Kuutti Lavonen: Preludi

Kuutti Lavonen: Solare, 2025, serigrafia, 122x80cm; Candela, 2026, pehmeäpohja, kuivaneula, akvatinta, 40x30cm; Aida, 2026, serigrafia, 160x120cm.

Yksi ehdottomista kotimaisen kuvataiteen supertähdistä on mielestäni taidemaalari ja taidegraafikko Kuutti Lavonen (s.1960), vaikka hän ei moista titteliä todennäköisesti harteilleen haluaisi. Silti väitän, että en ole mielipiteeni kanssa yksin. Lavonen ei käyttäydy kuin supertähti, päinvastoin, hän on nöyrä ja haluaisi antaa taiteen puhua puolestaan ja pitäytyä sen tekemisessä, mutta katsojien rakkaus hänen taidettaan kohtaan pakottaa taiteilijan tulemaan välillä esiin. Supertähteys näyttäytyy minulle nimenomaan yleisön hullaantumisena hänen taiteeseensa.

Kuutti Lavonen: Paimen, 2026, lyijykynä, vesiväri paperille, 12.5 x11cm.

Kuutti Lavonen on saanut muun muassa Pro Finlandia -mitalin vuonna 2016 ja Suomen Kulttuurirahaston suurpalkinnon vuonna 2021. Pro Finlandia -mitali on vuodesta 1945 alkaen myönnetty Suomen Leijonan ritarikunnan kunniamerkki, joka myönnetään kirjailijoille ja taiteilijoille. Suomen Kulttuurirahaston suurpalkinto myönnetään puolestaan vuosittain kolmelle henkilölle toiminnasta tieteen, taiteen ja kulttuurin hyväksi.

Kuvallisia runoja

Opiskellessani taidehistoriaa, Lavonen oli yksi ensimmäisistä taiteilijoista, jonka persoonallisen kädenjäljen opin tunnistamaan näyttelyistä ja taidekirjoista nopeasti ilman, että tarvitsi lukea teostietoja. Oli myös suorastaan lottovoitto, että pääsin opiskeluvuosina kesätöinä auttamaan Kuutti Lavosen Amanda ja Lavinia -näyttelyn valmistelussa Jyväskylän taidemuseossa (2014). Pidän edelleen tuota näyttelyä yhtenä tärkeimmistä oppimisprojekteista museoammatilliselle uralleni enkä vähiten siksi, että ymmärsin museomestarin merkityksen näyttelytyöryhmässä ja erilaisten visioiden toteuttamisessa.

Kuutti Lavonen: Rosea, 2025, kivilitografia, 100x70cm.

Galleria Duetossa Helsingissä ehdin onnekseni käydä katsomassa Lavosen näyttelyn Preludi. Esillä oli uusia teoksia kahden viimeisen vuoden ajalta. Joka kerta huomaan pysähtyväni miettimään, että mikä näissä teoksissa kiehtoo? Ihmiskasvoja - usein naiskasvoja - vuodesta toiseen ja grafiikan vedosmäärät myydään käsistä.

Kuutti Lavonen: Eleia, 2024, serigrafia, 121x80cm.

Minua taidehistorioitsijana niissä kiehtoo tyylillinen viittaus muun muassa barokin ja renessanssin taiteeseen. Lavonen on opiskellut Italiassa ja viehättynyt ymmärrettävästi itsekin kyseisten aikakausien taiteesta. Teosnimissä on myös usein havaittavissa viitteitä antiikin taruihin ja Raamattuun. Jyväskylän taidemuseon taiteilijahaastattelussa (2014) muistan Lavosen sanoneen, että "Eivät luovat intuitiot mistään ulkoavaruudesta tule. Täytyy olla kulttuurin kuluttaja." En voisi olla enempää samaa mieltä. Lavosen teokset ovat minulle kuin eräänlaisia runoja. Ne antavat mielikuvia ja viitteitä, mutta katsoja saa muodostaa kokonaistarinan ja tunnelman itse.

Inhimillinen on kaunista ja lohduttavaa

Galleria Dueton näyttelyssä isot teokset varastavat ymmärrettävästi huomion. Tuo piirrosjälki on aina yhtä kiehtovaa katseltavaa kun näkee, kuinka taiteilija on mudostanut viivojen avulla kasvojen muodot, katseen, hiukset, huulet. Lavosen teoksissa kuvattu kohde harvoin katsoo suoraan kohti katsojaa. Tämä antaa katsojalle ikään kuin mahdollisuuden tirkistellä kohdettaan salaa, tutkia kasvojen kaikkia yksityiskohtia ja niiden kauneutta. Sillä kauniita Lavosen naiset ovat - sellaisenaan. Taiteilija on kertonut teosten olevan osittain "läheisten ihmisten henkisiä muotokuvia", mutta niihin sekoittuu myös paljon muuta.

Kuutti Lavonen: San, 2025, kuivaneula, pehmeäpohja, roulette, akvatinta, 40x30cm.

Johtuuko katsojien rakkaus teoksia kohtaan juuri tästä? Että ne ovat inhimillisen näköisiä? Inhimillisiä kasvoja luonnollisine piirteineen. Lavosen naiset ammentavat barokin ja renessanssin naisihanteesta, mikä näkyy hiusten kampauksissa ja viitteellisissä asuissa. Heitä ei ole meikattu, he eivät provosoi, huuda tai tuo itseään esille. Lavonen ei myöskään kuvaa naista "miehisen katseen alle", mikä oli taidehistoriallisesti tyypillistä kyseisille aikakausille. Lavosen naiskuvissa on jotain lempeää ja lohdullista. Hän kuvaa kasvoja, jotka voisivat kuulua miltei kenelle tahansa. Galleria Dueton verkkosivuille on kirjattu Lavosen lause:

"Kaikkien taiteenlajien perustehtävä on lohduttaa. Taide auttaa muistamaan ja arvottamaan asiat. Tekijälle itselleen taide voi olla sovittavaa, sovinnontekoa itsen ja maailman välillä.” -Kuutti Lavonen-

Viivan merkitys

Kuutti Lavonen on piirtänyt kenties tuhansia kasvoja. Hänen kädenjälkensä on tunnistettava, mutta silti hän onnistuu tekemään vuosikymmen toisensa perään taidetta, joka pysyy ajassa - tai ehkä kyse onkin ajattomuudesta. Mikä ihmisiä vetää näiden kasvojen äärelle?

Kuutti Lavonen: Vivi, 2025, kivilitografia, 62x47cm. 

