Blogimaailmassa yksi jos toinen bloggaaja on muistellut valmistumispäiväänsä tänään juhliaan viettävien kunniaksi. Itse en kovin mielelläni muistele tuota yhdeksän vuoden takaista kevättä, sillä tunnelmat eivät olleet mitenkään juhlalliset. Pidin lukiossa opiskelusta (fysiikkaa, kemiaa ja matikkaa lukuun ottamatta), opettajista ja opiskelukavereista, mutta opiskelu tuntui ajoittain todella vaikealta. Se, että lukion päättötodistuksen keskiarvo oli kahdeksikon paremmalla puolella oli helpotus, mutta kirjoitukset menivät täydellisesti penkin alle. Korkein arvosana oli M, mutta muuten mentiin läpi lähes rimaa hipoen. Tuntui, etteivät kirjoitusten tuomat arvosanat kertoneet yhtään siitä mitä todellisuudessa tunsin osaavani. Olo oli todella pettynyt. Muistan tilanteen kuin eilisen, kun menin hakemaan reaalikokeen tuloksia historianopettajaltani. Hänkin sanoi suoraan ihmettelevänsä tulostani, kun kurssikokeet olivat menneet koko lukion ajan huomattavasti paremmin. Se lause lohdutti. Joku oikeasti tiesi, että pystyisin parempaan. Sen lauseen voimalla on jaksettu aika pitkälle. Kiitos Aira. Kiitoksia olen jakanut aiheesta myös aiemmin.
 |
| Parasta päivässä taisi olla tuo pikkusiskon ompelema ja suunnittelema mekko. ♥ |
Olen koko elämäni kärsinyt jonkinmoisesta koetilanne-pelosta. En ole koskaan inhonnut opiskelua, päinvastoin, mutta koetilanteet ovat aina tuottaneet vaikeuksia. Yläasteella muistan kauhistelleeni valtakunnallisia kokeita jo viikkoja etukäteen. Lukiossa koeviikot hieman helpottivat koepelkoa, kun yhdessä viikossa piti tehdä useampia kokeita. Ne muuttuivat rutiininomaisiksi tavaksi arkea vaikka tiesin, että mitä lähemmäs varsinaiset kirjoitukset tulisivat sitä enemmän ne ahdistivat. Tämän vuoksi kolmas lukiovuosi ei ole kovin kirkkaana muistissani.
Koetilanteisiin on ladattu ulkopuolelta ja oman pään sisällä niin paljon odotuksia, että kun minut lopulta istutetaan tilanteeseen, jossa tietyssä ajassa pitäisi näyttää osaamisensa, menen lukkoon. Osaamisen näyttäminen (mahdollisuus) muuttuu selviytymistaisteluksi, jotta tilanteesta pääsisi pois. Paperilla huutava kysymyslause on kuin isku, jota vastaan taistella sen sijaan, että se olisi portti jonka läpi kulkea kohti edessä häämöttävää vastausta.
 |
| Pronssiveistoksen hiomista. |
Noh, kirjoitusten jälkeen hain opiskelemaan kuviksenopettajaksi. En päässyt. Ympärillä olevien ystävien siirtyessä opiskelemaan yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin, tunsin jääneeni "yksin" lillumaan tyhjän päälle. Olo oli pettynyt ja epäonnistunut. Ensimmäistä kertaa putosin sen sosiaalisen elämän mukanaan kuljettamasta kelkasta ja "jäin yksin". Missään vaiheessa aikeena ei ollut kuitenkaan luovuttaa. Löysin vuoden mittaisen opintopolun, jossa opetettiin konkreettisesti erilaisia kuvataiteen aloja (piirustusta, maalausta, grafiikkaa, valokuvausta, pronssivalua). Vuosi ei tuonut mukanaan tutkintoa, mutta yhden ystävän ja stipendin "topakkuudesta, iloisuudesta ja positiivisesti opiskeluun suhtautumisesta. Suunnitelmallisella ja määrätietoisella työskentelyllä saa tulosta aikaan myös kuvataiteen opiskelussa." Vuoden kuvataiteen opiskelusta on ollut myöhemmin hyötyä taideteosten tulkinnassa.
Tämän jälkeen hain edelleen kuviksenopettajaksi ja varasuunnitelma B:nä kuva-artesaanin koulutusohjelmaan. Kuviksenopettajaksi en edelleenkään päässyt, mutta tuo B-vaihtoehto on kuljettanut minut vuosien saatossa tähän pisteeseen missä olen tänään. Ja näin jälkiviisaana sanottakoon, että tämä on se tie jota oikeasti haluan kulkea. Kolmet yliopiston pääsykokeet jouduin tahkoamaan läpi, ja edelliseen viitaten, voitte kuvitella millaista taistelua se oli. Tiesin osaavani, mutta koetilanne oli yhtä tahtojen taistelua. Olin kuitenkin joka kevät asenteella (pahoittelen ilmaisua): PERKELE, täältä tullaan! Jos ei tänä vuonna, niin ensi kerralla ainakin! Ja täällä sitä nyt ollaan, viidennellä vuodella ja gradun parissa yhdeksän "matkailu"vuoden jälkeen.
