Paratiisi. Ihanteellinen maailma, jossa maisemat ja elinympäristöt ovat esteettisiä, yltäkylläisiä, onnellisia ja vaarattomia. Suomalaista muotoilua on vuosikymmeniä pidetty pelkistettynä ja käytännönläheisenä. Birger Kaipiainen (1915-1988) on kenties tunnetuin suomalainen keraamikko, joka tuli tunnetuksi nimenomaan romanttisista, fantasiaan mieltyneistä keramiikkataideteoksistaan. Kaipiaisen taide on täynnä lintuja, perhosia, kukkia, sudenkorentoja, hedelmiä ja naishahmoja. Paratiisia parhaimmillaan.
Birger Kaipiainen: Kuovi, n. 1958.
Kuopion taidemuseon kesänäyttelyssä Paratiisi on esillä Collection Kakkosen keramiikka- ja lasitaiteen kokoelmasta upeita teoksia Kaipiaisen lisäksi Elin Juseliukselta (1872-1964), Tyra Lundgrenilta (1897-1979), Michael Schilkiniltä (1900-1962) ja Taisto Kaasiselta (1918-1980). Liikemiehenä ja taiteenkerääjänä tunnettu Kyösti Kakkonen (s. 1956) on kerännyt maailman laajimman suomalaista keramiikkaa ja lasitaidetta käsittelevän kokoelman. Osa kokoelman teoksista on esillä EMMAssa.
Birger Kaipiainen: Seinävateja 1950-luvulta.
Kuopion taidemuseoon lainatut teokset johdattelevat kävijän kauniiseen maailmaan, jossa materiaali on kovaa, mutta muotokieli herkkää ja väreiltään romanttista. Seinien syvänvihreä väri luo tunnelman satumetsään astumisesta. Tämä on kaikkea muuta kuin funktionaalista ja pelkistettyä.
Birger Kaipiainen: Seinävateja 1940-luvulta.
Birger Kaipiainen: Siunaus, n. 1945.
Paratiisiin on tuotu myös nykykeraamikkojen taidetta. Minusta on hienoa, että vuosi toisensa jälkeen kotimainen taidekeramiikka alkaa pitkästä aikaa vallata itselleen alaa taidekentältä. Se näkyy näyttelyissä, uutisissa, kilpailuissa ja sosiaalisessa mediassa. Keramiikka ei ole pelkkä hyötytavara, vaan taidemuoto siinä missä muutkin. Maa on täynnä upeita keramiikkataiteilijoilta, joista Paratiisi-näyttelyyn on tuotu neljä tekijää.
Armi Teva
Itselleni tunnetuin näistä neljästä keraamikosta on Armi Teva (s. 1992), joka on tullut tunnetuksi naamoistaan, jotka myydään loppuun sitä mukaa, kun hän ehtii niitä valmistaa. Näin kävi myös Kuopion taidemuseon näyttelyn naamoille (Toivottomat romantikot, 2024).
"Armi Teva valmistui taiteen maisteriksi Aalto-yliopistosta opiskeltuaan keramiikan ja lasitaiteen muotoilua sekä kuvitusta ja kuvallista kerrontaa. (---) Hänen keramiikkateoksiaan on nähty kotimaan lisäksi Tokiossa ja ryhmänäyttelyssä Soulissa. Vuonna 2023 Teva suunnitteli Arabian 150-vuotisjuhlavuoden Puutarhurit-kuvion. (---) Tevan teoksia yhdistää intohimo kuvan tekemiseen sekä leikkisä, rohkea ja rytmikäs ilmaisu."
Tevan töissä minua ilahduttaa värimaailma, runsaus ja romanttisuus, jota on kuitenkin rikottu pienellä ilkikurisuudella. Esimerkiksi teos, jossa aurinkolasipäiset naiset nauttimassa cocktaileja kukkien ympröimänä, on nimetty Spring Bitches. Tevan veistokset ja reliefit ovat lasituksineen maalauksellisia, ja oiva jatkumo näyttelyn historialliselle alkukatsaukselle.
