Kulttuurista hurmioitunut

Elle Sofe Company. Kuopio tanssii & soi, 2025.

Miten tehdä kulttuurista näkyvämpää? Tätä olen halunnut tehdä blogini ja someni kautta alusta alkaen. Nyt sen merkitys tuntuu kuitenkin olevan tärkeämpää kuin koskaan aiemmin. Hallituksen leikkausuutiset ovat arkipäivää ja niiden vaikutukset kulttuuriin ja luovien alojen toimiin ovat musertavia. Edelleenkään ei ymmärretä - tai haluta nähdä - tutkittua faktaa siitä, mitä kulttuuri meille yksilötasolla ja yhteiskunnassa tuo; ja tuottaa, koska se on päivän sana. Tuottaminen, kun samaan hengenvetoon puhutaan koko ajan myös säästämisestä.

Leikattava luksustuote vai kasvava ja tuottava toimiala?

Näen edelleen punaista, kun joku muistuttaa perussuomalaisten puheenjohtajan Riikka Purran meemi-pankin räjäyttäneen lausunnon: "Kulttuuri on sellainen luksuspalvelu, johon tällä hetkellä valitettavasti Suomessa menee liikaa rahaa." (Yle 22.3.2023) Tätä "luksuspalvelua" onkin sitten kitketty määrätietoisesti ja kovalla kädellä.

En ole taloustieteilijä, joten välillä minun on vaikea ymmärtää, kuinka samassa yhteydessä puhutaan tuottamisesta, säästämisestä ja talouden kasvusta. Minä ymmärrän kyllä tutkimustietoa, kun asiat selitetään ja perustellaan. Satuin esimerkiksi näkemään Kauppalehden kansilehden (11.8.2025), missä "Parhaat alat erottuvat" -otsikon yläpuolella oli kuvattu esittävät taiteet yleislääkäripalveluiden, perintäpalveluiden ja lakiasiaintoimintojen jälkeen. "Kauppalehden laaja selvitys kertoo, että keskellä taantumaakin Suomessa riittää kymmenittäin vahvasti kasvavia ja hienosti kannattavia toimialoja."

Kauppalehti 11.8.2025. 

"Yllätystuloksena voi pitää esittävien taiteiden, taiteellisen luomisen ja esittäviä taiteita palvelevan toiminnan vahva kasvu ja kannattavuus. Esittävissä taiteissa sijoitetun pääoman tuotto oli lähes 25 prosenttia: artistiyhtiöt agentteineen menestyvät." (Kauppalehden analyytikon Ari Rajalan tekemä kasvu- ja kannattavuusvertailu 2024)

Kirsi Pitkäsen "Suurpeto" performanssi Kuopion torilla 2013. Kyltissä lukee: "Taiteella ja kulttuurilla ei sinänsä ole mitään itseisarvoa. Sanan kulttuuri ovat vain monopolisoineet tahot, joilla ei ole mitään muuta elämänsisältöä."

Kulttuuri - Mikä hirveä menoerä!

Kirjailija Jyri Paretskoi sanoitti Savon Sanomien kolumnissaan (5.10.2025) täydellisesti oman totaalisen turhautumiseni yhteiskunnassa vallalla olevaan ilmapiiriin kulttuuria kohtaan. Lainaan tähän koko artikkelin, sillä se on kokonaisuudessaan niin tärkeä, ettei siitä voi irrottaa mitään [lihavoinnit ja alleviivaukset ovat omia huomioitani]:

"Ei mene päivääkään, etteikö jossain törmäisi purnaamiseen taiteen ja kulttuurin turhuudesta. Ja mikä hirveä menoerä se onkaan! Veronmaksajien selkänahasta revitään ja rahoitetaan mokomien taidehippien yltäkylläinen elämä. Menisivät oikeisiin töihin tai tekisivät niin hyvää taidetta, että sillä eläisi!

Tavallaan on ymmärrettävää, että joillekin ihmisille taide ja kulttuuri ovat sanoja vailla syvällisempää ymmärrystä niiden merkityksestä. Mutta 200 harvan ja valitun viisaan (joilla on käytössään kaikki tieto virkamiesten, avustajien ja erityisavustajien ansiosta), luulisi tietävän paremmin. Eivät tiedä.

Kansanedustajien, erityisesti hallituspuolueiden, olettaisi tekevän päätöksensä ennemminkin tiedon kuin mielikuvien varassa. Eivät tee.

Kulttuurialaan kohdistuvat 'säästöt' perustellaan sillä, että tottahan kaikkien on osallistuttava säästötalkoisiin. Tosiasiassa valtion taloutta tervehdyttäisi huomattavasti enemmän, jos kulttuuriin satsattaisiin enemmän. 'Miten niin?' arvelen jonkun nyt miettivän.

Vuonna 2022 valtio tuki kulttuurialaa 1,3 miljardilla eurolla. Se on toki iso summa, mutta huomionarvoista on se, että kulttuurialalta kerättiin pelkästään tuloveroa 3,4 miljardia euroa alan tuotoksen ollessa jopa yli 15 miljardia euroa.

Kulttuurin kyseessä ollessa on myös syytä muistaa, että erilaiset kerrannaisvaikutukset ovat isoja. Kulttuurin kuluttaja käyttää usein myös majoitus- ja ravitsemuspalveluita, kuljetuksia ja muita oheispalveluita. Kulttuuriala siis toisin sanoen tuottaa huomattavasti enemmän kuin siihen 'tuhlataan' valtion tukina ja avustuksina.

Euroopan parlamentaarisen tutkimuspalvelun tutkimuksen mukaan jokainen kulttuuriin sijoitettu euro voi tuottaa jopa 11 euroa bruttokansantuotteessa. Jostain syystä vallalla on silti harmillisen yleinen väärinkäsitys, että kulttuuri olisi vain menoerä, josta kannattaa säästää mahdollisimman paljon. Nähtävästi kulttuurialan leikkauksista päättävät tarvitsisivat enemmän matemaattista osaamista.

Vuonna 2025 valtio rahoittaa kulttuuria noin 550 miljoonalla eurolla. Kuntien järjestämän kulttuurin rahoituksesta (470 miljoona euroa) suurin osa tulee kuntien omista verotuloista.

Leikkauksia on siis tehty ja tehdään varmasti vielä lisääkin. Kysymys kuuluukin, kannattaako? Ei kannata.

Sivistysvaltioissa valtio tukee taiteen ja kulttuurin elinvoimaisuutta ja kehittymistä juuri siksi, että niiden merkitys on niin suuri. Jos kulttuuria ei olisi, mitä jäisi jäljelle? Ei kovin paljon.

Suomessa on tehty eurooppalaisesta valtavirrasta poikkeavia päätöksiä. Esimerkiksi Tanskassa elokuvasäätiön tuki on kolminkertainen Suomeen verrattuna. Suomessa kirjojen alv:n nosto 14 prosenttiin tekee Suomesta EU.n eniten kirjoja verottavan maan. Vertailun vuoksi: Tanska poistaa lukutaidon edistämisen hengessä kirjojen alv:n kokonaan.

