Vuosi YT-ilmoituksesta

"Sinusta näki, että sinä olet todella huolissasi tulevasta." Näin minulle sanottiin puoli vuotta kestäneen työnohjauksen jälkeen. Vaikka YT-leikkauksesta ilmoittaminen julkisesti blogissa tuntui aluksi häpeälliseltä - koin olevani työntekijänä epäonnistunut - oli sen tekstin kirjoittaminen itse asiassa helpompaa kuin se, millaisia tunteita jouduin käymään läpi siitä eteenpäin.

Olen lykännyt tämän tekstin kirjoittamista useamman kuukauden, koska näiden tunteiden sanoittaminen tuntuu vaikealta. Vuosi sitten käsittelin alkushokin synnyttämiä spontaaneita tunteita, mutta leikatun työajan kanssa työskenteleminen pakotti pohtimaan pintaa syvemmältä sitä, millainen olen ja kuinka aion selvitä tilanteesta. 

"Yllätyin, kuinka voimakkaasti aloit taistella työn puolesta." Totta hemmetissä aloin taistella, koska koin, että minua kohtaan oli tehty väärin! Aloin kerätä tilastotietoja, laskelmia ja euroja siitä, mitä minun työnkuvaan taideasiantuntijana oli kuulunut ja mitä se tarkoittaisi, kun työaika leikattaisiin 50%:iin. Sisälläni oli valtava taistelutahto ja todistamisen tarve, että olen hyvä ja tarpeellinen työntekijä.

Minulle kerrottiin työajan leikkaamisesta marraskuussa 2024 ja uusi työaika alkoi helmikuussa 2025. Tuossa välillä ehdin olla joululomalla ja henkisesti aivan rikki. Kun palasin tammikuussa töihin, yritin keskittää kaiken energiani siihen, että en näyttäisi liikaa surullisia tunteita töissä, että olisin työkavereiden kesken se sama reipas ja iloinen Henna kuin aina ennenkin. En halunnut, että mikään muuttuisi, ja ettei kenenkään tarvitsisi olla minusta huolissaan.

Työkavereiden kanssa jätskitreffeillä kahvitauon lomassa.

Kuinka välttää katkeroituminen?

Elämä on opettanut selviytymään kaikenlaisista haasteista, joten samalla päättäväisyydellä ottauduin aluksi tähänkin. Hoidetaan tämä nyt vain alta pois. Samaan aikaan, kun minä yritin olla ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, jotkin ympärilläni olevat työkaverit ajattelivat ehkä myös samoin. Yritin tarttua ajatukseen, että "työ on vain työtä", ja työkaverini eivät ole syypäitä minun tilanteeseeni.

Mitä pidempään teeskentelin kaiken olevan hyvin, sitä enemmän aloin kasvattaa kateuden tunnetta sisälleni. Leikatulla työajalla työskentelen nykyisin maanantaista keskiviikkoon. Huomasin, että viikkojen ja etenkin keskiviikkopäivien edetessä tunnelma sisälläni muuttui synkemmäksi. Aloin olla kateellinen työkavereilleni siitä, että he saavat tulla seuraavanakin päivänä töihin, mutta minä en. Onneksi tiedostin, että tämä saattaisi pidemmällä aikavälillä muuttua vaaralliseksi tunteeksi työyhteisön hyvinvoinnin kannalta. Niinpä päätin ottaa asian esille eräässä viikkopalaverissa.

Miksi tunteista puhuminen tuntuukin aina niin vaikealta ja jotenkin häpeälliseltä? Kerroin työkavereille, että he tulevat tottumaan siihen, että minä en ole enää paikalla töissä yhtä paljon kuin ennen. Kerroin myös, että he tulevat unohtamaan sen, että minulla on leikattu työaika ja arki kulkee eteenpäin kaikilla omaan (kiireiseen) tahtiinsa. Kerroin kuitenkin myös, että minä tulen muistamaan joka ikinen keskiviikko sen, että minulta on leikattu työaikaa ja sen tiedostaminen sattuu:

En odota teiltä vastausta tai kommentteja, mutta haluan sanoa tämän siksi, että en ala katkeroitua ja purkaa turhautumistani teihin, koska tämä ei ole kenenkään teidän vika; Olen kateellinen teille, että te saatte tulla seuraavana päivänä töihin, mutta joudun käsittelemään tämän tunteen itse.

Huku tai ui

Kerroin viikkopalaverissa työkavereille myös siitä, että tuntuu vaikealta hyväksyä päätös, jonka pituudesta en ole tietoinen. Työaikani on leikattu toistaiseksi. Kerroin, että tämä tuntui minusta samalta kuin se, että minut olisi kuskattu veneellä keskelle avomerta silmät sidottuna ja viskattu mereen. Siinä tilanteessa, kun ei tiedä mihin päin lähteä ja mitä tehdä, on vain kaksi vaihtoehtoa: joko alat uida tai hyväksyt, että tulet hukkumaan. Aloin uida. Nyt tiedostan, että joudun uimaan tilanteen keskellä vielä useamman vuoden, sillä muutosta ainakaan parempaan suuntaan ei ole näköpiirissä.

Ulla Remeksen muistisairautta käsittelevä näyttely keräsi median huomion niin sanomalehdessä, radiossa kuin televisiossakin. Kuva: Ulla Remes.

Hyväksymisen tunnistaminen

Työnohjauksessa oli tarkoitus keskittyä siihen, kuinka saan työni toimimaan leikatulla työajalla. Samalla ajattelin kerätä aseita oman työni tärkeyden perustelemiseksi. Koin olevani todella haavoitettu. Olen vuosikausia tehnyt töitä sen eteen, että ylipäänsä pääsisin opiskelemaan ja sen jälkeen, että pärjäisin vaikeasti työllistettävällä kulttuurikentällä. Koin, että olen ansainnut kaiken kovalla työllä ja nyt se otettiin minulta pois ilman, että minulle annettiin edes mahdollisuutta perustella mitään. Työaika vain leikattiiin ja minulle tuotiin asia ilmi ilmoitusluontoisesti.

Työnohjaus pakotti katsomaan asioita uudesta näkökulmasta. Sen sijaan, että olisin keskittynyt siihen, kuinka vaikuttaisin toiminnallani organisaation rakenteisiin jouduinkin miettimään sitä, kuinka muuttaisin itseäni uuden tilanteen edessä. Eteeni annettiin kysymyksiä toisensa perään, jossa jouduin pohtimaan sitä, millainen työntekijä olen, miten toimin eri tilanteissa, mitkä ovat vahvuuksiani ja ennen kaikkea heikkouksiani. Jouduin myöntämään ja paljastamaan kipeimmät heikkoudet ja kestämään sen tuomaa häpeän tunnetta toisen ihmisen edessä siinä tilanteessa, kun koin jo valmiiksi olevani ammatillisesti haavoittuvimmassa asemassa leikatun työajan keskellä.

Itkin jokaisessa työnohjaustapaamisessa ja nauroin, että ohjaajalla oli valmiina nenäliinoja. En itkenyt siksi, että olin heikko vaan siksi, että tämä ihminen oli siinä auttamassa minua. Itkin siksi, että ymmärsin olevani tilanteessa, johon en itse voisi vaikuttaa millään tavalla. Itkin siksi, että jouduin myöntämään, etten enää ollutkaan se supertyöntekijä, jollaisen suojakuoren alla olin vuosia elänyt. Itkin siksi, että näytin olevani rikki ja haavoittuva, eikä tämä ihminen särkenyt minua lisää, vaan etsi keinoja kasvattaa minua tilanteessa, jossa oli asetettu tietyt kasvamisen rajat.

Kuinka kasvaa tilanteessa, jossa kasvulle asetetaan tiukat rajat?

Savon Sanomat uutisoi näyttävästi Jali Heikkisen näyttelystä 2.2.2025.

Rajat on rakkautta

Olin oppinut siihen, että kovalla työllä voi saavuttaa mitä vain ja vain taivas on rajana. En ajatellut, että minulla olisi koskaan mitään rajoja sille, mitä kaikkea elämä voi tuoda eteen. Olin saanut kasvaa ja kehittyä ammatillisesti vapaana. Kunnes minulle kerrottiin, että "sinulla on käytössäsi työaikaa vain 50%". 

Tämän asian hyväksyminen vei eniten aikaa. Että minä en voi olettaa tekeväni leikatulla työajalla samoja työtehtäviä kuin aiemmin. Eikä minun pidä niin tehdä, koska jossainhan sen leikkauksen pitää näkyä.

Olen kiitollinen siitä, että olen alusta alkaen saanut muodostaa oman taideasiantuntijan työnkuvani melko vapaamuotoisesti. Niinpä ajattelin, että hoidan tämän leikkaukseen liittyvän työaikajärjestelynkin itse. Jätin pois pienempiä ja yksittäisiä työtehtäviä tai siirsin niitä siten, että jonkin aikaa näytti siltä "kuin mikään ei olisi muuttunut". Noin neljän kuukauden jälkeen huomasin olevani kuormittunut kaikesta siitä "pitäisi tehdä, pitäisi ehtiä" tunnelmasta ja jokaisesta sähköpostista, joka toi kuormaan lisää taakkaa.

