Miksi kulttuurihyvinvointia tarvitaan?

Anna-Maria Väisänen ja Emma Fält Kuopion kaupunginkirjaston Kohtaamo-tilassa kertomassa Ikääntyneiden hyvinvoinnin tulevaisuudet-hankkeesta.

Siellä seuraajissani on varmasti monen ikäisiä henkilöitä. Toiset ovat pohtineet ikääntymistä, toiset eivät kenties vielä lainkaan ja osa elää parhaillaan vanhuudeksi määriteltyä elämänvaihetta. Itse toivon, että sitten kun lopullinen aika tulee omalle kohdalleni päätökseensä - oli se sitten missä vaiheessa elämää tahansa - saisin ajatella, että "Tämä oli hyvä matka". Sitä ennen toivon voivani nauttia hyvästä aikuisuudesta ja vanhuudesta.

Miksi kulttuurihyvinvointia tarvitaan?

Pohjois-Savo nousi jälleen otsikoihin Suomen sairastavimpana alueena. Tämä käy ilmi THL:n sairastavuusindeksin ja työkyvyttömyysindeksin yhteistuloksista. Sairastavuusindeksiin vaikuttavat muun muassa alkoholisairastavuus ja vakavat mielenterveyden häiriöt. Tilanne on hälyttävä ja surullinen, mutta tässä on mielestäni myös syy, minkä vuoksi Pohjois-Savossa tulee panostaa vahvemmin ihmisten kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin edistämiseen.

Kokonaisvaltainen hyvinvointi tarkoittaa fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista hyvinvointia. Näitä kaikkia osa-alueita yhdistää usein tavalla tai toisella kulttuurihyvinvointi. Termi tarkoittaa taiteen ja kulttuurin myönteisiä vaikutuksia fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen, elämänlaatuun sekä yhteisöllisyyteen.

Minulla on etuoikeus työssäni Pohjois-Savon hyvinvointialueen taideasiantuntijana nähdä laajasti positiivisia kehityskulkuja Pohjois-Savon terveyden ja hyvinvoinnin parantamiseksi. Surullisista tilastoista huolimatta paljon hyviä asioita tapahtuu. Valitettavasti hyvät uutiset tuntuvat usein hukkuvan klikkiotsikoiden alle ja ikävät uutiset myyvät positiivisia paremmin. Pohjois-Savossa useat toimijat ja organisaatiot ovat kuitenkin sitoutuneet strategioissaan edistämään kokonaisvaltaista hyvinvointia:

Pohjois-Savon hyvinvointialue

• Pohjois-Savon hyvinvointialueen strategiassa se näkyy muun muassa painopisteenä, jossa ennaltaehkäiseviä palveluita vahvistetaan. 
• Hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen (HYTE) yksikkö. HYTE-toiminta on kuntien ja hyvinvointialueiden lakisääteistä toimintaa, jolla tuetaan asukkaiden terveyttä, osallisuutta ja toimintakykyä sekä ehkäistään sairauksia.  
• HYTE-yksikön alaisuudessa toimii hyvinvointialueen erilaisista ammattilaisista koostuva Kulttuurihyvinvointityöryhmä. Se on verkostoitunut muun muassa valtakunnallisen Taikusydän- ja Pohjois-Savon kulttuurihyvinvointiverkoston kanssa. Pohjois-Savon hyvinvointialueen Kulttuurihyvinvointityöryhmä on edelleen avoin kaikille aiheesta kiinnostuneille hyvinvointialueen työntekijöille. Toiminnasta antaa lisätietoa Ehkäisevän mielenterveys- ja päihdetyön koordinaattori Helena Törmi: helena.tormi@pshyvinvointialue.fi
• Hyvinvointia kulttuurista ikäihmisille Pohjois-Savoon -hankkeessa palveluita kohdennetaan yli 60-vuotiaille lisäämään mielen hyvinvointia, osallisuuden kokemusta ja laajentamaan sosiaalista elämänpiiriä. Hankkeen myötä on luotu muun muassa etsivän kulttuurisen vanhustyön malli sekä kulttuurin vapaaehtoistoiminta, jossa tärkeimmässä roolissa ovat kulttuuriluotsit.

Pohjois-Savon liitto

• Pohjois-Savon maakuntasuunnitelmassa (2040) ja ohjelmassa (2026-2029) "Osaavat ja hyvinvoivat ihmiset" on nostettu yhdeksi kaikkia kärkialoja läpileikkaavaksi kehittämistarpeeksi. Osaavat ja hyvinvoivat ihmiset tarkoittavat muun muassa työ- ja toimintakykyä, terveyttä, hyvinvointia, kulttuuria ja urheilua.
• Maakuntasuunnitelmassa määritellään Pohjois-Savon pitkän aikavälin kehittämistavoitteet, strategia niihin pääsemiseksi sekä väestötavoitteet. Kaikkien alueen toimijoiden tulisi olla tietoisia maakuntaohjelman tavoitteista tavalla tai toisella, jotta jokainen toimija voisi omalla toiminnallaan edistää yhteistä hyvää Pohjois-Savoon.
• (Maakuntasuunnitelman sivu 48) "Yliopistollinen sairaala yhdessä vetovoimaisten matkailukohteiden kanssa luo erinomaiset edellytykset terveysmatkailun kehittämiselle."
• (Maakuntasuunnitelman sivu 49) "Matkailun ja luovan talouden merkitys identiteetin, yhteisöllisyyden ja mielen hyvinvoinnin lähteenä on keskeinen Pohjois-Savon maineen sekä veto- ja pitovoiman näkökulmista."
• (Maakuntasuunnitelman sivu 49) "Kehitetään kulttuurihyvinvointia: edistetään kulttuuristen oikeuksien ottamista osaksi sote-palveluita, kulttuurihyvinvointimalleja ja digitaalisten alustojen hyödyntämistä."

Kuopion kaupunki

• Kuopion kaupunki kehittää kulttuuritoimintaa yhteistyössä Kuopion sekä Pohjois-Savon asukkaiden kanssa.
• Kulttuurin edistämisen tiimi.
• Kulttuurinen ryhmätoiminta. 
• Kulttuuria ympäristössä.
• Monikulttuurinen Kuopio.
• Ohjeita kulttuuria tuottaville toimijoille.
• Kulttuurilaitokset.

Valitettavasti monilla on rajalliset resurssit tiukkojen taloudellisten tilanteiden vuoksi. Tästä syystä yhteistyön ylläpitäminen ja vahvistaminen yli organisaatiorajojen on ensiarvoisen tärkeässä asemassa, jotta saamme vaikuttavia tuloksia aikaiseksi - yhdessä. Ajattelen, uskon ja toivon, että kaikilla on yhteisenä tavoitteena edistää kokonaisvaltaisesti hyvinvoivaa ja vetovoimaista Pohjois-Savoa.

Ikääntyneiden hyvinvoinnin tulevaisuudet - "Tulevaisuus on meidän kaikkien asia"

Ikääntyneiden hyvinvoinnin tulevaisuudet -hanke järjesti avoimen Jaettu tulevaisuus 2.0 -työpajan (15.6.2026) Kuopion kaupunginkirjaston Kohtaamo -tilassa. Työpajassa jaettiin ajatuksia merkityksellisestä elämästä, ikääntymisestä ja hyvinvoinnista. Mukana oli yli 60-vuotiaista koostuva tutkimusryhmä, joka pohtii ennakkoluulottomasti sitä millaisessa maailmassa haluamme elää ja kuinka tutkimme tulevaisuutta:

• ”Tulevaisuus on meidän kaikkien asia.”
• ”Itsemääräämisoikeus, vertaistukijärjestelmän kehittäminen. Ihmisten erilaistaminen pitäisi lopettaa.”
• ”Älä hanki uutta. Käytä vanhaa.”
• ”Ei ’tule vaisuus’ vaan tulevaisuus.”
• ”Kun on sen aika – saataisiin hyvää hoitoa.”
• ”Ikäihmisten kokemusten tallentaminen on rikkaus tulevaisuuteen.”