Se siitä lukutaidon kehittämisestä.

Kaikkeen päätöksentekoon toivoisi järkeä ja tutkittuun tietoon perustuvia valintoja. Politiikassa niin vain ei taida tapahtua. Kaipa on helpompaa hutkia summamutikassa, mielikuvien varassa ja äänestäjille flirtttaillen."

Kiuruveden maalaiskaupunginteatterin toteuttama Onnen maa-näytelmä 2023. 

"Savonmuan piätön historia"-revyy. Varkauden Teatteri 2023.

Kulttuuri on itsestäänselvyys, jota humanistit ylläpitävät?

Kirjoitin keväällä 2024 kulttuurin merkityksestä otsikolla Talous ja humanismi. Teksti tuntuu valitettavasti edelleen tuoreelta ja ajankohtaiselta:

"(---) Nimimerkki Christiina perusteli kulttuurista leikkaamista kirjoittamalla eräälle keskustelupalstalle näin: "Teatterien ja museoiden ylläpito ei kuulu valtion ydintehtäviin, toisin kuin vaikka poliisin palvelut, koulutuksen ja terveydenhuollon järjestäminen."

Nimimerkki Christiina ei tullut ajatelleeksi, että millainen valtio Suomi oikeastaan on, ja miksi se on. Miksi me olemme suomalaisia?

(---) Korjaanpa Christiinan kommenttia lainaamalla osia Helsingin yliopiston, yliopistonlehtori Pasi Saukkosen laatimasta valtio-opin verkkomateriaalista (2005): 

'Tämä verkko-oppikirja antaa perustiedot Suomen poliittisen järjestelmän historiasta, rakenteesta, instituutioista, ideologioista ja toiminnasta sekä Suomesta osana Euroopan unionia. Se on valmistettu erityisesti Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitoksen lähiopetuksen tukimateriaaliksi.'

Christiina väitti, että 'Teatterien ja museoiden ylläpito ei kuulu valtion ydintehtäviin, toisin kuin vaikka poliisin palvelut, koulutuksen ja terveydenhuollon järjestäminen.' Pasi Saukkonen on listannut verkkosivuille valtion tehtävät seuraavasti:

1. Perinteiset valtion tehtävät (yleinen hallinto, maanpuolustus, yleinen järjestys ja turvallisuus).
2. Hyvinvointivaltiotehtävät (opetus ja kulttuuri, sosiaaliturva, terveydenhuolto, asunto- ja yhdyskuntapolitiikka).
3. Liikenne (tiet, satamat, lentokentät, tietoliikenne).
4. Valtion taloudelliset tehtävät (maa- ja metsätalous, teollisuuden edistäminen ja muut taloudelliset tehtävät).
5. Muut tehtävät (valtion velka, eläkemenot, avustukset köyhille kunnille ym.).

Joten, jos kohtaatte joskus Christiinoita kommentteineen, niin voitte kertoa, että kulttuuri kuuluu Suomen valtion tehtäviin yhtä tasa-arvoisesti kuin sosiaaliturva, koulutus ja terveydenhuolto [joista kaikista on tämän hallituskauden myötä leikattu järkyttäviä määriä]. Ja mikäli katsomme tätä listausta on selvää, että Suomi säilyttää hyvinvointivaltioyhteiskunnan aseman vain panostamalla ja arvostamalla kulttuuriaan."

Presidentti Urho Kekkosen synnyinkoti, Lepikon torppa, Pielavesi.

Kirjailija Juhani Ahon museo, Iisalmi.

Mitä meidän on tehtävä?

Kuopiossa järjestetty Itä-Suomen kulttuurifoorumi (24.9.2025) pureutui muun muassa kulttuurin merkityksen esille nostamiseen.

Tilaisuudessa puhuivat muun muassa:

• Toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen, Suomen Yrittäjät ry: "Yrittäjyys ja luovuus - kasvun uusi kaksoisvoima Itä-Suomessa"
• Johtaja Kaisa Rönkkö, Taiteen edistämiskeskus: "Luovien alojen ja kulttuurin merkitys Itä-Suomessa"

Tutkimustietoon perustuvaa faktatietoa kulttuurin merkityksestä ja luovien alojen vaikutuksesta talouskasvuun on olemassa, kun sen merkitys ja vaikutus vain halutaan nähdä. Eniten itseäni liikautti taiteilija-valmentaja, seniorikonsultti Katriina Haikalan (Miltton Oy) puheenvuoro otsikolla "Taiteilijan työn moninaiset mahdollisuudet". Hän puhui taiteilijanäkökulmasta, mutta painotti meidän kaikkien kulttuurialan ammattilaisten omaa merkitystämme muutoksen mahdollistamiseksi.

Haikala korosti, että meidän täytyy käyttää omaa ääntämme voimakkaasti itse, eikä odottaa sitä, että joku toinen tekee sen puolestamme. Tämä on äärimmäisen kuluttavaa (tiedän ja tunnen tämän henkilökohtiasesti myös oman työni osalta), mutta niin on vain tehtävä. Se, että kulttuurikenttä tekee tätä yhtenä rintamana auttaa vähän, mutta se, että levitämme sanomaamme myös omien verkostojemme avulla etenkin kulttuurikentän ulkopuolelle, auttaa vielä enemmän. Se, että kulttuurin merkityksestä puhutaan myös kulttuurikuplan ulkopuolelle, auttaa pitkäjänteisellä ja määrätietoisella työllä muuttamaan "kulttuuri on luksustuote" -vääristymiä.

Olimme Anu Vehviläisen kanssa puhumassa omista näkökulmistamme kulttuurin merkityksestä "Kulttuuriympäristö hyvinvoinnin lähteenä" -tapahtumassa lokakuussa 2024. Kuva: Aira Roivainen. 

Tätä samaa ajatusta kulttuurialan vaikuttamistyöstä Itä-Suomessa (ja koko Suomessa) jatkoi omassa puheenvuorossaan vaikuttamisen asiantuntija, eduskunnan  entinen puhemies Anu Vehviläinen. Hän muistutti, että seuraavat eduskuntavaalit järjestetään vuonna 2027. Kyseinen vuosi tulee lopulta nopeasti ja "kulttuurikasvatus" puolueita kohtaan tulisi aloittaa jo nyt, eikä vasta sitten, kun valinnat on tehty. Vaikuttamistyö vie aikaa, mutta mitä paremmin pohjatyöt tekee, sitä parempi on myös lopputulos.

Suomen Asutusmuseo, Lapinlahti. Asutusmuseo kertoo toisen maailmansodan vuoksi kotinsa menettäneiden evakkojen ja asutustiloilla uuden elämän alkuun saattaneiden sukupolvien historiaa.

Konkreettisia toimenpiteitä yksilötasolla?