Minulla on aina ollut tietynlainen "auktoriteettiongelma", enkä pidä siitä, jos minua kielletään tekemästä jotain, jos pidän itse asiaa tärkeänä ja tunnen kykeneväni sen suorittamaan. Tämän vuoksi halusin järjestellä työnkuvani uudelleen itse. Kunnes huomasin, että sellainen "pienten asioiden siirtely" ei enää auta, ja jouduin myöntämään itselleni ja työkavereille, että en pysty tähän enää. Se, että minun annettiin käydä tämä oppitunti läpi itse, oli opettavaisempi kuin se, että minulle olisi suoraan sanottu, että "tämä ei enää kuulu sinun työtehtäviisi". (Tai saattaa olla, että näin jossain vaiheessa sanottiin, mutta olen sen autuaasti unohtanut/halunnut olla kuulematta....) Edellisessä tapauksessa olisin kuluttanut turhaan energiaa siihen, että yritän taistella päätöstä vastaan. (Ihan samalla tavalla kun aloin aluksi taistella työajan leikkausta vastaan.) Tämä on ollut omalla kohdallani hyvää johtamista, kun minua ei ole väkisin pakotettu muuttumaan, vaan kerrottu faktat siten kuin ne ovat, silloin kun suoralle puheelle on ollut tarvetta.

Tilanteeseen tyytyminen (Todellinen hyväksyminen)

Jouduin siis myöntämään ennen kaikkea itselleni, että tilanne on todellinen ja taistelu on turhaa. En ehdi tehdä kaikkea mitä tahtoisin ja työaikaan on turha odottaa lisätunteja. Minun oli todella vaikea myöntää se, että en pysty suoriutumaan kaikista listalla olevista tehtävistä. Yhden unettoman yön jälkeen tein päätöksen, että luovun yhdestä työni osa-alueesta kokonaan, vaikka koin sen ammatillisesti tärkeäksi. Samalla hyväksyin sen, että syy ei ole minun, vaan nämä ovat nyt ne rajat, joiden kanssa tulee oppia elämään.

Kun olin tehnyt päätöksen ja ilmoittanut sen eteenpäin, kipeästä ja pettyneestä tunnelmasta huolimatta päällimmäisenä tunteena oli helpotus. Nyt se on sanottu. Ei se ammattitaito minusta mihinkään katoa, vaikka tietty osa-alue on laitettu hetkeksi jäihin. 

Työnohjaus ja suoran puheen kuunteleminen (ja puheen hyväksyminen) työkavereilta auttoi siihen, että suostuin tyytymään tilanteeseen. Suostuin myös myöntämään itselleni sen, että loppujen lopuksi tässä ei ollut edes kyse minusta. Hyvinvointialueen talous on saatava tasapainoon, eikä se liity mitenkään siihen, kuinka hyvin olen työni hoitanut. Itsestäänselvä asia, mutta jonka todelliseen hyväksymiseen tarvittiin aika monta tuntia keskustelua ja itsensä tutkiskelua.

Vertaistuen merkitys

En edelleenkään pidä tästä vallitsevasta tilanteesta, mutta pystyin kääntämään toimintani vihdoin niihin asioihin, joihin voisin vaikuttaa. Kun oma kolhiintunut ego oli siirretty syrjään ja asetettu rajat uudelle työajalle, aloin keskittyä päivätyön ohella siihen, kuinka tilanteesta selvittäisiin taloudellisesti. 

En voi vieläkään uskoa minkä määrän myötätuntoa ja tukea sain kaikkialta. Siihenkin meni aikansa, että opetteli ottamaan hyvän vastaan. Vertaistuki etenkin taidehistorioitsijakollega Johanna Lindforsilta tuntui - ja tuntuu vieläkin - korvaamattoman arvokkaalta. Hän oli kokenut pahimman ammatillisen pelkoni, sillä Lindfors oli irtisanottu unelmatyöstään kokonaan. Minä sain sentään säilyttää edes puolikkaan, joten tiedostin, että olin lopulta onnekas:

"Itse saman asian kokeneena - tosin irtisanottuna - lupaan ja vakuutan, että hyviä asioita tulee tilalle. Sinä kasvat ja opit ja löydät uutta. Ja jossain vaiheessa sanot itsellesi, että juuri näin tämän pitikin mennä. Voimia tähän hetkeen!"

Voi Johanna kun tietäisit, kuinka monta kertaa olen vuoden aikana palannut lukemaan noita lohduttavia lauseitasi. Tiesin, että olet oikeassa, mutta nyt olen oikeasti tuossa hetkessä, että voin vilpittömästi sanoa: näin tämän pitikin mennä.

"Sinä kasvat ja opit"

Vuosien aikana saamani verkostot ja - näin uskallan sanoa - ystävyyssuhteet, ovat mahdollistaneet minulle muun muassa freelance-puhujakeikkoja, joilla olen osittain saanut paikattua taloudellista epävarmuutta. Tiedän, että olen parhaimmillani silloin, kun pystyn kehittämään ja kehittymään yhdessä työssä, mutta se ei ole tällä hetkellä mahdollista.

Tämä vuoden kestänyt tunnemyllerrys on myös vahvistanut omaa ammatillista itsevarmuuttani keikkatöiden muodossa. Vaikka tiedän olevani persoonana välillä vähän lapsellinen ja sinisilmäinen, tiedän oman ammatillisen arvoni. Kieltäydyn sellaisista tehtävistä jos koen, että minua käytetään tavalla tai toisella hyväksi, tai minua kohdellaan muuten asiattomasti. Se 50%:n työaika takaa onneksi kuitenkin jonkinlaisen perustoimeentulon, jonka vuoksi minun ei ole pakko tehdä ihan mitä tahansa. 

Tällä hetkellä työskentelen taideasiantuntijan tehtävän ohella kahdessa eri projektityössä. Toisesta saatte kuulla lisää ensi vuoden puolella. Aluksi epävarmalta ja pelottavalta näyttänyt työtilanne on kääntynyt siihen, että tuntuu vihdoin siltä, että olen saanut leikatun siipeni takaisin. Luotto tulevaan on kasvanut, mikä tuntuu etuoikeutetulta, kun katsoo valtakunnallisesti tämän hetken työttömyystilastoja.

Myönnän, että kolmen eri työn kanssa tasapainoilu on henkisesti raskasta. Siitä huolimatta koen olevani enemmän kuin onnekas. Kaikki työtehtävät liittyvät omaan ammattitaitooni ja vahvistavat asiantuntijuuttani. Johanna oli oikeassa:  "(---) hyviä asioita tulee tilalle. Sinä kasvat ja opit ja löydät uutta."

Kuva: Virva Suvitie.

Oppiminen jatkuu

YT-leikkauksen mukanaan tuoma kasvaminen ja oppiminen tuntui aluksi repivän kaikki mielensisäiset haavat auki. Pysäyttävä hetki oli kuitenkin se, kun minulle erään kokouksen jälkeen sanottiin, että "viljakin tarvitsee kasvaakseen sen, että maa revitään joka kevät auki, että siemenet saavat mahdollisuuden kasvaa uudessa ja kuohkeassa mullassa."

Paljon on vielä oppimista, mutta haluan ajatella, että olen nyt se orastava viljapelto, joka kasvattaa ammatillisuuttaan uudella tavalla - rajoja kunnioittaen. Vuosi on ollut raskas, mutta samalla se on vahvistanut omaa resilienssiäni; minua voi taivuttaa, mutta ei katkaista. Paljon on kiinni omasta asenteesta kuinka asioihin suhtautuu ja kuinka asioita käsittelee. En kuitenkaan olisi tässä ilman ympärilläni olevia ihmisiä, joiden kanssa olen saanut asioita käsitellä ja purkaa ajatuksiani palasiksi, jotta pystyin antamaan kaikelle uudelle mahdollisuuden syntyä.

Kiittäen,
Henna.

Sivutyöjuttuja

"Neiti Aika." Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Palataan pitkästä aikaa työasioihin. Muistellaan viime kevättä, jolloin Kuopion Musiikkikeskuksessa järjestettiin Sairaalatekniikan päivät (27.-28.5.2025). Tapahtuma oli samalla Suomen Sairaalatekniikan Yhdistyksen 30-vuotisjuhlatilaisuus. SSTY on lyhenne, joka vilahtelee etenkin alkuvuodesta myös meidän kiinteistöhallinnon työntekijöiden puheessa paljon:

"SSTY ry on vuonna 1995 perustettu yleishyödyllinen yhdistys, jonka perusperiaatteisiin sisältyy sairaalatekniikan ja sairaaloiden teknisten organisaatioiden toimialaan liittyvien asioiden kehittäminen, edistäminen ja verkostoituminen niin sairaaloiden kuin yritystenkin välillä.

Yhdistyksen vuoden suurin järjestettävä tapahtuma on Sairaalatekniikan päivät, joka kerää alan parhaat asiantuntijat ja ammattilaiset yhteen."

Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Osa teistä muistaa, että olin kyseisillä päivillä puhumassa vuonna 2023 Sairaalataiteen merkityksestä sote-kentällä ja sen rakennushankkeissa. Jälkikäteen ajatellen tuntuu uskomattomalta, että tämän kaltaiseen tapahtumaan suostuttiin ottamaan mukaan taidenäkökulma, joten olen kiitollinen saamastani mahdollisuudesta. 

Esittelin muun muassa käytännön esimerkkejä siitä, mitä asioita rakentamisessa ja sairaalaympäristössä tulee ottaa huomioon, kun sinne asennetaan taidetta. Olin yllättynyt, sillä tänä vuonna kaksi itselleni entuudestaan tuntematonta mieshenkilöä tulivat juttelemaan ja kysymään, että "Olitko se sinä, joka puhui silloin siitä taiteesta?" Toinen jopa muisti esityksessä käyttämäni esimerkin, jossa pysäköintitalon portaikkotasanteelle asennettu taideteos aiheutti erinäisiä haasteita. Puheenvuoro ei siis ollut mennyt hukkaan!