Lavosen viiva on määrätietoinen, vaikka se paikoin hapuilee, ohenee ja kapenee paperilla. Sellainenhan ihmiselämäkin parhaimmillaan on: eteenpäin on mentävä, vaikka elämä antaa ylä- ja alamäkiä. Minulle viiva on taiteessa yksi tärkeimmistä asioista siitäkin huolimatta, että luonnosviivat jäisivät lopulta maalikerrosten alle piiloon. Ikonitaiteessa on tämä sama ajatus: kokonaisuus perustuu viivaan ja se on lopputuloksen kivijalka, jota ei voi ohittaa. Vaikka ikonitaiteessa viiva on vapaata taidetta kurinalaisempi ajattelen, että viiva on aina taiteilijan henkilökohtaisin merkintä. Ihan samalla tavalla ajattelen, kun näen ihmisten kirjoittavan käsin oman nimensä: käsiala kertoo sinusta sanattomasti enemmän kuin osaat kenties arvata.

Kuutti Lavonen: Punainen lilja, 2026, punaliitu, mustaliitu, pastelli okoumé-vanerille, 165x126cm.

Toki kiinnostus kasvokuviin on ihmisille luontaista jo psykologisesti: lapsikin hakee katsellaan ensimmäiseksi toisen katsetta. Meillä on halu nähdä toisemme ja tulla nähdyiksi. Lavosen taiteessa katseet on usein luotu sivulle tai silmät ovat suljetut. Tällöin voi ajatella teosten kertovan jotain ihmisen sisimmästä.

Charles Le Brun: Malleja tunnetilojen piirtämiseen, 1600-luku. Kuva: Wikimedia Commons.

Akateeminen barokki ja ranskalainen taiteilija Charles Le Brun (1619-1690) loivat katseille ja ilmeille normiston, joiden mukaan kyseisen aikakauden teoksia ja niiden tunnetiloja saattoi "lukea". Lavosen taiteen tulkintaan ei ole apuna samanlaista normistoa, jolloin jokainen voi lukea ja tulkita teoksia kuten haluaa. Mutta mikäli joskus innostutte selailemaan barokista kertovia taidekirjoja, tehkääpä niin, että keskitätte katseenne vain henkilöhahmojen kasvoihin ja häivytätte ympäriltä kaiken muun toiminnan (jota barokin ajan taiteessa on paljon). Saatte todennäköisesti vangittua hieman samanlaisia tunnelmia, joita Lavonen teoksiinsa piirtää.

Onko siellä ruudun takana muita, jotka viehättyvät Lavosen runollisen kauniista kuvista?

Kuutti Lavonen: Preludi

Galleria Duetto 2.4.-26.4.2026.

Jenni Yppärilä: Hiiltyneet

Jenni Yppärilä: Tasavallankatu 44 (Kuopio), 2026.

Yksi kivoimmista asioista taiteen parissa ovat ne hetket, kun löytää jotain uutta ja yllättävää, mistä ei ole aiemmin tiennyt. Toinen mielihyvää tuottava tilanne on se, kun on nähnyt jotain taidetta kuvissa ja pääsee vihdoin kokemaan teokset itse livenä. Näin minulle kävi Galleria Ars Liberan uusimmassa näyttelyssä.

Hiiltyneet on Jenni Yppärilän näyttely, jossa käsitellään "niin konkreettista tuhoa kuin mielensisäistä tuohtumustakin". Yppärilä nousi taidekentän tietoisuuteen kolmiulotteisten maalaustensa ansiosta, jotka kuvaavat rakennuksia. Näistä viehätyin kuvissa itsekin ja nyt pääsin näkemään niitä läheltä.

Jenni Yppärilä: Erakko (Oulainen), 2026.

Näyttely tarkastelee katoavaisuutta ja ulkopuolisuuden kokemusta. Yppärilä kertoo, että "Teoksissa lähestyn aihetta kuolevien maaseutupaikkojen ja häviävien rakennusten kautta, pohtien ajankuvaa, jossa tietyt alueet ja toiminnat eivät pysy mukana muuttuvassa yhteiskunnassa." Tämä on ajankohtainen aihe ja näkyy myös täällä Itä-Suomessa. Toimintoja keskitetään isompiin kaupunkeihin ja samalla pohditaan, kuinka syrjäseutu saataisiin pidettyä asutettuna ja elinvoimaisena, sillä se tukisi myös kokonaisturvallisuutta.

Yppärilän teoksissa tyhjilleen jääneet rakennukset ovat murroksen merkkejä, jotka seisovat historian ja tulevaisuuden välillä. Taiteilijan mukaan teokset heijastavat kokemuksia ja ilmiöitä, joissa kuuluvuuden tunne ympäröivään maailmaa on horjunut.

Jenni Yppärilä: kuvakaappaus videoteoksesta Poltto, 2026.

Näyttely alkaa ensimmäistä kertaa esillä olevalla videoteoksella Poltto, joka dokumentoi Yppärilän uran suurimman teoksen tuhoamisen hänen lapsuudenmaisemissaan. "Teoksen tuhoaminen toimi protestina vuonna 2024 alkaneille kulttuurileikkauksille. Video ilmentää samalla hienovaraisesti pohjois-pohjanmaalaista mielenmaisemaa ja perhesuhteita. Yhdessä tekeminen ja satunnaiset lauseet paljastavat siteitä ja etäisyyksiä, joita ihmisillä ja ympäröivällä maailmalla on keskenään."

Jenni Yppärilä: Ura-Asennus (Oulainen), 2024.

Taide kommentoi aina tavalla tai toisella omaa aikaansa ja sen mukanaan tuomia ilmiöitä. Yppärilän teoksissa kommentit ovat selkeitä ja suoria, sillä jokainen pystyy mainitsemaan jonkun samankaltaisen rakennuksen omasta lähiympäristöstään. Jonkin rakennuksen, joka on jätetty tyhjilleen ja unohduksiin, liittyi hylkääminen sitten sijaintiin, kuntoon, toiminnallisiin muutoksiin tai byrokratian haasteisiin. 

Näyttelyssä heräsin kysymykseen: Mitä näille rakennuksille pitäisi tehdä? Selkeää vastausta on vaikea antaa, sillä näkökulmia on todennäköisesti yhtä paljon kuin on rakennuksiakin. Toiset ohittavat rakennukset huomaamattaan, toisille ne ovat kustannustehoton häpeäpilkku, toiset näkevät niissä mahdollisuuksia ja pelastustoiveita, toiset haikailevat niiden kautta menneitä, mutta ajan kultaamia aikoja.

Jenni Yppärilä: Braithwaite (Oulainen), 2024.