Valitettavasti kulttuurin näkyvyys mediassakin on pientä. Se näyttää olevan sitä myös sosiaalisessa mediassa. Kulttuurivaikuttaja Jenni Rotonen (Pupulandia-blogi, podcast-juontaja) toi esille Instagram-julkaisussaan huolestuttavan ilmiön:

"Olen huomannut jännän ilmiön: jostain syystä kulttuuriin, kirjallisuuteen, elokuviin ja taiteisiin liittyvien postausten tykkäysmäärät ja näkyvyys jäävät lähes poikkeuksetta keskivertoa heikommiksi. Se ei ihan käy järkeen, koska näitä teemoja toivotaan ja saan niistä paljon kiitosta. Mutta jos tykkäys- ja reaktiosaldo jää pieneksi, algoritmi tulkitsee, ettei sisältö kiinnosta eikä nosta sitä enää esiin.

Syitä olla tykkäämättä ja regoimatta voi olla monia - ja se on ihan ok. (---) Ajassa, jossa kulttuurin ja taiteiden arvostus tuntuu olevan heikoissa kantimissa ihan valtionhallinnonkin tasolla, tuntuu entistäkin tärkeämmältä puhua elokuvista, kirjoista, teatterista, taiteesta, musiikista ja muista kultturiteemoista. Tuntuu tärkeältä käydä kulttuurikeskusteluja ja tarjota vinkkejä, suosituksia ja inspiraatiota, jotta ihmiset löytäisivät näiden tapahtumien ja elämysten äärelle ja kuluttaisivat kulttuuripalveluita. Lyhytnäköinen leikkauspolitiikka ajaa kulttuurialaa ahtaalle ja on aidosti uhka suomalaisen kulttuurikentän tulevasuudelle."

Jennin julkaisua oli kommentoinut muun muassa juontaja, toimittaja, kirjailija Laura Friman:

"Mietin just tätä samaa tänään kun olin viikon toisessa teatterienskarissa ja mietin et ois niin kiva vinkkailla ja kirjoittaa pidemminkin kulttuurikokemuksista mutta kun niistä tykkää aina systemaattisesti joku viisi ihmistä siinä missä naaman kuvasta ja typerästä mietelauseesta 5000 ihmistä. Tai jotain. Niin tuntuu turhalta & turhauttavalta!"

Ymmärrän Laura Frimanin ajatuksen etenkin, jos julkaisujen sisällöistä pitäisi saada tuloja tykkäysten tai muun näkyvyyden myötä. Mutta olen äärimmäisen huolissani, jos ME KULTTUURIKENTÄN AMMATTILAISET ITSE EMME YLLÄPIDÄ KULTTUURIPUHETTA JA TUO SEN MERKITYSTÄ ESILLE SOMESSA SIKSI, ETTÄ NE EIVÄT KERÄÄ TARPEEKSI TYKKÄKSIÄ. Kuten Jenni Rotonen mainitsi, mikäli kulttuurikenttä ja kulttuurisisältö hiljenee, sen näkyvyys ja merkitys katoaa sosiaalisen median algoritmeista. En halua, että näin tapahtuu.

Siispä rohkaisen Jenni Rotosen tavoin kaikkia, joita taide ja kulttuuri vähääkään kiinnostaa, tekemään pieniä tekoja kulttuurin tukemiseksi:

• käytä kulttuuripalveluita
• puhu taiteesta ja kulttuurista omassa elämänpiirissäsi
• anna kulttuurisisällöille sometykkäyksiä, kommentteja, tallennuksia ja/tai jakoja, jotta myös algoritmit koulutetaan ymmärtämään kulttuurin merkitys
• näkyvyys on kullanarvoista taidenäyttelyille, pienille paikallisille elokuvafestivaaleille, konserteille, teatteriesityksille jne.
• näkyvyys auttaa uusia ihmisiä löytämään kulttuurielämysten pariin

Alma Jantunen: Kurpitsaportti, 2023, yksityiskohta, yhdistelmätekniikka. Metallityö: Jari Kulmanen. KUMMA: Maaginen-näyttely 2025.

Pidetään yhdessä ääntä kulttuurisisältöjen puolesta!

Terveisin,

kulttuurista Hurmioitunut, vuodesta 2010 alkaen.

"Se on taulu"

Mikko Oinonen: Maisema Hämeenlinnan seudulta, 1948; Yrjö Ollila: Poika ja verkko, 1918; Mikko Oinonen: Kukkiva puutarha, 1919.

Jääkiekkokulttuurista kertovassa tekstissä paljastin, että olen joutunut opettelemaan uudenlaista kulttuuriharrastamisen muotoa; sen sanastoa ja toimintamalleja. Olen iloinen, että ystäväni tutustutti minut jääkiekkokulttuurin maailmaan. Minä puolestani vein hänet pitkän tauon jälkeen museoon.

Tästä syntyi ajatus, että pitäisi useammin antaa itselleen ja muille mahdollisuus kokeilla jotain uutta. Tämän vuoksi tarjosin kiinteistöhallinnon työkavereilleni mahdollisuutta lähteä kanssani taidemuseoon. Tiedän, että osalla työkavereistani on Museokortteja, mutta ajattelin, että osa ei ole käynyt museossa välttämättä koskaan aiemmin. Huomasin itse, kuinka vaikeaa minulle oli mennä jääkiekkopeliin aluksi yksin ja ajattelin, että voisin omalla toiminnallani helpottaa halukkaiden työkavereiden kynnystä astua museoon.

Kävimme muutaman työkaverin kanssa Kuopion taidemuseossa (tunnetaan nykyisin nimellä Kumma) katsomassa Koloristi kylässä -näyttelyn. (Näyttely on jo päättynyt.) Se esitteli Mikkelin taidemuseon kokoelmaan kuuluvia Martti Airion (1890-1973) keräämiä teoksia. 

Puhumme ja käsittelemme kiinteistöhallinnossa muiden asioiden ohella paljon myös tilahallintaa ja niihin liittyviä asioita. Kerroin työkavereilleni, että pidän Kuopion taidemuseon elettä tuoda Mikkelin taidemuseon kokoelmaa esille tärkeänä etenkin siksi, että Mikkelissä kärsitään tilojen puutteesta. Museo on ollut väistötiloissa kauppakeskuksessa vuodesta 2019 alkaen. (Yle uutinen: Mikkelin taidemuseo joutuu rikkomaan museolakia.)

Pidin Koloristi kylässä -näyttelyä mielestäni helposti lähestyttävänä myös sellaiselle, joka ei seuraa taidetta. Värikkäitä maalauksia, joissa siveltimevedot näkyvät, mutta aiheet ovat kuitenkin selvästi esittäviä (ei tarvitse miettiä, että mitä tämä esittää). Maalaukset ajoittuivat pääasiassa 1910-1970-luvuille.  Kokoelman keskeisen osan muodostavat suomalaisten impressionistien (Septem-ryhmä) ja ekspressionistien (Marraskuun ryhmä) teokset. Septem-ryhmä tunnetaan puhtaasta ja jopa pastellisen väripaletin töistä, kun taas Marraskuun ryhmässä maalattiin murretuilla ja maanläheisillä ruskean sävyillä. (Näin karkeasti yleistäen.)

