"Et sinä ole koskaan hukassa ollutkaan"

                                  *Tekstin julkaisuun on saatu lupa

Petri Ala-Maunus: History and Utopia of Landscape, yksityiskohta, 2018-2019, öljy kankaalle.

Minulla on ollut valtava onni, että olen saanut elämäni koulu- ja opintopoluille upeita opettajia. Kirjoitin kiitoksia peruskoulun ja lukion opettajille jo vuonna 2014 otsikolla "Kiitokset sinne minne ne kuuluvat".

Olen aina tiennyt, että haluan olla tekemisissä taiteen kanssa tavalla tai toisella. Matka taidehistorian pariin oli kuitenkin pitkähkö ja vaikea. Tästä matkasta olen puolestani kirjoittanut aiemmin otsikolla "Jos olisin menestynyt paremmin". Kun sitten viimein pääsin opiskelemaan taidehistoriaa, se tuntui unelmien toteutumiselta. Näin jälkikäteen tuntuu hienolta palata noihin vanhoihin blogiteksteihin. Muistan edelleen tuon tunnelman kuin eilisen, kun postilaatikosta putosi paksu kirjekuori sen aiempien vuosien ohuen kirjekuoren sijaan. Miten onnellinen se tyttö silloin olikaan! Muistan, kuinka jännittävää tuon blogitekstin julkaiseminen (2010) oli. Minusta tulisi taidehistorian opiskelija! Minä olin päässyt yliopistoon!

Taidehistorian opinnot alkoivat Wivi Lönnin suunnittelemassa Juomatehdas-nimisessä rakennuksessa syksyllä 2010.

THE Heikki Hanka

Olin kuullut ensimmäisen kerran taidehistorian professori Heikki Hangan nimen ollessani työssäoppimassa ja kesätöissä museossa vuosina 2007-2008. Silloiset työntekijät puhuivat Heikistä verrattain paljon kirkkotaiteen asiantuntijana. Hänen nimensä tuli esiin myös erilaisissa kristillistä taidetta käsittelevissä julkaisuissa.

Heikki Hanka on kirjoittanut mm. tästä Ilomantsin evankelisluterilaisesta kirkosta seurakuntahistoriikin "Sadan enkelin kirkko".

Jännitin ensimmäistä taidehistorian luentoa, jossa Heikki oli luennoimassa. Muistan ajatelleeni, että "Tämä on nyt se kuuluisa Heikki, josta kaikki tuntuvat puhuvan". Kului aikaa ensimmäiset opiskeluvuodet, enkä muista, että olisimme varsinaisesti olleet tekemisissä toistemme kanssa kuin vasta vuonna 2013 Keski-Suomen museossa järjestetyn inventointi- ja dokumentointikurssin myötä. Heikki oli yksi kurssin ohjaajista ja osallistui myös dokumentointipäivään, jossa purettiin museossa esillä ollut Valamon luostarin ikoninäyttely ja mitattiin, valokuvattiin ja pakattiin näyttelyn ikonit. Kristillinen taide on näin ollen kulkenut mukanani opinnoissa - ja myöhemmin työelämässä - alusta alkaen.

Inventointi- ja dokumentointikurssi Keski-Suomen museossa 2013.

"En koskaan unohda johtajaa,
joka antoi minulle mahdollisuuden,
kun minulla ei vielä ollut muuta tarjottavaa
kuin positiivinen asenne ja halu oppia."
-Sananlasku-

Ajattelen, että Heikki "huomasi" minut todennäköisesti tuolloin vuonna 2013. Olin ahkera ja innokas opiskelemaan, mutta en pitänyt itsestäni meteliä. Samana vuonna kävimme Heikin kanssa keskustelun, joka oli jälkeenpäin ajateltuna ensimmäinen mentorointikeskustelu. Jäimme eräänä päivänä Heikin kanssa juttelemaan ja hän kyseli minulta lisätietoja taustaopinnoistani ja töistä. Samassa keskustelussa kävi myös ilmi, että eräs toinen yliopiston työntekijä oli "ilmiantanut" Heikille tämän blogini ja keskustelimme siitä ja sen merkityksestä. Muistan olleeni hämmästynyt, että "Tämä on nyt THE Heikki Hanka, joka tietää tietämättäni minusta jotakin, mitä en tiennyt hänen tietävän." Keskustelu tuntui merkitykselliseltä, sillä olin ponnistellut kolme vuotta sen eteen, että ylipäänsä pääsin opiskelemaan taidehistoriaa. Ja nyt sain tukea sellaiselta henkilöltä, joka tuntui opiskelijan näkökulmasta maineensa ja tietotaitonsa vuoksi yliluonnolliselta henkilöltä.

"Yliopisto ei ole mikään sekatavarakauppa."
-Heikki Hanka-

Toinen varsinainen mentorointikeskustelu käytiin siinä vaiheessa, kun minä sain jonkinlaisen "työelämään valmistautumispaniikin". Ajattelin, etten koskaan tulisi saamaan töitä pelkkää taidehistoriaa ja museologiaa opiskelemalla. Tämän vuoksi yritin haalia itselleni "lisätukea" opinnoista ja hain arkistonhallinnan maisteriohjelmaan. Heikki oli nähnyt hakemukseni ja halusi keskustella kanssani. Hän kysyi perusteluja haulleni: "Miten sinun tulevaisuudennäkymät toteutuvat ohjelman kautta?"

Se oli ensimmäinen kerta, kun pysähdyin miettimään, mitä oikeastaan halusin. Kerroin halustani työllistyä museokentälle. Samalla jouduin hieman nolostellen myöntämään, että en minä oikeasti haluaisi kyseiseen maisteriohjelmaan (mutta koin sen järkevänä). Pelkäsin työllistymiseni puolesta, mutta Heikki sanoi tuolloin, että näkee minussa potentiaalia, eikä epäile hetkeäkään, ettenkö saisi museokentältä töitä. Hän yritti huojentaa pelkoani sanomalla, että "Yliopisto ei ole mikään sekatavarakauppa, josta kerätään kaikkea mahdollista. Osa tarvittavasta ammattitaidosta hankitaan työelämässä ja töiden lomassa."

Kirkkodokumentointia Heikin jalanjäljissä.

"Opettaja voi avata oven, mutta sisään on astuttava itse."
-Sananlasku-

Heikin tuki ja kannustus tuntui hyvältä myös siksi, että muistan verranneeni itseäni muihin opiskelijoihin. Oma kiinnostus nimenomaan kristilliseen taiteeseen tuntui vähän vanhanaikaiselta, kun monet muut tuntuivat tutkimusaiheineen olevan enemmän ajan hermolla. Mietin, että oliko ollut tyhmää lukita tutkimusalue jo valmiiksi ennen kuin olin edes päässyt opiskelemaan.

Heikki tuntui kuitenkin näkevän minussa ja tulevaisuudessani jotain, mitä en itse vielä nähnyt. Lopulta minulle kävikin onnellisesti, että pääsin suoraan valmistuttuani töihin ja hyödyntämään kaikkea kartuttamaani osaamista ja intoa käytännön työelämässä.

Suomen sairaalatekniikan päivillä puhumassa sairaalataiteen merkityksestä käytännön esimerkein rakennusprojektien yhteydessä.

"Työpaikka on sellainen millaisen siitä tekee."
-Heikki Hanka-

Vuonna 2020 pääsin nykyiseen työhöni taideasiantuntijaksi Pohjois-Savon hyvinvointialueelle. Kiinteistöhallinnon insinöörimäinen työympäristö oli humanistille aluksi järkytys ja vähän pelottavakin. Muistan ensimmäisenä työpäivänäni viikkopalaverissa miettineeni, että en edes ymmärrä mitä he puhuvat - en ymmärrä näitä lyhenteitä! Olen kuitenkin oppinut tässä moniammatillisessa työyhteisössä enemmän kuin olisin puhtaassa museoympäristössä koskaan voinut oppia. Heikki oli oikeassa: "Osa tarvittavasta ammattitaidosta hankitaan työelämässä." Näin minä kartutin osaamistani muun muassa suorittamalla töiden ohessa Taideyliopiston järjestämän Julkisen taiteen asiantuntijakoulutuksen.