En ole mielelläni muistellut noita lukion valmistumisaikoja, mutta koska blogimaailmassa on nostettu esiin enemmän tai vähemmän onnistuneita opintopolkuja ja kirjoitustuloksia, halusin kertoa oman näkökulmani. Haluan onnitella valkolakkinsa päähän painavia ja ammattiin valmistuvia, mutta välittää lämpimät ajatukset myös (ja etenkin!) heille, joiden kevät ei ole mennytkään siten kuin oli ajatellut. Ponnisteluista huolimatta (ja painostuksen alla) kaikki ei aina mene niin kuin toivoisi, mutta se ei (kliseisesti sanottuna) ole este vaan hidaste, jos on halua ja tahtoa päästä eteenpäin.
Tämä on omistettu kaikille teille, jotka ette kulje suorinta reittiä elämässänne.
Välillä teitä arvostellaan tahtomattanne numeroin,
mutta se ei kerro teidän todellisesta osaamisesta tai teistä ihmisenä.
Osaamista on monenlaista. Uskokaa itseenne.
Se on tärkein oppi, jonka voitte mukananne kantaa.
Pidempää reittiä kulkeville osuu matkalle todennäköisesti myös enemmän sellaisia ihmisiä, jotka myös uskovat teihin. Niin kävi minullekin,
enkä suoristaisi mutkaista tietä jälkikäteen metrilläkään.
Voi miten viisaita sanoja kirjoitat. Sinun elämänasenteesi on loistava.
VastaaPoistaItse olin jo lapsena ja nuorena innostunut liikunnasta. Pidin todella paljon siitä myös kouluaineena, mutta en ollut hyvä koululiikunnassa. Minut valittiin joukkueisiin aina viimeisten joukossa enkä ollut erityisen taitava missään lajissa. Eli sain aina huonon arvosanan. Ylä-asteen liikunnanopettaja oli viisas, arvosti innokkuuttani ja antoi kerran minulle 9. Ymmärsin myös itse syyn, miksi sain kiitettävän. Ja omaksi ilokseni liikun edelleen ja nautin siitä! :)
Toivotaan että noita viisaita sattuisi kaikkien matkaan. Noita, jotka auttavat itseensä uskomisessa.
Mutsi: Sinullakaan se innostus ei onneksi kadonnut koululiikunnan myötä vaan kulkee mukanasi. Innostus ja kiinnostus ovat voimakkaita asioita, jotka vievät eteenpäin. Ja totta tuokin, että vaikka itse uskoisi itseensä, tarvitsee matkalle myös sellaisia henkilöitä, jotka itsesi lisäksi uskovat sinuun. Niin sitä jaksaa eteenpän, vaikka omassa mielessä kävisi välillä epäilys.
PoistaHyvä kirjoitus! Sai minutkin miettimään omaa polkuani uudella tavalla. Kiitos! Ihanaa kesää!
VastaaPoistaMinna: Hienoa! Tuon alkutaipaleen jälkeen on pitänyt opetella siihen, että ei toisten polkuja voi oikeasti verrata keskenään (vaikka siihen välillä tuntuu olevan "tarvetta"). Outoahan se olisi, jos jokainen kulkisi samanlaisia polkuja eikä kukaan erottuisi joukosta. Ja se erilaisuus tai samanlaisuus on myös ajoittain positiivisesti yhdistävä tekijä.
PoistaOlen lukenut tämän jo aika monta kertaa. Tärkeä kirjoitus. Minulla aikanaan oli sattumaa, mutta nyt koskettaa erityisesti, kun omat nuoret alkavat olla tuossa iässä ja huomaan, miten päättäjäispäivä olikin suuren hämmennyksen ja jännityksen päivä, etenkin vanhemmalle nuorelle. Ympäristön (ja ylioppilaskirjoitussysteemin) paineet ovat aika kovat.