Aarre Heinonen: Martti Airion muotokuva, 1974.

"Lapsikin osaa maalata noin"

Joukossa oli yksi insinöörikoulutuksen saanut työkaveri, joka ei ollut aiemmin käynyt taidemuseossa. Olin iloinen, että hän uskaltautui heittäytyä ja lähteä mukaan. Kerroin lyhyesti näyttelyn sisällöstä, mutta olin ajatellut, että en halua ohjailla heidän ajatuksiaan taiteen äärellä. Saavat sanoa ja miettiä mitä tahansa. Nopeasti kuitenkin huomasin, että tämä taidemuseon ensikertalainen tuntui olevan ajatusten ja katseensa kanssa jumissa.

Hän kommentoi taulujen värimaailmaa yleisesti, mutta alkoi sitten kiinnittää huomiota maalaustyyliin. Sen perinteisen "lapsikin osaisi maalata noin"-kommentin jälkeen ymmärsin, että minun oli pakko nostaa tilanteeseen vähän taidehistoriaa.

Ellen Thesleff: Maisema Kangasalta (Muroleelta), 1912.

Taidehistoria avuksi 

Kerroin, että monet näyttelyn teoksista maalanneet taiteilijat ovat saaneet taidekoulutuksen, käyneet jopa akateemisen taidekoulutuksen. Se, miksi he ovat maalanneet "lapsenomaisesti" ei liity siihen, etteivätkö he osaisi maalata realistisesti ja valokuvatarkasti.

Kerroin, että suomalaiset taiteilijat kävivät hakemassa usein taideoppinsa muualta Euroopasta, jonka myötä eri taidetyylit ja -suuntaukset rantautuivat myös Suomeen. Viiveellä, mutta sieltä ne saapuivat. Kerroin myös, että taide heijastelee aina oman aikansa yhteiskuntaa ja sen oloja tavalla tai toisella, vaikka sitä ei välttämättä kyseisellä hetkellä huomaisikaan. Näin on myös nykytaiteen kohdalla.

Maria Wiik: Nukkuva italialaistyttö, 1883.

Kerroin, että naisten asema oli taidekentällä aiempina vuosisatoina yhtä vaikea kuin muutenkin yhteiskunnassa. Oikeudet ja mahdollisuudet olivat erilaiset kuin miehillä. Naisia ei pitkään aikaan päästetty taideakatemiaan, jossa he olisivat voineet harjoitella elävänmallin piirtämistä ja anatomiaa. Mikä olisi puolestaan mahdollistanut ammattitaitoisen opetuksen ja oppimisen. Tämän vuoksi naiset maalasivat usein itsenäisesti tai yksityisopettajan avulla ns. lähellä olevia aiheita, kuten omakuvia, lapsia, maisemia ja kukka-aiheita. (Kukka-aiheet ovat aivan liian aliarvostettu maalausgenre.) Historialliset ja mytologiset aiheet (joissa oli paljon ihmisiä ja tapahtumia) oli varattu miehille, ja niiden maalaamisesta myös maksettiin eniten.

Kerroin, että näyttelyssä nähtävillä olevat maalaukset kuvastavat hyvin myös suomalaisten naisten mahdollisuutta kuvataiteilijan ammattiin. Esillä oli muun muassa Ellen Thesleffin (1869-1954), Maria Wiikin (1853-1928) ja Sigrid Schaumannin (1877-1979) maalauksia.

Sigrid Schauman: Maisema Pohjois-Italiasta, 1959.

"Miksi puu ei ole puun värinen?"

Kerrottuani yhteiskunnalliset haasteet naisten taidekoulutukseen liittyen, siirryin värimaailmaan. Selitin Septem- ja Marraskuun ryhmien välisten taiteellisten ilmaisujen eroja. Työkaverini ihmetteli siitä huolimatta sitä, että miksi puu ei voi olla puun värinen? Miksi se pitää maalata vaikka siniseksi?

Jatkoin taidehistorian kertomustani taiteelliseen ilmaisuun. Siihen, kun taide ei enää ollut vain pelkkien tilaustöiden tekemistä kirkolle tai rikkaille aatelisille, vaan taiteilijoilla oli mahdollisuus ilmaista itseään. Itsensä ilmaiseminen tarkoitti sitä, että värit eivät enää olleet pelkkiä värejä, vaan kaikki tekeminen värien valinnasta, siveltimen tai muun maalausvälineen valinnasta maalin levittämiseen kankaalle heijastelivat symbolisesti taiteilijan sisäisiä ajatuksia.

Per Stenius: Seinä, 1987.

Moderni ja ei-esittävä taide oli vastalause esittävyydelle. Kuvatun kohteen sijaan haluttiin antaa arvoa taiteilijan omille tunteille. Taidetta ja sen sisältöä alettiin tulkita uudenlaisella, ennennäkemättömällä tavalla, kun maalauskankaille ilmestyivät siniset hevoset, lentävät ihmiset tai kuutiomaiset maisemat.

Oivalluksia syntyy

Kertomukseni ilmeisesti auttoivat kuulijaa ymmärtämään taidetta hieman paremmin. Kun astuimme näyttelytilaan huomasin, että työkaverini ajatteli todennäköisesti insinöörimäisen järkevästi ja käytännöllisesti mielessään: "Tämä on taulu. Mitä minun pitäisi tässä nähdä?"

Lyhyen näyttelykierroksen jälkeen työkaverini sanoi, että "tässä taulussa on ihan samanlaiset 70-luvun värit kuin niissä sen ajan sohvissa". Kyllä! Niin on, ja olet ihan oikeassa. Huomaatko nyt, että taide heijastelee aina muutakin yhteiskuntaa: muotia, ajankohtaisia aiheita, sisustustyylejä, politiikkaa?

En tiedä sainko kyseisestä työkaveristani aktiivista taidemuseokävijää käynnin myötä, mutta olin superiloinen, että hän tuli mukaan ja esitti kysymyksiä avoimesti. Eikä ajatellut, että niissä olisi mitään tyhmää.

Ilmari Aalto: Pullo ja ruukkuasetelma, 1919; Tyko Sallinen: Kala-asetelma, 1916.

"Kiva, kun johdot on erivärisiä"

Aluksi ajattelin olevani todella pulassa kysymysten kanssa. Kuinka tiivistän ja selitän taidehistorian vuosisatojen muutosta ja merkitystä henkilölle, joka ei ole koskaan käynyt katsomassa taidetta siten, että en kyllästytä häntä kuoliaaksi? Miten ilmaisen asian selkeästi ja ymmärrettävästi?