Yppärilän maalaukset ovat todella realistisia, että aluksi huomasin tuijottavani ja ihmetteleväni vain kokonaisuutta; kuinka teokset on tehty. Ne näyttävät oikeasta kulmasta katseltuna miltei veistoksilta ja kolmiulotteisuus korostuu, kun teoksia tarkastelee eri puolilta. Alkuhuuman ja tutkimuksen jälkeen aloin kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, kuten "seinätöhryihin", ikkunalasien heijastuksiin ja siihen, mitä rakennuksen sisältä kenties näkyy. 

Jenni Yppärilä: yksityiskohta teoksesta Braithwaite (Oulainen), 2024.

Maalausten kolmiulotteisuus on puhuttelevaa paitsi katseen kiehtovuudelle myös sen symboliselle sisällölle. Asiat näyttäytyvät eri kulmista erilaisina. Jaan Jenni Yppärilän turhautumisen ja kaiken muun näiden asioiden ympärillä pyörivän tunnemyllerryksen kulttuurileikkauksia kohtaan, johon Yppärilän oman työn polttaminen on voimakas kannanotto. Mitä merkitystä taiteellisella työllä on? (Omaa turhautumistani purin blogiin vuonna 2024 otsikolla Talous ja humanismi.)

Jenni Yppärilä: yksityiskohta teoksesta Braithwaite (Oulainen), 2024.

Minulle Hiiltyneet -näyttely oli jännittävä matka uudenlaisen taiteen äärelle ja ihmettelemään. Se oli myös juuri sellaista mitä nykytaiteelta odotankin: pinta kätkee alleen syvemmän sisällön, jolloin taide puhuu, eikä vain korista. Taide osoittaa yhteiskunnan kipupisteitä - pieniä tai suuria - ja nostaa esiin inhimillisiä aiheita siten, miten uutisvirta ja media ei koskaan pystyisi aiheita käsittelemään. Sen vuoksi toivoisin, että mediaan palautuisi näkyvämmin takaisin taidepuhetta ja -kritiikkiä, sillä tarvitsemme myös lempeämpiä tapoja käsitellä ja tutkia maailmaa kuin klikkiotsikot ja hypernopea reagointivaatimus.

Milloin olet viimeksi pysähtynyt jonkin teoksen äärelle pidemmäksi aikaa kuin 30 sekunniksi?

Jenni Yppärilän Hiiltyneet -näyttely on esillä Galleria Ars Liberassa 26.4.2026 saakka.

Vihreä Anomia

Timo Kokko: Vihreä Anomia, 2026, stabiloidut sammalet, jäkälät ja kasvit, maalattu kipsi.

Säilöttyä metsänpohjaa seinälle nostettuna: sammalmattoa ja jäkälää, pikkuruisia havutaimia. Valtava viherseinä näyttää elinvoimaiselta, mutta se on itse asiassa kuin balsamoitu paikoilleen. Se ei ole elossa. Sammalten keskellä kiemurtelee punaisia käärmeitä - tai tässä mittakaavassa ne voisivat olla myös joitain toukkia tai tuhatjalkaisia. Häntää tai päätä ei näy, vain pilkahduksia punaisesta vartalosta. Kirkkaanpunainen väri antaa hyvän kontrastin vastavärinä toimivalle vihreälle.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Näyttely on Timo Kokon Vihreä Anomia. Anomia tarkoittaa sosiologisessa merkityksessä yhteiskunnallista tilaa, jossa normit ja arvot hämärtyvät aiheuttaen levottomuutta ja vieraantumista. Lääketieteessä termi viittaa puolestaan aivovaurion aiheuttamaan kielelliseen häiriöön, jossa henkilö ei löydä sanoja, vaikka ymmärtää puhetta.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Kokon mukaan "Vihreä anomia on tila, jossa ekologiset arvot ja merkitykset ovat romahtaneet. Luonto on yhä läsnä muotona ja värinä, mutta siitä puuttuu elämä ja kasvu. Näyttely käsittelee kuolemaa, katoavaisuutta, kriisiä, loppua ja päätöstä."

Timo Kokko: Vihreä Anomia, 2026; Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio), 2025.

Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio)

Samassa tilassa Vihreä Anomia -nimikkoteoksen kanssa on kuvun alla oleva Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio). Vihreästä sammalesta muotoillut kasvot ovat jo kuivuneet ruskeiksi. Elinvoima on paennut kosteasta sammalesta. Naamiota kannattelee hieman robottimainen metallivarsi, mikä saa naamion kuin kellumaan ilmassa.

Timo Kokko: Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio), 2025, taiteilijan omistamaa säilöttyä metsää, teline, akryylikuutio, jalusta.

Timo Kokko: Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio), 2025, taiteilijan omistamaa säilöttyä metsää, teline, akryylikuutio, jalusta.

Kuolinnaamioita on tehty eri kulttuureissa kautta aikojen, tarkoituksena säilyttää kuolleen kasvonpiirteet. Ne on haluttu säilöä siksi, että henkilö on ollut jollain lailla merkityksellinen ja tärkeä. Että toiset muistaisivat hänet ja hänen tekonsa ja saavutuksensa myös kuoleman jälkeen. Mitä muistamme metsästä, kun se on kuollut? Miten kuvailisimme ja mitä kertoisimme heille, jotka eivät koskaan saaneet kokea metsää ja sen tuoksuja ja ääniä itse?

Turhamaisuus ja ekologinen hybris

Hämärässä sivuhuoneessa UV-valossa seinälle ripustetut hehkuvat suolaliuospussit ovat kuin uudelleentulkittu versio ryijystä. Toisella seinällä on ohuiden letkujen keskelle kietoutunut kuollut muratti. "Kasvi eli vuosina 2018-2024." Letkujen sisällä virtaa hehkuvaa nestettä mikä aktivoituu liikkeeseen, kun katsoja astuu tilaan.   

Timo Kokko: Turhamaisuus ja ekologinen hybris, 2026, käytetyt suolaliuospussit ja letkut, liittimet, vesi, pyraniini, UV-valo, pumppu, liiketunnistin, taideteoksissa käytetty muratti. Kasvi eli vuosina 2018-2024. 

Teoksesta syntyy mielikuva siitä, kuinka kasveista pumpataan ja imetään irti kaikki lehtivihreä elinvoima, joka säilötään suolaliuospusseihin muuta käyttöä varten. Seinälle nostetut täydet liuospussit ovat kaunista katseltavaa, mutta unohdetaanko samalla, mistä ne ovat lähtöisin ja mitä ne sisältävät. Kaunis ulkomuoto hämää unohtamaan teoksen sisällöllisen sanoman, ellei teoksen nimeä lue ja malta pysähtyä miettimään, mitä kaikkea teoksella halutaan sanoa.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Turhamaisuus ja ekologinen hybris, 2026.