Sairaalatekniikan päivien pääjuontajana toimi näyttelijä Ismo Apell. Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Tällä kertaa en kuitenkaan ollut töissä hyvinvointialueen taideasiantuntijana (koska YT-menettely ja työajan leikkaus), vaan freelancerina. Minua pyydettiin tekemään tarjous juontajana toimimisesta. Sain juontaa pienemmän luentosalin asiantuntijapuheenvuorot, kun pääsalissa päiviä luotsasi näyttelijä ja ohjaaja Ismo Apell.

Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

En ollut koskaan aiemmin juontanut mitään - ainakaan tässä mittakaavassa. Yleisön edessä esiintyminen ei enää jännitä niin paljon kuin nuorempina vuosina, mutta tämä tekniikkakonteksti on itselleni niin vieras, että se aiheutti omat haasteensa. Mihin olinkaan lupautunut?!

 Älä koskaan sano "Ei koskaan..."

Ajattelin silloin vuonna 2023, että nyt olen nähnyt mistä työkaverit aina puhuvat, mutta minun ei tarvitse kokea tätä enää uudelleen. Ympäri Suomea saapuvat eri tekniikan alan, kiinteistönhoidon ja toiminnallisen suunnittelun asiantuntijat ymmärtävät toisiaan (heillä on tuttuja ja jotain mistä puhua keskenään), mutta taideasiantuntija on siinä joukossa melko yksin. Sanoinkin eräälle insinöörityökaverille tuolloin, ettei jättäisi minua yksin näytteilleasettajien joukossa. Päivillä on eri alojen näytteilleasettajia, jotka esittelevät ja markkinoivat omia tuotteitaan.

Näytteilleasettajia. Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

"En ymmärrä tästä mitään"

Mitä lähemmäksi Sairaalatekniikan päivät tulivat sitä enemmän aloin jännittää. Kun sain oman luentosalini tiedot puhujista ja heidän aineistonsa etukäteen, olin kauhuissani. En ymmärrä tästä mitään. Luentosalissani puhuivat nämä alansa ammattilaiset:

• R3 Nordic ja SSTY ohje sairaaloiden puhdastilojen ilmanvaihtoon, varatoimitusjohtaja Jukka Vasara, Granlund
• Rakentamislain ja alueidenkäyttölain (ent. MRL) muutokset ja vaikutukset sairaalarakentamiseen, vastuullisuusjohtaja Kirsi Martinkauppi, Rakennustuoteteollisuus RTT ry
• Laakson sairaalan ympäristövastuullisuusasiat, kehitysjohtaja Miimu Airaksinen, SRV
• Tietoliikenneverkkoon liitettävän laitteen tietoturvan arviointiprosessi PSHVA:lla, pääarkkitehti, ICMT-palvelut, Pekka Ruippo, Pohjois-Savon hyvinvointialue
• Lääkinnällisen laitteen jakelijan rooli ja vastuut rakennushankkeessa, johtava asiantuntija Jari Knuuttila, Fimea
• Helikopterilentokenttien ohjeistuksen muutokset – suuntaviivat hyvinvointialueille, huoltopäällikkö Jouni Lintula, Pirkanmaan hyvinvointialue
• Sosiaali- ja terveydenhuoltolaitosten kriisinkestävyys, palopäällikkö Jarkko Jäntti, Pirkanmaan hyvinvointialue, Pirkanmaan pelastuslaitos
• Uuden sairaalan käyttöönottokoulutus ja osaamisen varmistaminen, koulutuskoordinaattori Oili Papinaho, Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialue

Olimme tilaajatahon kanssa sopineet, että juontotehtävät keskittyisivät vain siihen, että esittelen puhujan ja pidän aikatauluista kiinni. Minulta ei siis vaadittu aiheiden etukäteistuntemusta, mutta koska halusin hoitaa tehtävän niin hyvin kun osaisin, yritin ymmärtää luentojen sisältöjä hieman jo etukäteen.

Palopäällikkö Jarkko Jäntti. Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Huoltopäällikko Jouni Lintula. Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Luentosaleissa käytettiin sähköistä kommentointimahdollisuutta, jossa puhujille voitiin esittää kysymyksiä nimettömästi salissa olevalle näytölle. Kysymysten esittäminen puhujalle kuului myös tehtäviini. Mikäli yleisöstä ei olisi tullut kysymyksiä, olisi minun hyvä kysyä puhujalta jotain. Tämänkin vuoksi halusin perehtyä sisältöihin etukäteen; jotta osaisin kysyä aiheesta jotain. Jotta puhujalle tulisi olo, että häntä kuunnellaan ja asia on kiinnostava.

Kun edellisenä iltana ennen päivien alkua meinasi syntyä pakokauhu, että en selviä tästä, sain onnekseni apua työkaverilta mahdollisten varakysymysten esittämiseen. Sain psyykattua itseni olotilaan, että jos näytän itsevarmalta, se ei haittaa, jos muuten olisin sisäisesti aivan kauhuissani.

Ymmärrys kiinteistöhallinnosta syventyy

Ensimmäinen juontopäivä kuitenkin osoitti, että yleisö oli kiinnostunut aiheista ja kysymyksiä tuli luonnostaan. Minun ei tarvinnut käyttää oman varastoni varakysymyksiä. Tämä rentoutti oloani ja osasin keskittyä paremmin myös itse kuuntelemaan luentoja.

Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäisen luentopäivän aikana kaksi naista tuli eri luentojen jälkeen puhumaan minulle ja kommentoivat: "Nyt on pakko sanoa, että sinulla on tosi kaunis mekko" ja "Katselin, että onpa sinulla kaunis asu!" hymyilin mielessäni, että nämä ovat ihan tavallisia ihmisiä asiantuntija-titteleidensä takana.

Pääsin myös kuuntelemaan pääluentosalin puheenvuoroja itse, koska juontotehtävät pienemmässä salissa olivat vain puolen päivän mittaisia. Huomasin kiinnostuvani sisällöistä aiempaa vuotta (2023) enemmän. Vaikka aihepiirit eivät koskeneet minun tehtäväkenttääni, ne koskettivat monella tavalla meidän kiinteistöhallinnossa tehtäviä töitä. Ymmärsin luentojen myötä syvällisemmin sitä mitä työkaverini tekevät, ja kuinka heidän tekemänsä työ vaikuttaa sairaalatekniikkaan ja -rakentamiseen myös valtakunnallisesti.

Toisaalta sain vahvistusta välillisesti myös sote-kentän taideasioille, kun kuuntelin Sosiaali- ja terveysministeriön neuvottelevan virkamiehen, Vesa Pekkolan, puheenvuoroa Terveet Tilat 2028 -ohjelman tuloksista. Kiinteistöjen terveeseen ja puhtaaseen sisäilmaan on ottauduttu toden teolla ja sen merkitystä ei voi nykypäivänä ylikorostaa. Pekkola kertoi, että sisäilmaan liittyvien asioiden ymmärtäminen ja asioiden edistäminen on vaatinut paljon sähköistä paperityötä. Linjaukset, tahtotilat ja tavoitteet on pitänyt viedä ohjeistuksiin ja strategioihin monella eri tasolla ja monessa eri verkostossa. Näin asioiden eteen tapahtuu positiivisia muutoksia ja tavoitteellista toimintaa. 

Tämä Pekkolan kuvailema toimintatapa on tismalleen sama päämäärä, jota itse pyrin omalla työlläni edistämään taiteeseen ja kulttuurihyvinvointiin liittyen paitsi Pohjois-Savon hyvinvointialueella myös erilaisissa yhteistyöverkostoissa. Asioiden edistäminen vie aikaa ja vaatii oikeanlaisia kanavia, jotta toiminnasta tulee pitkäjänteistä, tavoitteellista ja tuloksellista.

Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Kiinnostus tarttuu

Juontotehtävät Sairaalatekniikan päivillä sujuivat lopulta hyvin ja sain osakseni suoraan positiivista palautetta. En tiedä olinko "jokaisen kuppi teetä", koska minusta varmasti näki, että en ole millään lailla sairaalatekniikan alan ihminen. Tosin eihän Ismo Apellkaan ole, ja molemmat hoidimme tonttimme mielestäni hyvin. Olen tyytyväinen, että taidehistorioitsijan taustallani suoriuduin ensikertalaiseksi onnistuneesti. Osasin toisena päivänä jopa hieman nauttia tilanteesta.

Tämä kokemus avasi myös uudenlaisia ajatuksia sivutöiden suhteen, joita joudun leikatun päätyön rinnalla miettimään. Mitään akuuttia kiirettä ei onneksi ole. Työskentelen päätyön rinnalla alustavasti jo ensi vuoden sivutyötä varten, josta kerron teille ensi vuoden puolella lisää, kun on jotain konkreettista näytettävää.

Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Sairaalatekniikan päivät myös osoittivat, että nautin puhujien kuuntelemisesta aihepiiristä riippumatta, kun puhuja on itse innostunut ja kiinnostunut aiheestaan. Kiinnostus tarttuu. Tähän vaikuttaa myös se, jos puhuja osaa kertoa aiheestaan yleistajuisesti, mutta kuuntelijoita aliarvioimatta. Monen puhujan kohdalla kävi niin, että yleisöstä olisi tullut kysymyksiä lisääkin, mutta jouduin katkaisemaan keskustelun aikataulullisista syistä.

Kiitos Suomen Sairaalatekniikan Yhdistys ja järjestelytoimikunta 

onnistuineista juhlavuoden päivistä!

Ensi vuoden SSTY-päivät järjestetään Oulussa.