Tutkimusryhmässä hyödynnetään osallistavia menetelmiä ja taiteellista työskentelyä. Ryhmää ja työpajatoimintaa ohjasivat Emma Fält ja Anna-Maria Väisänen. Molemmat ovat esiintyjiä ja monialaisia taiteilijoita. He ovat työskennelleet ikääntyneiden parissa vuodesta 2020 alkaen.

Järjestetty tilaisuus ja tutkimusryhmän työskentely olivat osa Hyvinvointia kulttuurista ikäihmisille -hankekokonaisuutta, jota toteuttavat muun muassa Taide ja kulttuurivirasto yhteistyössä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kanssa. Kokonaisuudessa on tuotettu tietoa ikääntymisen tulevaisuuksista. Kuopion ryhmän lisäksi työpajoja on toteutettu ikääntyville ja hyvinvoinnin asiantuntijoille ympäri Suomea.

Kohtaamossa työpajaan osallistujat heittäytyivät luovaan leikkiin. Toinen pareista otti siveltimen käteensä ja laittoi silmät kiinni. Toinen kannatteli parin kättä ja maalasi hänen puolestaan, jolloin tilaan luotiin turvallinen luottamuksen, kohtaamisen ja koskettamisen ilmapiiri.

Lisätietoa Ikääntyneiden hyvinvoinnin tulevaisuudet -hankkeesta: emmavilina@gmail.com

Kuvat ovat Kuopiossa järjestetystä Jaettu tulevaisuus 2.0-työpajasta.

Arjen reippauspalkinto

Täällä aivot yrittävät vielä tavoitella lomatunnelmaa, sillä kesälomalle siirtyminen ei sujunut niin pehmeästi kuin olisin toivonut. Kuvailinkin ystävälle, että olo on vähän sellainen kuin olisi juossut päin seinää ja sitten nostetaan ylös ja kerrotaan, että hyvää lomaa! :D Mutta te, jotka olette jo palanneet takaisin sorvin ääreen, olette osa arjen sankareita. 

Meillä syntyi heinäkuun hiljaisempina päivinä työpaikan kahvipöydässä keskustelua positiivisen palautteen antamisesta ja suoristuskeskeisen yhteiskunnan luomista paineista. Muistan kuinka lapsena saatiin esimerkiksi hammaslääkärissä käydessä reippauspalkinto tai alakoulussa tarroja tehtyjen suoritteiden mukaan. Kuinka kivalta tuollainen pieni huomionosoitus tuntui! Kysyinkin kahvipöydässä ääneen, että miksei aikuisilla ole enää mitään reippauspalkintoja? Eikö meille voitaisi jakaa vaikka hymytarroja? Työkaveri vastasi, että entäs sitten, kun joku toinen saisi enemmän tarroja kuin toinen? Totta. Tässä on vaaran paikka eriarvoistamisen suhteen. 

Mietin mielessäni, että kuinka lohduttavaa olisi joskus saada "reippauspalkinto" ihan vain tekemällä työnsä ja hoitamalla arjen kuten tavallisesti, parhaansa mukaan. "Hyvä Henna, kun maksoit puhelinlaskun ajoissa!" tai "Hienoa, kun jaksoit täyttää tiskikoneen!" Noinhan me lapsille puhuttaisiin, kannustavasti. Mutta väitän, että jokainen aikuinenkin tarvitsisi ajoittain kannustavaa puhetta arkeen.

Niinpä päätin tehdä kaikille kiinteistöhallinnon työntekijöille reippauspalkinnot. Tämä oli eräänlainen yhdistetty pienimuotoinen "tarra- ja kunniakirja". Jaoin palkinnot kaikille riippumatta siitä, olivatko he paikalla vai eivät (muutama saa palkintonsa lomani jälkeen), tietoisia kahvipöytäkeskustelusta tai eivät. Palkintoon kuului kortin lisäksi pillimehu, koska se symboloi minulle lapsuutta ja hyvää mieltä. Miten voikin pillimehusta tulla niin iloiselle mielelle! Parasta tässä oli se, että purkin kyljessä luki "Pieni juoma, iso ilo". 

Tästä tempauksesta tuli ilahtuneita kommentteja sekä kasvotusten että sähköpostitse. Osa aluksi hieman ihmetteli (jotka eivät olleet kahvipöytäkeskustelussa mukana), mutta ymmärsivät ajatukseni taustatarinan kerrottuani. Joku lienee pitänyt ajatusta ehkä vähän pöhkönäkin, mutta sainpahan heidät ainakin hymyilemään.

Joten reippauspalkintoja kaikille teille, jotka palaatte ja olette jo palanneet töihin!

Toivon aurinkoisia elokuun päiviä meille, jotka vielä kesälomailemme. 

Ps. Idean saa varastaa vapaasti!

Sairaala joulutunnelmissa

On hirveän helppoa viestiä joululomailevalle työkaverille, joka harmittelee, ettei meinaa saada työjuttuja mielestään, että "koitahan rauhoittua joulutunnelmaan". Ja samaan aikaan vietän itse töissä luvattoman pitkiä tunteja, enkä malttaisi jäädä lomalle, koska aikataulupaineet asioiden valmiiksi saattamiseksi ovat valtavat. Practice what you preach.

Tiedän, että maailma ei kaadu, jos en saa asioita tavoiteaikatauluissa valmiiksi, mutta se hankaloittaa ja hidastaa taideasioiden valmistumista, joka puolestaan aiheuttaa enemmän selviteltäviä asioita ja lisää liikkuvia osia hallittavaksi. Joten, kun tänään tiesin jääväni joululomalle, halusin saada mahdollisimman paljon asioita pois omista käsistäni.

Työkaveri: Vieläkö sinä olet täällä?

Minä: Minä jään tänään joululomalle ja haluan saada tämän ongelman pois omista käsistäni ennen lähtöä.

Työkaveri: Ongelman....? [En osannut tulkita hänen äänensävystään, oliko kysymys yllättynyt, että vertaan töitä ongelmaan, vai pohtiva kysymys, että tarvitsenko ongelmaani apua.]

Minä: No työtehtävän. Kun saan tehtyä ja lähetettyä tämän aineiston, sen edistämisestä vastaa seuraavaksi X. [Työni ovat aika usein eräänlaista "ongelmanratkaisua".]

Myöhään iltapäivällä stressitaso oli jo tavallista korkeammalla, kun huomasin kaiken sen kiireen keskellä pidätteleväni kyyneleitä, kun sain rakennussuunnittelijalta edellispäivänä pyytämäni kuvan. Olin aivan varma, etten ehtisi saada kuvaa ennen lomaani, enkä halunnut hoputtaa häntä, kun kaikkialla tuntuu olevan "maailma valmiiksi vuodenvaihteeseen mennessä" -tunnelma. 

Pyysin häntä piirtämään minulle toimenpidehuoneen seinäkuvan siten, että seinälle tuleva taideteos ja isompaan versioon vaihdettava valkotaulu olisivat mittakaavassa keskenään. Näin näkisin konkreettisesti, että mahtuvatko seinälle tulevat asiat muiden toimintojen kanssa tilaan. Ja hän oli tehnyt kaksi vaihtoehtoista mittakaavakuvaa, joissa toisessa taideteos oli alkuperäisen suunnitelman mukainen ja toinen, jossa taideteos oli käännetty peilikuvaksi, kuten hän oli muistiostani alustavia kommentteja lukenut. Ristin hänet jouluenkeliksi. Maailmani tuntui sillä hetkellä saavan vähän lisää tunteja säilöön, sillä rakennussuunnittelija oli toiminnallaan toiveitani jo yhden askeleen edellä. Nämä ovat niitä yhteistyön parhaita hetkiä. Välitin kuvat kommentoitavaksi taiteilijalle ja tilan käyttäjille.