Kukkien kieltä eli floriografiaa tarkastelemalla tutkitaan sitä, millaisia merkityksiä kasveille on annettu esimerkiksi kansanperinteessä, mytologiassa ja uskonnoissa. Suomen murteiden sanakirjan päätoimittaja Kirsti Aapala on todennut muratin symboloivan aina vihreiden lehtiensä vuoksi kuolemattomuutta. Murattia on Suomessa käytetty paljon myös hautaseppeleissä, jonka uskotaan vaikuttaneen siihen, että sitä alettiin pitää myös huonoa onnea, surua, jopa kuolemaa tuovana enteenä. Mitä pitäisi ajatella, kun kuolemattomuuden vertauskuvana muratti on kuitenkin kuollut? 

Hybris-sana tulee kreikan kielestä ja se tarkoitti antiikin Kreikassa väkivaltaista, liiallista itsevarmuutta ja ylpeyttä, joka pyrki nostamaan ihmisen jumalten yläpuolelle. Se oli rikkomus, joka vaati sovinnon tai koston, jonka toteutti jumalaisen koston henki Nemesis. Hybris ja Nemesis kulkevat kreikkalaisissa taruissa käsi kädessä.

Kuva: Katarina Karppinen.

Timo Kokko on onnistunut teoksessaan Turhamaisuus ja ekologinen hybris. Se on katsetta kiehtova ja todennäköisesti myös näyttelyn selfiekuvatuin teos. Ja juuri tällöin olemme nykypäivän ristiriitaisuuksien ytimessä: miltä minä näytän, mitä tämä voi minulle antaa? Ja unohdetaan kolikon kääntöpuoli: mitä minä voin toisille antaa, kuinka minä voin tilannetta parantaa? Kuvaamme itseämme luonnossa ja kerromme usein siitä, mitä luonto meille antaa ja kuinka se rentouttaa ja rauhoittaa. Luonnon mieltä parantavista vaikutuksista on tehty lukuisia tutkimuksia. Sen parantavaan vaikutukseen uskotaan, koska väitän, että valtaosa suomalaisista pystyy todistamaan sen ihan itse. Mutta kuinka moni pysähtyy miettimään, että mitä itse voisimme tehdä luonnon hyväksi, jotta luontosuhde ei olisi vain hyötykäyttöä? Tuntuu ristiriitaiselta lukea keskustelupalstoja, joissa kritisoidaan voimakkaasti luonnonsuojelua ja sen "ylimitoitusta", kun samaan aikaan uskotaan siihen, että luonnosta on meille hyötyä. Mutta kuinka kauan, jos ajattelemme vain kolikon yhtä puolta?

Timo Kokko: Kuvastin, 2025, ruostumaton teräs.

Kuvastin

Näyttelyn neljästä teoksesta Kuvastin tuntui irralliselta. Ajattelin, että näyttely olisi toiminut hyvin myös ilman sitä. Ohitin sen ensimmäsellä vierailukerralla (näyttelyn avajaisissa) vähän välinpitämättömästi ja ajattelin, että tämä ei ole Kokon tyylinen teos lainkaan. Se tuntui helpolta muihin teoksiin verrattuna.

Toisella vierailukerralla annoin sille ja muille teoksille enemmän aikaa. Nyt astuin Kuvastimen ääreen ja tarkastelin sitä mitä näin. Pinta heijasti kasvot venyttäen ja vääristäen. Tavallinenkaan peilikuva ei näytä koskaan totuutta, koska se antaa käännetyn lopputuloksen.

Timo Kokko: Kuvastin, 2025, ruostumaton teräs.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Kuvastin heijasti takana näkyvän viherseinän, Vihreän Anomian, ja samalla huomasin, että olkani yli kulkeva laukun hihna muodosti samanlaisia muotoja rintakehäni ylitse kuin punaiset käärmeet teoksessa. Liikuin peilipinnan ääressä edestakaisin ja katsoin, kuinka kasvoni ja vartaloni rikkoutuivat ja muuntuivat solumaisen muotoisiin osioihin. Ehkä emme olekaan lopulta niin erilaisia ja ylivertaisia luontoon nähden kuin kuvittelemme? Luonto tulisi toimeen ilman meitä, mutta me emme tulisi toimeen ilman luontoa.  

Kun taide saa itkemään

Miltä kaikki sitten näyttelyssä tuntui? Astuessani tilaan ja seisoessani viherseinän edessä 10 minuuttia, päätin lainata käytävältä tuolin teoksen äärelle. Istuin ja katselin. Lopetin tietoisesti analysoimasta teosta ja etsimästä merkityksiä. Olin suojellut analysoimisella itseäni; kun keskityin taidehistorialliseen kuva-analyysiin, pidin samalla tunteet kurissa.

Olin aiemmin osallistunut myös näyttelyn avajaisiin, joissa huomasin tunteiden vahvan ristiriidan. Näyttelyn avajaiset ovat taiteilijan ja yleisön kohtaamispaikka, jossa juhlistetaan uutta näyttelykokonaisuutta. Avajaisissa on usein iloa ja puheensorinaa, niin nytkin, mutta huomasin olevani tavallista vetäytyneempi. Minun oli vaikea käsitellä sitä avajaistunnelman oletettua iloa, kun näyttelyn teema käsitteli "kuolemaa, katoavaisuutta, kriisiä, loppua ja päätöstä". Kuinka voin hymyillä, kun samaan aikaan tekisi mieli itkeä?

Timo Kokko Vihreän Anomian äärellä.

Yritin pinnistellä itseäni siihen, etten ajattelisi teoksia avajaisissa liikaa. Tiesin, että tarvitsen näyttelylle omaa aikaa rauhassa ilman muita. Tervehdin Timo Kokon avajaisissa ja pyysin hänet valokuvaan ennen kuin poistuin näyttelystä. Katsoin häntä silmiin ja samalla tunsin, kuinka tunteiden patoaminen petti:

-En pysty nyt puhumaan sinulle, kun minua alkaa itkettää.
"Minä oon itkettänyt sinua aiemminkin..."
-Niin oot! ....ja se on hyvä asia.
"NIIN ON!"

Vihreä Anomia -näyttelykokonaisuus jatkaa Timo Kokon Momentary Appearance -näyttelysarjaa, jonka parissa hän on työskennellyt vuodesta 2012 alkaen. Tässä keskustelussa viitattiin vuoteen 2016, jolloin koin ensimmäisen oikean taiteesta hurmioitumisen juuri Kokon teoksen äärellä. Taide sai minut itkemään, ja toisaalta se samalla puhdisti sisältäni jotain. Vihreässä Anomiassa kävi nyt samoin, vaikka yritin tietoisesti pidätellä tunteitani, koska häpesin kyyneleitä muiden näyttelykävijöiden vuoksi.

