Valamon näyttelynavajaiset oli ensimmäinen kerta, kun minulla oli auto ja liikuin omien aikataulujeni mukaan. Ei ollut minuuttiaikatauluja eikä varsinaisia työtehtäviä. Sain olla vieraana ja olla vaan. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja kiertelin valokuvaamassa yksityiskohtia.
Töiden ja erilaisten projektien kautta olen kuitenkin ilokseni saanut tutustua muutamaan veljestön jäseneen. Tämän myötä uskon saavuttaneeni myös sellaisen luottamuksen, että en koe enää olevani kameroineni uhka kierrellessäni heidän kodissaan. Sillä kotihan Valamo veljestölle on. En minäkään haluaisi, että minun kodissani pyörisi paparazzeja. Joten minulla on (ja kaikilla muillakin tulisi olla) kunnioitus tätä näkökulmaa kohtaan. Yllä olevaan kuvaan kysyin erikseen kuvausluvan.
Se työmatkanäkökulma, mikä minulla usein Valamoon mennessä on, on vähän ristiriitainen. Ajomatka metsä- ja peltomaisemien halki virittää jo omanlaiseensa tunnelmaan, että tässä ei olla menossa tavallisiin töihin. Vierailut eivät siis oikeastaan tunnu työltä vaan pikemminkin kyläilyltä. Kyläilen töiden varjolla Valamossa, sillä ihan pelkkä turistikaan en tunne olevani.
Tällä viime kyläilyllä päätin kuitenkin olla hieman turistina ja kierrellä ihan vain omaksi ilokseni. Huomasin samalla havahtuvani siihen ajatukseen, että en ole tainnut koskaan käydä Valamossa kesäaikaan vaan aina ns. turistikauden ulkopuolella. Vierailut ovat aina tapahtuneet myöhäissyksyllä, talvella tai varhaiskeväällä. Tämän vuoksi tajusin, että en ole käynyt kertaakaan esimerkiksi Valamon hautausmaalla.
Lempipaikakseni on toistaiseksi muodostunut laivalaituri ja sen äärellä oleva Pyhän Nikolaos Ihmeidentekijän tsasouna. Täällä on aina vieraillessani ollut täydellisen hiljaista eikä näy muita. Menin seisomaan laiturille ja katsomaan tasaisenvalkoista maisemaa. Lumihiutaleita putoili taivaalta juuri sen verran, että ne tunsi kasvoilla ennen kuin sulivat.
Tämä hetkeen pysähtyminen tuli juuri oikeaan aikaan. Kun ei tarvinnut miettiä mitään muuta kuin oloaan siinä lumisella laiturilla. Hengitystä ja niitä lumihiutaleita kasvoilla. Kiire oli jossain muualla. Seisoin laiturilla aikani, kunnes tuli jo sen verran kylmä, että päätin lähteä jatkamaan matkaa. Jäin kuitenkin miettimään, miten ihanaa olisi kesällä vain istua tuossa laiturilla ja piirtää maisemaa. Tosin ymmärsin, että kesäaikaan en saisi omittua paikkaa täysin itselleni. Pitäisi joskus käydä kokemassa Valamon kesähulina, vaikka vain päiväseltään. Onko siellä hulinaa?
Kotimatkalla pilviverho alkoi repeillä hieman ennen auringonlaskua. Oli turvallisempaa pysähtyä tuijottelemaan maisemia yksittäisille bussipysäkeille kuin ajaa autoa kääntelemällä koko ajan päätä. Kun siihen oli kerrankin mahdollisuus.
Tekipä hyvää käydä rauhoittumassa maisemamatkailulla.
Jakakaapa vinkkejä kuinka te rentoudutte ja rauhoitutte?
Jospa saisin niistä laina-ajatuksia omaankin arkeen.