Kiireen keskellä on ollut kaikesta huolimatta aistittavissa joulutunnelmaa. Ympäri sairaalaa on joulukoristeita ja musiikkiesityksiä. Henkilökuntaa näkee siellä täällä kulkevan tonttulakit päässään. KYS on myös ylittänyt uutiskynnyksen kappaleella Sairaalan joulu. Neurokeskuksen osaston ylilääkäri Anne-Mari Kantanen on vastannut kappaleen sanoituksesta. KYSin erikoistuva lääkäri Miikus Korhonen puolestaan sävelsi ja sovitti kappaleen.

Joulutunnelmaa osastoille ja lapsille toi perinteinen joulupukin vierailu. Minä tapasin pukin sattumalta työmaatoimistossa, josta olin hakemassa alakattopaneeleita (tästäkin projektista lisää myöhemmin).

Pidän työstäni taideasiantuntijana, mutta kyllä se sairaalan kantava voima ovat kaikki terveydenhuollon ammattilaiset. Olen saanut äärettömän sydämellisiä ja lämpimiä kohtaamisia hoitohenkilökunnan kanssa töitteni yhteydessä. Myönnän, että hetki sitten ihastuin erääseen lastenlääkäriin. Ja ihastumisella en tarkoita tässä rakastumiseen verrattavaa ihastumista, vaan viehättymistä hänen persoonastaan ja olemuksestaan. 
Olimme sopineet tapaamisen erään taideprojektin käynnistämiseen liittyen, mutta en ollut tavannut häntä koskaan ennen. Koputin työhuoneen ovelle. Oven avasi kaunis ja pitkä naislääkäri, josta säteili välittömästi sellainen aurinkoinen ja hyväntuulinen olemus. Tiedättekö sellaiset ihmiset, jotka säteilevät hyvää ympärilleen? Hän on sellainen. Mutta itse asiassa hän ei ole ainut säteilevän valovoimainen henkilö, jonka olen sairaalassa tavannut. Tällaisia työntekijöitä tuntuu olevan siellä täällä.
Näistä hyvää säteilevistä henkilöistä kertoo myös henkilöstön toisilleen välittämät kiitokset. Minut pyydettiin mukaan työryhmään, jossa haluttiin kiittää ja huomioida eri tavoin nimenomaan KYSin omaa henkilöstöä. Musiikkiesitysten ja räätälöityjen ruokalistojen lisäksi avasimme sähköisen palauteosion, jossa henkilöstö sai välittää kiitoksia ja joulutervehdyksiä toisilleen.

Oli todella ihanaa lukea niitä palautteita, joissa työntekijät kiittivät työkavereitaan ja olivat ylpeitä omista yksiköistään. Ylpeitä yhdessä tekemästään työstä ja kiitollisia hyvästä työyhteisöstä. Osa kannusti, osa kirjoitti runoja, osa oli ripotellut mukaan huumoria. Lähetetyt kiitokset ja jouluterveiset tallennettiin KYSin sisäiseen intraan, jotta kaikilla olisi mahdollisuus nähdä kaikki terveiset. Kävin kiinnittämässä kiitoksia ja terveisiä myös ympäri sairaalaa, jossa henkilökunnan lisäksi myös asiakkaat saattoivat ohikulkiessaan niihin törmätä.

Me kaikki tiedämme sairaanhoitoon kohdistuvat paineet, jonka vuoksi yksi viesti kosketti erityisen paljon: "Lepää rakas työkaveri aina kun voit. Nauti kaikesta siitä hyvästä mitä sinulla on. Ole utelias ja luova. Keksi metkuja ja harrasta huumoria. Laiskottele. Jaa ilosi ja murheesi, niin meillä on ymmärtävämpi päivä keskenämme. Sytytä kynttilä ja tunnelmoi. Hyvää joulua sinulle, oletpa joulusi töissä tai kotona." 

Tuossa viestissä oli paljon viisautta meille kaikille: että osaisi kaiken keskellä keskittyä hyvään, ja toisaalta jakaa tarvittaessa ilot ja murheet myös työkavereille, jotta ymmärtäisimme toisiamme paremmin. Minulla on sellainen työ, joka mahdollistaa joulun viettämisen kotona. Paljon on kuitenkin heitä, jotka viettävät joulun töissä. He ylläpitävät meidän muiden hyvinvointia, turvaa ja elämää. Tämän tiedostaminen laittoi tämänpäiväisen oman kiireen ja stressin taas oikeisiin mittasuhteisiin.

Kiitosten jakaminen on tärkeää, mutta se on helppoa unohtaa arjen ja kiireen keskelle. Toteutin omassa kiinteistöhallinnon yksikössäni "joulukorttiprojektin", johon osallistin kaikki työkaverit. Jaoin kaikille tyhjän korttipohjan, jonka keskelle pyysin jokaista kirjoittamaan oman nimensä. Tämän jälkeen kortit laitettiin kiertämään siten, että jokainen kirjoitti jonkin positiivisen ajatuksen kortissa olevasta henkilöstä. Tämä tehtiin nimettömästi, sillä oleellista ei ollut se, kuka tekstin kirjoittaa vaan se, että mitä korttiin kirjoitetaan. Millaisena muut työkaverit sinut näkevät.

Myönnän, että yllätyin positiivisesti kuinka sain miesvaltaisen yksikön juttuun mukaan ilman mutinoita. Luulen, että kaikki olivat lopulta iloisia lopputuloksesta. Minä löysin omasta kortistani niitä odotettuja sanoja, kuten iloinen ja värikäs. Mieltä lämmittivät kuitenkin erityisesti sanat, joita en osannut odottaa: tasapuolinen, hyväntahtoinen ja innostava. Ja jotta ei se kolikon kääntöpuolikaan unohtuisi: "kestää hyvin huumoria ja kaksimielisiä juttuja". (Tätä kestävyyttä osa välillä tarkoituksella koettelee.)

Eräs toinenkin yksikkömme työntekijä yllätti työyhteisön, sillä hän oli tehnyt kiinteistöhallinnosta videon. Musiikkikappaleen säestämänä esiteltiin meidän toimistoa ja työkavereita. Tässä on tosin pieni kyseenalainen näkökulma, sillä henkilö oli kuvannut osaa meistä ikään kuin salaa. Lopputulos oli kuitenkin samaan aikaan hauska ja herttainen, että ei hänelle voinut olla vihainen. Toiminta oli hyväntahtoista.

Kiitos Kuopion yliopistollinen sairaala, että saan kuulua muiden ammattilaisten joukkoon.

Ja kiitos kiinteistöhallinto, että pidätte minut iloisena ja värikkäänä.

Hyvää ja rauhallista joulua!

Kotona

Etelä-Suomen hotelliyö laittoi miettimään omaa kotia. Heräsin keskellä yötä siihen, että oli kuuma. Nousin ja näpyttelin huoneen lämpötilaa alhaisemmaksi. Siellä minä keskellä yötä hymyilin itsekseni ja mietin, että kuinka moni hotellivieras laskee tähän aikaan vuodesta huoneensa lämpötilaa? Se oli arkihuomio siitä, että oman kodin viileyteen on taas tottunut. Kotona ollaan villasukissa 24/7 ja se on mukavaa.