Alvar Cawén: Taiteilijan vaimo, 1924. Kuopion taidemuseon kokoelma.

Huomasin jälkikäteen, että olin itse ihan samanlaisessa tilanteessa kuin eräs toinen työkaverini, jonka kanssa olen käynyt tutustumassa esimerkiksi sähkökeskukseen tai muihin sähköasioihin. Kun työkaverini näyttää sähkökaappia tai muuta siihen liittyvää, en osaa katsoa niistä muuta kuin värikkäitä nappeja. Kiva, kun eri johdot on laitettu erivärisiksi.

Kun hän kertoo laitteen toiminnasta ja mihin se vaikuttaa, huomaan jo vähän kiinnostuvani aiheesta. En ymmärrä, mutta kiinnostun. Minusta on mukava kuunnella, kun joku puhuu aiheesta, josta hän tietää paljon. En pidä besserwissereistä, jotka osoittavat ylimielisesti, että tietävät asiasta enemmän kuin muut. Silloin, kun asiasta puhutaan kertomalla, selittämällä ja perustelemalla - eikä pätemällä - ja huomaan ihmisen sisäisen palon johonkin, se tarttuu. Se tarttuu, vaikka aihe ei olisi itselleni tuttu tai etukäteen kiinnostava. On taito saada toinen ihminen kuuntelemaan ja kiinnostumaan. Tämän vuoksi pidin yliopistossa luentojen kuuntelemisesta: siellä aiheestaan itse kiinnostuneet ihmiset puhuivat innostavasti omista mielenkiinnon kohteistaan - ja tunne tarttui.

Jalmari Ruokokoski: Juutinrauman rannalla, 1913.

Oma innostus jakoon

Hurmioitunut-blogin myötä itselleni syntyi tarve puhua taiteesta ja kulttuurista julkisesti. Halusin tuoda aihetta esille sellaisella tavalla, että taide olisi helposti lähestyttävää ja mielenkiintoista kaikille; että se herättäisi kenties keskuteluakin.

Olen tehnyt tätä vuodesta 2010 alkaen. Pitkälle on tultu noista vuosista. Vaikka tämä varsinaisen blogin päivitystahti on hidastunut, oma intohimoni ja tarve tuoda kulttuuria ja sen merkitystä esille on sen sijaan vain vahvistunut. Vaikuttamista tapahtuu nykyisin blogin lisäksi muun muassa erilaisissa työryhmissä. Tämän vuoksi tuntuu hienolta, että Suomen Kulttuurirahasto kutsui minut vuosi sitten Kannatusyhdistyksensä jäseneksi.

"Kannatusyhdistykseen kuuluu 2468 Yhdistyksen johtokunnan kutsumaa jäsentä. Jäseneksi kutsutaan useimmiten hoitokuntien aloitteesta, kulttuurista, tieteestä tai taiteesta kiinnostuneita ammattilaisia, harrastajia tai kulttuurin kuluttajia, joiden toivotaan omalla toiminnallaan aktiivisesti kasvattavan kulttuurimyönteisyyttä sekä ymmärrystä tieteen ja taiteen merkityksestä."

Taide ja kulttuuri ovat osa minua sekä vapaa-ajalla, töissä että harrastusten muodossa. Vuodet ovat tuoneet ympärilleni myös äärimmäisen tärkeitä verkostoja, joiden vahvuutta testataan etenkin tällaisina aikoina, kun kulttuuriin kohdistuu valtakunnallisesti ja taloudellisesti vaikeita aikoja. Tämän vuoksi meitä kulttuurin puolesta puhuvia soihdunkantajia tarvitaan aiempaakin enemmän.

Gothic Modern

Magnus Enckell: Ylösnousemus, Tampereen tuomiokirkon alttaritaulun vasemman puolen esityö, 1907, öljymaalaus. Kansallisgalleria, Ateneum.

Tässä on tullut tehtyä monenlaista tunnetyöskentelyä, jonka vuoksi Ateneumissa vielä hetken avoinna oleva Gothic Modern -näyttely sopi erinomaisesti teemaan. Gotiikan taide oli keskiajalla syntynyttä taidetta, joka oli sidoksissa arkkitehtuuriin ja katoliseen kirkkoon. Pariisin Notre-Dame (1345) on yksi upea esimerkki gotiikan arkkitehtuurista. Taiteen uskonnollinen ilmaisu käsitteli paljon kärsimysmystiikkaa ja kuolemaa.

Ateneumin näyttelyssä on esillä 1800-1900-luvun taiteilijoiden teoksia, jotka ovat ammentaneet inspiraationsa gotiikasta, mutta modernilla ja ilmaisuvapaammalla tavalla. Taiteilijat ovat käsitelleet vahvasti tunnelatautuneita aiheita; syntymän ja kuoleman lisäksi teoksissa on mukana kärsimystä, seksuaalisuutta, uskontoa, alastomuutta ja väkivaltaa. Kansainvälisen näyttelyn yhteistyökumppaneita ovat Norjan Nasjonalmuseet ja Wienin Albertina Museum, joissa näyttely kiertää Ateneumin jälkeen.

Rolf Nesch: Näkymä Frankfurtin tuomiokirkolle, 1926, öljymaalaus. Nasjonalmuseet for Kunst, Arkitektur og Design, Oslo.

Gotiikka ja pyhimyslegendat

Näyttely alkaa esittelemällä teoksia kirkkoarkkitehtuurista ja muun muassa pyhien legendoista. Näin se kunnioittaa gotiikan juuria viemällä kokonaisuutta kuitenkin modernin ilmaisun suuntaan näyttelysali kerrallaan. Ensimmäisen näyttelysalin hieno yksityiskohta olivat goottilaiselle arkkitehtuurille ominaiset suippokaaret.

Pyhän Yrjön legendaa kuvaavassa maalauksessa hirviö oli yhdistelmä haukea ja lohikäärmettä. Hans Thoma: Ritari Pyhä Yrjö, 1889, öljymaalaus. Staatliche Museum zu Berlin, Alte Nationalgalerie. 

Salissa oli hienoja teoksia, mutta ohitin sen nopeasti, sillä mieltä kiehtoi nähdä pintaa syvemmälle kaivautuvia töitä.

Albrecht Dürer: Ritari, kuolema ja paholainen, 1513, kuparikaiverrus. Nasjonalmuseet for Kunst, Arkitehtur og Design, Oslo

Kärsimys

Modernin gotiikan teoksissa näkyy, kuinka "ihmisen psyyken pimeä puoli, outous ja pelottavien asioiden kuvaaminen kiinnosti taiteilijoita. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa taiteilijat pyrkivät myös kuvaamaan tapaa, jolla ihminen kuuluu ympäristöönsä tai osaksi luontoa. Yhteisöllisyyden ja trauman kuvaaminen tuli osaksi modernin taiteen aiheita."

Edvard Munch: Kärsimyksen kukka, 1906-1914, puupiirros. Nasjonalmuseet for Kunst, Arkitektur og Design, Oslo.