Armi Teva: Spring Bitches, 2023.
Marianne Huotari
Marianne Huotari (s. 1986) oli myös itselleni tuttu taiteilija, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin hänen teoksiaan livenä. Huotarin teokset luovat pakonomaista tarvetta koskettaa ja hivellä teoksia, sillä hän on onnistunut luomaan kovasta keramiikasta tekstiilinmäisen pehmeän lopputuloksen.
"Marianne Huotari opiskeli keramiikkaa Savonia-ammattikorkeakoulussa Kuopiossa ja valmistui taiteen maisteriksi Aalto-yliopistosta design- ja arkkitehtuuriopintojen jälkeen. (---) Huotari on Arabian taideosastoyhdistys ry:n jäsen ja työskentelee Finarten luovana johtajana. Hänen töitään on ollut esillä laajasti Suomessa sekä Japanissa ja Yhdysvalloissa. Hän oli Loewe Foundation Craft Prize 2022-finalisti. (---) Huotari käyttää töissään sekä keramiikkaa että tekstiiliä. Kova kivitavara taipuu ryijyn ja viltin kaltaisiin muitoihin. Huotarin orgaaniset keramiikkateokset valmistuvat pienistä kappaleista, joista jokainen on käsin tehty ja ommeltu metallilangalla paikoilleen. Teosten valmistuminen on hidas prosessi, joka on jo itsessään vastalause nykyajan hetkisyydelle."
Marianne Huotari: Eau de Bonbon, 2024; Eau de Cloud Cologne, 2024 (taustalla).
Teosten pehmeyden mielikuvan lisäksi niiden värimaailma on viehättävä. Huotari käyttää töissään taidokkaasti myös mattapintaisen ja kiiltävän lasituksen tuomia tunnelmaeroja. Teoksia katsellessa häkellyttää miettiä niihin käytettyjä työtunteja.
Pekka Paikkari
Itselleni näyttelyn tuntemattomin nimi oli Pekka Paikkari (s. 1960), joka on kuitenkin työskennellyt Arabian keramiikkatehtaassa vuodesta 1983 lähtien. Hänet tunnetaan myös kuvanveistäjänä. Paikkarille myönnettiin palkinto Italiassa 1993, Faenzan kansainvälisessä keramiikkabiennalessa. Hänet palkittiin Espanjassa kahdesti vuonna 2007: toisella palkinnolla L’Alcalatén L’Alcorassa sekä pääpalkinnolla (Ex-Aeguo), International Manises Ceramic Biennalessa.
Pekka Paikkari: Tulva, 2023.
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, tutustua Paikkarin taiteeseen. Hänen teoksensa nousivat ennakko-oletuksista poiketen näyttelyssä omiksi suosikeiksini. Se, kuvastavatko teokset näyttelyn paratiisi-teemaa on hieman kyseenalaista, mutta minua miellytti teosten rouheus ja rikkonaisuus. Olen myös sitä mieltä, että näyttely toimii kokonaisuutena vielä paremmin juuri Paikkarin teosten vuoksi. Kun kaikki ei ole yhtä väri-ilakointia. Ilo, riemu ja leikkisyys saavat voimansa kaihomielisyyden katveesta.
Paikkarin teokset on sijoitettu näyttelyssä omaan "aitioonsa". Hämärään välitilaan jäävät veistokset vievät surumielisyyden maailmaan. Tulva ja Lost&Found (Kyyneleet) saavat mielen haikeaksi.
Pekka Paikkari: Tulva, yksityiskohta, 2023.
Tulva on valtavankokoinen seinäreliefi, joka muistuttaa rikkoutunutta ja murtunutta kivilattiaa. Se muistuttaa hyökyaalloista ja tsunameista, luonnon voimasta ja ihmisen pienuudesta. Se muistuttaa, että paratiisi on mahdollinen vain silloin, kun ihminen ei aseta itseään luonnon yläpuolelle. Tulva on rosoisen kaunista ja muistuttaa paikoin puun syitä ja vuosirenkaita.