Vanhan talon ja pihan ylläpitäminen rytmittävät arkea vuoden ympäri. Lämmityskautta ennen oli tähänastisen asumishistorian isoin luumuhilloprojekti, kun hedelmiä tuli miltei 25kg. Laatu ei ollut yhtä hyvä kuin aiempina vuosina, mutta hilloamiseen kelpasivat hyvin, vaikka osa luumuista olikin tavallista muhkuraisempia. Myönnän, että kahden viikon ajan töiden jälkeen hilloaminen alkoi viime metreillä tuntua puuduttavalta, mutta sen jaksoi lopputulosta ajatellessa. Tein hilloa noin kolmen litran erissä, sillä poistan hillotessa sekä kivet että kuoret. Kun luumut ovat tarpeeksi kypsiä, hedelmäliha irtoaa hyvin kuorestaan puristamalla. Työlästä, mutta hillo maistuu paremmalta ilman kuoria.

Tyrnimarjoja tuli myös tänä vuonna aiempaa enemmän (noin 5 litraa), mikä johtui siitä, että nyt pensaan päälle ehdittiin viritellä lintuverkko. Harakat ovat ärsyttävän nopeita popsimaan marjoja, ja viime vuonna meni yli puolet sadosta linnuille. Turha oli ilman verkkoa ajatella, että "annan niiden kypsyä vielä yhden päivän." Virhe, sillä linnut eivät odottele. Tyrnit säilön mehuksi tällä ohjeella. Omenoita ei tullut tänä vuonna lähes lainkaan, mikä johtui ilmeisesti pihlajanmarjakoista. Ei kyllä sinänsä harmittanut, sillä tehtävää oli puutarhassa kyllä muutenkin.

Pitkin kesää tehtävän sadonkorjuun väleissä on parasta, jos malttaa jättää kaiken tekemisen hetkeksi. Silloin siirrän itseni alapihan (rinnetontilla puhumme ala- ja yläpihasta) mongolianvaahteran alle lukemaan. Testattu; tämä on parasta rentoutumisterapiaa. Pidän siitä, että vanhassa pihassa on myös vanhoja puita, jotka varjostavat muuten hyvin aurinkoista ja paahteistakin tonttia.

Välillä joku muistaa kysellä, että mitäs hyötykasveja siellä pihalla on? Vapaaehtoisesti istutettavien perunoiden, porkkanoiden ja amppelimansikoiden lisäksi pihassa on ollut jo valmiina:

• 2 punakaneli omenapuuta (nämä ovat alkuperäisiä 1950-luvulta)
• 2 luumupuuta (nämä on istutettu 2000-luvulla)
• 4 mustaviinimarjapensasta (alkuperäisiä)
• 2 karviaismarjapensasta (alkuperäisiä)
• 2 pientä marja-aroniapensasta
• 1 tyrnipuu
• raparperiä
• lipstikkaa

Haravointikauden jälkeen pihalla vietetään vähemmän aikaa ja tekeekin jo mieli oleilla sisällä. Sen hetken, kunnes alkaa talvi ja lumityöt. Itsekseen puulla lämmittäminen ja lumityöt arkitöiden päälle olisi melkoinen työleiri. Tein tätä ensimmäisen talven maanantaista perjantaihin, kun kodin toinen asukas oleili vielä arkipäivät osittain Jyväskylässä. Siinä meni oma mukavuusrajani. Tehtäviä jakamalla tämä on mukavaa, ja vanhan talon arjesta osaa nauttia, mutta vaihtaisin todennäköisesti helpompaan asumismuotoon, jos olisin yksin.

Tarvitsen kuitenkin töiden vastapainoksi tätä fyysistä tekemistä ja kaipaan vanhan talon tunnelmaa. Tykkään työstäni todella paljon, mutta se tarkoittaa valtaosan ajasta viettämistä tietokoneen äärellä. Etenkin nykyinen työni on todella hektistä ja ajoittain mieltä kuormittavaa, mutta kotiin tullessa mieli rauhoittuu. Olen ympäröinyt kodin vanhoilla tavaroilla ja huonekaluilla, jotka ovat olleet olemassa jo ennen minua. Ne kuuluvat ajallisesti talon aikakauteen, mutta liittyvät samalla sukujemme historiaan. Vaikka minulla olisi arjessa miten kiire tahansa, kotona koen pysähtyväni. Tiedostan olevani osa historian ketjua, eikä aika kulu sen nopeammin, vaikka kuinka hötkyilisin. Jotta tästä ajasta jää minulle muistikuvia, pitää osata pysähtyä. Onneksi tähän auttaa koti. Ja ystävät, joiden kanssa "pysäytetään maailma" jakamalla hetkiä arjesta.

Ymmärrän toisaalta hyvin myös heitä, jotka toivovat kodilta helppoutta ja huolettomuutta. On etuoikeus, jos pystyy valitsemaan oman asumismuotonsa, kodin ja sen asukkaat. Loppujen lopuksi on tärkeintä, että kotona viihtyy, sillä uskon sen hyvänolon tunteen heijastuvan myös muualle.

Mukavia kotihetkiä marraskuun hämärään!

Aitoja kohtaamisia

Kävin taas pitkästä aikaa kodin alkuperäisasukkaan luona kylässä. Lupasin mennä käymään jo tammikuussa, mutta koronatilanne paheni, ja olen ollut ekstravarovainen iäkkään (88v) ystävän tapaamisen suhteen. Soitin edellispäivänä, että uskaltaako hän ottaa minut kylään? Hän liikuttui ja sanoi, että "Totta kai uskallan, ihanaa kun tulet!" Lupasin tuoda kahvileivät, jos hän keittäisi kahvit.

Vein suolaisen ja makean tarjottavan lisäksi kahvia ja tulppaaneja. Hän alkoi jo ovella nauraa, kun näki tuliaiseni. Oli kuulema edellisenä päivänä soittanut (heti minun soittoni jälkeen) asioitaan hoitavalle sukulaiselleen arvuutellen:

"Minulle tulee huomenna vieras...." 

"Ahaa, no kukas sieltä on tulossa?"

"Se nuori nainen, joka asuu nykyisin meidän entisessä kodissa."

"Tuoko hän tarjottavia mukanaan? Pitäisikö minun käydä kaupassa?"

"Ei tarvitse käydä. Hän lupasi tuoda kahvileivät."

Hän nauroi, että olin tuonut sitten hieman ennustamaani enemmän tuliaisia; ja vielä lempikahvia! (Olin laittanut merkin muistiin aiemmilla kerroilla.) 

Tietenkin minä vein kahvileivät, jos kutsun itseni noin lyhyellä varoitusajalla kylään. Ja tulppaanit olivat mielestäni kiva kevään odotuksen toivotus. Enkä nyt muutenkaan ajatellut mennä hänen luokseen passattavaksi, vaan juttelemaan.

Autoin häntä avaamaan kahvipaketin ja hymyilin, sillä hän näytti niin äärimmäisen iloiselta ja onnelliselta tuoksutellessaan monta kertaa syvään vasta-avattua kahvipakettia. Pieni, mutta merkityksellinen hetki. Juttelimme mm. "yhteisen kotimme" yläkerran vuokralaisista, siitä kuinka hän oli tavannut ja ihastunut edesmenneeseen mieheensä, kuinka miehen evakkomatka ja lapsuus Karjalassa oli mennyt. Luimme yhdessä myös lähettämääni kirjettä, joka saattoi meidän ystävyytemme alkuun. Hän kertoi työurastaan miesvoittoisilla aloilla, josta löysimme yhtymäkohtia toisiimme (minä tosin vasta aloittelen).

Minusta on ihana saada ihmiset nauramaan ja hymyilemään. Tässä tapauksessa se tuntui vielä erityisen hyvältä, sillä hän valitteli - ymmärrettävästi - yksinäisyyttään. Emme puhuneet tai edes sivunneet ikäviä uutisia, koronaa tai Ukrainan sotaa. Kolmen tunnin aikana mitään noista ei ollut olemassa. Minustakin oli rentouttavaa päästä hänen kanssaan hetkeksi pois oman arjen keskeltä. Aika pysähtyi ja tarvitsin sitä. 