Näyttelyn teoksista tunteet, tai ainakin tunnelmat, välittyvät vahvoina. Sen sijaan useissa teoksissa on symboliikkaa, joka ei välttämättä ensinäkemältä katsojalle avaudu. Köynnöskasvina tunnettu kärsimyskukka tai kärsimyspassio on saanut nimensä 1500-luvulla. Lähetyssaarnaajat toivat Etelä-Amerikasta Eurooppaan kasvin, jonka yksityiskohdissa nähtiin Kristuksen piinavälineitä, joilla häntä kidutettiin. He näkivät esimerkiksi kukan terälehtien yläpuolella olevassa rihmaisessa lisäteriössä Kristuksen orjantappurakruunun. Kukan viisi hedettä edustivat Kristuksen oletettuja viittä haavaa.

Lucas Cranach vanhempi: Hautaan laskeminen, ajoittamaton, puupiirros. Kansallisgalleria, Sinebrychoffin taidemuseo, kokoelma Antell; Collan.

Käthe Kollwitz: Sorretut, 1900, viivasyövytys, akvatinta, kuivaneula. Albertina, Wien.

Akseli Gallen-Kallela: Kalman kukka, 1895, puupiirros. Kansallisgalleria, Ateneum.

Akseli Gallen-Kallelan teoksessa Kalman kukka on teksti:

"Mustan lammen reunalla kasvoi kaunis kalpea kukka, unessani poimin mä sen, vaan unesta en herää - se oli kalman kalpea kukka..."

Teos on taiteilijan henkilökohtaisen kärsimyksen vertaus, sillä se on [Kalle Pihlaista lainatakseni] "syntynyt surutyönä vuonna 1895, taiteilijan nelivuotiaan Marjatta-tyttären kuoleman jälkeen. (---) On helppo kuvitella sureva isä, jonka on heijastuksessaan jatkuvasti kohdattava itsensä ja muistonsa. Tyttärensä kuoleman jälkeen Gallen-Kallela kirjoittaa tunteistaan sanoen: 

'[Kun] hänen [Marjatta-tyttären] olemassaolonsa ennen oli minulle elämänilon uskonto, on se nyt tuskan ja ahdistuksen. Tietoisuudessani hän on vielä olemassa, mutta kurkkuni kuristuu kokoon ajatellessani tätä yhtäkkistä muutosta olosuhteissa.'

Kuvaamalla sydämen, joka muistaa, Kalman kukka rakentaa sillan elämän ja kuoleman välille."

Josef Sattler: Kuolema seppelöi Kristuksen, sarjasta Moderni kuolemantanssi, 1912, jäljennös piirustuksen mukaan. Letter Stiftung, Köln, Cologne.  

Kuolema - luuranko

Kärsimyksen, surun ja kuoleman yhteydessä taiteessa tavataan usein luuranko tai pääkallo. Nämä "elävät" luurangot ovat useimmille tuttuja esimerkiksi Hugo Simbergin taiteesta. Kuolema ei kuitenkaan Simbergin töissä ole pelkästään surullinen ja pelottava, vaan osa elämää ja arkea. Hahmo, jonka kanssa ollaan läsnä, keskustellaan ja kulutetaan aikaa.

Hugo Simberg: Kuolema pyytää kuvaa viikatteeseen, 1897, viivasyövytys. Kansallisgalleria, Ateneum.

Hugo Simberg: Kuolema kolkuttaa, 1900, pronssi. Kansallisgalleria, Ateneum.

Josef Sattler: Kolme arpanoppaa - Rutto, Kolera, Lavantauti, sarjasta Moderni kuolemantanssi, 1912, jäljennös piirustuksen mukaan. Letter Stiftung, Köln, Cologne.

Harvoin kuolemaa voi ennakoida, vaikka sen saapumisen voisikin aavistaa. Ennakoimattomuutta kuvaa hyvin Josef Sattlerin Kolme arpanoppaa-teos, johon on kuvattu kolme putkesta alaspäin pyörivää pääkalloa. Pääkallot kuvaavat kolmea kuolemaa tuovaa tautia: rutto, kolera ja lavantauti. Usein arvanheitto liitetään ihmisen kohtalon ratkaisevaan yli-inhimillisen voiman toimiin.

Josef Sattler: Pessimistin silmäkuoppa, sarjasta Moderni kuolemantanssi, 1912, jäljennös piirustuksen mukaan. Letter Stiftung , Köln, Cologne.

Silmäkuopassa näkyy hirttäytynyt luuranko. Josef Sattler: yksityiskohta teoksesta Pessimistin silmäkuoppa.

Edvard Munch: Kuolema ja nainen, 1894-1895, kuivaneula. Nasjonalmuseet for Kunst, Arkitektur og Design, Oslo.

Luurangon tanssiessa ihmisten kanssa puhutaan Kuolemantanssi-aiheesta. Taidehistoriassa muun muassa Edvard Munch on tunnettu tästä teemasta. 

Kuolemantanssi on ollut vertauskuva siitä, kuinka kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, eivätkä yhteiskunnalliset sääty- ja luokkaerot enää merkitse mitään. Kenties espanjalaisesta kirkkotaiteesta saatujen esikuvien pohjalta 1400-luvun alkupuolella syntyi ajatus luoda kuvasarja, jossa luurangot tai viikatemiehet pakottavat kaikenikäiset ja yhteiskunnan kaikkia kerroksia edustavat ihmiset "hurjaan tanssiin" (ransk. danse macabre). Noissa kuvauksissa ylhäiset yrittivät epätoivoisesti välttyä siltä, mikä heitä väistämättä odottaa, kun taas köyhät suostuivat nöyrästi kohtaloonsa.

Gothic Modern-näyttelyssä Kuolema ja nainen suutelevat viettelevästi toisiaan Edvard Munchin teoksessa. Piirroksen ympärillä kiemurtelevat siittiöt, jotka muuttuvat lopulta sikiöksi. Elämä ja kuolema ovat kuvassa yhtä.

Marianne Stokes: Kuolema ja neito, 1908, öljymaalaus. Musée d'Orsay, Pariisi.

Itselleni yksi kauneimmista näyttelyn teoksista oli Marianne Stokesin maalaus Kuolema ja neito. Kiehtovaa maalauksessa on se, että kuvaustavassa on lainattu kristillisen taiteen tyypillistä Marian ilmestyksen sommitelmaa. Siinä vasempaan reunaan asemoitu arkkienkeli Gabriel saapuu ilmoittamaan oikeassa reunassa olevalle Neitsyt Marialle Kristuksen tulevasta syntymästä. 

Andrea Vanni: Neitsyt Marian ilmestys, 1390-1400, temperamaalaus puulle. Galleria degli Uffizi, Firenze.

