Kun taide saa itkemään

Mietin pitkään miten ottaisin asian esille. Vai jättäisinkö kertomatta. Kuopion taidemuseossa oli kuitenkin niin vaikuttava kohtaaminen Timo Kokon teoksen äärellä, että halusin käsitellä sitä Hurmioituneen puolella hieman enemmän.

Aiheessa on kuitenkin palattava Hurmioituneen syntyhistoriaan, josta voi lukaista enemmän täältä. Lyhykäisyydessään nimi viittaa Anna Kortelaisen esitelmään (2008) Stendhalin syndroomasta, jota hän käsitteli laajemmin teoksessaan Hurmio: oireet, hoito, ennaltaehkäisy. "Ennen kaikkea se [Hurmio-kirja] on ylistyslaulu innostumiselle, syttymiselle ja oikein kunnolla tarttuvalle elämänilolle." 

Kun aloin taiteen äärellä tuntea aikoinaan pieniä hurmioitumisen pilkahduksia, jäin saman tien koukkuun. Halusin lisää taide-elämyksiä, jotta saavuttaisin sen tunnetilan uudelleen ja uudelleen. Stendhalin syndroomassa elämys on hyvin fyysinen ja voimakas, mutta en kokenut saavuttaneeni hurmioitumisen lakipistettä. Enkä tiedä olenko saavuttanut sitä vieläkään, tai tulenko koskaan saavuttamaan. Tunteen metsästys on kuitenkin jännittävää. Et voi pakottaa tunteitasi taiteen äärellä. Et voi koskaan tietää milloin ja mikä teos hurmioitumisen laukaisee. 

Stendhalin syndroomaan ja hurmioitumiseen kietoutuu mielestäni myös ajatus katharsiksesta. "Katharsis (kreik. puhdistuminen) on äkkinäinen tunnetila tai kliimaksi, joka johtaa elämänhalun uudistumiseen, palautumiseen tai voimistumiseen." Antiikin Kreikassa katharsis yhdistettiin tragediarunoudessa negatiivisten(?) tunteiden (kuten pelon) puhdistumiseen tragedian avulla. Katharsikseen liittyy siis nautinto, joka ansaitaan ikävien tunteiden kautta saavutettavalla hyvänolon tunteella.

En koskaan osannut kuvitella, että itse kokisin hyvää oloa taiteen äärellä ikävien tunteiden kautta. Haen elämäniloa ja innostumista, mistä Kortelainenkin kertoi. Kuopion taidemuseon näyttelyssä Timo Kokon Momentary Appearance-installaatio oli nimetty Katharsikseksi. Kirjoitin Taiteentuntijan puolella seuraavaa: 

"Tila on pimeä. Ainut valonlähde on näyttelytilan toiselta puolelta kajastava valo ja Kokon installaation eri osien hehku. Kun astuu muovilla vuorattuun katokseen, alkaa sataa. Muovikattoon ropisee vettä, joka hehkuu UV-valossa sinisenä. Valuva vesi muodostaa kattoon kuin lehtiruoteen tai puun oksiston. Seison sateessa, kastumatta, tila on minun."

Vesisateessa on minulle jotain hyvin henkilökohtaista. Seisoessani yksin hohtavan ja ropisevan katoksen alla, tilakokemus oli kaunis. Mielessäni pyöri kuitenkin Kokon teokseen liittämä teksti: "Kun täristiin siinä kylmässä sateessa ja kokeiltiin kumpi kestää pidempään, hymyissä suin lähetit minulle: That umbrella, it comforts you, forever, if you just let it." 

Timo Kokko: yksi osa installaatiosta Momentary Appearance - Katharsis, 2016.

Minun muistoni vesisade on lämmin, mutta Kokon teksti liitti omaan hyvänolon muistooni fyysisen menettämisen pelon. Ja sade ropisi kattoon. Tunteiden ristiriita oli niin voimakas, että tunsin palan nousevan kurkkuuni. Pelästyin reaktiotani ja siirryin tilasta toiseen. En kai nyt voi tässä keskellä näyttelytilaa ruveta itkemään! Hoidin näyttelykierroksen tyylikkäästi loppuun ja ehdin bussiin. Hiljaisessa bussissa istuessa maisemat olivat illan myötä muuttuneet jo mustiksi, enkä päässyt ajatuksiani karkuun. Kokon Katharsis ei ollut kadonnut. Kyynelistä ei meinannut tulla loppua, vaikka yritin kuivata niitä epätoivoisesti kaulahuivini reunaan, etteivät kanssamatkustajat olisi pitäneet ihan tärähtäneenä....

Teos oli nimensä veroinen. 

Puhdistuin ikävän tunneryöpyn kautta hyvänolon tunteeseen,

 joka oli todella voimakas. 

Us-ko-ma-ton kokemus. Joka jätti jälkensä.

Ps. Seitsemän jättiläisen teokset koettavissa Kuopion taidemuseossa 28.1.2017 saakka.