Vietin näyttelyssä - neljän teoksen äärellä - lopulta hieman yli tunnin. Kun lopetin tunteideni patoamisen sillä, että analysoin teoksia tietoisesti, oikeat tunteet alkoivat nousta pintaan. Katselin viherseinän sammalia, jäkäliä, niiden pehmeyttä ja muotoja. Mietin miltä ne tuntuisivat käden alla ja keskityin tilassa olevaan tuoksuun. Kun tämä metsästä näyttelyyn irrotettu metsänpohja on lopulta ainut jäljellä oleva muisto ja todiste jostain elävästä, miltä se tuntuisi? Aloin käsitellä sisälläni olevia surun, kuoleman ja menetyksen tunteita - tunteita, jotka eivät enää suoraan liittyneet Vihreään Anomiaan, vaan sellaisiin asioihin, jotka olen padonnut sisälleni.

Tällaista taide saa aikaan, kun malttaa pysähtyä. Sama teos ei välttämättä vaikuta kaikille samalla tavalla, jonka vuoksi on tärkeää etsiä, että löytäisi ne itseä eniten koskettavat teokset. Olivat ne sitten kuvataiteen, musiikin, elokuvien, kirjallisuuden, teatterin tai esimerkiksi tanssin parista.

Timo Kokon Vihreä Anomia on esillä KUMMAn GalleriAssa 8.3.2026 saakka.

Huomionarvoista näyttelyssä on myös se, että se on toteutettu yhteistyössä InnoGreenin kanssa.

"InnoGreen on viherpalveluita tarjoava suomalainen yritys, jonka toiminnan kulmakivinä ovat luontoarvot ja vastuullisuus. Yritys valmistaa kestäviä vihertuotteita, kuten viherseiniä ja viherkalusteita, edistäen urbaanien ympäristöjen vehreyttä ja viihtyisyyttä."

Timo Kokon ja InnoGreenin yhteistyö edistää myös ajatusta, josta kirjoitin aiemmassa blogitekstissäni. Mitä jos kulttuurikenttä alkaisi ajatella uudella tavalla ja tehdä yhteistyötä innovatiivisemmin? Nähdä sponsoritoiminnan mahdollisuudet osana taidetta.

Tutkimusmatka väreihin

Henri Hagman: Musiikin sisältö; Leikkisää pelailua; Goethe was here; Kandisney; Kaksi suhdetta.

Marraskuun harmaa sää ja musta asfaltti unohtuivat hetkeksi, kun Taidekeskus Mältinrannassa oli esillä rovaniemeläisen Henri Hagmanin (s.1974) taidetta. Näyttely päättyi jo 12.11.2024, mutta tämä jäi kutkuttelemaan mieltä sen verran, että halusin käsitellä sisältöä myös blogissa.

En muista nähneeni Hagmanin taidetta aiemmin, mutta jo ensivilkaisulta tässä oli taidehistorioitsijalle paljon viitteitä väriteorioihin ja abstraktin taiteen historiaan, mutta uudella ja raikkaalla tavalla. Hagman on sisällyttänyt teoksiinsa huumoria ja leikkisyyttä, paitsi teosten muotoihin myös nimeällä maalauksiaan esimerkiksi "Goethe was here" ja "Kandisney".

Henri Hagman: Goethe was here, 2013-2024, öljy, alkydi ja epoksi mdf-levylle ja puulle.

Henri Hagman: Kandisney, 2019-2024, öljy, akryyli, lasimaali ja epoksihartsi puulle ja kovalevylle.

Muistan edelleen, että ennen taidehistorian opintoja ne abstraktit maalaukset tuntuivat todella vaikeilta. Mikä tässä on taidetta? Mitä tässä pitäisi nähdä? Miksi tämä on maalattu? Kun taidehistorian myötä ymmärsin, että uusilla taidesuuntauksilla ja tyyleillä haluttiin rikkoa vanhoja perinteitä ja kaavoja, löytää jotain uutta ja ennennäkemätöntä, aloin nähdä abstraktit teokset uudella tavalla. Jos taiteen ei ole tarkoituskaan esittää mitään, on siitä turha etsiä esittävyyttä. Tämän asian tiedostaminen ja omaksuminen järkiyhteiskunnassa oli vaikeaa. Älä yritä ymmärtää. Päästä irti ymmärtämisestä ja keskity siihen tunnelmaan, minkä teos antaa.

Henri Hagman: Maalaus vs. Katsoja, 2019, öljy puulle.

Värimaalarin katse

Henri Hagmanin teokset ovat äärimmäisen hyviä askelia abstraktin taiteen maailmaan. Taiteilija kehotti näyttelytekstissä itsekin: "Maalauksista ei tarvitse etsiä merkkejä ja merkityksiä." Ilman näyttelytekstin lukemistakin huomasin, että taiteilija on perehtynyt vahvasti abstraktin taiteen historiaan, sisältöihin ja väriteorioihin. Lopussa kävikin ilmi, että Hagman on taiteilijan lisäksi myös taidepedagogi, joka opettaa kuvataidetta Lapin yliopistossa ja Lapin AMK:n kuvataiteen koulutusohjelmassa. Hän on julkaissut Lapin yliopistoon valmistelemaansa väitöskirjaan liittyen kirjan, joka käsittelee abstraktin maalaustaiteen kokemista ja vastaanottamista sekä taiteellista prosessia.

"Värimaalauksen huipulle - 18 askelta puhtaampaan näkemiseen" -kirjassa Hagman esittelee paitsi värienkäytön perusteet myös uudenlaisen tavan katsoa maailmaa. "Kirjan katsomis- ja maalausharjoitukset opettavat kahdeksassatoista askeleessa, kuinka värimaalari näkee ja ajattelee." Hagman on hyvä kirjoittamaan käytännönläheisesti turhia hienostelematta. Akateemisesta taustasta huolimatta teksti on helposti luettavaa ja viihdyttävääkin. Ensikertalainen ei todennäköisesti lukaise teosta yhdeltä istumalta, sillä muun muassa värilämpötilan, -kylläisyyden, vaaleusasteen ja simultaanikontrastin kanssa on paljon pureskeltavaa. 