Lavastettu työmaavaatetus; rakennustyömaalle ei tietenkään mennä korkokengissä vaan turvakengissä.

Minulla on koko ajan ollut sama uteliaisuus ja intohimo kulttuuriasioita kohtaan kuin ensimmäisenä opiskeluvuonna. Olen tietoisesti halunnut tehdä kulttuurista näkyvää muun muassa blogin ja Instagramin kautta. Olen myös kiitollinen, että kaikki työnantajat ovat vuosien varrella suhtautuneet tähän näkyvyyden levittämiseen positiivisella tavalla. Olen saanut elää "Hurmioituneena" sosiaalisessa mediassa ilahduttavan näkyvästi.

Tämä asenne myös tiivistää sen, minkä Heikki joskus tässä työelämän varrella tokaisi, että "Työpaikka on sellainen millaisen siitä tekee". Koen, että jokainen voi vaikuttaa siihen, millaisen työilmapiirin ympärillemme luomme ja sillä on iso merkitys arjessa jaksamiseen. Se, autetaanko toisiamme ja yritetäänkö haasteidenkin keskellä nähdä jotain hyvää ja keskittyä positiiviseen sen sijaan, että valittaisimme siitä, mikä kaikki on huonosti.

Heikki on nähnyt minun urapolullani myös ne kaikkein vaikeimmat hetket. Ne ovat kasvattaneet resilienssiä, ja jokainen vastoinkäyminen on lopulta osoittanut, että ilolla pääsee pidemmälle kuin asioista valittamalla. Kaikkeen ei kuitenkaan tarvitse pystyä yksin. Heikki on aina kuunnellut, kun olen apua tarvinnut, mutta arvostan häntä erityisesti siksi, että hän ei sano mitä minä haluan kuulla, vaan hän sanoo sen, mitä minun täytyy kuulla. Hän ei myöskään koskaan ole päättänyt mitään puolestani, vaan ohjaillut kysymyksiä ja keskustelua siten, että olen joutunut tekemään itse omat ratkaisuni.

Suora ja rehellinen puhe ja palaute on aina ollut minulle tärkeää, koska se vie parhaiten elämässä eteenpäin. Kirjoitin opiskeluaikana erään Heikin kanssa käymäni mentorointikeskustelun jälkeen päiväkirjaani, että "Tällaista ohjausta ja kyseenalaistamista juuri tarvitsin!"

"Saat soittaa, mutta en tiedä onko minusta

enää siinä vaiheessa sinulle mitään hyötyä."

-Heikki Hanka-

Soitan Heikille nykyisin yleensä silloin, kun tarvitsen henkistä tukea esimerkiksi ammatilliseen ohjaukseen, luottamustehtäviin, sivutöihin tai kristilliseen taiteeseen liittyviin yhteydenottoihin liittyen. En ole missään vaiheessa kysynyt Heikiltä, että voiko - tai ylipäänsä haluaako - hän olla minun mentorini, sen jälkeen kun valmistuin. Minä vain olen ottanut hänet siihen rooliin, eikä hän ole onneksi ravistellut minua pois. Olisihan hän voinut tehdä niinkin; sanoa, että "nyt on pärjättävä omillaan", kun hän "valmisteli minut maailmalle".

Heikki on kiltisti vastannut puheluihini ympäri maailmaa - missä milloinkin sattuu tutkimusreissuillaan kulkemaan. Tämä osoittaa myös sen hienon ominaisuuden, että Heikki on aina auliisti jakanut toisille tietotaitoaan, eikä niin sanotusti "istunut" sen tiedon päällä ja ominut sitä itselleen, päinvastoin. Hänellä on ollut halu ja tarve tehdä kulttuurista näkyvää ja merkityksellistä, kuten minullakin.

Taisin edellisen kerran soittaa Heikille viime syksynä. Tuolloin Heikki kertoi jäävänsä eläkkeelle ja olin tietenkin itselleni ominaiseen tapaan huolissani ensimmäiseksi itsestäni: Saanko minä silti vielä soittaa sinulle, jos minulle tulee jokin paniikkitilanne ja tarvitsen sinun apua?

Heikin huumorintajusta kertoo vastaus, kun hän sanoi, että "Saat soittaa, mutta en tiedä onko minusta enää siinä vaiheessa sinulle mitään hyötyä." -Kyllä sinusta on.

Kiitos Heikki, kun näit minut - ja monet muut - avasit ovia, jaoit ammattitaitoasi ja ohjasit elämässä eteenpäin. Minä olen saanut ylpeästi kantaa Jyväskylän yliopiston ja Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen viittaa harteillani.

Puhumassa taidehistoriasta ja sen opiskelusta, kulttuuribloggaamisesta ja taideasiantuntijan työstä  Ingmanedu oppilaitoksessa. Kuva: Svetlana Larina Photography.

______________ 

Tämä on tiivistetty kiitospuhe, jonka pidin emeritus professori Heikki Hangan "Elämäni inventoinnit" juhlaseminaarissa. Puheenvuoroni otsikko oli "Ohjaajasta mentoriksi - Heikki Hangan merkitys urapolullani".

Soitin Heikille seminaarin jälkeen kysyäkseni, että saisinko julkaista tekstin myös blogissa. Se, että olen tehnyt omasta työstäni julkista ja näkyvää ei automaattisesti tarkoita sitä, että toiset haluaisivat samanlaista julkisuutta. Tämän vuoksi olen vetänyt myös alusta asti linjan, että työkaverini pysyvät tunnistamattomina ns. ylätason puheessa "kiinteistöhallinnon työkavereina". Nyt halusin pyytää luvan - ja antaa mahdollisuuden myös kieltäytyä - koska kyseessä on koko nimen, ammatin ja organisaation näkyvyys.   

Perustelin pyyntöäni Heikille sillä, että haluaisin kiittää häntä julkisesti siitä, kuinka merkityksellisenä pidän hänen mentorointiaan ja sitä, että "Sinä löysit minut". Hän jatkoi samalla selkeäsanaisella ja suorasukaisella olemuksellaan sanoen: "Et sinä ole koskaan hukassa ollutkaan."

Lause oli lyhyt ja ytimekäs, mutta sisältää minulle paljon symbolisisältöä. Hukassa voi olla niin monella eri tavalla, mutta ajatus siitä, että olen hänelle ollut aina näkyvillä ja olemassa, tuntuu turvaverkolta, jonka läpi ei voi pudota. Se tuntuu tärkeältä etenkin näinä aikoina, kun työelämä on täynnä epävarmuutta.

Vinksahtanut arki

Jyväskylän taidemuseon kesän päänäyttelyissä on raskas pohjavire, vaikka alakerran värit ovat iloisia ja yläkerrassa on muistumia lapsuuden leikkikentiltä. Yläkerran Taidetila Ilmiössä pääsee kuitenkin nollaamaan ajatuksia, leikkimään ja heittäytymään värien ja vinksahdusten maailmaan.

"Nykytaide voi tuntua hämmentävältä ja käsitetaide kummalliselta. Taidetila Ilmiössä voit tutustua nykytaiteen ilmiöihin hauskasti, halaten ja huumorilla, sillä Vinksahtanut arki tarjoaa mahdollisuuden astua lasten kenkiin ja kokea taide toisenlaisten linssien läpi.

Tilassa voit tutustua vinksahtaneeseen olohuoneeseen, jossa arkisetkin esineet ovat saaneet aivan toisenlaisia käyttötarkoituksia. Voit leikkiä matkalaukkuun rakennetulla kodilla, pujahtaa sukkaan nukkumaan tai pukeutua itse osaksi taideteosta. Lisäksi olohuoneessa asustaa näyttelyistä henkiin heränneet Sämppy sekä Mami ja Lillan, jotka toimivat lasten oppaina nykytaiteen maailmassa.

Vinksahtanut arki on syntynyt yhteistyössä Jyväskylän yliopiston taidekasvatuksen ja taidehistorian opiskelijoiden kanssa. Mukana ovat olleet Mari Erho, Jasmiina Eskelinen, Irja Haapakoski, Salla Heiskanen, Maria Karhunen, Anna Khirug, Anneli Kirpu, Lotta Puurula, Miamari Tuominen, Oona Vessman ja ohjaajina Jyväskylän yliopistosta Minttu Koponen, Tarja Pääjoki ja Teija Luukkanen-Hirvikoski. Jyväskylän taidemuseosta mukana ovat olleet harjoittelijat Anneli Tuulaniemi ja Milka Vilkman, ohjaajina Teija Lammi ja Sirpa Turpeinen. Lisäksi mukana on artesaaniopiskelija Mari Laukkanen Gradialta ja Teatterikone."