Kyselin talosta ja hänen elämästään, puhuimme ruoanlaitosta ja kritisoimme itsekkäitä ja omahyväisiä ihmisiä. Siis ihan tavallisia juttuja, mitä nyt ystävien kanssa muutenkin jutellaan. Vääryyksiä ja epäoikeudenmukaisuuksia ihmissuhteissa sivutessamme huomasin, että molemmat omaamme samanlaisen tarvittaessa tulistuvan temperamentin. Olemme sydämellisiä, mutta ylitsemme ei kävellä, sillä osaamme pitää puolemme.

Olin tekemässä lähtöä ja hänen olemuksensa muuttui vaisummaksi: "Kiitos, kun annoit aikaasi." Vastasin: "Koen, että en ole antanut aikaani, vaan me jaoimme aikaamme. Luulen, että me molemmat saimme tästä kohtaamisesta taas aivan yhtä paljon iloa." Ja hän sai hymynsä taas takaisin. Lupasin tulla taas käymään.

Toinen iloa tuottava hetki tapahtui töissä, kun työkaverini toimitti minulle paksun kirjekuoren. "En ole tilannut mitään....", kunnes huomasin lähetyksen saapuneen sisäisessä postissa. Eräs työntekijä halusi erikseen kiittää, että olin auttanut häntä (= tehnyt työtäni) ja lähetti kortin kyljessä vielä suklaatakin. Minua on siunattu kivoilla lähityökavereilla, mutta en jaksa olla hämmästelemättä, miten sydämellisesti minuun suhtaudutaan myös sairaalan hoitohenkilökunnan keskuudessa. (Jännitän edelleen uusia kohtaamisia sairaalan puolella, mutta ilmeisen turhaan.)

"Sinä kun osasit noilla väreillä leikkiä..."

Kolmas kohtaaminen löi suorastaan ällikällä, sillä tilanne tuli täytenä yllätyksenä. Nousin naapuripaikkakunnalla bussiin, kun itseäni jonkin verran vanhempi mieskuski kysyi välittömästi astuessani kyytiin: 

Kuski: "Asuitko sinä ennen [asuinalueen nimi]?"
Minä: "Asuin! Onpa kiva, että jollain muullakin on yhtä hyvä kasvomuisti kuin minulla."
Kuski: "Sinä kun osasit noilla väreillä leikkiä, niin minä oon miettinyt, että mihinkä sinä oot hävinnyt."
Minä: "Kiitos, olipa kivasti sanottu!" 

Kerroin kuskille missäpäin nykyisin asun, mutta olin edelleen melko hämilläni, sillä olen käyttänyt kyseistä bussilinjaa (ja asunut kyseisessä paikassa) viimeksi lähemmäs neljä vuotta sitten! Vielä kummallisemman tilanteesta teki se, että harvemmin yksikään mies kommentoi noin spontaanisti pukeutumistani. Eikä tilanne ollut mitenkään epämukava; hän tuntui olevan vilpitön kommenteissaan. Kohtaaminen piristi iltapäivän.

Nämä ovat pieni osoitus siitä, miksi rakastan savolaista ihmisläheisyyttä ja keskustelukulttuuria.

Happy chemicals

Kirjoitin iloisuudesta ja hymyn merkityksestä Hymyn salaisuus -postauksessa. Sivusin siinä hymyilyn lomassa hyvänolon tunnetta kirjoittamalla muun muassa näin: "Allekirjoitan Launosen sanat: hymyileminen vähentää stressihormoneja ja lisää hyvänolon tunnetta. Hymyilemällä 'lääkitsen' tai 'huumaan' itseäni."

Tuon postauksen jälkeen törmäsin somessa mainioon kuvaan, joka tiivisti onnellisuushormonit ja niiden merkityksen:

"How to unlock your happy chemicals". Kuva: Twitter.

Muistan, että näitä samoja juttuja käsiteltiin aikoinaan lukion psykantunneilla, mutta aihe on painunut vuosien saatossa unholaan. Kuva kuitenkin auttoi ymmärtämään, mikä merkitys pienillä arkisillakin jutuilla on mielialaan, ja kuinka siihen voi halutessaan itse vaikuttaa. Hymyn ja naurun olen huomannut vaikuttavan arjessa suoraan yleiseen mielialaani, mutta nyt huomasin, että hyödynnän huomaamattani jokaisesta laatikosta asioita, jotka vaikuttavat mielialaan.

Neljää onnellisuushormonia sekoittelemalla luodaan resepti, joka saa aikaan hyvän olon:

Serotoniini vaikuttaa mm. mielialaan ja vireyteen. Kun serotoniinin määrä hermostossa on tasapainossa, ihminen näkee asiat positiivisessa valossa. Laatikosta voi poimia esimerkkejä, joilla saa aktivoitua serotoniinin määrää. Itse kuuntelen päivittäin musiikkia, ja luonnossa liikkuminen sekä blogin kirjoittaminen näyttävät myös kuuluvan serotoniinikategoriaan.

Serotoniinin vaje voi aiheuttaa esimerkiksi masennusta, surua, motivaation puutetta, vetämättömyyttä ja pessimismiä.

Dopamiini saa aikaan mielihyvää. Se piristää ja lisää energiaa. Dopamiini tehostaa myös oppimista. Dopamiinia syntyy silloin, kun saamme jotain mitä haluamme, saavutamme jonkin tavoitteen tai syömme jotain hyvää. 

Töissä huomaan mielihyvää syntyvän aina, kun saan poistettua yhden post it -lapun tehtävälistalta. Pyrin myös pitämään kiinni hyvistä yöunista, vaikka myönnän, että tämä on asia, josta lipsun melko usein.

Alhainen dopamiinitaso voi saada olon tuntumaan lannistuneelta. 

Oksitoniini - rakkaushormoni - vaikuttaa vuorovaikutukseen muiden kanssa ja tekee siitä miellyttävää. Sitä vapautuu sosiaalisten kontaktien kautta. Rakastan syvällisiä keskusteluja ystävien kanssa, mutta yllätyin, että laatikossa on mainittu myös kohteliaisuuden antaminen. Teen tätä arjessa melko usein kehumalla esimerkiksi jonkun asua tai ulkonäköä, kiittämällä avusta tai tavasta toimia. 

Tässä piilee kuitenkin muutama mutta: mikäli toinen ei osaa ottaa kehua vastaan, hän torpedoi hyvän olon tunteen paitsi itseltään myös oksitoniinin määrän kehun antajalta. On siis hyvä opetella ottamaan kohteliaisuudet vastaan. Kohteliaisuuden tai kehun pitää myös olla vilpitön ja tulla sydämestä. Ihminen on taitava aistimaan aidon käytöksen teeskentelystä, joten väkisin luotu "oksitoniinin kerääminen" ei palvele tarkoitustaan. Olen myös huomannut, että kohteliaisuuksien antaminen vastakkaiselle sukupuolelle on välillä haasteellista, ettei joudu tahtomattaan väärinymmärretyksi. 

Huolestuttava tosiasia on se, että mikäli ihmiseltä puuttuu sosiaaliset kontaktit (korona-aika!), tällä on suora vaikutus myös oksitoniinitason heikkenemiseen. Pieni positiivinen näkökulma on se, että oksitoniinia vapautuu myös olemalla eläinten kanssa.

Endorfiini tuo mielihyvää ja lievittää kipua. Endorfiinia vapautuu muun muassa pitkäkestoisen liikunnan, mielimusiikin kuuntelun, nauramisen (tässä se voimavarani on!) ja itkemisen yhteydessä. Voimakkaat mausteet ja kaakao auttavat endorfiinin tuotannossa.