Väriteorioihin perehtyneille kirjassa on paljon tuttua, eikä Hagman väitä niitä kumoavansa:

"Väriteorioiden traditioon kuuluu se, että uusi kirja uhoaa kumoavansa edelliset. Minä en tietenkään pyri sitä tekemään, sillä kaikessa kuivuudessaankin menneisyyden väriopit ovat varsin käyttökelpoisia, kun niitä luetaan mielikuvituksella niistä iloiten, lomamielellä pilke silmkulmassa irrotellen. (---) Väriteoriat ovat legopalikoita, niitä voi rakennella moneen suuntaan ja leekailla niin kuin haluaa."

Pidin lattiaa hauskana "osana teosta". Henri Hagman: Air, 2019-2023, akryyli ja öljy kankaalle.

Kauempaa katsottuna teos näytti yksiväriseltä, mutta lähempää tarkasteltuna maalauksesta löytyi paljon sinisen sävyjä. Henri Hagman: Air, 2019-2023.

Aistimellisuus

Merkitysten etsimisen sijaan Hagman kannustaa tutkimaan abstraktissa taiteessa aistimellisuutta.

"Suhtaudumme mitään esittämättömään maalaukseen kuin mustetahratestiin, arvoitukseen, jonka haluamme ratkaista. Ja johtuen tästa patologisesta katsomistavastamme, voidaan sanoa, että abstraktia taidetta ei ole olemassakaan. On vain esittävää taidetta - väriläiskiä ja muotoja, joita katsoessamme näemme omia mielleyhtymiämme.

(---) Abstraktiin taiteeseen tavallaan siis liittyy pyrkimys tehdä katseesta abstrakti, tai tarkemmin sanottuna aistimellinen. (---) Abstraktin taiteen vaatima aistimellinen katse on sellaisen mielentilan katse, joka ei yritä ymmärtää. (---) Se ainoastaan nauttii siitä, mitä se näkee. (---) Kyseessä on oikeastaan kaikesta irrallaan olevan lomailijan katse (---). Mitä maalaustaiteessa nyt tulee katsoa, kun kuva-aihe käy yhdentekeväksi? Väriä tietenkin."

Kirja auttaa esimerkkien avulla poisoppimaan pakonomaisesta tavasta nähdä teoksia älyllisesti.

Henri Hagman: Stonehenge, 2019-2021, öljy, alkydi, akryyli, epoksi ja lasimaali puulle ja pleksille.

Henri Hagman: yksityiskohta teoksesta Stonehenge.

Aisteja aktivoiva

Monet tuntuvat edelleen ajattelevan, ettei abstraktissa taiteessa "ole mitään katsottavaa". Ettei se ole taidetta ollenkaan. Että se on "vain värejä maalipinnalla". Totta kai on helpompaa katsella teoksia, joissa on jotain tuttua ja tunnistettavaa katseltavaksi. Samalla väitän, että taidehistorian esittäviä klassikkoteoksia katsellessa on joissain tapauksissa paljon kuormittuneempi kaikesta siitä merkityssisällöstä, jota "tulisi tietää, tulisi etsiä ja löytää" kuin siitä vapaudesta minkä abstrakti taide parhaimmillaan antaa.

Taidemuseoissa ja niiden taidehistoriallisten merkkiteosten keskellä tulee jossain vaiheessa väistämättä ähky. Mieli ei enää jaksa ottaa vastaan kaikkea näkemäänsä. Abstraktin taiteen äärellä tulee hyväksyä se vaikea tunne, että ei tarvitse ymmärtää. Ei tarvitse etsiä ja löytää merkityksiä. Kun on kerran päässyt sen vaikean tunteen ylitse, että en ymmärrä, mutta haluan aistia, on seuraava kokemus abstraktin taiteen äärellä jo edellistä kertaa helpompi.

Tämän vuoksi Henri Hagmanin näyttely oli itselleni todella vapauttava kokemus. Tämä oli puhdasta abstraktia taidetta ilman taidehistoriallista kuormaa. Vaikka nautin aina siitä, että löydän nykytaiteesta viitteitä taidehistoriaan, tässä tapauksessa se jäi lopulta taustalle. Taidehistorian abstrakteissa klassikkoteoksissa (Kandinsky, Malevits, Picasso, Miró, Pollock, Rothko jne.) sisällytän teoksiin aina jollain tasolla yhteiskunnallisen ajankohdan, taiteilijan elämäkerran tai muun varsinaiseen taiteen aistimiseen kuulumattoman "kuorman".

Nykytaiteessakin heijastuvat aina yhteiskunnalliset vaikuttimet, mutta abstrakteissa teoksissa niitä on helpompi olla ajattelematta. Hagmanin teoksissa ihastutti se, että tunnistin taidehistoriallisia viitteitä, mutta ne eivät olleet teosten pääsanoma. Teokset olivat itsenäisiä teoksia. Näyttelykokonaisuus oli värikkyydessään hyväntuulinen ja aisteja aktivoiva. Näennäisesti mustavalkoiselta vaikuttava teoskin hehkui reunoiltaan seinälle värikkäät heijastukset.

Henri Hagman: Vangin maalaus, 2019-2024, akryyli, öljy, kaseiini, alkydi ja epoksi kovalevylle ja puulle.

Henri Hagman: Vangin maalaus, 2019-2024, akryyli, öljy, kaseiini, alkydi ja epoksi kovalevylle ja puulle.

Henri Hagman: yksityiskohta teoksesta Vangin maalaus.

Tutkimusmatka väreihin

Näyttelyn näennäisen kevyeen tunnelmaan vaikutti myös se, että olin ennen Mältinrantaa vieraillut naapurissa, Milavidassa, katsomassa historiallisten pukujen näyttelyn, johon olin käyttänyt ison osan näyttelyn keskittymisenergiasta. Mältinrantaan saavuin sattumalta ystäväni ehdotuksesta, jolloin en tiennyt yhtään mitä odottaa. Aivojen "älyllinen tulkintakapasiteetti" oli jo valmiiksi puoliteholla, joten puhtaaseen värien ja materiaalin tuottamaan iloon oli helppo heittäytyä.

Henri Hagman: Musiikin sisältö, 2019-2024, öljy, alkydi, akryyli, epoksi ja lasimaali puulle.

Tutkimusmatka väreihin ja siihen kuinka värit käyttäytyvät erilaisilla pinnoilla, miten värit muuttuvat ohuina ja paksuina pintoina, läpikuultavina ja heijastettuina. Näyttely oli löytämisen iloa. Itse asiassa häkellyin näyttelykokonaisuudesta jo ensimmäisen teoksen kohdalla, sillä ihastuin sen materiaalisuuteen. Musiikin sisältö -teos oli maalattu paksulle puulaudalle, jossa oli paikoin niin paksusti värikerroksia, että ne valuivat reunojen ylitse.