Pekka Paikkari: Lost&Found (Kyyneleet), 2024.
Lost&Found (Kyyneleet) on koottu päällekkäin sommitelluista ruukuista. Ruosteenvärisiset ruukut näyttvät siltä kuin olisivat maanneet merenpohjassa vuosisatoja. Veistos saa hämmentymään. Valuvatko teoksen lasikyyneleet siksi, että siinä on jotain kadotettua, jota kaivataan? Vai siksi, että sen avulla on löydetty jotain, joka muistuttaa tämän päivän tilanteesta ja maailmasta? Olisivatko ruukut olleet onnellisempia löytymättöminä meren pohjassa? Ihmisellä on luontainen tarve tietää, oppia ja etsiä, mutta välillä tietämättömyys ja unohtaminen auttavat eteenpäin. Kuinka kiehtova teos!
Ninni Luhtasaari
Ninni Luhtasaaren (s. 1987) tiesin taiteilijana etukäteen. Näin hänen töitään ensimmäisen kerran Galleria Ars Liberassa Kuopiossa vuonna 2019. Tunnistan hänet etenkin vesisuihkuveistoksistaan. Huhtasaari on valmistunut Tampereen ammattikorkeakoulusta kuvataiteilijaksi 2013. Kuvataiteilijan lisäksi hän toimii myös muusikkona.
Ninni Luhtasaari: Kun taas tavataan, 2017.
Luhtasaari kuvailee itseään primitiiviseksi viihdyttäjäksi:
"Keraamiset veistokseni kutsuvat katsomaan niitä lähempää, koska niistä tippuu vettä. Vuotaminen osoittaa heikkoutta, ja se on pelottavaa. Esittelemällä kehon nesteiden tuhkumista otan kantaa siihen, keiden kehot saavat olla haavoittuvia ja vapaita yhteiskunnallisista paineista.
Ilmaisen töissäni kitschin surrealistisia elementtejä. En halua vetää suoria viivoja, vaan annan sen mieluummin vaeltaa kaikissa vaaleanpunaisen sävyissä. Minua kiinnostaa häpeän, hyväksynnän, hämmennyksen, alitajunnan, eläimellisyyden, sisun, intuition ja RAKKAUDEN teemat."
Luhtasaaren teoksia katsellessa katsojakin joutuu pohtimaan suhdettaan häpeään, hämmennykseen ja eläimellisyyteen miettiessään erilaisia ruumiinaukkoja, joista nestettä valuu. Toivottavasti myös löytämään niistä hyväksyntää, sisua ja rakkautta.
Keramiikka vetää puoleensa
Kuopion taidemuseo on tuottanut ajankohtaisen keramiikkanäyttelyn, jolle toivoisin myös jatkoa. On ollut ilahduttavaa huomata, että museo etsii koko ajan uudenlaisia keinoja saavuttaa uudenlaisia yleisöjä, uudenlaisia näkökulmia nykytaiteeseen ja tehdä yhteistyötä. Kävijänennätykset ovat viime vuosina rikkoutuneet useasti, mikä on hieno osoitus siitä, että taide kiinnostaa ja saavuttaa myös aiempaa nuorempia kävijöitä.
Paratiisi-näyttely yhdistää nostalgista kauneutta nykytaiteen hullutteluun ja venyttämällä kauneuden käsitettä soveliaisuuden rajoille. Teknisesti taitavaa keramiikkataidetta, jossa on ihasteltavaa monille. Uskon, että tämän näyttelyn nähtyään yhä useampi kävijä alkaa kiinnittää huomiota nykykeramiikkataiteeseen aiempaa enemmän.
Anna-Sofia Anttonen soitti Paratiisi-näyttelyn avajaisissa Armi Tevan veistämiä keramiikkaveistossoittimia.
Paratiisi on esillä Kuopion taidemuseossa 1.9.2024 saakka.