Nauramisen lisäksi käytän laatikosta huomaamattani paljon myös fyysistä kosketusta. Halaan mielelläni, mutta hyödynnän välillä myös esimerkiksi ystävällistä käsivarteen taputtelua keskustelun lomassa. Tämä fyysinen kosketus on kaikessa vilpittömydessään ja ystävällisyydessään nykymaailmassa vaarallista. Me too, kuten tiedätte. Yhtään vähättelemättä seksuaalisen häirinnän kitkemisen tärkeyttä, kampanja on mielestäni vaikuttanut negatiivisesti viattomiin arkisiin (inhimillisiin!) kosketuksiin.

Muistan erään tilanteen, kun miespuolinen henkilö keskusteli kanssani kasvotusten. Juttelun lomassa hän taputti lausetta vahvistaakseen ystävällisesti olkapäätäni. Hän kuitenkin huomasi ilmeisesti miettineensä, että oliko ele kuitenkin väärä, ja kämmentaputus vaihtui nopeasti sormella naputteluun, kunnes hän veti kätensä pois. Tilanne muuttui ärsyttävän kiusalliseksi, vaikka siinä ei ollut mitään väärää.

Onnistuneitakin kosketuksia onneksi edelleen on. Vahvan muistijäljen jätti esimerkiksi tilanne, jossa pyysin käytöstäni eräältä mieshenkilöltä anteeksi. Olin omasta mielestäni käyttäytynyt väärin, mutta vastapuoli ei kuulema ollut loukkaantunut. Tunsin siitä huolimatta tarvetta pyytää anteeksi, sillä itse olisin samassa tilanteessa pahoittanut mieleni. Olin ajattelematon. Keskustelimme asian läpi ja hän kosketti lopuksi kämmenellään olkavarttani. Kyseisessä tilanteessa ele oli sydämellinen ja täysin oikein. Hän vahvisti kosketuksella sanansa ja häivytti huoleni.

Surettaa, että kosketuksesta on tullut pandemian ja häirintäpelon vuoksi välteltävä ele. Ystäviltä kysytään "Halataanko?", kun aiemmin sitä vain spontaanisti halattiin. Minua vaivasi todella paljon jo kättelystä luopuminen, mikä on tehnyt uusiin ihmisiin tutustumisesta omituista. Kättelytilanteessa saa luettua toisesta ihmisestä paljon: onko ote reipas vai laiska, tiukka vai pehmeä. Saako ikävöidä kättelyä?

Aina arki ei tunnu hyvältä, ei synny mielihyvää, eikä kenellekään tee hyvää olla ikuisessa "onnellisuushumalassa". Elämässä pitää ottaa vastaan negatiivisetkin tunteet ja hetket. Eihän ne hyvät hetket ja mielihyvä muuten tuntuisivatkaan niin hyviltä. Arjen toivoisi kuitenkin olevan pääsääntöisesti mukavaa, ja näitä onnellisuushormoneja itse sekoittelemalla voi auttaa luomaan onnellisen elämän reseptin.

Sekoitteletko onnellisuushormoneja arjessa?

Mihin katosi small talk?

Havahduin otsikon kysymykseen, kun kirpparilla käydessäni pyörittelin käsissäni Arabian KoKo-mukeja. Seisoin hyllyn edessä muki kädessäni ja mietin, ostanko vaiko en. Tunsin, että viereeni tuli joku, sillä hän tuli todella lähelle (korona-aikaan tähän on alkanut kiinnittää julkisissa paikoissa tavallista enemmän huomiota). Kun henkilö ei siirtynyt, käännyin katsomaan. Vieressäni seisoi itseäni hieman vanhempi mies, joka kysyi "Ovatko aitoja?" Sanoin, että kyllä ovat Arabian mukeja, mutta en ole vielä päättänyt ostanko vaiko en - en varsinaisesti tarvitse niitä, sillä kuppeja kotoa löytyy. Mies sanoi keräilevänsä kyseistä sarjaa, mutta ovat hänen mittapuullaan liian kalliita (5€/kpl). Samoja saa kuulema parilla eurolla. Mies jäi kuitenkin hypistelemään mukeja ja siirryin itse eteenpäin. 

Jäin miettimään mukeja ja päätin, että mikäli mukit olisivat myymättä vielä kirppiskierroksen päätteeksi, otan ne mukaani. Olen nimittäin hypistellyt usein KoKo-mukeja kirppareilla, mutta tämä aqua oli ensimmäistä kertaa sellainen väri, josta pidin. Samalla mietin jutteluhetkeä miehen kanssa. En edes muista milloin olen viimeksi jutellut tuntemattoman henkilön kanssa yhtään mistään! Huomasin, että oma small talk -taitoni oli kankeaa ja kadoksissa, ilmeitä ei erota maskin takaa kunnolla. Bussissa hieman ärsyynnyin, kun sanoin ystävällisesti vieressäni istuvalle henkilölle, että jäisin pois seuraavalla pysäkillä, mutta eihän hän reagoinut mitenkään. Hänellä oli kuulokkeet korvilla ja molemmilla maskit kasvoilla: hän ei nähnyt edes suuni liikkeitä. 

Tuon kirpparilla tapahtuneen sananvaihdon jälkeen olen alkanut todella kaivata small talkia. Sitä, että voi mummeleiden ja pappojen kanssa jutella kaupan hyllyjen välissä vaikka siitä, että tarvitsevat nuoremmat silmät lukemaan tuotepakkauksen tekstiä. Pidän savolaisuudessa siitä, että ihmiset ovat helposti lähestyttäviä ja kaupungilla pääsee juttelemaan tuntemattomien kanssa. En tiedä onko kaikilla savolaisilla samanlainen kokemus, mutta minulla tuntuu olevan otsassani jonkinlainen "jututa minua" -leima, sillä olen teini-ikäisestä saakka kokenut, että kaikenlaiset henkilöt iästä riippumatta tulevat usein jututtamaan. Tämä ei kieltämättä aina ole mukavaa, etenkään, jos vastapuoli on esimerkiksi vahvasti humalassa. 

Kiitos, kun kuuntelit

Minulle jokainen ihminen on lähtökohtaisesti hyvä ihminen, kunnes toisin todistetaan. Tähän liittyy muutaman vuoden takainen bussipysäkkikeskustelu. Pysäkille tuli aamulla ennen seitsemää mies, johon en kiinnittänyt mitään huomiota ennen kuin hän kysyi, onko minulla tulta. Ulkoasu oli siisti, mutta olemuksesta huomasi, että edellinen ilta oli venähtänyt pitkäksi. Vastasin kieltävästi, mutta tilanne herätti keskusteluyhteyden. Minusta on äärimmäisen epäkohteliasta olla vastaamatta, jos joku juttelee minulle, vaikka keskustelukumppani olisi miten epämiellyttävä tahansa. 

Mies kyseli minulta olenko menossa töihin ja jotain muuta yleistä. Pian hän alkoi kertoa, että käyttää huumeita, mutta yrittää kovasti päästä niistä eroon. Hänellä oli kitarakotelo selässään ja sanoi, että musiikki on ollut hänen pelastuksensa. Mies keskeytti puheensa muutamaan kertaan kysymällä, ärsyttääkö hän minua, ja ettei minun ole pakko kuunnella. Sanoin, että voin aivan hyvin kuunnella, kun ei tässä muutakaan ole. Mies ehti avata sydäntään parikymmentä minuuttia ennen kuin bussi näkyi saapuvan. Lopuksi mies sanoi: Kiitos, kun kuuntelit ja otit minut ihmisenä. Kukaan ei tavallisesti halua puhua minulle. Saanko halata sinua? 

Tässä vaiheessa mielessäni kävi sekunnin sadasosassa kaikki kauhuskenaariot: Mihin taskuun laitoin puhelimeni? Missä on lompakko? Onko laukkuni tasku auki? Entä jos hän yrittää varastaa minulta jotain? Entä jos hän yrittää tehdä jotain muuta kuin halata? Mieli hieman rauhoittui kun tajusin, että samalla pysäkillä keskustelua oli kuunnellut itseäni hieman vanhempi nainen. En ollut tilanteessa yksin, kävi mitä kävi, ja huomasin vastaavani: Saat halata.  