Henri Hagman: Musiikin sisältö, 2019-2024, öljy, alkydi, akryyli, epoksi ja lasimaali puulle.

Henri Hagman: yksityiskohta teoksesta Musiikin sisältö.

Maalin alta näkyi kuitenkin puhdas puulaudan pohja, josta erottui myös oksien kohdat. Väriä oli levitetty pinnalle paljon, mutta osa näytti nuppineulanohuilta raidoilta. Teos tuntui kevyeltä ja raskaalta samaan aikaan. Tuntui kuin elävästä puupinnasta kasvaisi jotain, kuin se kuplisi väriä pintaansa. Tämän teoksen ääreen palasin useamman kerran näyttelyn aikana.

Hagman kannusti näyttelyssä vierailijoita aistimaan teoksiaan esimerkiksi näin:

• Millaiselta musiikilta maalaus kuulostaa?
• Millaisilta liikkeiltä se vaikuttaa?
• Millaisia lämpötiloja siinä on?
• Onko niissä turvallisuutta vai vaaraa?

Henri Hagman: Itseensä viittaava Vesuvius, 2019-2022, öljy, alkydi, epoksi ja lasimaali pellille.

Henri Hagman: yksityiskohta teoksesta Itseensä viittaava Vesuvius.

Näyttelyn ripustus oli monipuolinen, mutta maltillinen. Teoksia oli asetettu esille yhteensä 21 kappaletta, vaikka Hagman on maalannut tutkimusprosessissaan teoksia yhteensä noin 250 kappaletta vuosina 2019-2024. Tämä oli hyvä läpileikkaus taiteilijan lähivuosien tuotantoon ja tutkimusmateriaaliin. Näyttelyä ja työskentelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus. 

Pidin siitä, että perinteisen suorakaiteen muotoisen maalauksen muotoa oli paikoin rikottu. Tämän lisäksi kerroksellisuus oli monimuotoista: konkreettisia värikerroksia, läpinäkyviä kerroksia ja maalin kiiltoasteiden mukana tulleita heijastumia maalipintoihin. Monet teoksista olivat myös hyvin reliefimäisiä, jolloin maalaus venytti rajojaan jopa veistoksen puolelle.

Mältinrannan näyttely oli yllättävä kohtaaminen, mutta lisäsi jälleen yhden taiteilijan seurattavien listalleni. Samoissa tiloissa toimiva Tampereen Taiteilijaseuran taidelainaamo näytti myös sisältävän houkuttelevia teoksia.

*Tekstilainaukset ovat teoksesta Henri Hagman: Värimaalauksen huipulle - 18 askelta puhtaampaan näkemiseen (Kustannus Oy Taide, 2023).

Maasta käsin -keramiikkanäyttely

Ville Heimala: Ajatusten seppeleet - Plumeria (kaukokaipuu); Quercus (kunnia); Rosa (rakkaus); Prunus (odotus), 2023, valusavi, alilasite, engobe, lasite, oksidit.

Keramiikkataiteilijoita on mielestäni tullut taidekentälle aiempaa enemmän ja isommalla näkyvyydellä. Somella on varmasti osansa asiassa. Muistan nähneeni ensimmäisen kerran Ville Heimalan keramiikkateoksen vuonna 2019 Suomen käsityön museossa Jyväskylässä. Siitä lähtien olen seuraillut hänen tekemisiään. Huomasin Heimalan mainostavan somessaan ryhmänäyttelyä, jossa hänelläkin olisi teoksia mukana. Kerrankin sattui sopivasti matka Helsingin suunnalle, että ehdin käydä katsomassa Itäkeskuksessa, kulttuurikeskus Stoassa ryhmänäyttelyn Maasta käsin.

Kaikkiaan 16 Studio Savean keramiikkastudiolla työskentelevää taiteilijaa on koonnut näyttelyn, jossa käsitellään tavalla tai toisella luontoa. Ajattelen näyttelyn teeman kertovan laajemmin myös maasta saatavasta savesta materiaalina, jota taiteilijat ovat eri tavoin työstäneet. Esillä on laaja kirjo eri tekniikoilla toteutettuja teoksia, kuten esimerkiksi käsin rakennus, erilaiset muottitekniikat ja sekatekniikka. Keramiikan materiaalit ovat laajasti edustettuna aina matalapolttoisesta punasavesta korkeapolttoiseen posliiniin. Tämä teki näyttelykokonaisuudesta monipuolisen.

Aino Eeronheimo: Huhtasienisarvekas ja Torvijäkäläsarvekas, 2021, kivitavarakeramiikka, tervaleppä, vaneri, pellavakuitu, akryyli. Taustalla Arni Aromaa: Low Resolution, 2021, muottiin prässätty kivitavarasavi ja värillinen kierrätyslasi.

Kati Hämäläinen (veistosmuoto), Raine Hämäläinen (hahmot): Loppumaton kiertokulku, 2023, käsinrakennettu kivitavara, paperiposliini, lasite, oksidi.

Ensivilkaisu näyttelyyn antaa tunnelman kuin satukirjaan astumisesta. Vähän sellainen Liisa ihmemaassa olotila. Pienen pienistä hyönteisistä on tehty suuria ja ikkunan edessä seisoo kaksi sarvekasta oliota. Kati Hämäläisen ja Raine Hämäläisen yhteisveistokset kuvaavat alkukantaisia eliöitä. Loppumaton kiertokulku ja Kosmoksen kuninkaat kertovat minulle siitä, kuinka pienikin voi olla sitkeä ja hyvin elinvoimainen riippumatta siitä, millaisia muutoksia maailmassa tapahtuu, ja on tapahtunut. Sokeritoukat kuuluvat noin 300 miljoonaa vuotta vanhaan Thysanura-hyönteislahkoon. Pullealta makuupussilta näyttävät karhukaiset elävät sammalissa ja maaperässä, jopa alle 200:n asteen pakkasessa. Niitä elää myös kuumissa lähteissä. Taiteilijat eivät turhaan ole nimenneet niitä Kosmoksen kuninkaiksi.

Kati Hämäläinen (veistosmuoto), Raine Hämäläinen (hahmot): Kosmoksen kuninkaat, 2023, käsinrakennettu kivitavara, paperiposliini, lasite, oksidi. Taustalla oikealla Niko Mankisen veistokset. 

Pauliina Purhonen: Lammen pohjassa on tulppa, 2022, puupoltettu kivitavara, ruosteinen metallilenkki ja vaijeri.