Ville Heimala: Ajatusten seppeleet - Plumeria (kaukokaipuu); Quercus (kunnia); Rosa (rakkaus); Prunus (odotus), 2023, valusavi, alilasite, engobe, lasite, oksidit.
Keramiikkataiteilijoita on mielestäni tullut taidekentälle aiempaa enemmän ja isommalla näkyvyydellä. Somella on varmasti osansa asiassa. Muistan nähneeni ensimmäisen kerran Ville Heimalan keramiikkateoksen vuonna 2019 Suomen käsityön museossa Jyväskylässä. Siitä lähtien olen seuraillut hänen tekemisiään. Huomasin Heimalan mainostavan somessaan ryhmänäyttelyä, jossa hänelläkin olisi teoksia mukana. Kerrankin sattui sopivasti matka Helsingin suunnalle, että ehdin käydä katsomassa Itäkeskuksessa, kulttuurikeskus Stoassa ryhmänäyttelyn Maasta käsin.
Kaikkiaan 16 Studio Savean keramiikkastudiolla työskentelevää taiteilijaa on koonnut näyttelyn, jossa käsitellään tavalla tai toisella luontoa. Ajattelen näyttelyn teeman kertovan laajemmin myös maasta saatavasta savesta materiaalina, jota taiteilijat ovat eri tavoin työstäneet. Esillä on laaja kirjo eri tekniikoilla toteutettuja teoksia, kuten esimerkiksi käsin rakennus, erilaiset muottitekniikat ja sekatekniikka. Keramiikan materiaalit ovat laajasti edustettuna aina matalapolttoisesta punasavesta korkeapolttoiseen posliiniin. Tämä teki näyttelykokonaisuudesta monipuolisen.
Aino Eeronheimo: Huhtasienisarvekas ja Torvijäkäläsarvekas, 2021, kivitavarakeramiikka, tervaleppä, vaneri, pellavakuitu, akryyli. Taustalla Arni Aromaa: Low Resolution, 2021, muottiin prässätty kivitavarasavi ja värillinen kierrätyslasi.
Ensivilkaisu näyttelyyn antaa tunnelman kuin satukirjaan astumisesta. Vähän sellainen Liisa ihmemaassa olotila. Pienen pienistä hyönteisistä on tehty suuria ja ikkunan edessä seisoo kaksi sarvekasta oliota. Kati Hämäläisen ja Raine Hämäläisen yhteisveistokset kuvaavat alkukantaisia eliöitä. Loppumaton kiertokulku ja Kosmoksen kuninkaat kertovat minulle siitä, kuinka pienikin voi olla sitkeä ja hyvin elinvoimainen riippumatta siitä, millaisia muutoksia maailmassa tapahtuu, ja on tapahtunut. Sokeritoukat kuuluvat noin 300 miljoonaa vuotta vanhaan Thysanura-hyönteislahkoon. Pullealta makuupussilta näyttävät karhukaiset elävät sammalissa ja maaperässä, jopa alle 200:n asteen pakkasessa. Niitä elää myös kuumissa lähteissä. Taiteilijat eivät turhaan ole nimenneet niitä Kosmoksen kuninkaiksi.
Kati Hämäläinen (veistosmuoto), Raine Hämäläinen (hahmot): Kosmoksen kuninkaat, 2023, käsinrakennettu kivitavara, paperiposliini, lasite, oksidi. Taustalla oikealla Niko Mankisen veistokset.
Pauliina Purhonen: Lammen pohjassa on tulppa, 2022, puupoltettu kivitavara, ruosteinen metallilenkki ja vaijeri.
Pauliina Purhosen teos sai mielikuvituksen liikkeelle. Lammen pohjassa on tulppa -teos sai kaksoismerkityksen. Satumaailman ajatus siitä, että kaikissa vesistöissä olisi tulppa kuin ammeessa, jolla voitaiisin määritellä veden määrää, sai toisaalta myös kantaaottavan näkökulman; vetämällä tulpat irti vesistöt kuivuvat. Vesi valuisi johonkin "viemäriin", ja vettä ei enää ole. Ihmisellä on valtaa siihen kuinka vesistöjä kohdellaan ja käytetään. Vesistöjen hallinta on myös vallankäyttöä.
