 |
| Tämä kuva tiivistää tunnelmani niistä kaikista ihanista viesteistä ja kohtaamisista, joita olen saanut osakseni. |
Sydämellinen kiitos jokaiselle YT-tilanteeseeni reagoineelle. Olen saanut osakseni pakahduttavan paljon empatiaa, rakkautta ja myötätuntoa sekä kasvotusten, somessa, sähköpostitse ja muilla viesteillä. Halaukset ovat tuntuneet aiempaa tärkeämmiltä.
Postaus on yksi henkilökohtaisimmasta, jonka olen julkaissut. Se pelotti, mutta samalla tuntui, että en voisi jatkaa kirjoittamista, jos joutuisin piilottelemaan asiaa, joka muuttaa perusturvallisuuden tunnettani melkoisesti. Haluan nyt sanoa teille kaikille, että minulla ei ole hätää. Kuten eräässä minulle lähetetyssä viestissä sanottiin: "Ajattele, jos et osaisi kirjoittaa. Kaaos kuitenkin jäsentyy. Katso nyt rauhassa ja pidä ovet auki. Aivan varmasti tulee hyvää."
Olen nimenomaan jäsennellyt mielensisäistä kaaosta paitsi kirjoittamalla myös kaikkien teidän kanssanne, joiden kanssa olen saanut tilanteestani keskustella. Asiasta puhuminen on helpompaa, kun kuulen, että toinen osapuoli on lukenut blogitekstini. Näin minun ei tarvitse kertoa kaikkea alusta alkaen, vaikka en pysty myöskään valehtelemaan henkilöille, jotka vilpittömästi ja tietämättään kysyvät "Mitä sinulle kuuluu?"
Hyvän vastaanottamisesta
Olen elänyt elämääni siten, että haluan selviytyä monella tasolla itsenäisesti, etten olisi velkaa kenellekään. Olen tehnyt töitä sen eteen, että elämäni on sellaista kuin olen joskus sen toivonut olevan. Että viihdyn elämässäni ja etenkin, että pidän työstäni. Koen, että määrätietoisella asenteella olen saanut tukea ja kannustusta myös ympärilläni olevilta ihmisiltä. Määrätietoisuudesta huolimatta en ole koskaan halunnut mitään muiden kustannuksella, vaan päinvastoin, olen halunnut tukea ja auttaa muita samalla tavalla, mitä itse koen saaneeni. Sellainen anna hyvän kiertää -elämänasenne.
Kirjoitin tammikuussa 2024 uuden vuoden "lupauksena", että "Itse toivon, että tärkein saavutukseni olisi se, että ihmiset ympärilläni ajattelisivat, että olen huomannut heidät ja kohdellut heitä oikein. Sillä tavoitteli tässä maailmassa mitä tahansa, harva meistä lopulta saa mitään puhtaasti yksikseen tekemällä. En minä ainakaan."
Enpä arvannut, kuinka konkreettisesti olen YT-tilanteen julkistamisen jälkeen saanut kokea ympärilläni olevien - tuntemattomienkin - ihmisten hyvyyden. Ylitseni on vyörynyt sellainen hyvien asioiden hyökyaalto, että vetää sanattomaksi. Siinäkin on ollut mielensisäistä työtä, että hyväksyy kaiken ja ottaa sen vastaan. Ettei ala perisuomalaiseen tapaan vähätellä toisen kädenojennusta. Nousta liukastuessaan äkkiä ylös ja pälyillä ympärilleen toivoen, ettei kukaan nähnyt. Esittää ylpeämpää kuin todellisuudessa onkaan. Myöntää ääneen, että sattuu ihan helvetisti, ja antaa sille kivulle aikansa. Että on ihan ok itkeä liikutuksesta ja sanoa vain kiitos. Kiitos, kun autat. Kiitos, kun kuuntelet. Kiitos, kun sanot nuo asiat ääneen. Kiitos, kun halaat minua juuri nyt.
Vertaistuki
Halusin julkisella blogitekstillä myös osoittaa, että olemme ihmisiä säästöjä hakevien päätösten ja vaikutusten alaisina, emme pelkkiä numeroita. Palasin uudelleen Johanna Lindforsin kirjoittaman Elämäni ranskattarena -kirjan pariin. Lindfors on taidehistorioitsija, työskennellyt taiteen asiantuntijana huutokauppamaailmassa ja museoalalla sekä ollut mukana erilaisten kokoelmien muodostamisessa. Nykyisin hän toimii Hagelstamin huutokaupassa markkinointipäällikkönä.
Pari vuotta sitten lukemani kirja pyöräytti sisuskaluni ympäri, sillä Johanna avasi oman ammatillisen pelkoni, mutta joutui kokemaan sen pahimman version, täydellisen irtisanomisen. Nyt kaikki tuntui miltei kuin lukisi omaelämäkerrallista tekstiä sillä erotuksella, että itse sain pitää edes sen 50% työstäni.