Marianne Stokesin maalauksessa neito säikähtää saapujaa samoin kuin Marian ilmestyksessä, mutta tunnelma ei ole kummassakaan uhkaava. Kuolema levittää vasemman siipensä neidon suojaksi puhutellessaan häntä. Kuoleman saapumisesta viestivät myös yöpöydän vesilasissa terälehtensä pudottaneet kukat.

Marianne Stokes: yksityiskohta maalauksesta Kuolema ja neito.

Yöpöydällä on myös helminauha, johon liittyy paljon symboliikkaa. Helmeä on pidetty neitsyyden, kallisarvoisuuden, kauneuden, puhtauden ja täydellisyyden vertauskuvana. Helmet on liitetty myös kyyneliin ja kuolemaan, mutta niitä on pidetty myös hyveiden symboleina. Raamatussa Jeesus vertasi taivasten valtakuntaa kallisarvoiseen helmeen, jonka saadakseen ihminen on valmis luopumaan kaikesta muusta (Matt.13:45-46).

Marianne Stokes: yksityiskohta maalauksesta Kuolema ja neito.

Ejnar Nielsen: Mies ja nainen, 1917-1919, öljymaalaus. SMK, National Gallery of Denmark.

Rakkaudesta kärsimykseen

"Rakkauden ja kärsimyksen välinen yhteys nousee yhä uudelleen esiin elokuvissa, musiikissa, kirjallisuudessa ja kuvataiteessa. Raamatun kertomuksessa ensimmäiset täydelliset ihmiset Aatami ja Eeva rakastivat toisiaan, mutta lankesivat kiusaukseen ja joutuivat karkotetuksi paratiisista. Vuosisatojen saatossa aihe on saanut lukemattomia ilmauksia taiteessa. Modernien taiteilijoiden käsittelyssä vakiintuneeseen kuvastoon liittyi uusia merkityksiä, kuten pohdintoja ruumiillisuudesta, seksuaalisuudesta, ristiriitaisista ihmissuhteista ja rakkauden mahdottomuudesta nykymaailmassa."

Edvard Munch: Silmästä silmään, 1899-1900, öljymaalaus. Munch Museet.

Edvard Munch: yksityiskohta teoksesta Silmästä silmään.

Eugène Laermans: Rakkaus!, 1889, öljymaalaus. Yksityiskokoelma.

Eugène Laermansin maalauksessa Rakkaus! tunteet suorastaan kuohuvat kankaalta katsojan silmille. Alaston pariskunta tuo mieleen Aatamin ja Eevan, mutta kyseessä voisi olla mikä tahansa vastarakastunut pari. He suutelevat toisiaan intohimoisesti, mutta mies näyttää kuin työntävän kädellään pois vieressään seisovaa pikkupoikaa. Poika on Eros, kreikkalaisen mytologian rakkauden jumala. Kreikkalaiset liittivät Eroksen hedelmällisyyteen, haluun ja seksuaaliseen rakkauteen.

Eugène Laermans: yksityiskohta teoksesta Rakkaus!

Eros näyttää purevan miestä sormesta. Yrittääkö se erottaa miehen naisesta vai onko kyseessä intohimon sytyttävä rakkauden puraisu? Pariskunnan taustalla seisoo mustakaapuinen kuolema luurangon hahmossa ja siivet selässään. Kaikki seisovat kivisen palkin päällä. Palkin jalustaa tarkemmin katsellessa huomaa, että siihen on kuvattu miltei kuolleeksi riutunut nainen, jonka vieressä makaa mahallaan Eros. Elämän ja kuoleman ääripäät ovat vahvasti läsnä. Mutta imeekö Eros naisen rintaa? Onko rakkaudella muuta päätöstä kuin kuolema?

Edvard Munch: Vampyyri II, noin 1902, värilitografia ja väripuupiirros. Nasjonalmuseet for Kunst, Arkitektur og Design, Oslo. 

Luonnon voima

"Keskiajalla katovuodet, luonnonkatasrofit ja kulkutaudit olivat jatkuva uhka ihmisen selviytymiselle. Nykyään ihminen on valjastanut luonnonvarat käyttöönsä, ja samalla ajanut luonnon tuhon partaalle. Pandemiat, sukupuutot ja sään ääri-ilmiöt osoittavat, ettei ihminen ole edelleenkään saavuttanut voittoa luonnonvoimista. Myös 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa teollistuminen ja teknologian kehitys synnyttivät pohdintoja  ihmisen suhteesta luontoon. Keskiajan luontokäsitys tarjosi pohjan näkemykselle, jonka mukaan luonto oli outojen voimien lähde. Modernissa maailmassa tällaiset voimat pysyttelivät pinnan alla, mutta säilyttivät silti mahtinsa."

Magnus Enckell: Kuoleman vaellus, 1896, vesiväri ja lyijykynä. Kansallisgalleria, Ateneum, kokoelma Ahlström.

Suuret nälkävuodet vaikuttivat traagisesti Suomeenkin 1866-68. Laajamittainen nälänhätä sai alkunsa jo 1850-luvulla, jolloin Iso-Britannia pommitti Oolannin sodassa (1854-56) Suomen länsirannikkoa ja tuhosi viljavarastoja. Toipuminen tuhoista oli erityisen vaikeaa, koska sadot olivat heikkoja sodasta alkaen seuraavan kymmenen vuoden ajan. Tämä ajoi nälkiintyneitä ihmisiä kerjäämään sinne, missä sadot olivat onnistuneet paremmin.

Vuosina 1866-68 sadon epäonnistumiseen ja tuhoutumiseen vaikuttivat muun muassa syksyn aikainen halla, sateiset kesät, mikä mädätti perunan ja juurekset peltoon, syysvilja kylvettiin vaikeissa olosuhteissa ja talvi oli ankara ja pitkä. Kevään ja kesän kasvukaudet jäivät lyhyiksi useampana vuonna, mikä kiihdytti nälänhätää. Talvi tuli vuonna 1867 niin aikaisin, että viljalaivat jäivät vieraisiin satamiin. Nälänhädän lisäksi epätoivoa lisäsivät kulkutaudit, kuten lavantauti, punatauti ja hinkuyskä.

Akseli Gallen.-Kallela: Jaskalan torpan tyttö, 1895, öljymaalaus. Kansallisgalleria, Ateneum.

Sascha Schneider: Riippuvaisuuden tunne, noin 1893, öljymaalaus. Yksityiskokoelma.

Vertauskuvallista "luonnonvoimaa" (tai ihmisluontoa) kuvasi näyttelyssä järisyttävän vaikuttavasti Sascha Schneiderin Riippuvaisuuden tunne. Siinä kahleisiin sidottu alaston nuorukainen on kuin kallion keskelle vangittu urhi. Kalliomainen musta olio tuijottaa päänsä painanutta kahlittua kuin osoittaen, että et pääse tilanteesta karkuun. Sellaiseltahan riippuvuus tuntuu. Riippuvuus voi olla tahdosta riippumatonta vankina olemista. Maalaus oli todella suurikokoinen, minkä vuoksi teos tuntui myös vaikuttavalta, ja vaikealta katsella. Painostava tunne.