Pauliina Purhosen teos sai mielikuvituksen liikkeelle. Lammen pohjassa on tulppa -teos sai kaksoismerkityksen. Satumaailman ajatus siitä, että kaikissa vesistöissä olisi tulppa kuin ammeessa, jolla voitaiisin määritellä veden määrää, sai toisaalta myös kantaaottavan näkökulman; vetämällä tulpat irti vesistöt kuivuvat. Vesi valuisi johonkin "viemäriin", ja vettä ei enää ole. Ihmisellä on valtaa siihen kuinka vesistöjä kohdellaan ja käytetään. Vesistöjen hallinta on myös vallankäyttöä.

Jaea Chang: Composition 23-1, 2023, nerikomi-tekniikka, paperiposliini ja puu.

Puhtaammin materiaalitutkimukselta näyttivät muun muassa seinällä oleva Jaea Changin Composition -triptyykki. Vihreän, valkoisen ja ruskean eri sävyissä toteutetut raidalliset teokset toivat taulumaisella muotokielellään mieleen konstruktivistisen maalaustaiteen. Samankokoiset ohuet keramiikkalastut oli sommiteltu yhteen siten, että katse liikkuu paitsi kolmiulotteisella pinnalla myös maalatun raidoituksen mukana. Abstrakti tulkinta toi mukavan lisän näyttelyn muuten hyvin esittävään kokonaisuuteen.

Jaea Chang: Composition 23-1, Composition 23-2; Composition 23-3; 2023, nerikomi-tekniikka, paperiposliini ja puu.

Sevde Leila Altunluoglu: In Bloom 2, 2021, kultalysteri posliinille.

Taulumaisista teoksista haluan nostaa esille myös Sevde Leila Altunluoglun keramiikkalautaset. Ajatuksena keramiikkalautaset jakavat vahvasti mielipiteitä puolesta ja vastaan. Monelle suomalaiselle tulevat mieleen Arabian erilaiset seinälautaset, joihin suhtaudutaan sisustuselementteinä vaihtelevasti. Toiset keräävät ja toiset eivät voi sietää. Tämä ristiriita minua Altunluoglun teoksissa kiehtoo. Hän on omasta mielestäni herättänyt seinälautasperinteen uudelleen eloon. Minua viehättää myös se, että lautasen pinnalla näkyy puhdas piirrosjälki yhdistettynä reliefimäiseen koristeluun. Rakastan Kupittaan Saven keramiikkaa kuvittanutta Laila Zinkiä sekä muun muassa Rosenthalille piirtänyttä tanskalaista Björn Wiinbladia (1918-2006). Sevde Leila Altunluoglu tekee persoonallisella tavalla kunniaa näille taiteilijoille. Siinä missä Zink ja Wiinblad piirsivät satukirjamaisesti kuvittamalla, Altunluoglu yhdistää realistisen piirrostyylin valkoisella posliinipohjalla mielikuvaan antiikin naispatsaista kaksiulotteisella pinnalla. Vaikka naiset voisivat alastomina olla miltä ajalta tahansa.

Ville Heimala: Ajatusten seppeleet - Plumeria (kaukokaipuu); Quercus (kunnia); Rosa (rakkaus); Prunus (odotus), 2023, valusavi, alilasite, engobe, lasite, oksidit.

Ville Heimala oli taiteilija, joka sai teoksillaan vedettyä minut näyttelyyn. Teossarja poikkesi aiemmin näkemistäni teoksista, sillä eläinkunnan edustajat olivatkin vaihtuneet ihmishahmoihin. Alkuperäiskansojen veistospäitä muistuttavat hahmot olivat saaneet päähänsä lasitetut seppeleet. Jokainen seppele symboloi yhtä ajatusta: kaukokaipuu, kunnia, rakkaus ja odotus.

Ville Heimala: Ajatusten seppeleet - Rosa (rakkaus), 2023.

Ville Heimala: Ajatusten seppeleet - Quercus (kunnia), 2023.

Heimalan teoksissa minua viehättää eniten hänen pikkutarkka ja realistinen tapansa kuvata kasveja. Niin tässäkin sarjassa. Hän hyödyntää kuvanveistäjän lisäksi toista ammattiaan (biologi) oivaltavalla tavalla. Näissä veistoksissa ei ollut niin paljon yksityiskohtia kuin aiemmin näkemissäni, joissa hän luo todella kauniita korumaisia korkokuvamosaiikkipintoja. Teoksissa oli kuitenkin samantapaista vetovoimaa, joka saa tarkastelemaan teoksia läheltä. Tekisi mieli koskettaa (en koskenut). Lisäksi mieleni valtasi pakkomielle tuosta veistosjalustan huumaavaan turkoosista väristä - mikä on sen värikoodi!? Teokset nousevat väristä todella kauniisti esille.

Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Kevät I, Talvi, Kevät II, 2023 (2018), posliini, kivitavarasavi, serigrafia, puupoltettu.

Näyttelyn suosikiksi nousivat hieman yllättäen pienet, mutta ryhmänä puhuttelevan Pieni puutarhan ystävät -sarjan teokset. Satu Turunen oli koonnut seinälle kauempaa katsottuna vähän laimean näköisen, mutta läheltä tarkasteltuna hurmaavan teossarjan. Juju on eri tekniikoiden yhdistämisessä. Mukana on mattapintaista ja kiiltävää, värillistä ja valkoista, sileää ja pyöreää, käsinmuotoiltua ja piirrettyä. Kaiken kruunaavat korkeuserot seinäpinnasta, jotka erottuvat vasta kun sarjaa katselee myös sivusta.

Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Kevät I.

Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Kevät II.

Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Talvi.

Sarja olisi toiminut mielestäni paremmin jollain muulla kuin valkoisella seinällä, sillä nyt vaaleat teokset tuntuivat hukkuvan taustaan. Siitä huolimatta huomasin kiertelyn lomassa palaavani useamman kerran katselemaan juuri näiden teosten yksityiskohtia. Välillä katse jähmettyi mattapintaisiin osioihin ja osien muotoihin, välillä se etsi sävyjä liukuvista väreistä. Välillä keskityin vain piirrettyihin yksityiskohtiin. Ensin teoksia piti katsella suoraan edestä, sen jälkeen etsiä uusia yksityiskohtia sivusta, jolloin korkoerot olivat parhaimmillaan.

Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Kevät I.

Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Talvi.

Myönnän. Olen pitänyt keramiikkaa pitkään enemmän käyttöhyödykkeenä (kauniina sellaisena) kuin taiteena sanan varsinaisessa merkityksessä. Maasta käsin -näyttely sai huomaamaan kuinka paljon keramiikassa on mahdollisuuksia ja annettavaa myös taiteena. Ja kuinka monipuolisia keramiikkataiteilijoita Suomessa on. 

Maasta käsin -näyttely on esillä Stoassa 9.4.2023 saakka.