Vierailin Vinksahtaneen arjen keskellä avajaispäivänä (ja olin tietämättäni värikoodannut asuni sisustukseen), joten vielä mukaan ei ollut ehtinyt paljon osallisuutta. Näyttelytilassa oli kuitenkin jo yksi isä lapsensa kanssa askartelemassa kierrätysmateriaaleista omaa taideteosta, jonka voi laittaa esille tilaan. Jyväskylän taidemuseo on jo vuosien ajan onnistunut osallistamaan kaupunkilaisia museopedagogisiin tapahtumiin. 

Vinksahtanut arki elää taidemuseon näyttelyiden myötä. Syksyllä 2024 tilaan tulee vieläkin lisää väriä ja väreihin liittyviä tehtäviä, kun Anu Tuomisen näyttely asetetaan esille.

Vinksahtanut arki on esillä 19.1.2025 saakka.

Jos olisin menestynyt paremmin

Rovaniemellä vierailu laittoi pohtimaan lukionjälkeistä aikaa ja omaa opintopolkua. Hain ylioppilaskirjoitusten jälkeen Lapin yliopistoon kuvaamataidonopettajaksi. Olen aina tiennyt, että haluaisin olla taiteen kanssa tavalla tai toisella tekemisissä, mutta ainut ammatti, jonka tuolloin yhdistin taiteeseen oli kuvaamataidonopettaja. (Taiteilijan ammattiin en kokenut olevani tarpeeksi lahjakas, eikä minulla ollut siihen sisäistä paloa.)

Jo yläasteella tehtiin opinto-ohjauksen tunneilla erilaisia testejä, että mihin ammatteihin olisi kiinnostusta ja soveltuvuuksia. Silloiselta mol.fi-sivustolta tuli vaihtoehdoiksi tavallisesti: arkkitehti, sisustussuunnittelija, kuvaamataidonopettaja ja tutkija. Arkkitehti oli jossain määrin yksi vaihtoehto, mutta se haave pysähtyi lukion pitkän matematiikan kurssien myötä. Matematiikka oli minulle todella vaikea pala purtavaksi, ja itkua pidätellen meni usein läksyjen tekemiset (miksi minä en ymmärrä tätä?!). Sisustussuunnittelijakin kiehtoi pitkään, mutta halusin kuitenkin olla enemmän kosketuksissa taiteeseen kuin sisustukseen. En tuolloin tiennyt mitä tutkijat tekevät, mutta nimi kuulosti niin tylsältä (mielikuva työhuoneessaan hiljaa istuvasta henkilöstä vailla ihmiskontakteja), että ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kuvaamataidonopettaja. Jotta menestyisin elämässäni, minun pitäisi päästä kuvaamataidonopettajaksi.

Ylioppilasvuoden keväällä hain kuvaamataidonopettajaksi Lapin yliopistoon. Pettymys oli musertava, sillä en päässyt ennakkotehtävillä edes valintakokeisiin saakka. En muista oliko minulla hakuja muihin oppilaitoksiin (mikään ei ainakaan vienyt eteenpäin), joten jäin tyhjän päälle. Minulla ei ollut mitään varasuunnitelmaa. Suurin osa ympärilläni olevista opiskelukavereista pääsi opiskelemaan haluamaansa alaa ja tuntui, että minä jäin yksin. Kirjoituksetkaan eivät olleet menneet niin hyvin kuin olisin toivonut, eivätkä arvosanat tuntuneet kuvaavan sitä osaamista, jota koin omaavani. Häpeä ja alemmuudentunne olivat voimakkaat: Mikä minussa on vikana?

Edessä oli pakollinen välivuosi. Löysin jotain kautta tiedon vuoden mittaisesta (maksullisesta ja silloin kalliilta tuntuvasta) kuvataidelinjasta, jossa opiskeltiin erilaisia kuvataiteen tekniikoita. Siellä oli mahdollista suorittaa myös Taideyliopiston avoimia kursseja, jotka saisi myöhemmin hyväksiluettua kuvaamataidonopettajan koulutusohjelmassa.

Vuosi meni taidetekniikoita opiskellessa ja tuli seuraava kevät. Hain uudelleen Rovaniemelle ja riemu oli valtava, sillä pääsin valintakokeisiin! Selvisin kolmivaiheisesta prosessista läpi vain ensimmäisestä. Yliopiston ovessa olleessa A4:sessa ei lukenut nimeäni, joka olisi vienyt minut eteenpäin. Putosin jälleen korkealta. Taas yksi välivuosi....

En keksinyt muuta reittiä taiteen pariin kuin kotipaikkakunnalla olevan ammattikoulun, silloinen Ingmanin käsi-ja taideteollisuusoppilaitos, nykyinen Ingmanedu. Siellä koulutetaan mm. kuva-artesaaneja, joten ajattelin, että jatkan yrittämistä opiskelemalla taiteen tekniikoita lisää. Hain koulutusohjelmaan, mutta en päässyt sinnekään. Minulle ilmoitettiin, että olen varasijalla. Soittelin loppukesästä aktiivisesti oppilaitokseen ja tilanne oli lopulta se, että minut haluttiin haastatella, sillä varasijalla oli ilmeisesti toinenkin varteenotettava ehdokas.

Olin häkeltynyt, sillä haastattelussa ihmettelyn aiheeksi nousi se, että miksi lukion käynyt henkilö haluaa opiskelemaan ammattikouluun? Kerroin haaveestani ja siihen astisesta "urapolustani", jolloin he tuntuivat ymmärtävän määrätietoisuuteni. Kun sain puhelinsoiton, että minut oli valittu varasijalta mukaan kuva-artesaanin opintoihin, helpotus oli valtava. Nyt saisin hengähtää pari vuotta, sillä lukiopohjalla koulutusohjelma kestäisi 2 vuotta.

Tuossa koulutusohjelmassa elämäni suunta muuttui. Kuva-artesaanin opintoihin sisältyi (sisältyy edelleen) taidehistorian opintoja. TAIDEHISTORIA. Tällainen ala on olemassa kuin taidehistoria! Opettaja oli valloittava, innostava, idearikas ja kannustava. Hän sisällytti taidehistorian opintoihin kuvataiteen tekemistä. Taidehistoriaa voi opiskella myös käsin tekemällä! Rakastin kuva-analyysien kirjoittamista ja sitä, että yhteen teokseen sai uppoutua täysillä. Etsiä siitä merkityksiä: sommitelmasta, väreistä, symboleista ja muodoista. Kaikki tulkinnat tuli perustella. 

Teimme kuvia itse, keskustelimme taiteesta ja teimme museovierailuja. Hurmioiduin, ja käytin kaikki bussimatkat ja useat välitunnit siihen, että luin taiteilijaelämäkertoja, katsoin taiteilijadokumentteja, luin väriteoriaa (Goethe, Albers) ja kahlasin läpi useita taidehistoriaa käsitteleviä kirjoja. Olin löytänyt kutsumukseni.

Kutsumus tarkoitti sitä, että Rovaniemi ja kuvaamataidonopettaja vaihtuivat Jyväksylään ja taidehistorian opintoihin. Rakastuttuani taidehistoriaan hain jo ensimmäisen kuva-artesaanivuoden jälkeen Jyväskylän yliopistoon. Ensimmäinen pääsykoetilanne oli pelottava, enkä menestynyt kovin hyvin. Jäin 30:n pisteen päähän sisäänpääsypisteistä, mutta nyt tiesin millaisia kysymyksiä oli odotettavissa. Pettymys oli iso, mutta tämän myötä syntyi sisäinen palo, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin taidehistoria. Tiesin myös, että taidehistoria olisi vaikea ala päästä opiskelemaan. Muistaakseni ensimmäisellä hakukerralla hakijoita oli 120 ja sisään pääsi 8. Hakijoista otettiin ryhmäkuva ennen koetilanteen alkamista. Muistan, että sanoin kotona hylkäämiskirjeen saatuani, että "Aion hakea sinne niin monta kertaa, että alkavat tunnistaa minut niistä valokuvista!"