Työelämän taitoja

Kerroin joulukuussa 2024, että Pohjois-Savon hyvinvointialue leikkaa taideasiantuntijan työaikaani 50%:iin YT-menettelyjen vuoksi. Uusi leikattu työaika on vaatinut uudenlaista asennoitumista työhön, uudenlaisia taitoja ja itsetutkiskelua. Uutisen julkaisu pelotti, mutta samalla se helpotti, kun ei enää tarvinnut teeskennellä tai piilotella asiaa. Jännitystä lisäsi tilastotiedot kun huomasin, että ensimmäisen kuukauden aikana kyseistä blogitekstiä oli käyty katselemassa 18 000 kertaa.

Henkilökohtainen asiani sai yllättävää huomiota, enkä tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Yllätys jatkui, kun postilaatikosta hakemassani Taide-lehdessä (1/2025) taidekriitikko Raisa Jäntti oli nostanut asiani myös Lokikirja-osuuteen. Jutussa pohditaan taidekentän aallokkoista luonnetta: kiitollisuutta siitä, että saa tehdä sitä mistä pitää, yleisöennätyksiä takovia museonäyttelyitä ja kuinka taide voi olla tärkeä kannattelija läpi elämän.

Jäntti oli tiivistänyt blogitekstini sanoman hyvin, mutta samalla hän onnistui osumaan minua arkaan paikkaan:

"Hän [Hurmioitunut] kirjoittaa siitä, miten työn osittainenkin menettäminen aiheuttaa ihmisessä helposti epävarmuutta. Olisinko voinut tehdä jotakin toisin? Olenko ollut työssäni hyvä? Toisaalta tätä hyvää työtä tulisi jatkossa osata tehdä niin, ettei ujuta työtä vapaa-aikaan saadakseen entisen määrän asioita aikaiseksi aiempaa lyhyemmässä työajassa."

Viimeinen lause osui ja upposi. Minun on ollut todella vaikea rajata tekemistäni uuteen työaikaan ja joudun myöntämään, että opettelua se on vieläkin. Toisaalta olen tyytyväinen, että leikattu työaika alkaa näkyä yksittäisissä tehtävissä ja sen vaikutuksissa, niin kuin sen kuuluukin. Tämä osoittaa, että töitä kyllä olisi, mutta osa jää väkisin tekemättä leikkauksen vuoksi. 

Olemme tehneet esihenkilöni kanssa valinnan, että taideasiantuntijan työ keskitetään toistaiseksi ulospäin näkyviin tehtäviin. Tämä osoittaa, että hyvinointialueella on edelleen taideasiantuntija. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi KYSin käytävänäyttelyt järjestetään kuten tähänkin asti. Tosin muutama näyttelytila on otettu pois käytöstä, joka vaikuttaa siihen, että näyttelyaikoja joutuu nyt jonottamaan useamman vuoden. Samoin rakennus- ja muuttoprojektien taideasiat on hoidettava siinä aikataulussa, missä ne on vuosikalenteriin suunniteltu.

Olen puhumassa Valamon museopäivässä taidehistorioitsijan ominaisuudessa Herman Grönbärjin (1875-1958) taiteesta. Lisätietoa päivän ohjelmasta.

Rakkaudesta omaan työhön

Ajankäytön hallinta on ollut vaikeaa paitsi taideasiantuntijan tehtävässä, myös sivutyöprojektien ja niihin liittyvien valmistelujen sovittelussa. Olen todella kiitollinen, että yksittäisiä keikkatöitä on ilmaantunut, ja ne ovat sellaisia, joihin minulla on mielenkiintoa osallistua.

Huomaan, että tarvitsen aiempaa enemmän työnohjausta ja mentorointia, josta kerron lisää myöhemmin. Olen myös itsenäisesti aktivoitunut lukemaan työelämän taitoihin liittyvää kirjallisuutta, joista on ollut apua.

Mireille Guilianon kirjoittama Nainen ja työelämän taito (Otava, 2010) kertoo uransa ranskalaisen viinifirman johdossa Amerikassa tehneen naisen huomioita työelämästä ja siinä menestymisessä. Kirjasta lienee enemmän hyötyä kovassa bisnesmaailmassa työskenteleville naisille, mutta allekirjoitan Guilianon ajatuksia monesta esimerkistä.

"Mireille Guiliano antaa kirjassa omaan kokemukseen perustuvia neuvoja työpaikkahaastatteluun valmistautumisessa, keskustelu- ja esiintymistaidon parantamisessa sekä puhuu tyylistä, vaatteista, ruoasta, viinistä ja kestityksestä."

Olen sanonut ääneen, että leikattu työaika on taloudellisesti haastava. Toistaiseksi ei onneksi mahdoton, mutta tilanteeseen ja sen kestävyyteen vaikuttavat ymmärrettävästi useat tekijät. Olen käynyt keskustelua (tai minulle on sanottu), että minun olisi järkevää harkita kokoaikaista työtä muualta, jos sellaiseen syntyy mahdollisuus. Ja tämä on minulle vaikea asia hyväksyä. Mireille Guiliano kuitenkin kirjoitti tästäkin rohkaisevasti:

"Kiihkeä mieltymys siihen, mitä tekee, auttaa nousemaan aamulla, ja jokaisen pitäisi työskennellä alalla, josta nauttii. Itse kukin voi kuitenkin kehittää melkoisen rakkauden sellaisia aloja kohtaan, joita ei koskaan edes harkinnut, tai joista joissakin tapauksissa ei ollut koskaan kuullutkaan, tai joita itse asiassa ei ennen ollut edes olemassa. Sydämen täytyisi olla mukana työssä, mutta se ei tarkoita, että työn täytyisi olla jotain sellaista, mitä on aina rakastanut. Valistuneessa urasiirrossa täytyy tasapainottaa lahjakkuus sekä kiihkeä mieltymys ja tilaisuus." (s.45-46)

Kukaan muu kuin minä itse ei voi lopulta tehdä päätöksiä puolestani. Tai no, mikäli minut irtisanotaan jossain vaiheessa kokonaan, se pakottaa tekemään nopeampia päätöksiä. Mutta teen nykyistä työtäni edelleen täydellä sydämellä. Uskon työtehtävään ja sen vaikutuksiin, ja haluaisin päästä näyttämään mitä kaikkea voisin saada vielä aikaiseksi. Tämän vuoksi olen kieltäytynyt ajatuksesta vaihtaa Pohjois-Savon hyvinvointialuetta työnantajana kokonaan mihinkään muuhun.

Minna Canthin koulun 9.luokan valinnaiskuvaamataidon oppilaat taidekierroksella Kuopion yliopistollisessa sairaalassa. Kuva: Iida Valkonen.

Valistuneen oman edun periaate

Guiliano kirjoittaa kirjassaan myös valistuneen oman edun periaatteesta, johon sisältyy muun muassa se, että opettelee sanomaan ei. Asia, jossa en ole koskaan ollut kovin hyvä. Toisaalta 'kyllä'-vastaukset ovat tuoneet minut siihen, missä olen. 

"Noudattaakseen toiminnassaan valistunutta oman edun tavoittelua on 'tunnettava itsensä' ja astuttava pois omasta ruumiistaan, joka pursuu hetkellisiä kiihkeitä tunteita, kuten suuttumusta, rakkautta, mustasukkaisuutta tai jopa vihaa. On analysoitava kylmästi kyseistä tilannettaan. (s.55)

(---) Tärkein veto-oikeutemme kohdistuu ajankäyttöämme koskeviin vaatimuksiin. Kaikki tuntevat tämän ajatelman: jos haluaa saada jonkin asian suoritetuksi, kannattaa pyytää kiireistä ihmistä tekemään sen. Se on yksi tapa kerätä pisteitä, mutta jonkin ajan kuluttua liian monta 'kyllä'-vastausta voi osoittautua tuhoisaksi. Jos ei säilytä tervettä tasapainoa, ei myöskään ajan oloon ole tehokas liiketoimissaan tai urallaan eikä lopulta yksityiselämässäänkään. (s.66)

(---) En ole hyvä sanomaan ei, mutta kuuden tai kahdeksan viime vuoden aikana minua on revitty niin moneen suuntaan, että en yksinkertaisesti ole voinut olla kaikkialla ja tehdä kaikkea. (---) Opettele varhain 'ei'-sanan strateginen käyttö: se koituu omaksi parhaaksesi, ja useimmiten saat sen takia kunnioitusta osaksesi. (s.67)"

Olimme molemmat Anu Vehviläisen kanssa puhumassa Kulttuuriympäristö hyvinvoinnin lähteenä-tapahtumassa lokakuussa 2024. Anu on upea persoona, jonka vuoksi tuntuu hienolta, että tiedän hänen puhuneen minusta hyvää selkäni takana. Tällaisia terveisiä minulle on välitetty. Kuva: Aira Roivainen.  

Rajat ovat rakkautta

Rakkaussuhteeni taide- ja kulttuurikenttään on niin vahva, että olen vasta hetkittäin oppinut ymmärtämään, etten minä voi tehdä yksin kaikkea, eikä minun tarvitse. Haluaisin, mutta ei minun tarvitse. Raisa Jäntti kirjoitti ajatusmaailmasta samaistuttavasti:

"(---) Kun lähikirjasto lakkautetaan, ajattelen että olisin voinut käyttää sitä enemmän. Kun museoilta leikataan rahaa, ajattelen että olisi pitänyt osata pitää enemmän ääntä taiteen puolesta. Kun taloudellinen tilanne vaatii taiteilijoilta muihin töihin hakeutumista, ajattelen että pitäisi ostaa taidetta niin paljon kuin se itselle on mahdollista.