"(---) Olin löytänyt kutsumukseni taidemaailmasta ja ajelehtinut siellä vuosikausia. Teosten kanssa työskentely oli hauskaa, eikä yksikään päivä ollut täysin toisensa kaltainen. Mutta sähköpostikutsu, joka muuttaa kaiken, on aivan tavallinen. Minut irtisanotaan, koska se katsotaan parhaimmaksi taloudelliseksi ratkaisuksi.
(---) Minä rakastan tätä työtäni. Rakastan taidetta ja sen myymistä. Rakastan asiakkaita, rakastan keskusteluja siitä, mikä on kiinnostavaa taidetta ja miksi. Olen aina ajatellut, että työni taideasiantuntijana on oikeastaan kovin yksinkertaista. Minun tehtäväni on löytää oikea taideteos ja oikea ostaja ja yhyttää heidät. Nyt istun kuitenkin pienessä toimistohuoneessa ja koetan estää käsiäni vapisemasta."
Olin häkeltynyt, kuinka vahvasti Johanna osoitti julkisesti myötätuntoa osakseni myös omassa somessaan:
"Henna, nyt jo melkoinen uranuurtaja meidän alallamme, on yllättävien haasteiden edessä. Itsekin sellaisen kokeneena voin sanoa, että tämä säteilevä nainen (joka on myös fantastinen pukeutuja!) tulee pärjäämään jatkossakin. Sillä minä muistan ensi kohtaamiseltamme nuoren naisen, joka istui huikean hymyilevänä luentosalissa ja oikeasti kuunteli. Luulenpa, että hän vielä rakentaa kulttuurialalle jotain aivan uutta ja vaikuttavaa."
 |
| Kuvakaappaus Johanna Lindforsin Instagram-tarinasta. |
Johanna vapautti kyynelkanavani myös yllä olevalla kuvalla, jonka hän jakoi Instagramissa, jossa hän ilmoitti lähtevänsä Ranskaan inspiroitumaan. En tiedä tiesikö tai muistiko Johanna, että hänen minulle osoittamansa teos oli sama, josta hurmioiduin Louvressa eniten omalla vierailullani. Samothraken Nike. Voiton jumalatar.
Kirjoitin veistoksen kohtaamisesta blogissa vuonna 2012:
"Ensimmäinen täydellinen hurmioituminen tapahtui suunnatessa pitkän käytävän halki kohti nousevien portaiden päässä odottavaa Voiton jumalatarta. Samothraken Nike oli sijoitettu loistavaan paikkaan. Vaikka sen ympärillä parveili massoittain turisteja kameroineen (itseni mukaan lukien), en muista sitä hälinää lainkaan. Tuntui kuin korvani olisivat menneet lukkoon ja vain tuijotin ja kiertelin veistosta."
Puhuin tämän jälkeen serkkuni kanssa puhelimessa, joka oli seurannut Johannan ja minun avointa viestittelyä Instagramissa. Hän sanoi herkistyneensä ja lisäsi, kuinka:
"Koskettavaa ja myötätuntoista tuollainen on. Niin lämmin Insta-postauskeskustelu, että tuli ihan itku. (---) Ihania juttuja haasteellisten asioiden keskellä. (---) Maailmassa on kyllä ihania ja sydämellisiä ihmisiä. (---) Ja että kulttuuripuolelta, sieltä samalta kentältä sinua tuetaan, eikä semmoisella ajatuksella mikä joskus tuntuu olevan, että 'nainen on naiselle susi'. Vaan noin, että voi olla toisen tukena, vaikka jokaisella on oma työnsarkansa. "
En voisi olla enempää samaa mieltä.
Omien työkavereiden lisäksi on tuntunut tärkeältä saada palautetta omasta työstä myös KYSin ja HVA:n muiden yksiköiden työntekijöiltä. Olen tiennyt, että oman tiimini työntekijät arvostavat työpanostani, mutta tässä tilanteessa sen kuuleminen myös muilta on ollut itsetuntoa vahvistavaa. Että en ole kuvitellut itsestäni liikoja, että työlläni on ollut oikeasti merkitystä. Ja että saan heiltä tukea ja apua milloin tahansa, kun vain pyydän. Työyhteisö on aina ollut minun supervoimani.
"Löydät varmasti jotain parempaa"
Kaikkien niiden myötätuntoisten viestien ja keskutelujen lomassa olen kuullut muutaman "Löydät varmasti jotain parempaa" -lausahduksen. Ymmärrän, että tälläkin halutaan rohkaista ja tukea minua, mutta samalla haluan sanoa, että en halua löytää parempaa. Koen työni merkityksellisenä ja näen tulevaisuuden visioissa paljon hyvää. Haluan toivoa, että saisin pitää tämän nykyisen päivätyöni, ja että työaika palautettaisiin jossain vaiheessa siihen, mitä se oli ennen leikkausta. Näin saisin tavoiteltua niitä visioita, joita olen työlleni luonut.