Seuraavana keväänä valmistuin kuva-artesaaniksi ja hain uudelleen Jyväskylään. En onnistunut vieläkään, mutta nyt en jäänyt enää kuin kolmen pisteen päähän sisäänpääsypisteistä. Huima kehitys vuodentakaisesta loi uskoa siihen, että "Kyllä minä joskus tuonne pääsen!" Enkä onneksi pudonnut nyt tyhjän päälle, sillä sain olla vuoden töissä.

Kolmannella hakukerralla paineet onnistumisesta olivat valtavat, sillä edellisellä kerralla olin päässyt niin lähelle. Kaivoin aivonystyröistäni aivan kaikki ideat kuva- ja tekstianalyysien tueksi. Kun palautin tehtävät olo oli sellainen, että olin antanut aivan kaiken. Vaikka en nytkään onnistuisi, en olisi osannut antaa tilanteessa yhtään enempää. Aivokapasiteetin käyttämisestä kertonee se, että koetilanteen alkaessa puhelin piti sulkea. Kun lähdin ulos salista, en enää muistanut puhelimen pin-koodia. Puhelin meni lukkoon ja kyseli puk-koodia. Sain puhelimen auki vasta seuraavana päivänä, mutta minun piti luoda uusi pin-koodi. Muistin alkuperäisen pin-koodin vasta parin päivän jälkeen.

Muistan vieläkin sen tunteen, kun postiluukusta oli pudonnut iso valkoinen, PAKSU kirjekuori Jyväskylän yliopiston logolla. Voiko se olla...? Olihan se! Minut oli hyväksytty opiskelemaan taidehistoriaa  huippupisteillä! Rakastin jokaista hetkeä ja kurssia niissä opinnoissa. Olin tehnyt helkkaristi töitä sen eteen, että olin opiskelemassa unelmieni alaa ja osasin olla kiitollinen. Siinä vaiheessa olin tosin "heittänyt hukkaan" neljä vuotta elämästäni. Lukioaikaiset opiskelukaverit alkoivat jo valmistua yliopistoista ja siirtyä työelämään, kun minä vasta aloitin opintoni. Enkä piitannut yhtään. Enää en tuntenut häpeää tai alemmuudentunnetta, vaan puhdasta rakkautta omaa alaa kohtaan. Tämä sama rakkaus jatkuu edelleen. Minussa ei ole mitään vikaa!

• Jos olisin menestynyt paremmin Rovaniemellä lukion jälkeen, olisin kenties kuvaamataidonopettaja. Olisin kuvaamataidonopettaja siksi, etten tiennyt hakiessani muista minulle sopivista vaihtoehdoista.
• Jos olisin menestynyt paremmin, olisin ammatissa, jonka "yhteiskunta olisi minulle tehokkuusnäkökulmasta valinnut".
• Jos olisin menestynyt paremmin, olisin kenties "tyytynyt siihen".
• Jos olisin menestynyt paremmin, en olisi saanut luotua niin monipuolista koulutuksen tuomaa ammattitaitoa, joka minulla tänä päivänä on.
• Jos olisin menestynyt paremmin, minulla ei olisi samanlaista laajaa ammatillista verkostoa ympärilläni. Tuo  verkosto tukee minua nykyisin niin vahvasti, että välillä tulee sellainen lapsenomainen usko siihen, että "voin tehdä mitä vain, eikä minuun satu". Ja silloin kun epäröin, on ympärillä niitä, jotka sanovat asiat suoraan ja potkivat eteenpäin.
• Jos olisin menestynyt paremmin, vastoinkäymiset eivät olisi vahvistaneet resilienssiäni ja kasvattaneet sisukkuutta. Halua näyttää, että minusta on tähän.

Ps. näin jälkikäteen huomaan, että se yläasteella tylsältä kuulostanut tutkija olisi ollut kuitenkin eniten minun opintopolkuani tukenut vaihtoehto. 

Silti en muuttaisi opintopolultani mitään. Löysin yhteiskunnan vaatimuksia hitaammin oman kiinnostukseni, mutta väitän, että olen tyytyväisempi ja varmempi veronmaksaja tälle yhteiskunnalle näin, kuin jos olisin kulkenut sen yläasteella ja lukiossa suunnittelemani suoran reitin.

Aiempia opinto- ja urapolkuun liittyviä postauksia löydätte täältä:

• 9 vuotta sitten
• Arvosanat eivät kerro siitä kuka oikeasti olet
• Unelmista totta
• Taidehistorian vaikeuksia
• Vuosi paketissa
• Käsitettävä taidehistoria
• Opiskelijasta työntekijäksi
• Uteliaisuus palkitsee
• Tutkimusavustajan viimeiset metrit
• Taidehistorian maisteri
• Maisterista museotädiksi
• Taideasiantuntijan ensiaskeleet

Ja hei! Blogin vierailijamittari on pyörähtänyt yli miljoonan!
Kiitos, kun seuraatte ja kuljette mukana.

Taidehistorioitsija työelämässä

Kävin Jyväskylän yliopistossa puhumassa opiskelijoille taidehistorioitsijan työllistymisestä. Alumni-illan paneelikeskustelua juonsi Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen apulaisprofessori Tuuli Lähdesmäki. Kanssani keskustelemassa olivat valokuvausyrittäjä Petteri Kivimäki ja Museoviraston kehittämisjohtaja Ulla Salmela (etäyhteyden kautta). Kaikki olemme valmistuneet Jyväskylästä taidehistorian oppiaineesta.

Kuva: Teija Luukkanen-Hirvikoski.

Ilta oli minulle inspiroiva; kuulla Petterin ja Ullan urapoluista. Siitä kuinka monipuolisella tavalla kulttuurikentälle voi työllistyä. Huomasin, että allekirjoitimme paljon samanlaisia ajatuksia mm. verkostoitumisen ja oman osaamisen esille tuomisen tärkeydestä työllistymisessä. Sattumillakin on ollut osansa urapoluilla. Saimme etukäteen pohdittavaksi kysymyksiä, joiden kautta kirjoitan nyt auki omaa polkuani:

Jorma Hautala: Lämmin horisontti, 1983, seinämaalaus. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Kerro lyhyesti nykyisestä työtehtävästäsi?

Toimin taideasiantuntijana Kuopion yliopistollisessa sairaalassa (KYS), Kiinteistöhallinnon yksikössä. Vastuullani on Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma (noin 1300 teosta) ja siihen liittyvä kokoelmatoiminta. Koordinoin myös peruskorjaus- ja uudisrakennushankkeisiin liittyviä taideasioita sekä tilamuuttoihin sisältyviä taidemuuttoja. Lisäksi vastaan KYSin Kulttuurihyvinvointityöryhmän toimintaan sisältyvästä vaihtuvasta näyttelytoiminnasta. Arjen perustyö koostuu pääasiassa sähköposteihin vastaamisesta, kokousten valmisteluista, muistioiden ja sopimusten laatimisesta sekä erilaisten asioiden selvittämisestä. Teen jonkin verran yhteistyötä oman yksikön työntekijöiden kanssa (mm. projekti-, LVI-, sähkö-, rakennus- ja kiinteistöinsinöörit, sisäilma- ja laitehallinta-asiantuntijat sekä projektikoordinaattorit), mutta pääasiassa työ on hyvin itsenäistä. Olen paljon yhteydessä myös mm. taiteilijoihin ja sisustusarkkitehteihin. Sairaalassa toimii KYS taidetoimikunta, KYS Uudistuu taidetyöryhmä sekä Kulttuurihyvinvointityöryhmä, joiden toiminnassa olen mukana ja valmistelemassa asioita. Tiivistetysti voisi sanoa, että kaikki sairaalan taideasiat liittyvät tavalla tai toisella minuun.

Samuli Naamanka: Älyn humaani valo, 2019, graafinen betoni.

Millainen elämänpolku on johdattanut sinut nykyiseen työhösi?