Jaea Chang: Composition 23-1, 2023, nerikomi-tekniikka, paperiposliini ja puu.
Puhtaammin materiaalitutkimukselta näyttivät muun muassa seinällä oleva Jaea Changin Composition -triptyykki. Vihreän, valkoisen ja ruskean eri sävyissä toteutetut raidalliset teokset toivat taulumaisella muotokielellään mieleen konstruktivistisen maalaustaiteen. Samankokoiset ohuet keramiikkalastut oli sommiteltu yhteen siten, että katse liikkuu paitsi kolmiulotteisella pinnalla myös maalatun raidoituksen mukana. Abstrakti tulkinta toi mukavan lisän näyttelyn muuten hyvin esittävään kokonaisuuteen.
Sevde Leila Altunluoglu: In Bloom 2, 2021, kultalysteri posliinille.
Taulumaisista teoksista haluan nostaa esille myös Sevde Leila Altunluoglun keramiikkalautaset. Ajatuksena keramiikkalautaset jakavat vahvasti mielipiteitä puolesta ja vastaan. Monelle suomalaiselle tulevat mieleen Arabian erilaiset seinälautaset, joihin suhtaudutaan sisustuselementteinä vaihtelevasti. Toiset keräävät ja toiset eivät voi sietää. Tämä ristiriita minua Altunluoglun teoksissa kiehtoo. Hän on omasta mielestäni herättänyt seinälautasperinteen uudelleen eloon. Minua viehättää myös se, että lautasen pinnalla näkyy puhdas piirrosjälki yhdistettynä reliefimäiseen koristeluun. Rakastan Kupittaan Saven keramiikkaa kuvittanutta Laila Zinkiä sekä muun muassa Rosenthalille piirtänyttä tanskalaista Björn Wiinbladia (1918-2006). Sevde Leila Altunluoglu tekee persoonallisella tavalla kunniaa näille taiteilijoille. Siinä missä Zink ja Wiinblad piirsivät satukirjamaisesti kuvittamalla, Altunluoglu yhdistää realistisen piirrostyylin valkoisella posliinipohjalla mielikuvaan antiikin naispatsaista kaksiulotteisella pinnalla. Vaikka naiset voisivat alastomina olla miltä ajalta tahansa.
Ville Heimala: Ajatusten seppeleet - Plumeria (kaukokaipuu); Quercus (kunnia); Rosa (rakkaus); Prunus (odotus), 2023, valusavi, alilasite, engobe, lasite, oksidit.
Ville Heimala oli taiteilija, joka sai teoksillaan vedettyä minut näyttelyyn. Teossarja poikkesi aiemmin näkemistäni teoksista, sillä eläinkunnan edustajat olivatkin vaihtuneet ihmishahmoihin. Alkuperäiskansojen veistospäitä muistuttavat hahmot olivat saaneet päähänsä lasitetut seppeleet. Jokainen seppele symboloi yhtä ajatusta: kaukokaipuu, kunnia, rakkaus ja odotus.
Ville Heimala: Ajatusten seppeleet - Rosa (rakkaus), 2023.
Ville Heimala: Ajatusten seppeleet - Quercus (kunnia), 2023.
Heimalan teoksissa minua viehättää eniten hänen pikkutarkka ja realistinen tapansa kuvata kasveja. Niin tässäkin sarjassa. Hän hyödyntää kuvanveistäjän lisäksi toista ammattiaan (biologi) oivaltavalla tavalla. Näissä veistoksissa ei ollut niin paljon yksityiskohtia kuin aiemmin näkemissäni, joissa hän luo todella kauniita korumaisia korkokuvamosaiikkipintoja. Teoksissa oli kuitenkin samantapaista vetovoimaa, joka saa tarkastelemaan teoksia läheltä. Tekisi mieli koskettaa (en koskenut). Lisäksi mieleni valtasi pakkomielle tuosta veistosjalustan huumaavaan turkoosista väristä - mikä on sen värikoodi!? Teokset nousevat väristä todella kauniisti esille.
Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Kevät I, Talvi, Kevät II, 2023 (2018), posliini, kivitavarasavi, serigrafia, puupoltettu.
Näyttelyn suosikiksi nousivat hieman yllättäen pienet, mutta ryhmänä puhuttelevan Pieni puutarhan ystävät -sarjan teokset. Satu Turunen oli koonnut seinälle kauempaa katsottuna vähän laimean näköisen, mutta läheltä tarkasteltuna hurmaavan teossarjan. Juju on eri tekniikoiden yhdistämisessä. Mukana on mattapintaista ja kiiltävää, värillistä ja valkoista, sileää ja pyöreää, käsinmuotoiltua ja piirrettyä. Kaiken kruunaavat korkeuserot seinäpinnasta, jotka erottuvat vasta kun sarjaa katselee myös sivusta.
Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Kevät I.
Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Kevät II.
Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Talvi.
Sarja olisi toiminut mielestäni paremmin jollain muulla kuin valkoisella seinällä, sillä nyt vaaleat teokset tuntuivat hukkuvan taustaan. Siitä huolimatta huomasin kiertelyn lomassa palaavani useamman kerran katselemaan juuri näiden teosten yksityiskohtia. Välillä katse jähmettyi mattapintaisiin osioihin ja osien muotoihin, välillä se etsi sävyjä liukuvista väreistä. Välillä keskityin vain piirrettyihin yksityiskohtiin. Ensin teoksia piti katsella suoraan edestä, sen jälkeen etsiä uusia yksityiskohtia sivusta, jolloin korkoerot olivat parhaimmillaan.
Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Kevät I.
Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Talvi.
Myönnän. Olen pitänyt keramiikkaa pitkään enemmän käyttöhyödykkeenä (kauniina sellaisena) kuin taiteena sanan varsinaisessa merkityksessä. Maasta käsin -näyttely sai huomaamaan kuinka paljon keramiikassa on mahdollisuuksia ja annettavaa myös taiteena. Ja kuinka monipuolisia keramiikkataiteilijoita Suomessa on.
Maasta käsin -näyttely on esillä Stoassa 9.4.2023 saakka.
Camilla Moberg: Kluk, yksityiskohta, 2022, vapaasti puhallettu lasi. Puhaltaneet: Kari Alakoski & Marja Hepo-aho, Janne Rahunen & Otto Koivuranta.
"Laura Sarvilinnan kuratoima näyttely käsittelee aistien vaikutusta taiteelliseen työskentelyyn ja taiteen kokemiseen. Hidden on aistillinen näyttelykokonaisuus, jonka toteutuksessa huomioidaan aistien, kehon ja ympäristön luomat mahdollisuudet ja rajoitukset sekä tekijän että kävijän näkökulmasta. (---) Elämme tällä hetkellä ihmiskunnan kenties informatiivisinta ja aistiähkyisintä aikaa. Samalla - ja ehkä juuri siksi - olemme supistaneet aistiherkkyyksiämme dominoivien aistiemme varaan. Olemme lähes unohtaneet monipuolisen aistien harjoittamisen ja moniaistisuuden tärkeyden. Luovan työn tekijöille moniaistisuus on edellytys mielikuvitukselle ja sitä kautta työskentelylle. Se on luonnollinen tie ideasta, tai vaikkapa sattumasta valmiiseen teokseen."
Ihmisen viisi perusaistia ovat maku-, haju-, näkö-, kuulo- ja tuntoaisti. Tuntoaistin voi puolestaan jakaa lämpö-, kosketus-, kipu-, asento-, paine-, kylmä- ja värinäaistiin. Luulen, että suurin osa meistä käyttää arjessaan eniten näkö- ja kuuloaistia ja toimii niiden mukaan. Näyttelyissä kierrellessä on helppo esimerkiksi sivuuttaa hyviäkin teoksia, jos näköaistiin "ei tartu mitään mielenkiintoista". Mielenkiintoisuus on tietenkin yksilöllistä.