Tosiasia on, ettei kukaan pidä taidekenttää yksin pystyssä. Itsensä polttaa loppuun, jos yrittää. Aina on kuitenkin mahdollista sanoa ääneen, jos jostakin tykkää ja suositella näyttelyitä ja taidemenoja. Ja tahtoa hakeutua taiteen äärelle näyttää riittävän."

Kiitos Raisa. Et tiedä kuinka paljon onnistuit minua sanoillasi auttamaan. Terveellisten rajojen vetäminen on edelleen vaikeaa ja työn alla, mutta nyt suostun yrittämään.

"Jos ajattelet myönteisesti joka päivä,

teet lujasti töitä,

pyrit olemaan paras versio itsestäsi,

ympäröit itsesi inspiroivilla ihmisillä,

etkä ikinä anna periksi,

niin ei ole mitään rajoja sille,

miten perusteellisesti voit palaa loppuun."

-psykologian professori Svend Brinkman-

(suom. psykologi, kouluttaja, psykoterapeutti Liisa Uusitalo-Arola)

Viisas insinööri...

"Viisas insinööri on satuolento." Näin tokaisi eräs insinöörikoulutuksen saanut kiinteistöhallinnon työkaverini. Yleensä se olen minä, jonka humanisti- ja taidetausta joutuu (pilke silmäkulmassa) höykytyksen kohteeksi, mutta osaavat insinöörit (ihme kyllä) nauraa myös itselleen. 

Neljän vuoden yhteiselon aikana koen insinöörimäisen työympäristön jo vähän tutumpana, mutta kodikkaaksi sitä ei voi sanoa. Siinä missä minun taideasiantuntijan maailmani tarkoittaa taiteen lisäksi tunteita, viihtyisyyttä, värejä ja ihmisläheisyyttä, kiinteistöhallinnon yleinen ilmapiiri on muun muassa pohjakuvia, numeroita, rakentamista, toimivuutta ja tilatehokkuutta. Ajattelen näiden maailmojen täydentävän toisiaan, vaikka olenkin altavastaajan asemassa.

Markku Kolehmainen: Nimeämätön, 1988, öljy kankaalle. Pohjois-Savon hyvinvointialueen taidekokoelma.

Taideasioissa ei pyydellä anteeksi

Yksi syy, miksi koen juurruttaneeni itseni kiinteistöhallinnon ilmapiiriin hyvin on se, että en pyytele itseäni anteeksi. Totta kai olin aluksi epävarma, mutta aina uuteen työpaikkaan opettelu vie aikansa. Insinöörimaailma elää numeroilla ja laskelmilla, ja humanistin on opittava pelaamaan insinöörien kanssa niillä korteilla, jotka on jaettu. Tiedostan ammatillisen osaamiseni ja tunnen oman vastuualueeni (taide ja kulttuuri sairaalassa). En anna kenenkään kävellä ylitseni, ja jos näin tapahtuu, käytän ns. "kopitusmenetelmää", jossa otan henkilön kahdenkeskiseen keskusteluun hiljaiseen tilaan (kutsumme näitä kopeiksi) ja asia selvitetään. Olen mielestäni ansainnut paikkani työyhteisössä olemalla avoin ja rehellinen, mutta samalla muita kunnioittaen.

Avoimuus ja rehellisyys kuuluu mielestäni kaikkeen ihmisten väliseen kommunikointiin, mutta koen sen sopivan erityisen hyvin insinöörimaailmaan. Numeroita, laskelmia ja kaavioita rakastavat persoonat kuuntelevat mieluummin suoraa puhetta kuin arvailevat ilmeistä tunneilmapiiriä ja ajatuksia. Arvostan tosin sitä, että saan humanistina (ja naisena) olla tunteellinen ja herkkä ilman, että koen siitä ammatillista alemmuudentunnetta.

Työkaveri 1 toi työpaikan kahvihuoneeseen suklaata, ettei söisi kaikkea itse. Työkaveri 2 teippasi suklaarasian kiinni, koska oli herkkulakossa...

Luottamus luo avoimuutta

Luottamuksen saavuttaminen työkavereiden kesken ei ole kuitenkaan pysyvä tila. Henkilökemiat elävät tilanteiden mukaan siinä missä ihmissuhteissa muutenkin. Tämän vuoksi on tärkeää, että tietää ja osaa ilmaista omat rajansa. Koen, että oma ammatillinen itsevarmuuteni on tukevalla pohjalla. Tämä on mahdollistanut sen, että työkaverini laskevat leikkiä persoonani lisäksi taiteeseen ja taiteilijoihin liittyvillä stereotypioilla.

Altavastaajan asemassa olen opetellut pikkuhiljaa ottelemaan haastamalla työkavereita "samalla mitalla". Visuaalisuudesta ja estetiikasta (kauneudesta) nauttivana, ja sen parissa työskentelevänä, minulle on tärkeää saada visuaalisia ärsykkeitä täyttämään kauneuden kaipuuta. Ja jos nyt rehellisiä ollaan, kiinteistöhallinto ei varsinaisesti ole hedelmällisin pohja tällaiselle työskentelylle. Ja juuri siksi koen itseni kaltaisen ihmisen tärkeänä mausteena muiden joukossa.

Tapahtui eräänä aamuna, että kiinteistöhallinnon yhteisessä palaverissa yksi työkavereista esitteli talouslukuja, budjetteja ja uudistuksiin liittyviä linjauksia. Insinöörimäiseen tapaan asiat esitettiin asioina eli mustaa tekstiä valkoisella pohjalla. Tunnin mittaisen kokouksen jälkeen tokaisin esittelijälle:

-Aika kuivakka ja raskas oli tämä sinun esitys. Voisit seuraavan kerran tuoda vähän iloa esitykseen.

Tilanne tuntui muutaman sekunnin ajan epävarmalta. Joku tirskahteli nauraa ja jotkut ehkä yllättyivät kriittisen kuuloisesta ja suorasta kommentistani. Kommentin kohteena ollut työkaverini oli hetken aikaa hiljaa (jonka aikana ehdin jo miettiä, että olinko mennyt liian pitkälle), kunnes hän hieman hymyään peitellen sanoi:

-Mitä tarkoitat iloisella esityksellä? Ei minusta taida tämän iloisempaa saada.

-No tuot jotain väriä tai kuvia esityksen joukkoon, että on jotain muutakin mitä katsella kuin pelkkää tekstiä. Ja minä uskallan tämän sinulle suoraan sanoa, koska ollaan keskusteltu jo sen tasoisista asioista aiemmin, että minä koen tämän kommentin vain kehittävänä.

Ja tiedättekö mitä? Seuraava esitys, jonka hän piti, oli jo paljon värikkäämpi ja visuaalisempi! Insinöörikin voi halutessaan ottaa oppia taideasiantuntijalta.

Vaikka puhun avoimuuden ja rehellisyyden puolesta, koen olevani hyvä lukemaan ja tulkitsemaan ihmisiä myös sanattomasti ja tiedän, kenen kanssa voi laskea leikkiä milläkin tavalla. Kaikkeen vaikuttaa tosin myös se, että kuinka ja millä äänensävyllä asioita ilmaisee. (Ja siitäkin huolimatta voi tehdä virhearvioita.)

Ruma betoniarkkitehtuuri?

Minä olen yleensä työkavereiden kesken se, joka vetää omia rajojaan sanomalla, että "Nyt olet heikoilla jäillä...".  Tämä on merkki, jonka jälkeen vastapuoli yleensä ymmärtää vetäytyä ja harkita sanojaan. Osa saattaa kokeilla onneaan varoitukseni jälkeenkin, mutta sen jälkeen vastapuolen kannattaa varustautua naskaleilla, sillä myös minä muutun terävämmäksi sanojeni kanssa.

Virkistävää vastapainoa oli se, kun olin itse joutua kommenttini kanssa kiusalliseen tilanteeseen. Puhuimme kahvipöydässä betoniarkkitehtuurista ja aloin kertomaan, että minulla oli joskus valokuvausprojekti, jossa tarkoitukseni oli kuvata betoniarkkitehtuuria.

Minä: Betonirakentaminen ja -arkkitehtuuri on minusta lähtökohtaisesti rumaa....

Rakennusinsinöörikoulutuksen saanut työkaverini katsoi minua terävästi, mutta hymyillen: Nyt varovasti [sen kommentin kanssa]....

Minä: Ja olin siis kertomassa, että juuri sen takia, että koen betoniarkkitehtuurin usein rumana, olisin valokuvausprojektissa halunnut esittää sen kauniina. Johon liittyy muun muassa vuodenajat ja valo.  

Vastaus oli totta ja tyynnytti vastapuolen, jonka myötä jatkoimme puhumista muun muassa betonilähiöistä. Työarki tarvitsee huumoria ja hassuttelua. En tiedä millaisia työkaverini ovat olleet ennen minua, mutta koen, että olen saanut useammat vapautumaan neljän vuoden "tarkastelujaksollani" aiempaa enemmän.

Väitin tätä työmaahameeksi, mutta sehän on siis kiltti! Työkaverini [mies] sai tämän lahjaksi (sisältäen huumoria), mutta kumma kyllä hän ei ole itse suostunut sitä työmaalla vielä käyttämään.

Lopuksi

*kuiskaten* Ja varovaisesti uskallan sanoa, että insinöörimaailma on joutunut huomaamattaan opettelemaan kanssani vähän enemmän myös tunne-elämän taitoja. Sanon tämän hiljaa ja varovaisesti siksi, että hehän eivät tätä itse todennäköisesti järkiperäisessä ajattelussaan halua myöntää. Annetaan heidän olla siinä kuvitelmassa. "Viisas insinööri...."