Ajattelen urapolkuni alkaneen jo kuva-artesaanin opinnoista Ingmanin käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa (nyk. Ingmanedu). Siellä pääsin tutustumaan ensimmäisen kerran taidehistorian oppiaineeseen. Taidehistorian opettaja oli aivan mielettömän ihana, inspiroiva ja idearikas, joka sai innostettua aiheen pariin. Erään kuva-analyysitehtävän palautteessa opettaja oli kirjoittanut viestinsä viimeiseksi lauseeksi: "Oletko koskaan ajatellut taidehistorian opintoja?" En ollut, mutta siitä se ajatus sitten lähti. (Minulla on edelleen tallessa tuo paperilappu.) Pyrin Jyväskylään kolmesti ennen kuin pääsin sisään. Luulen, että koetilannejännitys vaikeutti osittain pääsykoetilanteita, mutta kolmas kerta toden sanoi.

Kuva-artesaanin koulutusohjelmaan kuului myös työssäoppimisjakso. Edellä mainittu taidehistorian opettaja vei ryhmämme tutustumiskäynnille Suomen ortodoksiseen kirkkomuseoon (nyk. RIISA), jolloin ihastuin ikonitaiteeseen. Kävin kysymässä työssäoppimispaikkaa museosta ja pääsin valokuvaaman kokoelmien esineitä. Ikoneita, sakraaliesineitä ja kirkkotekstiileitä valokuvatessa minulle karttui samalla tietoa kokoelmista, sillä tutkija ja tekstiilikonservaattori jakoivat paljon ns. hiljaista tietoa.

Kyseinen työssäoppimisjakso mahdollisti myöhemmät kesä- ja projektityöt ortodoksisessa kirkkomuseossa. Nämä puolestaan mahdollistivat sen, että pääsin suoraan taidehistorioitsijaksi valmistuttuani töihin RIISAan. Vastasin ikoni- ja sakraaliesineistä, kirjoitin artikkeleita, annoin asiantuntijalausuntoja, toimin näyttelyoppaana ja valokuvaajana. Kokoelmat ovat ainutlaatuiset ja tunnen olevani etuoikeutettu saatuani työskennellä niiden parissa. Työn mukana tuli myös korvaamaton yhteistyöverkosto.

Koin olevani hyvä työssäni RIISAn amanuenssina ja tiedonjano oli jatkuvaa. Halusin oppia ja tietää lisää. Ja mikä parasta: tietoa jaettiin ja sitä hyödynnettiin yhdessä. Jokainen toi arkeen oman ammattitaitonsa, josta koostui se kokonaisammattitaito, joka ortodoksisen kulttuuriperinnön säilyttämiseen tarvitaan.

Henkisesti vaikea tilanne syntyi syksyllä 2020, kun KYS ilmoitti etsivänsä joukkoonsa taideasiantuntijaa. Työnkuva kuulosti äärimmäisen mielenkiintoiselta, sillä siihen sisältyi paljon tutun kokoelmatyön lisäksi nykytaidetta ja rakennushankkeita. Olin blogin kautta pitänyt ns. "jalkaa oven välissä" kristillisen taiteen lisäksi myös nykytaidekentälle. Tunsin kouluttautuneeni nimenomaan RIISAn kokoelmia varten ja ammattitaito oli asioiden suhteen korkealla (näin uskallan sanoa). Olin kuitenkin jo vuosien ajan ehtinyt nähdä ja tottua siihen mitä museoiden työ käytännössä oli. Tiesin, että KYSin taideasiantuntijan tehtävähaku oli ainutlaatuinen, sillä näihin tehtäviin ei ole kovin usein paikkoja avoinna (toistaiseksi!). 

Olin jo aiemmin amanuenssin tehtävässä mielessäni päättänyt, että jos joskus siirryn tehtävästäni jonnekin toisaalle, se ei todennäköisesti olisi museokenttä, vaan jotain mistä en vielä tiennyt. Ja kun sairaalan taideasiantuntijan paikka tuli haettavaksi tiesin, että tämä oli nyt se jotain mistä en silloin tiennyt.  Päätin kokeilla tuuriani, ja tässä sitä nyt ollaan. En kuitenkaan koe, että aiempi ammattitaitoni ortodoksisen kirkkotaiteen parissa olisi millään lailla hukkaan heitettyä ammattitaitoa.

Kenttätöissä valokuvaamassa Savonlinnan ortodoksista kirkkoa 2020.

Millaiset asiat ovat ajankohtaisia työssäsi juuri nyt?

• Taidekokoelmaohjelman viimeistely. Eli ohjenuora sille, kuinka sairaalan taidekokoelmaa kartutetaan, hoidetaan, otetaan lahjoituksia ja talletuksia vastaan ja tehdään kokoelmapoistoja.
• KYS Uusi Sydän rakennusprojektiin sisältyvien taidehankintojen asennus mm. eri kerrosten  potilashuoneisiin.
• Ensi vuonna käynnistyvän Psykiatriatalon rakennussprojektiin sisältyvät taiteilijavalinnat.
• Itä-Suomen yliopiston Tietojenkäsittelytieteen laitoksen kanssa tehtävä yhteistyö liittyen osallistavaan taidepeliin. Taidepeli toteutetaan Kuntoutuksen päiväosaston käyttöön.
• Tarinaharjun sairaalamuseon kokoelmanhallinta.
• Osastojen muuttoihin sisältyvät taidemuutot.
• Yksittäisten yksiköiden lahjoitusvarojen hyödyntäminen taidehankintoihin ja niihin liittyvien asioiden koordinointi.
• Erilaiset sopimusasiat ovat jatkuvasti ajankohtaisia.

Mitkä opiskeluaikana opitut asiat tai taidot ovat sellaisia, joista on ollut sinulle hyötyä työelämässä kaikkein eniten?

• Taidehistoriallisen kuvaston opettelusta on ollut itselleni todella paljon hyötyä sekä työssä että vapaa-ajalla. Kun päähän on koodattu kuvapankki, se on mielestäni taidehistorioitsijan perustyökalu, jonka pohjalta on hyvä tulkita minkä ajan taidetta tahansa.
• Taustatiedon etsimisen tärkeys. Eli kuinka lähteä tutkimaan tai lähestymään aihetta, josta en vielä tiedä mitään. Vaikka kuinka kouluttautuu, työelämä heittää aina jossain vaiheessa eteen uudenlaisia tilanteita ja asioita. Myös kriittinen kuvanlukutaito ja ylipäänsä kriittinen ajattelu ovat tärkeitä taitoja.
• Itsensä ilmaisu sekä suullisesti että kirjallisesti, ja omien näkökulmien perustelu. Ne ovat olleet tärkeitä taitoja sekä työtehtävissä että vuorovaikutustilanteissa. Työelämä perustuu vuorovaikutukseen.
• Yksittäisistä kursseista on ollut paljon hyötyä. Esimerkiksi valinnainen erikoiskurssi tutkimuskentältä, jossa tehtiin käytännön esineinventointia. Tämän kurssin pitäisi kuulua mielestäni pakollisena kaikille taidehistorioitsijoille, sillä se on hyvä työllistäjä. Samoin kuin rakennushistoriaselvitysten laatiminen. Näitä taitoja tarvitsee yllättävän monessa paikassa ja niissä on ns. keikkatyön mahdollisuuksia.

Valamon luostarin ikoninäyttelyn inventointiprojekti Keski-Suomen museossa 2013. Valinnainen taidehistorian erikoiskurssi.

Työelämä muuttuu jatkuvasti. Millaisia muutoksia tunnistat työelämässä oman kokemuksen kautta?

Monialaista osaamista arvostetaan koko ajan enemmän. Varsinaisen koulutuksen lisäksi työelämässä halutaan mahdollisuuksien mukaan hyödyntää myös työntekijöiden muita ominaisuuksia: mielenkiinnon kohteita ja erityistaitoja. Jos nämä valjastetaan yhteen oikealla tavalla, lopputuloksesta hyötyy mielestäni sekä työntekijä että työnantaja.

Jos voisit lisätä omaan osaamiseesi jonkin uuden taidon, jota koet tarvitsevasi tällä hetkellä työelämässä, niin mikä se olisi?

Markkinointi- ja talousosaaminen. Markkinointiosaamisesta on nykypäivänä hyötyä miltei työssä kuin työssä. Talousosaamisen vahvistaminen kaikenlaisten budjettiasioiden yhteydessä on tullut tämän uuden työn myötä tutuksi. Molemmat ovat sellaisia, joita tulee opeteltua työn yhteydessä.