VastaaPoistaMari: Lämpimiä ajatuksia sinulle ja teidän nuorisolle! ♥ Tämän kirjoittaminen oli itselleni haasteellista, kun edelleen tunnen jonkinlaista häpeää tuosta polun alkutaipaleesta. Ja se johtuu juuri siitä, että ulkopuolelta tuleva yhteiskunnan paine ja oman pään sisällä kuvittelee (tai tuolloin kuvitteli), että se merkityksellisyyden mittari olisi ainoastaan se kuinka hyvin menestyt opinnoissasi. Ympäriltä sateli aina kyselyjä "paljonko sait siitä ja siitä kokeesta" ja "millaisen tuloksen sait kirjoituksista"? Ei tehnyt hyvää tällaiselle koejännittäjälle, kun tiesi ettei numerot välttämättä olleet huutelun arvoisia. Kun lukioikäisenä vielä etsii itseään, ei tiedä mitä haluaa isona tehdä, niin kyllä se koulumenestys itsen määrittelemisessä oli tärkeää. Ja sitten kun ei päässytkään niihin tuloksiin mihin uskoi ja halusi yltää. Kyllä se kopautti itsetuntoa ja vertasi väkisin itseään muihin. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin hyvältä, että kaikesta huolimatta (ja kenties juuri siksi!) olen tyytyväinen oman tieni rakentamiseen. Sen ajatuksen haluaisin nuorille välittää, että sosiaalinen kelkka (ja -paine) kuljettaa kyllä mukavasti eteenpäin, mutta siitä putoaminen ei ole maailmanloppu, vaikka se sillä kyseisellä hetkellä siltä tuntuukin. Kelkasta putoaminen tarkoittaa sitä, että joutuu oikeasti pysähtymään ja miettimän mitä haluaa elämällään tehdä, ja se on oikeastaan aika hieno juttu. Kaikki eivät välttämättä koskaan pysähdy miettimään elämäänsä, kun kulkevat sellaisen soljuvan virran mukana, ja mikäs siinä soljuessa jos meno tuntuu hyvältä. Mutta kiviin kompastuminen auttaa katsomaan maahan ja huomaamaan, että tiessä onkin risteyksiä joissa tulee tehdä valintoja. SINULLA ON VALINNANMAHDOLLISUUS. Jäätkö risteykseen istumaan kun et osaa/halua valita vai punnitsetko vaihtoehtoja ja teet sen valinnan. Risteyskohdissa olisi tietenkn ihanteellista olla joku opas päätöksen tukena. Mutta vääräkin valinta kuljettaa eteenpäin ja opettaa, ja oppimassahan täällä ollaan. Tämän kaiken kun olisi tiennyt (ja tuntenut) silloin yhdeksän vuotta sitten...
PoistaElämä on opettanut, että elämässä ei ole ollut sakkokierroksia, vaan kaikella on ollut tarkoituksensa. En ehkä aina heti näe sitä, mutta myöhemmin ymmärrän kyllä. Jaahas, tätä varten piti silloin….
VastaaPoistaPaluumuuttajatar: Noinhan se on. Mutta silloin kun on vasta aloittelemassa elämäänsä sitä tuntee ajottain olevansa vähän hukassa, eikä tiedä mitä tehdä. Ennen kaikkea "pienetkin" asiat saattavat tuntua suurilta, kun ei ole vielä kokemusta suuremmista asioista. Kuten sanoit, onneksi elämä opettaa tässäkin. :)
PoistaEi ollut aivan helppoa minunkaan koulunkäynti alkuun. Aikuisiällä sitten olen opiskellut sitäkin mielekkäämmin.
VastaaPoistaMeidän perheessä ei ole kukaan kirjoittanut ylisoppilaskokeita ja silti kaikilla on akateeminen koulutus. Ruotsissahan ei ylioppilaskirjoituksia ole ollut sitten -60-luvun. Todistuksiakaan ei juuri jaella, paisti joskus ja nekin ovat vain muutama kirjain, jotka vaan tarkoittaa sitä että onko tullut hyväksytyksi.
Kokeitakaan ei juuri ruotsalaisissa kouluissa ole, vaan täällä oppilaat saa itse tai ryhmissä hakea tietoa ja tehdä paljon ryhmätöitä.Ei siis ihme ettei ruotsalaiset lapset pärjää Pisa testeissä. Mutta ruotsalaiset oppilaat säästyvät pänttäämästä ulkoa tietoa päähänsä. He oppivat paremminkin hankkimaan tietoa ja käyttämään tietoa hyväkseen. Kasvatetaan tiedon halua. Matematiikassa ruotsalaiset ovat tosi kehnoja, mutta siihen on syynsäkin. Ei ole opettajia. Joku insinööri tulee luokkaan ja sanoo että alkakaa laskea sivuta se ja se. Siinä se opetus on. Opettajien virkaa ei pidetä minkään arvoisena.
Muuten, olet niin kaunis tuossa lakkiaiskuvassa. Muutenkin pidän sinun persoonallisuudestasi kovasti.
Donna: Kiitos kauniista sanoistasi! ♥ Opetuksesta ja sen tasosta huolimatta uskon ja toivon, että jokaisesta itsestään riippuu paljon se haluaako oppia. Osa joutuu tekemään vähän enemmän töitä kuin toiset ja kannustavilla ja innostavilla opettajillakin on suuri merkitys.
PoistaSaa nähdä kuinka uusi hallitus ja uuden säästötoimenpiteet (leikkaukset) vaikuttavat Suomen koulutukseen/koulutustasoon/koulutuksen kehittämiseen. Mitä olen uutisia lukenut ja vilkuillut, niin ei kovin hyvältä näytä. Jotain on tehtävä tiukassa taloudellisessa tilanteessa, mutta totta kai se tuntuu pahalta jos pahimmat säästötoimenpiteet vaikuttavat juuri omaan tilanteeseen. Mutta katsoo nyt, mihin tämä maailma on menossa.