Mies halasi hetken ja bussi pysähtyi pysäkille. Nousimme kaikki kyytiin, jokainen meni omalle penkkirivilleen, ja kaikki vaikutti kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Minun oli kuitenkin vaikea pidätellä kyyneliä. Olin vihainen itselleni, että olin hetken aikaa epäillyt miehen aikeita. Huomasin miten tärkeät ja merkitykselliset ne 20 minuuttia olivat hänelle, ja miten mitätön hetki se oli ajallisesti minulle. 

Kaipaan näitä kohtaamisia small talkin äärellä. Ja sitä tunnetta, kun ei tarvitse koronan vuoksi pelätä, että tuntemattomat ihmiset tulevat liian lähelle. Koronaväsymystä lievittää onneksi lisääntynyt valo, saapuva kevät ja arjen värittäminen asusteilla. PinjaPuun Kuningaskalastaja-korvikset ovat Tori-löytö.

Taide ja työtilojen merkityksellisyys

Kuva: Paju~commonswiki/Wikipedia.

Pohjois-Savon Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus sekä Pohjois-Savon TE-toimisto ovat saaneet tiloihinsa valtakunnallisesti merkittävien taiteilijoiden teoksia. Taideteokset on sijoitettu Kallanrannassa sijaitsevan rakennuksen eri toimipisteisiin. Kokonaisuuden on koonnut Valtion taideteostoimikunnan kokoelma-assistentti Marjo Sarjanen. Kallanrantaan sijoitetut taideteokset ovat siis valtion omistuksessa olevasta taidekokoelmasta tehty "näyttelylaina".

ELY-keskus ja TE-toimisto eivät ole luokiteltavissa julkisiksi tiloiksi, sillä ulkopuolisten kulkeminen tiloissa on rajattua ja valvottua. Niinpä taidekokoelma on tarkoitettu pääasiassa ELY-keskuksen ja TE-toimiston omille työntekijöille. Teoksia on sijoitettu aula- ja käytävätilojen lisäksi mm. kokous-, tauko- ja toimistotiloihin. 

Taideteosten ajatellaan usein olevan osa taidemuseoita ja gallerioita sekä julkisia tiloja. Mikään ei kuitenkaan estä sijoittamasta taidetta myös toimisto- ja toimitiloihin. Se on mielestäni suositeltavaa, ja usein kaupunkien taidemuseot tekevät omista kokoelmistaan teossijoituksia kaupunkien kiinteistöihin. Näissä yhteyksissä teosvalinnoilla on suuri merkitys. Kun taidetta tuodaan keskelle työntekijöiden arkea, taide on läsnä jatkuvasti. Taidemuseoissa katsoja voi siirtyä teokselta toiselle ja jättää teoksen taakseen, mutta työpaikoille viety taide ei katoa samalla tavalla. Tästä päästääkin taiteen merkitykseen.

Edelleen on mielestäni vallalla se ajatus, että taide on vain ylimääräinen kuluerä, ja että ilman taidettakin tulee toimeen. Jokainen pystyy aivan varmasti suoriutumaan työtehtävistään riippumatta siitä, onko työpaikalla taidetta vaiko ei. Mutta kyse ei olekaan työssä suoriutumisesta vaan työtilojen viihtyvyydestä ja niiden merkityksellisyydestä.

Betoniporsas.

Käytän esimerkkinä julkisia tiloja. Jokainen meistä kulkee kaupungilla paikasta toiseen miettimättä sen suuremmin sitä missä kulkee. Tuttu ympäristö kadottaa ajan myötä merkitystään arjessa, kun päämääränä on siirtyä töistä kauppaan, harrastuksiin, opintoihin tai ystävän luo. Kulkiessa ajatuksissa on usein päämäärä (se minne on sillä hetkellä matkalla) eikä varsinainen matka. Ympärillä olevat kadut, rakennukset ja alikulkutunnelit eivät tunnu miltään. Mutta olen aivan varma, että jokainen meistä on nostanut tai kiinnittänyt katseensa silloin, kun eteen on tullut kuvitettu sähkönjakokaappi, graffiteilla väritetty alikulkutunneli tai rakennuksen korkuinen muraali.

Taide pysäyttää arjen. Se irrottaa ajatukset totutusta ja tarjoaa vaihtoehtoisia ajatuksia. Sitä paitsi ihmisellä on taipumus hakeutua katsomaan visuaalisia ärsykkeitä. Olivat ne sitten kuvataidetta, valokuvia, elokuvia tai luonnon omia maisemia. Sama tehtävä taiteella on työtiloissa - pysäyttää arki. Marjo Sarjanen on tehnyt teossijoituksilla upeaa työtä. Hän on miettinyt tiloissa olevien yksiköiden teemoja ja samalla rakennuksen arkkitehtuuria. Hienoimmat kohtaamiset tulevat mielestäni ohilkulkupaikoissa: aulatiloissa, portaikoissa, yllättävien kulmien takaa.

Pekka Rytkönen: Eliksiiriä II, 2002. pronssi.

Kallanrannassa sijaitsevan rakennuksen arkkitehtuurissa ja tilasuunnittelussa on mielestäni hyödynnetty oivaltavasti eri materiaalien vaikutuksia tiloihin. Aulatiloissa on kiiltävä kivilattia ja valtavat seinänkokoiset ikkunat, mutta kerroksista toiseen siirtyessä portaiden askelmat ovat puisia. Toimistotiloissa on pehmeät kokolattiamatot. Tunnelma muuttui täydellisesti jo pelkkien jalkojen alla olevien materiaalien myötä. Kovalta pehmeämmälle siirryttäessä tunnelma muuttui rauhallisemmaksi. Isojen ikkunoiden ja muiden lasipintojen myötä valo näyttelee rakennuksessa suurta roolia. Taidesijoitukset luovat myös tiloihin oman leimansa.

Outi Leinonen: Muinaismuistot (kravatti, isän hattu), 1997, keramiikka.

Rakennuksessa vieraileville näyttäytyy aulassa ensimmäisenä Outi Leinosen teos Muinaismuistot. Sisääntulo linkityy hyvin isän hattuun ja kravattiin. Tässä kenties riisuttaisiin hattu, ripustettaisiin takki johonkin. Leinonen on luonut keramiikasta taidokkaasti kangasta muistuttavat teokset. Nimi Muinaismuistot viittaa arkeologiaan, johonkin menneeseen ja toisaalta uudelleen löydettyyn. Muotokieleltään etenkin hattu viittaa suuriin ikäluokkiin. Onko tämä kommentti heidän tekemäänsä työtä kohtaan? Heidän rakentamaansa maailmaa kohtaan? Esineet ovat vitriinissä kuin museossa, esillä ja arvostettuna. Asiat joita emme saa unohtaa. Teos on mielestäni herkkä ja tärkeä teos aiempien sukupolvien kunnioittamisesta, muistojen merkityksestä.

Kirsi Kaulanen: Raja, 2005, ruostumaton teräs.

Kirsi Kaulanen on tunnettu laserleikatuista, ruostumattomasta teräksestä valmistetuista teoksista, jotka kommentoivat mm. evoluutiota, katoamista ja ilmastonmuutosta. Aulatilan korokkeelle sijoitettu teos Raja muuttaa muotoaan sen mukaan, kuinka paljon tilassa on valoa. Hämärämpänä päivänä teräksinen teos katoaa miltei harmaaseen taustaan. Aurinkoisena päivänä teos säteilee ympärilleen valoa ja heijastaa pinnastaan katsojat ja ohikulkijat. Näin teos on jatkuvassa vuoropuhelussa tilan kanssa. Työ koostuu laserleikatuista kukista, jotka nousevat pinnasta. Kirsi Kaulasen taiteessaan käsittelemät teemat ovat myös osa ELY-keskuksen toimintaa: mm. luonnon monimuotoisuuden suojelu ja kestävä käyttö, ympäristön tilan seuranta, ympäristötiedon tuottaminen ja -tietoisuuden edistäminen. 