Tulevaisuuden tutkijat listaavat taitoja, joita heidän mukaansa työelämä vaatii: luovuus, teknologiataidot, vuorovaikutus- ja ryhmätyötaidot, oppimistaidot, medialukutaito, esiintymistaito, kulttuuriosaaminen, empatia, itsetuntemus, yrittäjyystaidot.
Millaisia ajatuksia tällaiset taitonäkymät herättävät?

Allekirjoitan kaikkien listattujen asioiden tärkeyden. Mainitsinkin aiemmin, että työelämään halutaan moniosaajia. Itse pidän tärkeimpinä taitoina itsetuntemusta, empatiaa, vuorovaikutus- ja ryhmätyötaitoja. Nämä ovat sellaisia taitoja, joissa työntekijän pitää mennä itseensä syvällisemmin ja pohtia sekä omaa että toisten toimintaa.

Ajattelen, että mm. luovuus, teknologiataidot, medialukutaito ja yrittäjyystaidot ovat sellaisia "ulkoisia taitoja", joita voi helpommin opetella löytämään ja hyödyntämään kuin minuuteen ja siihen sisältyviä taitoja.

Työelämä on lähtökohtaisesti aina itsetuntemusta, vuorovaikutusta ja ryhmätyötaitoja. Olen itse avoin ja pyrin sanoittamaan ajatukseni ja tunteeni myös muille. Joillekin tämä on vaikeaa (ymmärrän, tämä ei ole tyypillistä käytöstä suomalaisessa yhteiskunnassa), mutta kukaan ei voi lukea toisen ajatuksia ja tunteita pääkopan läpi. Vuorovaikutustilanteissa ajatusten ja tunteiden sanoittaminen on ensiarvoisen tärkeää. Toiselle pitää pystyä kertomaan esimerkiksi oman huumorin rajoista tai siitä, jos toinen käyttäytyy tavalla tai toisella väärin. Kiittäminen ja anteeksi pyytäminen ovat myös hyviä sanoja arjessa. Mielestäni työyhteisön toimivuus ja hyvinvointi on samanlaista ihmissuhteiden ylläpitoa kuin ystävyys- tai parisuhde.

Nämä taidot ovat mielestäni vaikeimpia oppia ja omaksua, sillä noissa tilanteissa joutuu asettamaan itsensä haavoittuvaksi, myöntämään kenties olleensa väärässä, sietämään nolostumista tai epävarmuutta. Mutta helpottava faktatieto: me kaikki tunnemme välillä tismalleen samoja tunteita. Teknologia- ja medialukutaitoa voi opetella järjellä, mutta itsetuntemus, empatia, vuorovaikutus- ja ryhmätyötaidot vaativat tunteiden käsittelyä.

Kerron käytännön esimerkin. Uuden työn myötä hyppäsin pienestä työyhteisöstä yli kahdenkymmenen henkilön yksikköön, joten ymmärrettävästi vuorovaikutustaidot joutuivat testiin. Koen tavallisesti olevani hyvä ihmisten kanssa, lukevani tilanteita hyvin ja omaavani hyvät vuorovaikutustaidot. Nyt jouduin kuitenkin ensimmäistä kertaa työelämässä myöntämään itselleni, että en osannut lukea uutta työkaveriani ja hänen persoonaansa lainkaan. Luin häntä ajoittain väärin, en osannut olla oma itseni, ja hänen olemuksestaan lukemani itsevarmuus söi omaa itsevarmuuttani. Näiden väärinymmärrysten yhteisvaikutuksesta oloni oli epävarma, ja työkaveristani alkoi tulla mielessäni pelottava. Enkä tarkoita fyysisesti pelottava, vaan tilanteiden epävarmuus sai oloni pelokkaaksi.

Huomattuani tämän ajatussuunnan päätin, että minun on pakko ottaa asia puheeksi, sillä se alkoi vaikuttaa hiljalleen työssäolemiseni arkeen. Nämä ovat asioita, joita ei mielestäni pitäisi huudella koko työyhteisön kuullen, vaan käsitellä tilanne kohdehenkilön kanssa. Uskalsin avata suuni erään toisen keskustelun yhteydessä, jossa oli minun ja työkaverini lisäksi myös kolmas työntekijä. Jossain mielessä se kolmas tilanteessa ollut henkilö oli eräänlainen turvahenkilö, sillä hänen olemustaan ja persoonaansa olin jo oppinut lukemaan ja tulkitsemaan. 

Kerroin työkaverilleni, että hän vaikuttaa minusta pelottavalta. Selvensin, että pelottavuus ei ole fyysistä vaan liittyy väärinymmärryksiin, ja sen myötä omaan epämukavaan olotilaani. Kerroin myös, että tiedostan tilanteen olevan väliaikainen ja johtuvan siitä, etten osaa tulkita ja lukea hänen persoonaansa. Sanoin, että uskon tilanteen ajan kanssa hälvenevän, kun alamme oppia tuntemaan toisiamme paremmin.

Ja näin tapahtuikin. Olo oli "tunnustuksen" jälkeen helpottunut. Enää tilanteet eivät olleet mielessäni kummittelevia möykkyjä, ja aloin suhtautua työkaveriini rennommin. En yrittänyt luokitella häntä mihinkään mielessäni jo olevaan käyttäytymismallien lokeroon (joihin hän ei tuntunut sopivan), vaan aloin tietoisesti opetella hänen persoonaansa ja olemustaan puhtaalta pöydältä. Tämä tuntui aluksi haastavalta, mutta kannatti. Koen, että tuon keskustelutilanteen jälkeen pääsimme paremmin ns. samalle aaltopituudelle ja epävarmuuteni katosi. 

Joten ottakaa työyhteisössä esille vaikeitakin asioita ja käsitelkää ne. Asioiden ei aina tarvitse olla suuria, mutta jos niistä ei puhu, ne kasvavat suuriksi. Tärkeää on myös ymmärtää se, kuinka tuoda asioita esille. Syyttäminen ja syyllistäminen ei ole oikea tie. Ihmissuhteet ovat työelämässäkin vuorovaikutusta. Vaikka mielellämme katsomme asioita vain omasta näkökulmastamme käsin, pitää muistaa, että samalla tavalla se toinen katsoo samaa asiaa: omasta näkökulmastaan käsin. Voimme katsoa tismalleen samaa asiaa ja tulkita sen täysin eri lailla. Tämän jälkeen pitää pohtia, miksi me näemme saman asian eri tavoin ja kuinka pääsisimme kenties lähemmäs samanlaista näkökulmaa. Aina ei tietenkään tarvitse olla samaa mieltä, mutta olisi hyvä ymmärtää syyt molempien erilaisille näkemyksille. 

Mari Arvisen viidakkoaiheinen maalaus Lastenkirurgian poliklinikalla. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma. 

Millaisia tulevaisuuden taiteen- ja kulttuurialan ammattitehtäviä visioit?

Omasta näkökulmastani koen, että sosiaali- ja terveydenhuollon parissa on tulevaisuudessa enemmänkin käyttöä kulttuurialan ammatttilaisille. Kansainvälisesti on kasvava kiinnostus kulttuurin vaikutuksista terveyteen ja hyvinvointiin. Tässä tarvitaan kulttuurialan ammattilaisia.

Millaisia vinkkejä annat taidehistorian opiskelijoille työelämän näkökulmasta?