Hyvän vastaanottamisesta

Tämä kuva tiivistää tunnelmani niistä kaikista ihanista viesteistä ja kohtaamisista, joita olen saanut osakseni.

Sydämellinen kiitos jokaiselle YT-tilanteeseeni reagoineelle. Olen saanut osakseni pakahduttavan paljon empatiaa, rakkautta ja myötätuntoa sekä kasvotusten, somessa, sähköpostitse ja muilla viesteillä. Halaukset ovat tuntuneet aiempaa tärkeämmiltä.

Postaus on yksi henkilökohtaisimmasta, jonka olen julkaissut. Se pelotti, mutta samalla tuntui, että en voisi jatkaa kirjoittamista, jos joutuisin piilottelemaan asiaa, joka muuttaa perusturvallisuuden tunnettani melkoisesti. Haluan nyt sanoa teille kaikille, että minulla ei ole hätää. Kuten eräässä minulle lähetetyssä viestissä sanottiin: "Ajattele, jos et osaisi kirjoittaa. Kaaos kuitenkin jäsentyy. Katso nyt rauhassa ja pidä ovet auki. Aivan varmasti tulee hyvää."

Olen nimenomaan jäsennellyt mielensisäistä kaaosta paitsi kirjoittamalla myös kaikkien teidän kanssanne, joiden kanssa olen saanut tilanteestani keskustella. Asiasta puhuminen on helpompaa, kun kuulen, että toinen osapuoli on lukenut blogitekstini. Näin minun ei tarvitse kertoa kaikkea alusta alkaen, vaikka en pysty myöskään valehtelemaan henkilöille, jotka vilpittömästi ja tietämättään kysyvät "Mitä sinulle kuuluu?"

Hyvän vastaanottamisesta

Olen elänyt elämääni siten, että haluan selviytyä monella tasolla itsenäisesti, etten olisi velkaa kenellekään. Olen tehnyt töitä sen eteen, että elämäni on sellaista kuin olen joskus sen toivonut olevan. Että viihdyn elämässäni ja etenkin, että pidän työstäni. Koen, että määrätietoisella asenteella olen saanut tukea ja kannustusta myös ympärilläni olevilta ihmisiltä. Määrätietoisuudesta huolimatta en ole koskaan halunnut mitään muiden kustannuksella, vaan päinvastoin, olen halunnut tukea ja auttaa muita samalla tavalla, mitä itse koen saaneeni. Sellainen anna hyvän kiertää -elämänasenne.

Kirjoitin tammikuussa 2024 uuden vuoden "lupauksena", että "Itse toivon, että tärkein saavutukseni olisi se, että ihmiset ympärilläni ajattelisivat, että olen huomannut heidät ja kohdellut heitä oikein. Sillä tavoitteli tässä maailmassa mitä tahansa, harva meistä lopulta saa mitään puhtaasti yksikseen tekemällä. En minä ainakaan."

Enpä arvannut, kuinka konkreettisesti olen YT-tilanteen julkistamisen jälkeen saanut kokea ympärilläni olevien - tuntemattomienkin - ihmisten hyvyyden. Ylitseni on vyörynyt sellainen hyvien asioiden hyökyaalto, että vetää sanattomaksi. Siinäkin on ollut mielensisäistä työtä, että hyväksyy kaiken ja ottaa sen vastaan. Ettei ala perisuomalaiseen tapaan vähätellä toisen kädenojennusta. Nousta liukastuessaan äkkiä ylös ja pälyillä ympärilleen toivoen, ettei kukaan nähnyt. Esittää ylpeämpää kuin todellisuudessa onkaan. Myöntää ääneen, että sattuu ihan helvetisti, ja antaa sille kivulle aikansa. Että on ihan ok itkeä liikutuksesta ja sanoa vain kiitos. Kiitos, kun autat. Kiitos, kun kuuntelet. Kiitos, kun sanot nuo asiat ääneen. Kiitos, kun halaat minua juuri nyt.

Vertaistuki

Halusin julkisella blogitekstillä myös osoittaa, että olemme ihmisiä säästöjä hakevien päätösten ja vaikutusten alaisina, emme pelkkiä numeroita. Palasin uudelleen Johanna Lindforsin kirjoittaman Elämäni ranskattarena -kirjan pariin. Lindfors on taidehistorioitsija, työskennellyt taiteen asiantuntijana huutokauppamaailmassa ja museoalalla sekä ollut mukana erilaisten kokoelmien muodostamisessa. Nykyisin hän toimii Hagelstamin huutokaupassa markkinointipäällikkönä.

Pari vuotta sitten lukemani kirja pyöräytti sisuskaluni ympäri, sillä Johanna avasi oman ammatillisen pelkoni, mutta joutui kokemaan sen pahimman version, täydellisen irtisanomisen. Nyt kaikki tuntui miltei kuin lukisi omaelämäkerrallista tekstiä sillä erotuksella, että itse sain pitää edes sen 50% työstäni.

"(---) Olin löytänyt kutsumukseni taidemaailmasta ja ajelehtinut siellä vuosikausia. Teosten kanssa työskentely oli hauskaa, eikä yksikään päivä ollut täysin toisensa kaltainen. Mutta sähköpostikutsu, joka muuttaa kaiken, on aivan tavallinen. Minut irtisanotaan, koska se katsotaan parhaimmaksi taloudelliseksi ratkaisuksi.

(---) Minä rakastan tätä työtäni. Rakastan taidetta ja sen myymistä. Rakastan asiakkaita, rakastan keskusteluja siitä, mikä on kiinnostavaa taidetta ja miksi. Olen aina ajatellut, että työni taideasiantuntijana on oikeastaan kovin yksinkertaista. Minun tehtäväni on löytää oikea taideteos ja oikea ostaja ja yhyttää heidät. Nyt istun kuitenkin pienessä toimistohuoneessa ja koetan estää käsiäni vapisemasta."

Olin häkeltynyt, kuinka vahvasti Johanna osoitti julkisesti myötätuntoa osakseni myös omassa somessaan:

"Henna, nyt jo melkoinen uranuurtaja meidän alallamme, on yllättävien haasteiden edessä. Itsekin sellaisen kokeneena voin sanoa, että tämä säteilevä nainen (joka on myös fantastinen pukeutuja!) tulee pärjäämään jatkossakin. Sillä minä muistan ensi kohtaamiseltamme nuoren naisen, joka istui huikean hymyilevänä luentosalissa ja oikeasti kuunteli. Luulenpa, että hän vielä rakentaa kulttuurialalle jotain aivan uutta ja vaikuttavaa."

Kuvakaappaus Johanna Lindforsin Instagram-tarinasta.

Johanna vapautti kyynelkanavani myös yllä olevalla kuvalla, jonka hän jakoi Instagramissa, jossa hän ilmoitti lähtevänsä Ranskaan inspiroitumaan. En tiedä tiesikö tai muistiko Johanna, että hänen minulle osoittamansa teos oli sama, josta hurmioiduin Louvressa eniten omalla vierailullani. Samothraken Nike. Voiton jumalatar.

Kirjoitin veistoksen kohtaamisesta blogissa vuonna 2012:

"Ensimmäinen täydellinen hurmioituminen tapahtui suunnatessa pitkän käytävän halki kohti nousevien portaiden päässä odottavaa Voiton jumalatarta. Samothraken Nike oli sijoitettu loistavaan paikkaan. Vaikka sen ympärillä parveili massoittain turisteja kameroineen (itseni mukaan lukien), en muista sitä hälinää lainkaan. Tuntui kuin korvani olisivat menneet lukkoon ja vain tuijotin ja kiertelin veistosta."

Puhuin tämän jälkeen serkkuni kanssa puhelimessa, joka oli seurannut Johannan ja minun avointa viestittelyä Instagramissa. Hän sanoi herkistyneensä ja lisäsi, kuinka:

"Koskettavaa ja myötätuntoista tuollainen on. Niin lämmin Insta-postauskeskustelu, että tuli ihan itku. (---) Ihania juttuja haasteellisten asioiden keskellä. (---) Maailmassa on kyllä ihania ja sydämellisiä ihmisiä. (---) Ja että kulttuuripuolelta, sieltä samalta kentältä sinua tuetaan, eikä semmoisella ajatuksella mikä joskus tuntuu olevan, että 'nainen on naiselle susi'.  Vaan noin, että voi olla toisen tukena, vaikka jokaisella on oma työnsarkansa. "

En voisi olla enempää samaa mieltä. 

Omien työkavereiden lisäksi on tuntunut tärkeältä saada palautetta omasta työstä myös KYSin ja HVA:n muiden yksiköiden työntekijöiltä. Olen tiennyt, että oman tiimini työntekijät arvostavat työpanostani, mutta tässä tilanteessa sen kuuleminen myös muilta on ollut itsetuntoa vahvistavaa. Että en ole kuvitellut itsestäni liikoja, että työlläni on ollut oikeasti merkitystä. Ja että saan heiltä tukea ja apua milloin tahansa, kun vain pyydän. Työyhteisö on aina ollut minun supervoimani.

"Löydät varmasti jotain parempaa"

Kaikkien niiden myötätuntoisten viestien ja keskutelujen lomassa olen kuullut muutaman "Löydät varmasti jotain parempaa" -lausahduksen. Ymmärrän, että tälläkin halutaan rohkaista ja tukea minua, mutta samalla haluan sanoa, että en halua löytää parempaa. Koen työni merkityksellisenä ja näen tulevaisuuden visioissa paljon hyvää. Haluan toivoa, että saisin pitää tämän nykyisen päivätyöni, ja että työaika palautettaisiin jossain vaiheessa siihen, mitä se oli ennen leikkausta. Näin saisin tavoiteltua niitä visioita, joita olen työlleni luonut.

