Gradupolku

Elina Jokisen vetämä gradukurssi on nyt takana, mutta palataanpa hieman kartoittamaan tilannetta. Viime syksyn aiheen välttelystä ollaan tultu pitkälle. Kuten tuolloin sanoin, yksin ei oikeasti tarvitse pärjätä, ne ohjaajat ovat meitä varten. Oma-aloitteisesti on vain ymmärrettävä ottaa heihin yhteyttä, oli tilanne omasta mielestä kuinka "katastrofaalinen tai mitätön" tahansa. Tajusin ryhdistäytyä ja ilmoittauduin viime tipassa Elinan luotsaamalle tutkimusviestinnän kurssille. On sanottava suoraan, että ilman kyseistä kurssia tuskin olisin yhtä tyytyväisenä tässä pisteessä missä olen nyt. Kurssi on tuonut itseluottamusta, kun kirjoitustehtävien avulla on muun muassa karkotettu mörköjä.

Kurssilla pohdittiin millaiselta elämä näyttää gradun jälkeen, millaisen oven taakse kukin on astumassa. Valitsin vaaleanpunaisen, hieman piparkakkutalon tavoin koristellun oven.  Ovi näytti sellaiselta, joka voisi johtaa Liisan lailla Ihmemaahan. Siltä minusta tuntuu. Astua valmistumisen jälkeen tuntemattomaan, kun enää ei ole mukana sitä turvallista opiskelija-titteliä. Vaaleanpunainen ovi ei tässä tapauksessa tarkoita hattarapilvistä mielikuvaa työelämästä vaan toivoa positiivisesta tulevaisuudesta. Koristeellinen ovi on houkutteleva, sitä jaksaa katsoa ja sen kanssa haluaa elää.

Kun se tulevaisuuden ovi oli valittu, se asetettiin gradupolulle. Polulla oli paitsi kivikkoa, jäätikköä ja pysähtymiskehotuksia, myös kiihdytyskaistan päässä häämöttävä maaliviiva. Ovi tuli asettaa sinne mihin toivoisi pääsevänsä. Lattialle levitetyistä esineistä valittiin mieleinen ja sijoitettiin se siihen kohtaan, jossa polulla tunsi sillä hetkellä olevansa.

Sekalaisen seurakunnan esineistä valitsin metallisen karkkirasian. Tuolloin tiesin, että varsinaiset kivikot oli jo selätetty, mutta vielä oli matkaa kiihdytyskaistan alkuun. Rasia kuvasi hyvin gradun myötä kuljettua matkaa. Reissuun oli lähdetty iloisen värisellä karkkirasialla, jonka metallinen kuori suojasi pahimmilta kolhuilta matkan aikana. Värikäs ulkomuoto (aihe) jaksaa edelleen miellyttää ja kun rasian lailla heittäytyy kyljelleen, se vierii kohti maaliviivaa kuin itsestään. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tiedän mitä olen tekemässä ja mitä kohti olen menossa. Käytännössä se ei ole enää kuin kaasuttamista kiihdytyskaistalle ja kirjoittamista. Vaatii tosin istumalihaksia ja houkutusten välttelyä, joka on helpommin sanottu kuin tehty.

Hippo luisumassa jäätiköltä kivikkoon? Kuva: Sinikka Myyrä.

Vertaistuen näkökulmasta kurssi on ollut ihan korvaamaton. Muiden tarinoiden ja tekstien kuuleminen on auttanut vaikeina hetkinä. On äärimmäisen helpottavaa kuulla, jos jollain toisella on/on ollut samanlaisia ongelmia tai haasteita. Toisaalta, toisilta on saanut myös ideoita ja ajatuksia oman tekstin kehittämiseen, sen rakenteeseen tai ulkomuotoon.

Yllä olevassa kuvassa opiskelukaverini valitsema virtahepo uhkaa suistua jäätiköltä kohti kivikkoa. Hymyilyttää edelleen tuo herttainen hippo. Ja hei, paksunahkainen otushan selviää kovastakin kivikosta ja pelastusrenkaan kanssa kellutaan tilanteesta toiseen kohti maaliviivaa! Tiedän ettei hipolla ole oikeasti hätää.

Matkalla kohti maalia, mörköjenkin keskellä, on muistettava voimasanat ja etsittävä ne positiiviset näkökulmat.

Tämä oli ensimmäinen kurssi laatuaan ja toivon, että gradujen kanssa painiskelevat taikulaiset ymmärtävät ottaa vinkistä vaarin taas vuodenvaihteessa. Kurssista saa ehdottomasti eniten irti silloin, jos graduaihe on jo hahmotettuna, ettei aikaa mene "hukkaan" aiheen muodostusvaiheessa. Kurssin aikana käydään läpi käytännön asioita gradusta, työstetään omaa tekstiä ja lukkoon lyödyt tekstien palautuspäivät ja kommentointikerrat potkivat eteenpäin, kun on vastuussa muillekin kuin vain itselleen. 

Nasta laudassa kohti kiihdytyskaistaa, tsau!