• Kulttuurikentälle on mielestäni vaikea työllistyä ja kilpailua on paikkakunnasta riippuen paljon. Tämän vuoksi kannustan tuomaan omaa osaamista ja kiinnostuksen kohteita esille. Some on näppärä ympäristö, sillä museot ja kulttuuritoimijat hyödyntävät mm. Facebookia ja Instagramia. Seuratkaa kulttuurikenttää, mitä siellä tapahtuu ja osallistukaa keskusteluun, jos siihen on mahdollisuus.
• Omaa osaamistaan ja persoonaa kannattaa brändätä. Minulle blogi on ollut mainio keino verkostoitumiseen ja oman osaamisen esille tuomiseen. Petteri Kivimäki antoi hyvän vinkin myös kuvallisen portfolion ja CV:n tekemisestä. Olkaa luovia, niin erotutte joukosta.
• Olkaa rohkeita tekemään erilaisia sivuaine- ja kurssivalintoja. Itse tosin suoritin yliopiston hyvin turvallisella yhdistelmällä: pääaineena taidehistoria, sivuaineina museologia ja etnologia. Koin saaneeni kuitenkin yliopistosta sen mitä lähdin sieltä hakemaan, mutta ihaillen seurasin silloisen opiskelukaverini taidehistorian yhdistämistä esimerkiksi psykologiaan.
• Ainevalintayhdistelmistä huolimatta koen, että kukaan ei ole koskaan työelämässä täysin valmis. Aina tarvitaan jonkinlaisia kursseja tai kouluttautumista.
• Harrastuksista voi olla tavalla tai toisella hyötyä työelämänkin kannalta. Minä olen esimerkiksi myynyt ottamiani kuvia esimerkiksi museoille, sanoma- ja aikakauslehdille sekä yksittäisille toimijoille. 
• Verkostoitukaa rohkeasti ja matalalla kynnyksellä. Jokainen työharjoittelu, haastattelu tai kurssin myötä saatu kontakti on potentiaalinen askel kohti työelämää. Aina kun olette yhteydessä toiseen henkilöön, luotte muistijäljen. Käyttäkää sitä hyväksenne, sillä verkostoituminen ei tarkoita sitä (niin kuin itse joskus ajattelin), että toisen henkilön kanssa pitää olla vähintään vakituinen työkaveri tai tehdä muuten töitä yhdessä ennen kuin uskaltaa sanoa verkostoituneensa. LinkedIn-profiilin luominen on suositeltavaa, vaikka kulttuuripuolella sen hyödyntäminen ei olekaan (vielä) niin aktiivista kuin joillain muilla aloilla.

Olen ylpeästi ponnistanut työelämään Musiikin, taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitokselta. Kiitos kaikki ohjaajat, luennoitsijat, mentorit ja esikuvat! Opiskeluaika meni nopeasti ja nautin joka hetkestä. Voisin tulla joskus uudelleen, ikään kuin kertauskurssille....?

Kuva: Helmi Mähönen.

Ja lopuksi: jos haluat aiheeseen liittyen lisätietoa, vinkkejä tai muuten vain kommentoida, jätä viestisi alla olevaan kommenttikenttään tai lähetä minulle sähköpostia: hurmioitunut@gmail.com

Loputon kirkkonälkä

Petäjäveden vanha kirkko.

Tämä seuraava teksti, johon teidät johdattelen, on kopioitu Kotimaa-lehden numerosta 13.3.2020. Kirkko&minä -osiossa ajatuksiaan kirkosta kertoi Jyväskylän yliopiston Musiikin, taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen johtaja, professori Heikki Hanka, Virpi Kirves-Torvisen haastattelemana. 

Heikki Hanka kertoo marttyyreistä Santo Stefano Rotondo-kirkossa Roomassa 2013.

Opiskellessani taidehistoriaa Jyväskylässä, Heikki toimi graduohjaajanani, kun kirjoitin 2000-luvun luterilaisten kirkkojen alttaritaulujen taiteilijavalinnoista. Olin kiinnostunut sekä luterilaisesta että ortodoksisesta kirkkotaiteesta jo ennen yliopistoon pääsyäni. Huomasin pian, ettei kirkkotaide (ja laajemmin kristillinen taide) ollut ehkä se kaikkein mediaseksikkäin tutkimusalue. Monet opiskelukaverit ohjautuivat rakennetun kulttuurin, kulttuuriympäristöjen, kaupunkitutkimuksen ja urbaanin katutaiteen aloille. Eikä tämä nyt tarkoita sitä, että kaikkien tulisikaan tutkia samoja asioita. Minusta on ollut ihana seurata opiskelukavereiden menestymistä omilla aloillaan. Kaikilla on intohimo omaa tutkimusaluetta kohtaan joka vie meitä eteenpäin.

Siilinjärven kirkko.

Pyhän profeetta Elian kirkko, Ilomantsi.

Huomaan kuitenkin edelleen aika ajoin joutuvani perustelemaan ja "selittelemään" omaa tutkimus- ja työkenttääni toisella tavalla kuin muut. Koska uskonto, uskonnollisuus ja kirkko. En heille, jotka jollain lailla ovat itsekin tekemisissä kristillisen kulttuurin parissa, mutta ulkopuolisille ja puolitutuille. Henkilöille, jotka eivät ymmärrä mitä kulttuurintutkimus (ja taidehistoria) on, riippumatta siitä puhutaanko kaupunkikulttuurista vai kristillisestä kulttuurista. Mutta vallitsevassa maallistuneessa yhteiskunnassa kaikki kristilliseen kulttuuriin viittaava ymmärretään jotenkin tahallaan väärin. Tiedätte mitä tarkoitan? Kuvitellaan, että minä museotyöläisenä kuljen ovelta ovelle Raamattu kädessä. Noh, tämä oli kärjistetty esimerkki, mutta ne ennakkoluulot heijastuvat keskustelukumppanin silmistä yleensä sen jälkeen, kun kerron missä olen töissä. Ortodoksinen kirkkomuseo? Kun keskustelukumppani ei todennäköisesti ymmärrä luterilaisuudestakaan tuon taivaallista, ortodoksinen kirkko(museo) se vasta pelottavalta kuulostaakin!

"Sadan enkelin kirkko", Ilomantsi.

Kristuksen kirkastumisen kirkko, Valamon luostari.

Yleensä riippuu paljon tilanteesta (ja ajankäytöstä) kuinka paljon työstäni kerron. Välillä on helpompi kertoa olevansa töissä ympäripyöreästi "kulttuurikentällä", kuin alkaa käydä sitä puuduttavaa tunnustelukeskustelua:

- Mitäs sinä teet työksesi?

- Olen töissä museossa.

- Ai siinä Kuopion museossa? Siinä mammuttimuseossa?

- En, kun olen.....

- Niin siis olet taidemuseossa! (ja hän riemuitsee siitä, että luulee tietävänsä työpaikastani jotain)

- En, kun olen töissä Riisassa, ortodoksisessa kirkkomuseossa.

- *hiljaisuus* (ja mahdollisia vaivaannuttavia katseita, kun hän miettii kuinka jatkaa keskustelua)

- Vastaan kokoelmien ikoneista ja esineistä, ja kerron esimerkiksi asiakkaille heidän omistamistaan ikoneista. Me tehdään näyttelyitä.... *(ja tähän lisään jotain ajankohtaisia juttuja)*.

Nämä ovat niitä vähän ärsyttäviä keskusteluja, kun haluaisi vain huutaa, että "Mulla on maailman upein ammatti! Käsitätkö, että saan olla tekemisissä ihan mielettömien esineiden kanssa, joihin liittyy taidehistoriaa, kulttuurihistoriaa, sotahistoriaa, keisarillisia lahjoja ja toisaalta ihan uskomattomia yksityishenkilöiden selviytymistarinoita!" Mutta se kaikki jää kertomatta, jos vastapuoli pysäyttää keskustelun ennakkoluuloihin uskonnosta, uskonnollisuudesta ja kirkosta. On toki iloisia poikkeuksiakin, joiden myötä syntyy oikeasti mielenkiintoisia keskusteluja. 

Pyhän Kolminaisuuden tsasouna, Alapitkä, Lapinlahti.

Kristuksen Ylösnousemuksen kirkko, Jyväskylä.

Tämän vuoksi olin iloinen tästä seuraavasta Heikki Hangan haastattelusta. Tekstistä paistaa intohimo ja kiinnostus kirkkoja kohtaan kokonaisuuksina; historiallisina ja tutkimuksellisina aarreaittoina kritiikkiä unohtamatta:

LOPUTON KIRKKONÄLKÄ, Kotimaa 13.3.2020: 

"Lapsuudessani ja nuoruudessani yhtenäiskulttuuri oli vallitsevaa ja siihen kuului kirkon läsnäolo. En ole ottanut kirkon oppeja ja sen traditiota sellaisenaan vastaan ja kriittinen asenteeni jo nuoresta on ylläpitänyt kiinnostustani.

Urani alkuaikoina menin Korpilahden kirkkoon tutkimaan Wilho Sjöströmin alttaritaulua. Sen piti olla sivujuonne, mutta siitä tuli melkein urani mittainen rupeama." 