Kirsi Kaulanen: Raja, 2015, ruostumaton teräs. Kuva: Maritta Räsänen.

Mia Hamari: Kuuntelija, 2017, puu, koivunrunko, jäkälä, metalli.

Kaulasen teoksen yläpuolella kohoaa Mia Hamarin veistos Kuuntelija. Jäkälien peittämästä jalustasta kohoaa käppyräinen koivunrunko, joka kuiskii sylissään istuvan hahmon korvaan jotakin mitä katsoja ei kuule. Teos toistaa hienosti rakennuksen arkkitehtuurin kaarevia muotoja. Veistoksessa on maaginen tunnelma. Koivu viestii mielestäni suomalaisuudesta. Se on sekä meille että slaaveille ikivanha maailmanpuu, jonka kuviteltiin sitovan maailmoja toisiinsa. Koivun tuohisen rungon ajateltiin kuvaavan tätä maailmaa, juurakon pulppuavan terveyttä, ja onnen uskottiin kulkevan rungon läpi. Hamarin Kuuntelija on mielestäni yksi kokoelman vaikuttavimmista teoksista.

Mia Hamari: Kuuntelija, 2017. Kuva: Kari Kokkonen.

Paavo Halonen: Helmipöllö (Aegolius funereus), 2013, pihlaja.

Mystiikasta ja magiasta viestii mielestäni myös Paavo Halosen installaatio Helmipöllö. Pihlajasta veistetty kokonaisuus näyttää koostuvan kuin puisista helmistä. Materiaalina pihlaja on lujaa ja kestävää. Suomalais-ugrilaisessa kansanperinteessä pihlajaa on pidetty pyhänä puuna. Se on karkottanut pahaa ja kutsunut hyviä voimia. Oksasta riippuva helmirykelmä muistutti enemmän mustekalaa kuin pöllöä. Se on pikemminkin pöllön vertauskuva. Usein pöllöllä viitataan viisauteen. Se on yöeläin, joten pöllön voidaan ajatella myös näkevän asioita, joita muut eivät näe. 

Paavo Halonen: yksityiskohta teoksesta Helmipöllö, 2013.

Camilla Vuorenmaa on yksi tämän hetken seuratuimmista nykytaiteilijoista. Hän on tunnettu rujoista ja runollisista teoksistaan, joiden hahmot on usein kaiverrettu puulevylle. Pinnan ja aiheiden rosoisuus rikkoo hiljaisuuden katsojan ja teoksen välillä. Tämäkin teos on herättänyt tunteita puolesta ja vastaan. Joko siitä pitää tai ei. TE-toimiston työtilaan sijoitettu teos ei ollut kaiverrettu puulle, vaan maalattu pleksille. Maalaamisessa oli kuitenkin käytetty kaivertamista muistuttavaa sivellintekniikkaa. Tavallisesti Vuorenmaa kuvaa yhtä henkilöä tai hahmoa, joka on keskittynyt omiin tuntemuksiinsa tai tekemiseensä. Niin tässäkin tapauksessa.

Camilla Vuorenmaa: Kantapeikot, 2009, öljymaalaus.

Kantapeikot -nimisen teoksen keskiössä on sinihiuksinen hapsutukka, jonka kasvot muistuttavat puupiirrostekniikkaa. Kauempaa näyttää siltä kuin hahmolla olisi päässään korkea silinterihattu, mutta lähempi tarkastelu paljastaa, että taustalla häilyy kahdet kasvot. Yläpuolella oleva hahmo muistuttaa hiusmalliltaan suomalaista kulttuuripersoonaa J.V. Snellmania. Oikealla puolella olevassa hahmossa ja sen punaruskeassa värissä on jotain muistumia intiaanista.

Camilla Vuorenmaa: yksityiskohta teoksesta Kantapeikot, 2009.

Vuorenmaan Kantapeikkoja on pidetty jopa pelottavana. Teos on sykähdyttävä ja voimakas, sen myönnän, mutta minusta teoksessa on enemmän surun ja herkkyyden ristiriita. Keskelle kuvattu hahmo ei ole millään muotoa kaunis sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta ilme on rauhallinen ja haaveileva. Lempeä ja raukea. Ei missään nimessä uhkaava. Pään ympäri kiertävä keltainen väri tuo muistumia pyhien kuvien sädekehistä. Pleksin läpikuultavuus vain voimistaa herkkyyttä. Taustan hempeät värit, ja etenkin vasemman reunan persikanpunainen tuovat mieleen sarastuksen, auringonnousun. Kenties teos kuvaa menneisyyden varjoja, mutta tulevia haaveita? Ketään ei pitäisi tuomita pelkän rujon ulkokuoren perusteella.

Nea Lindgren: 08072002 Taormina, 2005, sekatekniikka kankaalle.

Yhteen toimistotilaan on sijoitettu Nea Lindgrenin teos 08072002 Taormina. Pintakäsittely muistutti niin paljon täyteenkirjoitettua tiili- tai laastiseinää, että teki hirmuisesti mieli sivellä sen pintaa. Olisiko se yhtä karhea? Tulee kuitenkin muistaa, että työt ovat taideteoksia ja kuuluvat Kansallisgallerian kokoelmiin, joten säännöt ovat samat kuin taidemuseoissa: katsoa saa muttei koskea. Teoksesta tuli mieleen Italia, kaupunkien sivukujat, joiden seiniin on raaputettu "Minä kävin täällä" -sanoja, kuten Armando, Pignatello, Siracusa.... Nimen perusteella Lindgren on kaivertanut omat muistonsa Sisilian Taorminasta 8. heinäkuuta 2002.

Nea Lindgren: yksityiskohta teoksesta 08072002 Taormina, 2005.

Nea Lindgren: yksityiskohta teoksesta 08072002 Taormina, 2005.

Kaikilla rakennukseen valituilla elementeillä (arkkitehtuuri, taide, valaistus) ohjaillaan huomaamatta ihmismieltä ja luodaan viihtyisiä tiloja, joissa on mukava työskennellä. Taiteella elävöitetään ja kaunistetaan ympäristöä. Parhaimmillaan tiloihin sijoitettu taide rauhoittaa ja puhdistaa, samalla tavoin kuin esimerkiksi luonnossa kulkeminen ja maiseman tuijottaminen. Taide on mielestäni myös arvokysymys. Se osoittaa, että taiteen vaikutuksiin uskotaan ja sitä arvostetaan. Tuomalla taidetta tiloihin niiden molemminpuolinen arvostus nousevat. Taide saa lisäpotkua tilasta ja tila vuorostaan taiteesta. Tämä näkyy hyvin myös Kallanrannan tilojen ja taiteen vuoropuheluissa.

Kuva: Maritta Räsänen.

Rakennukseen tuodut teokset ajoittuvat vuosille 1976-2017, joten kokonaisuus on hyvä läpileikkaus myös viime vuosikymmenten suomalaisesta taidehistoriasta. Mukana on nimekkäitä ja palkittuja taiteilijoita: mm. Göran Augustson, Kristian Krokfors, Lars-Gunnar Nordström, Pentti Kaskipuro, Pentti Lumikangas. Tekniikoiden monipuolisuus oli myös mukavaa huomata: guassi, tussi, serigrafia, akryyli, akvatinta, keramiikka, kuivaneula, piirustus, öljyväri, pronssi, sekatekniikka. Jokaiselle jotakin. Onnittelut ELY-keskus ja TE-toimisto komeasta teoslainakokonaisuudesta!