Olen sitoutunut 50%:n työaikaan, mutta kuten edellisessä postauksessani kerroin, minun tulee etsiä myös sivutöitä taloudellisen tasapainon säilyttämiseksi. En kuitenkaan lähtökohtaisesti tavoittele toista 50%:n työmäärää nykyisen rinnalle ainakaan pidempiaikaisesti, sillä tiedän, että se tulisi horjuttamaan omaa jaksamistani. He, jotka tuntevat minut työntekijänä, tietävät sitoutuneisuuteni tehdä työtä, oli se sitten millaista tahansa.

Olen liikuttunut jo monen monta kertaa, sillä olen saanut alustavia työtarjouksia, projekti-, keikka- ja pidempiluonteisia. Miten etuoikeutettua, että tällaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa kulttuurista leikataan kaikkialla, minulle tarjotaan mahdollisuuksia työskennellä! Toivottavasti jokainen, joka on ollut minuun näissä asioissa yhteydessä tiedostaa, miten arvokkaana pidän yhteydenottojanne. Se ei todellakaan ole itsestäänselvää. Näiden yhteydenottojen vuoksi uskallan sanoa, että minulla ei ole mitään hätää.

Kortin takana on lainaukset: "Onnellisiksi tullaksemme tarvitsemme vain jotakin mistä innostua." -Charles Kingsley- ja "Kukapa ei tarvitsisi toisten iloa elääksensä." -J.L. Runeberg-

4-vuotiaan uhmakkuudella

Minulle tuli joulukuun alkupuolella täyteen 4 vuotta taideasiantuntijan tehtävässäni. Tämä on vuosittain myös hetki, jolloin haluan muistaa työkavereitani. Pitkälle on tultu ensimmäisistä epävarmoista ajatuksista ( Taideasiantuntijan ensiaskeleet ). On mukavaa lukea vanhoja tekstejä ja huomata itsessään ammatillista kasvua. Yllättävän hyvin olen uutena työntekijänä osannut sanoittaa ajatuksiani, joista osan allekirjoitan edelleen:

"(---) Täytyy sanoa, että asiantuntijuus on tuntunut toistaiseksi olevan vielä kaukana. Huomaan, että itseäni vaivaa viikoittain, että en ole sillä tasolla tietämykseni kanssa, millä toivoisin jo olevani. (---) En malttaisi odottaa sitä hetkeä, että asioiden äärellä tuntuu (edes pikkuisen) itsevarmalta.

(---) Nyt minulla ei olisi mukanani sitä turvaverkkoa, johon olin aiemmin voinut ammattitaitoineni tukeutua. Kukaan ei todennäköisesti  tiennyt minusta [kiinteistöhallinnossa, sote-kentällä] etukäteen mitään, ei museo-Hennasta, ei Hurmioituneesta. Nyt oli pärjättävä itse, oman alani ammattilaisena. Tunne oli toisaalta myös vapauttava. Voin aloittaa puhtaalta pöydältä: luomaan luottamusta ja ammattitaitoa uudella tavalla.

(---) Kukaan ei oleta, että osaisin tässä ajassa jo kaiken. Työkaverit ovat sanoneet sen useampaan kertaan. Eikä minun tarvitse insinööriksi ryhtyä, eihän minua siihen tehtävään palkattukaan. (---) Minun tehtäväni on lisätä tiloihin viihtyisyyttä, vaikka koen, että taiteen tehtävä sairaalaympäristössä on paljon merkityksellisempi kuin kyseinen sana antaa ymmärtää. Kiinteistöhallinnossa ymmärretään myös tämä näkökulma. Olen saanut tukea kaikilta työkavereiltani näille ensiaskelille. Minulla on isompia haaveita ja visioita taiteen suhteen, joiden saavuttamiseksi mietin askelia, jotka nivoutuvat sekä sairaalan että kiinteistöhallinnon visioihin. Alan hiljalleen kasvaa osaksi tiimiä, jonka monialaisesta ammattitaidosta pääsen nauttimaan." 

Visioita minulla on edelleen taiteen edistämiseksi sote-kentällä, mutta ne ovat kokeneet nyt YT-leikkauksen myötä takaiskun. Taistelutahtoa kuitenkin löytyy ja luulen, että tällä positiivisella "4-vuotiaan uhmakkuudella" on hyvä edetä tulevaa vuotta ja sen luomia haasteita kohti! Ja tuosta neljän vuoden takaisesta tilanteesta on kasvettu myös siten, että ammatilliset verkostoni ovat laajemmat ja vahvemmat kuin koskaan aiemmin. 

Pilatus-vuorella Sveitsissä 2018.

En tiedä, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan ja se pelottaa. Mutta pelon takana on mahdollisuus nähdä ja kokea myös jotain sellaista, mitä en kenties muuten tulisi kokeneeksi. Epämukavuusalueelle siirtyminen on aina vaikeaa, etenkin, jos sen joutuu tekemään pakotettuna eikä oma-aloitteisesti. Silti tunnen, että minua kannatellaan tapahtui mitä tahansa. Te kannattelette minua.

Kiittäen,

Henna

Anna hyvän kiertää

Värit ilahduttavat usein. Saija Starr: Saaressa, onnellisena, 2024, öljy kankaalle.

Minut saa lähtökohtaisesti helposti ilahtumaan ja hyvälle tuulelle. Iloa voi aiheuttaa yksityiskohta maisemassa, toisen asu, kohtelias ele, huomaavaisuus tai positiivinen lause. Huumori saa iloiseksi hieman toisella tavalla, mutta sekin kuuluu tähän samaan kategoriaan.

Olen vuosien varrella tietoisesti opetellut pysähtymään iloa tuottavien asioiden äärelle ja sanomaan niistä ääneen. Sitä kautta hyvä olo leviää, vaikka vain hetkeksi. Tässä on listattuna lähiaikojen mieleenpainuneita ilahtumisen hetkiä.

Naiset junassa

Matkalla Helsinkiin olin junavaunussa, jossa hieman edempänä istui vierekkäin kaksi toisilleen tuntematonta naista. Toinen nainen oli eläkeikäinen ja toisella naisella oli sylissään alle vuoden ikäinen vauva. Ymmärrettävästi matka pienen vauvan kanssa voi tuntua pitkältä, kun lapsi kiemurteli äitinsä sylissä. Lapsi ei tahtonut pysyä paikallaan ja käsivarsille nostelu vaikutti väsyttävän lapsen äitiä. Vieressä istunut nainen alkoi jutella vauvalle ja kiinnittää tämän huomion itseensä. Kun he olivat tehneet vauvan kanssa tuttavuutta pienen tovin vanhempi nainen kysyi lapsen äidiltä, että saako hän auttaa ja ottaa lapsen omaan syliinsä. Vauvan äiti suostui tähän ja loppumatkan vauva viihtyi tyytyväisempänä, kun oli syliä, jota vaihtaa ja enemmän mielenkiintoa ympärillä kuin pelkkä oman äidin syli. Vanhempi nainen jäi junasta aiemmin. Kuulin, kun he hyvästelivät toisensa. Nainen ehti jo muutaman askeleen ovelle päin, kun lapsen äiti huikkasi tälle kiitokset, että "matka olisi tuntunut paljon pidemmältä ilman sinua". He hymyilivät ja olemmat tuntuivat ymmärtävän toisiaan. Tuosta välittyi minulle mukava tunnelma.

Lappu siivoojalle

Hotelliyöpymisen viimeisenä aamuna jätin huoneeseen kiitoslapun englanniksi. Teen tätä silloin tällöin hotelleissa. Saatan etsiä jonkin mukavan mielelauseen tai kirjoitan vain, että arvostan hänen tekemäänsä työtä ja toivotan hänelle (kuka ikinä lapun sattuu löytämäänkään) mukavaa työpäivää. Tällaisten lopputuloksista minä en ikinä saa tietää, että mitä lapun löytäjä ajattelee. Mutta minua ilahduttaa jo pelkkä ajatus siitä, että toiselle voi saada hyvän mielen myös anonyymisti. Lisäksi tiedän omasta kokemuksesta, että siivousala ja muut matalapalkkaiset ammatit ovat aivan liian aliarvostettuja, vaikka ne pitävät tämän yhteiskunnan pyörimässä. Kukaan ei voi saada liikaa kiitosta työstään.

Jyrki Lammi

Olen vuosia fanittanut enemmän tai vähemmän salaa FM taidehistorioitsija Jyrki Lammia, joka toimii antiikkiliikkeen yrittäjänä Helsingissä. Hän on erikoistunut talonpoikaisesineiden lisäksi kansantaiteeseen, Afrikan, Aasian, Oseanian jne. esineisiin sekä uskonnolliseen antiikkiin ja muinaisesineisiin. Nämä kategoriat kiehtovat myös minua.

Ensimmäisen kerran "tutustuin" häneen aiemmassa työpaikassani lukemalla Lammin artikkelin ja tutkimuksensa metalli-ikoneihin liittyen. Metalli-ikoneista oli tuolloin äärimmäisen vähän kirjallisuutta suomeksi, joten hänen kirjoituksensa tulivat minulle tutuiksi. 

Hieman myöhemmin (2017) Jyrki Lammi kutsuttiin Kuopioon puhumaan seminaariin, jonka teemana oli "Ikonit ja raha". Lammi puhui ammattiinsa nojaten otsikolla "Ikonit kauppatavarana". Kyseistä blogitekstiä on jaettu vuosien varrella tasaisesti erilaisilla Facebookin kauppapaikoilla, joissa ikoneita myydään. Minä tietenkin fanityttönä olin innoissani puheenvuorosta ja siitä, että pääsen tapaamaan Lammin livenä. Yllätys oli suuri, kun esitellessäni itseni, hän kertoi seuraavansa blogiani.