Wilho Sjöströmin alttaritaulu, Korpilahden kirkko. Kuva: täältä.

"Alttaritaulussa on lämmin yömaisema ja kansaa lähestyvä Kristus. Sen maalaamisen aikaan vuonna 1904 yhteiskunta oli kiristymässä. Suurlakko ja kansalaissota olivat vasta edessä. Jälkikäteen ajateltuna alttaritaulu kertoo enemmänkin omasta ajastaan.

Melkein mitä tahansa olen tutkinut, olen säännönmukaisesti törmännyt Korpilahteen. Opiskelijana oli äärimmäisen valaiseva kokemus oivaltaa, ettei Suomessa ole pikkupitäjää ilman kirkkojen kautta avautuvaa taidekulttuuria. Sitä ei oikein ymmärretä vieläkään."

Hugo Simberg: Haavoittunut enkeli, Tampereen tuomiokirkko.

"Olenkin teroittanut urani aikana lähinäkemistä. Jos ihminen ei osaa kiinnittää huomiota lähellä oleviin asioihin, hän ei osaa ladata niihin myöskään arvoa tai pitää niistä huolta.

Tein väitöstyöni 1997 Carl Fredrik Blomista murrosajan maalarina. Blom maalasi esimerkiksi nykyisin Korpilahden kirkon parvelle sijoitetun alkuperäisen alttaritaulun Getsemane sekä parvireunojen profeetat, apostolit ja pyhät vaimot. Raamatun historian läsnäolo kirkkotilassa lämmittää mieltä.

Pääsin tutkimaan kirkon maalipintoja ja rakenteita 1990-luvun lopussa. Saatoin auttaa myös arkkitehteja Jussi Kantosta ja Tuija Ilvestä kesäkuussa 2018 valmistuneen peruskorjauksen yhteydessä tarjoamalla asiantuntemustani. Olen oikein tyytyväinen peruskorjaukseen ja sen Alvar Aalto-näkökulmaan: kirkosta tuli harmoninen ja rauhallinen. Aallon interiööri on yksi kirkon hienouksista."

Uudenkaupungin vanha kirkko.

"Kirkot ovat äärimmäisen hienoja koko inhimillisen kokemuksemme repertuaarissa. Tutustuessani kirkkoihin minulle on tullut loputon nälkä. Haluan nähdä lisää, sekä uutta että vanhaa tai sellaista, joka haastaa vanhoja käsityksiä. Paras kirkko on jokainen uusi kirkko, jossa en ole vielä ollut. Avaan kirkon oven lapsen hämmästyksellä. On suunnaton pettymys, jos kirkon ovi onkin lukossa."

Kuutti Lavonen, Tyrvään Pyhän Olavin kirkon maalaukset, Sastamala.

"Puhuttelevinta kirkkotaide on silloin, jos jokin tutkimani asia avautuu sen kautta. Se on kuin virtapiiri, jossa sähkö kulkee koko prosessin läpi. Toivoisin kirkkokulttuurin säilyttämisessä hallittua eteenpäinmenoa. On asioita, jotka muuttuvat ja jotka eivät muutu. Unelmieni kirkossa olisi historiallista kerrostuneisuutta."

Pyhän Mikaelin kirkko, Pälkäne.

Tuo Heikin kirkkonälkä on tarttunut myös minuun. Ei ole väliä minkä uskontokunnan pyhä rakennus on kyseessä, jokainen on yhtä mielenkiintoinen. Jokainen kertoo sen ympärillä olevasta kulttuurista paljon. Tärkeintä on, että haluaa nähdä ja katsoa.

Mysteeritekstiili

On tästä jo joitain viikkoja aikaa, kun työkaverini tuli sanomaan, että RIISAan saapui kaksi miestä Petäjävedeltä. Toisella kuulema pitkä parta ja... Työkaverini ei ehtinyt sanoa lausettaan edes loppuun, kun jo huudahdin Seppo! ja kiiruhdin tervehtimään. 

Te muistatte minun inventointiprojektini Petäjäveden seurakunnassa viime syksynä. Olipa mukava nähdä kirkkoherra Seppo Ojalaa uudelleen ja kuulla kuulumisia. Petäjäveden seurakunta remontoi uutta kirkkoa (1879) ja osa remonttibudjetista käytetään taiteeseen (HIENOA). Tämän vuoksi he olivat tulleet katsomaan meidän Faces of Christ -näyttelyämme.

Sepon vierailusta muistui mieleeni, että unohdin silloin projektin tiimellyksessä esitellä teille erään mysteeriteksiilin. Kuten ehkä muistatte, projektin myötä löytyi kaikkea jännittävää.  

Uuden kirkon esineinventoinnissa tuli vastaan tällainen tekstiili:

Kyselin seurakunnan henkilökunnalta josko joku tietäisi tästä enemmän, mutta kukaan ei osannut sanoa mikä tai mistä se on. Kuvio oli selvästi ollut osa kokonaisuutta, mutta en tiennyt mitä. Tekstiilin korkeus on 53 cm ja leveys noin metrin. Kysyin Sepolta luvan ja sain viedä tekstiilipalan yliopistolle tutkittavaksi. Kukaan yliopistollakaan ei suoralta kädeltä osannut sanoa mikä se on ollut. Yksi osasi kertoa kirjontatekniikoista ja toinen ajoitti sen tyylin perusteella 1920-luvulle. Ajoitus paljastui myöhemmin oikeaksi.

Toinen ohjaajistani huomasi tekstiilissä jotain tuttua ja alkoi selvittää valokuva-arkistoa. Pienen etsinnän jälkeen kävi ilmi, että Jyväskylän kaupunkiseurakunnassa on samanlainen, mutta kokonainen tekstiili:

Jyväskylän kaupunkiseurakunta. Kuva täältä.

Kyseessä on siis osa antependiumia eli alttarivaatetta. Tummanpunaiseen, puuvillasamettiseen alttarivaatteeseen on kirjottu kanervanpunaisella holvikaarikuvioita ja keskellä on samanlainen kuvio kuin Petäjävedeltä löytynyt tekstiili.

Paljastui, että tekstiili on osa Rafael Blomstedtin (1885-1950) suunnittelemaa Risti -nimistä alttarivaattetta. Hän suunnitteli sen Suomen Käsityön Ystävien 40-vuotisjuhlanäyttelyyn Helsinkiin vuonna 1919. Kyseinen näyttely oli samalla Suomen ensimmäinen kirkkotekstiilikilpailu. 

Jyväskylän kaupunkiseurakunnan alttarivaate ei ole täysin identtinen tuon vuoden 1919 voittajatekstiilin kanssa, sillä se on toteutettu hieman muunnellen Jyväskylän kaupunginkirkon alttaripöydän mittojen mukaan. Näin on ollut todennäköisesti myös Petäjävedellä. 

Jyväskylässä järjestettiin vuonna 1926 kristilliset taidepäivät ja todennäköisesti Jyväskylän alttarivaatteen hankkiminen liittyy sekä kilpailuvoiton että taidepäivien yhteisvaikutukseen. Ryhmä aktiivisia seurakuntalaisia lahjoitti alttarivaatteen Jyväskylän seurakunnalle.

Petäjävedelle alttarivaate kuitenkin tilattiin ostokuitin mukaan jo vuotta aiemmin 1925. (Riemastuin alkuperäisen kuitin löytymisestä!) Kuitista näkee, että tilaús on tehty toukokuun 29. pvä ja alttarivaate on toimitettu noin kaksi kuukautta myöhemmin 22. heinäkuuta 1925. Suomen Käsityön Ystävien näyttelyluettelossa Blomstedtin suunnitteleman alttarivaatteen hinnaksi oli määritelty 3700 markkaa, mutta kuitin mukaan Petäjäveden seurakunta maksoi alttarivaatteesta huomattavasti vähemmän. Kuitti on osoitettu "Kirkon isäntä Herra W. Flinkmanille".

Tekstiilin tarkoitus ratkesi, mutta arvoitukseksi jäi edelleen, 

että mitä lopulle alttarivaatteelle on käynyt. 

Miksi jäljellä on enää koristekuvio?

Terveiset Petäjäveden seurakuntaan!