Sascha Schneider: yksityiskohta maalauksesta Riippuvaisuuden tunne.

Surua, kipua ja tuskaa

Taidehistoriassa vahvat tunteet on ilmaistu usein kiemurtelevilla ja vääntelehtivillä kehoilla. Tätä tapahtui etenkin barokin aikakaudella 1600-luvulla, mutta se on osoittautunut toimivaksi tunneilmaisun keinoksi myös muulloin. Tuska ja kipu näyttäytyisivät kenties muuten maalauskankaalla tai veistoksissa hiljaisilta, mutta todellisuudessa ne ovat kaikkea muuta. Jokainen tietää, että tunnevyöry laittaa sisuskalut sekaisin.

Käthe Kollwitz: Kuolema ja nainen, 1910, viivasyövytys, kuivaneula, pehmeäpohja. Albertina, Wien. 

Käthe Kollwitz: Nainen ja kuollut lapsi, 1903, viivasyövytys, kuivaneula, pehmeäpohja. Albertina, Wien.

Ihmisluonteeseen sisältyy toisilla myös vaikeiden tunteiden tukahduttaminen tai suoranainen kylmyys - tunteettomuus. Ihminen kykenee valitettavasti kylmäverisiin ja pahoihin tekoihin, kuten esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan Velisurmaaja osoittaa.

Teos viittaa Kalevalan kohtaukseen, jossa veljekset Kalervo ja Untamo ajautuvat riitaan.  Untamon suku kalastaa luvatta Kalervon erävesillä, ja Kalervo katsoo oikeudekseen viedä saaliin. Tästä syttyy sota, joka tuhoaa Kalervon suvun, lukuun ottamatta raskaana olevaa piikaa, joka myöhemmin synnyttää Kullervon.

Akseli Gallen-Kallela: Velisurmaaja, 1897, tempera. Kansallisgalleria, Ateneum, kokoelma Antell.

Tarina on laajasti tunnetun veljessodan myytin paikallinen muunnos. Siinä poika tulee äitinsä luokse. Äiti kysyy, miksi pojan vaatteet ja miekka ovat veriset. Poika sanoo tappaneensa veljensä. Motiiviksi henkirikokselle hän sanoo veljensä halventaneen häntä, tai toisissa tarinoissa mustasukkaisuuden.

Kuoleman jälkeen eloonjääneet käsittelevät kuolleita - heidän ruumiitaan ja niitä tunteita, joita kuolema jättää jälkeensä. Käthe Kollwitzin teos Taistelukenttä oli vaikuttava. Mustan illan (tai aamun?) hämärässä vanha nainen kiertelee ruumiiden joukossa ja kokeilee pulssia, josko joku heistä olisi vielä hengissä.

Käthe Kollwitz: Raiskattu, sarjasta Talonpoikien sota, 1907, viivasyövytys, kuivaneula, pehmeäpohja. Albertina, Wien. 

Käthe Kollwitz: Taistelukenttä, sarjasta Talonpoikien sota, 1907, viivasyövytys, akvatinta, kuivaneula, pehmeäpohja. Albertina, Wien.

Sotiin ja lasten kuolemiin liittyvät kuvat olivat paikoin raskaita katsella. Mietin, että jos joku pystyy katselemaan kaikki näyttelyn teokset siten, ettei tunne-elämässä liikahda mikään, täytyy olla kylmä ihminen.

 

Heräämisiä ja valaistumisia

"Ennustukset, apokalyptiset aiheet ja ilmestykset olivat keskeisiä keskiaikaisessa taiteessa. Levottomassa ja kiihkeästi uudistuvassa 1800- ja 1900-lukujen vaihteen maailmassa tämän menneisyyden kuvaston kautta saattoi käsitellä modernin ihminen horjuvaa uskoa sekä hänessä asuvia pimeitä voimia ja tukahdutettuja tunteita. Ensimmäinen maailmansota [1914-1918] oli äärimmäinen katastrofi, joka näytti uhkakuvat toteen. Tuhovoimissa piili kuitenkin myös mahdollisuus uuteen alkuun, valaistumiseen ja heräämiseen."

Akseli Gallen-Kallela: Ad Astra, 1907, öljymaalaus. Villa Gyllenberg, Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö. Kuollut Lemminkäinen, 1896, öljymaalaus. Gallen-Kallela Museo. 

"Ad Astran ja Kuolleen Lemminkäisen kuva-aiheet olivat alun perin osa Akseli Gallen-Kallelan 1890-luvulla maalaamaa teosta, jossa taiteilijan elottomasta ruumiista irtautunut sielu kohosi korkeuksiin läpi avaruuden. Myöhemmin Gallen-Kallela leikkasi kankaan kahteen osaan. Ad Astran toisinnossa vuodelta 1907 kuolematonta sielua esittävä alaston nainen on saanut kämmeniinsä Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen viittaavat haavat, stigmat."

Emanuel Vigeland: Kuolema, luonnos Ihmiselämä uskon valossa-sarjaan, 1922-23, öljymaalaus. Emanuel Vigeland Museum, Oslo.

Vaikka näyttelyn aiheet ovat paikoin rankkoja, on kokonaisuus rakennettu todella hyvin. Teemallisuus avaa näyttelyyn eri näkökulmia ja koko kierroksen ajan oli into nähdä, että millaisia teoksia seuraavassa huoneessa olisi. Viimeisen näyttelysalin teokset käsittelevät nekin suurimmalta osalta kuolemaa, mutta lohdullisesti. 

Emanuel Vigeland: yksityiskohta teoksesta Kuolema, luonnos Ihmiselämä uskon valossa-sarjaan.

Gothic Modern liikuttaa tunteita ja saa ajattelemaan. Teema on mielestäni ajaton ja aina ihmismieltä kiehtova. Kuoleman, väkivallan, uskonnon, seksuaalisuuden ja alastomuuden aiheet on verhottu salaperäisyyteen ja yliluonnollisiin elementteihin. Näyttely on matka paitsi kuvattuihin aiheisiin, myös omaan mieleen, jossa tutkitaan taiteen tapoja käsitellä puistattaviakin aiheita kauniisti. 

Näyttelyn viimeinen teos on Edvard Munchin värikylläinen maalaus Aurinko. Teos tuntui aluksi irralliselta muuhun kokonaisuuteen liittyen. Huomasin sen kuitenkin ravistelevan, tai herättävän, positiivisella tavalla mielen paikoin melankolisestakin tunnelmasta kohti iloa.

Edvard Munch: Aurinko, 1910-13, öljymaalaus. Munch Museet.

Gothic Modern on esillä Ateneumissa 26.1.2025 saakka.

*Tekstilainaukset ovat Gothic Modern -näyttelyteksteistä, ellei muuta lähdettä ole mainittu/linkitetty tekstin joukkoon.