Emme ole Jyrkin kanssa tuon seminaarin jälkeen tavanneet, mutta minulla on ollut vuosia suunnitelmissa, että menisin käymään hänen liikkeessään. Viime Helsingin visiitillä sain vihdoin ja viimein aikaiseksi poiketa Korkeavuorenkadulla. Astuin ovesta sisään ja esittelin itseni. Nyt oli kenties hänen vuoronsa yllättyä vierailustani.

Jyrkin liike sijaitsee lähellä Johanneksenkirkkoa ja Designmuseota, kauniin vanhan rakennuksen kivijalassa. Liike on pienehkö, mutta täynnä kauniisti sommiteltuja  ja erikoisia esineitä. Ilahduttavinta vierailussa oli se, että en jännittänyt tapaamista etukäteen ja juttu luisti hyvin. Iän myötä olen huomannut, että tuntemattomillekin ihmisille jutteleminen on helpompaa kuin nuorempana. Sitä osaa suhtautua toiseen inhimillisemmin, ihan tavallisena ihmisenä, titteleistä huolimatta. Pidän Jyrkin maanläheisestä tavasta suhtautua esineisiin, siinä missä omani on edelleen entisen museotyöntekijän tapaan analyyttisen jaotteleva ja pohtiva.

EMMAN henkilökunta

Vierailin pitkästä aikaa Espoon modernin taiteen museossa EMMAssa. Viime kerrasta oli ehtinyt vierähtää huikeat 16 vuotta. Nyt vierailusta tuli ajankohtaisempi, kun sain kutsun vierailla museossa. EMMAn kokoelmakoordinaattorina toimiva Lotta otti minuun keväällä yhteyttä, koska hän halusi kuulla nykyisestä työstäni sairaalan ja hyvinvointialueen taideasiantuntijana. Pidimme hänen ja amanuenssi Nannen kanssa Teams-tapaamisen.

Tapiolan metroasema. Kim Simonsson: Emma jättää jäljen, 2016. EMMA - Espoon modernin taiteen museon kokoelma.

Lupasin olla Lottaan yhteydessä, kun seuraavan kerran vierailen Espoossa. Näyttelykeskus WeeGee, jossa EMMAkin sijaitsee, on valtava ja täynnä upeita näyttelyitä, joista kirjoitan vielä myöhemmin erikseen. Ilmoitukseni vierailusta tuli Lotalle melko lyhyellä varoitusajalla, joten en olettanut, että tapaaminen sopisi hänen kalenteriinsa. Tästä huolimatta yllätyin ja ilahduin melkoisesti, sillä minua oli vastaanottamassa melkoinen komitea. Lotta oli saanut mukaansa Nannen lisäksi kokoelmatiimistään vielä Katjan ja Tuomaksen.

EMMAn henkilökunta otti minut lämpimästi vastaan ja antoi aikaansa. Juttelimme pitkän tovin kokoelmista, sen hoidosta ja sisällöstä sekä kokoelman haasteista, joita itsekin kohtaan hyvinvointialueen taidekokoelman kanssa. Oli ihana keskustella pitkästä aikaa oman alan ammattilaisten kanssa ja jakaa hyviä ja vähemmän kivoja työnäkökulmia. Kiitos Lotta, Nanne, Katja ja Tuomas! Tällaisista kohtaamisista saa aina energiaa pitkäksi aikaa.   

Asukommentti Ateneumissa

Koen saavani pukeutumisestani kenties tavallista suomalaista enemmän positiivista palautetta. Silti se yllättää ja ilahduttaa joka kerta todella paljon. Olen oppinut jo melko hyvin pois sellaisesta itsensä vähättelystä, kun saan osakseni ulkonäköön liittyviä kivoja kommentteja. Se, että jättää sanomatta, että "tämä nyt on vaan tällainen kirppislöytö" tai jotain sen tapaista, ja vastaa vain lyhyesti ja hymyillen "kiitos", antaa usein myös kommentin jättäneelle mukavamman mielen, kun kiitoksella vastaanotan ja hyväksyn hänen sanansa. Tässä monella lienee vielä opettelemista.

Olin Eero Järnefeltin näyttelyn jälkeen Ateneumin valohallin aulassa matkalla museokauppaan, kun viereeni tuli vanhempi nainen. Hän sanoi, että oli katsellut minua kauempaa kahvilan puolelta jo hetkisen ja päätti, että hänen on pakko tulla sanomaan, kuinka kaunis asuni on ja kuinka kuulema "hehkun ympäristön keskellä". Minulle tuli kommentista kylmät väreet ja oli vaikea olla herkistymättä, kun nainen oli niin vilpittömän ilahtunut asustani. Yllättävää minusta oli se, että kommentti tuli Helsingissä, jossa on niin paljon persoonallisesti pukeutuvia henkilöitä, että en koe siellä erottuvani joukosta samalla tavalla kuin Kuopiossa.

Kun nyt kuitenkin mietitte, että minkälaisesta asusta oli kyse, niin tämä kokonaisuus. Tästä samasta asusta tuli positiivista palautetta tuntemattomalta naiselta Kuopion Tokmannilla, jossa kuva on otettu.

Kiitin naista ja sanoin hänelle, että hänen sanansa tuntuvat todella hyvältä, ja että käsivarsissa kulkee kylmät väreet. Kohtaaminen tuntui olevan yhtä lämminhenkinen ja ilahduttava molemmille osapuolille. Tämä oli hyvä muistutus siitä, kuinka tuntemattomille pitäisi aina muistaa kertoa, jos jokin heissä ilahduttaa. 

Napin painaminen

Kuten aluksi mainitsin, innostun ja ilahdun helposti hyvin pienistäkin asioista. Tällä viikolla sain kokea sisäistä riemua ja arjesta irrotettua iloa, kun kuljetimme töissä taideteoksia pienellä kuorma-autolla. Olen ollut tilanteessa useasti, mutta nyt oli ensimmäinen kerta, kun kysyin, että saanko minä painaa napista, että auton takana oleva luukkulava(?) laskeutuu alas. Kuljettajana toiminut mies vähän naureskeli innostukselleni (työskentelemme toistemme kanssa tasaisesti, joten hän kyllä tuntee persoonani), kun osasin eri napeilla ohjata luukun avautumaan ja laskeutumaan. 

Kerroin tästä jälkikäteen innoissani kahvihuoneessa työkavereilleni. Yksi naurahtaen kertoi, että tilanteesta tulee mieleen se, kun joissain hotelleissa esimerkiksi on hisseissä ohje, että "mikäli hississä on lapsi, eivät aikuiset saa painaa hissin nappeja". Mikäli kuorma-autossa on mukana Henna, tulee hänelle antaa mahdollisuus painaa nappeja.

Suklaamuna

Tällä viimeisellä tapahtumalla leijailen ilahtuneena viikkoja, kenties pidempään. Olin kertonut työkavereille, että tarvitsen erääseen työhyvinvointiin liittyvään ideaan suklaamunien yllätyskuoria. Että mikäli joku syö suklaamunia vuoden sisällä, kukaan ei heittäisi niitä kuoria pois, vaan toisi minulle.

Työkaveri 1 sitten sanoi, että hän ei pidä suklaamunien suklaiden mausta, eikä siksi syö niitä. Minä sanoin, että Kinder-suklaa on ainut hyvä pääsiäismuna, sillä se maistuu oikeasti suklaalta. Tähän työkaveri 2 sitten jatkoi ja ehdotti vitsaillen, että työkaveri 1 toisi meille muille suklaamunia, että me kyllä voidaan ne syödä, ja kerätä siten minulle niitä yllätysmunien kuoria.

Seuraavana aamuna menin töihin ja löysin työpisteeltäni Kinder-suklaamunan. Reaktio oli spontaani riemunkiljahdus ja kyselin, että kuka yllätyksen on pöydälleni tuonut. Muut paljastivat yllätyksen lähteeksi työkaveri 1:n, joka oli vienyt suklaamunia muidenkin edellisen päivän vitsailussa mukana olleiden työpöydille. Tämä aiheutti lisäriemun purkautumisen, sillä kyseinen henkilö on kyllä huumorintajuinen, mutta vähemmän tilanteisiin heittäytyvä. Tämä ele ei ollut tavanomaista hänelle. Siksi riemun purkautuminen sisälläni voimakkaasti aiheutti miltei pakonomaista tarvetta hyökätä halaamaan häntä ja rutistaa kohde ihan rusinaksi, mutta sain vaivoin pidäteltyä itseäni, sillä mietin, että hän ei varmaan enää koskaan tekisi mitään vastaavaa, jos pelottelisin hänet piloille. Tämä huumorista lähtenyt yllätysele oli sellainen, jonka olisin itsekin voinut keksiessäni toteuttaa. Tämä ele meni omalla riemuasteikollani jopa aiemmin kokemani värikynäyllätyksen ohitse.

Kannustan kiinnittämään huomiota arjen pieniin iloihin ja yksityiskohtiin. Niiden avulla hyvää leviää parhaimmillaan muillekin. Minun tapauksessani ainakin niille, ketkä joutuvat todistamaan näitä riemunkiljahduksen hetkiä. Iloa voi jakaa myös pienillä asioilla, kun nostaa vain asioita esille. Minä esimerkiksi jaoin kaikille työkavereille Arjen reippauspalkinnot. Laittakaa hyvä kiertämään.