Olen sitoutunut 50%:n työaikaan, mutta kuten edellisessä postauksessani kerroin, minun tulee etsiä myös sivutöitä taloudellisen tasapainon säilyttämiseksi. En kuitenkaan lähtökohtaisesti tavoittele toista 50%:n työmäärää nykyisen rinnalle ainakaan pidempiaikaisesti, sillä tiedän, että se tulisi horjuttamaan omaa jaksamistani. He, jotka tuntevat minut työntekijänä, tietävät sitoutuneisuuteni tehdä työtä, oli se sitten millaista tahansa.
Olen liikuttunut jo monen monta kertaa, sillä olen saanut alustavia työtarjouksia, projekti-, keikka- ja pidempiluonteisia. Miten etuoikeutettua, että tällaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa kulttuurista leikataan kaikkialla, minulle tarjotaan mahdollisuuksia työskennellä! Toivottavasti jokainen, joka on ollut minuun näissä asioissa yhteydessä tiedostaa, miten arvokkaana pidän yhteydenottojanne. Se ei todellakaan ole itsestäänselvää. Näiden yhteydenottojen vuoksi uskallan sanoa, että minulla ei ole mitään hätää.
 |
| Kortin takana on lainaukset: "Onnellisiksi tullaksemme tarvitsemme vain jotakin mistä innostua." -Charles Kingsley- ja "Kukapa ei tarvitsisi toisten iloa elääksensä." -J.L. Runeberg- |
4-vuotiaan uhmakkuudella
Minulle tuli joulukuun alkupuolella täyteen 4 vuotta taideasiantuntijan tehtävässäni. Tämä on vuosittain myös hetki, jolloin haluan muistaa työkavereitani. Pitkälle on tultu ensimmäisistä epävarmoista ajatuksista ( Taideasiantuntijan ensiaskeleet ). On mukavaa lukea vanhoja tekstejä ja huomata itsessään ammatillista kasvua. Yllättävän hyvin olen uutena työntekijänä osannut sanoittaa ajatuksiani, joista osan allekirjoitan edelleen:
"(---) Täytyy sanoa, että asiantuntijuus on tuntunut toistaiseksi olevan vielä kaukana. Huomaan, että itseäni vaivaa viikoittain, että en ole sillä tasolla tietämykseni kanssa, millä toivoisin jo olevani. (---) En malttaisi odottaa sitä hetkeä, että asioiden äärellä tuntuu (edes pikkuisen) itsevarmalta.
(---) Nyt minulla ei olisi mukanani sitä turvaverkkoa, johon olin aiemmin voinut ammattitaitoineni tukeutua. Kukaan ei todennäköisesti tiennyt minusta [kiinteistöhallinnossa, sote-kentällä] etukäteen mitään, ei museo-Hennasta, ei Hurmioituneesta. Nyt oli pärjättävä itse, oman alani ammattilaisena. Tunne oli toisaalta myös vapauttava. Voin aloittaa puhtaalta pöydältä: luomaan luottamusta ja ammattitaitoa uudella tavalla.
(---) Kukaan ei oleta, että osaisin tässä ajassa jo kaiken. Työkaverit ovat sanoneet sen useampaan kertaan. Eikä minun tarvitse insinööriksi ryhtyä, eihän minua siihen tehtävään palkattukaan. (---) Minun tehtäväni on lisätä tiloihin viihtyisyyttä, vaikka koen, että taiteen tehtävä sairaalaympäristössä on paljon merkityksellisempi kuin kyseinen sana antaa ymmärtää. Kiinteistöhallinnossa ymmärretään myös tämä näkökulma. Olen saanut tukea kaikilta työkavereiltani näille ensiaskelille. Minulla on isompia haaveita ja visioita taiteen suhteen, joiden saavuttamiseksi mietin askelia, jotka nivoutuvat sekä sairaalan että kiinteistöhallinnon visioihin. Alan hiljalleen kasvaa osaksi tiimiä, jonka monialaisesta ammattitaidosta pääsen nauttimaan."
Visioita minulla on edelleen taiteen edistämiseksi sote-kentällä, mutta ne ovat kokeneet nyt YT-leikkauksen myötä takaiskun. Taistelutahtoa kuitenkin löytyy ja luulen, että tällä positiivisella "4-vuotiaan uhmakkuudella" on hyvä edetä tulevaa vuotta ja sen luomia haasteita kohti! Ja tuosta neljän vuoden takaisesta tilanteesta on kasvettu myös siten, että ammatilliset verkostoni ovat laajemmat ja vahvemmat kuin koskaan aiemmin.
 |
| Pilatus-vuorella Sveitsissä 2018. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti