhalletut teokset olivat upeita. Värit hehkuivat teoksissa kuin jalokivet. Ihastuksen teoksiin oli havainnut näemmä moni muukin, sillä omat lemppariteokseni oli jo myyty.
Sini Majuri: Flow, Abyss, yksityiskohta. Uniikkiväri, Riihimäki 2021. Palkittu hopeisella A'Design Awardilla 2021. Suupuhallettu, vapaasti muotoiltu lasi. Puhaltanut Kari Alakoski, Marja Hepo-aho.
Jos Sini Majurin nimi on teille vielä tuntematon, niin laittakaapa muistiin. Lasitaiteilijan ura on lähtenyt kansainvälisesti huikeaan vauhtiin eikä hidastumista ole havaittavissa. Majuri palkittiin keväällä 2021 neljällä muotoilupalkinnolla A'Design Awardissa Italiassa. Etiäinen -näyttely jatkaa Suonenjoen jälkeen elokuussa Sipooseen, syyskuussa Venetsian lasiviikoille ja keväällä 2022 Taidemuseo Eemiliin Lapinlahdelle.
Sini Majuri: Bumpy-sarja, Suomenlinna 2021. Suupuhallettu, vapaasti muotoiltu lasi. Puhaltanut Sini Majuri. Palkittu hopeisella A'Design Awardilla 2021.
Lasitaide on ollut itselleni aiemmin vaikeasti lähestyttävä alue, mutta Sini Majurin teosten myötä mielenkiinto lasia kohtaan on kasvanut. Enkä kyseenalaista enää hetkeäkään, etteikö lasitaide olisi taidetta. Majurin myötä olen huomannut kiinnittäväni huomiota myös muihin suomalaisiin lasitaiteilijoihin. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta minusta tuntuu, että lasitaide on edelleen marginaalissa, vaikka Suomessa on huikeita (nuoria) lasitaiteilijoita. Medioihin kaivattaisiin vain enemmän näkyvyyttä, kuten taiteelle ja kulttuurille muutenkin.
Näyttely sai aikaan valtavan hyvänolon ryöpyn ja halun nähdä lisää. Jos lasitaide ja -tekniikka kiinnostavat, suosittelen seuraamaan Sini Majuria (@sini_majuri) ja Mafka&Alakoskea (@mafkaalakoski) Instagramissa. Siellä on mm. upeita videoita lasinpuhalluksesta.
Sini Majurin Etiäinen on esillä Suonenjoen Kellarikalleriassa 24.6.2021 saakka.