Uskon, että kehomme on muotoutunut toimimaan tehokkaaksi. Reagoimme eri aisteillamme ärsykkeisiin - koviin ääniin, hajuihin, uhkatilanteisiin - sellaisiin tilanteisiin, jotka pysäyttävät kehon luontaisesti toimimaan tavallisesta poikkeavalla tavalla.
Taiteen äärellä tilanne on kuitenkin toinen. Esimerkiksi näköaisti on hyvä huijaamaan. Näyttelyissä harvemmin tulee tavallisesta poikkeavia "uhkatilanteita", jotka pakottavat kehon reagoimaan. Näyttelyissä on jossain määrin itse aktiivisesti "taisteltava tylsyyttä vastaan aivoilla". Käsi ylös, jos olet joskus kiertänyt näyttelyn läpi vain silmilläsi ja ajatellut: eihän tässä ollut oikeastaan mitään nähtävää. (Niin olen minäkin.) Mutta eihän siinä olekaan, jos et laita aivojasi töihin ja ala samalla aistia teoksia suhteessa sen sisältämään teemaan, itseesi ja ympäröivään tilaan. Peilikin on itse asiassa vain pala heijastavaa lasipintaa, jos et katso ja näe sen muodostamaa heijastusta. Jokainen joka katsoo itseään peilistä, lukee näkemäänsä välittömästi useammilla aisteilla ja monitulkintaisemmin (kriittisemmin) kuin olisi kenties tarpeenkaan.
Taiteessa on harvoin kyse vain silmin nähtävästä aistimisesta. Näköaisti on kuitenkin usein se ensimmäinen aisti, mikä pysäyttää teoksen äärelle. Myönnän, että minulle on välillä haasteellista ottautua eri taiteenlajeja yhdistäviin näyttelyihin, sillä ne vaativat aisteilta ja aivoilta enemmän työskentelyä. Tämän taustalla vaikuttaa myös tieto ja ajoittain painostus siitä, paljonko minulla on aikaa käytettävissäni näyttelyn kokemiseen. Useamman taiteenlajin ymmärtäminen (aistiminen) on erilaista kuin yhteen taiteenlajiin keskittyminen. Niin oli myös tämän Hidden -näyttelyn kanssa.
Eija Koski: Verhottu, 2022, luomurukiinolki.
Kiire ja aikatauluttaminen ovat minulle taiteen pahimmat viholliset. Ne pitää osata sivuuttaa, jos haluaa päästä aidosti aistimaan taidetta. Pidin Hidden -teemakokonaisuutta tärkeänä ja ajankohtaisena, kuten näyttelyteksti kertoi: "Olemme lähes unohtaneet monipuolisen aistien harjoittamisen ja moniaistisuuden tärkeyden."
Perusterveenä henkilönä koin myös näyttelyn toisen taustateeman merkityksellisenä, kuten Laura Sarvilinna sanoitti: "(---) Kun jokin tärkeä aistimme hiipuu, särkyy, häviää tai muuten temppuilee, tulevat toiset aistit avuksi korjaamaan kokonaisuutta. Silloin huomaamme kuinka moniaistisuus toimii ja on täydellinen kokonaisuus ihmisen henkisen ja fyysisen toiminnallisuuden ja tasapainon kannalta. Tätä täydellistä kokonaisuutta on monenlaista. Sen yksilöllisyys ja uniikkius on hyvin kiehtovaa."
Karin WidnäsinKarkkipäivä -teokset huijasivat onnistuneesti näköaistia. Lakritsit, vihreät kuulat ja muut karkit eivät olleetkaan lasikuvun alle säilöttyjä syötäviä, vaan posliinista valmistettuja näköisversioita. Ja siitä huolimatta teoksia katsellessa, jokaisen äärellä makuaisti muistaa alkuperäisen maun. Widnäs haluaa teoksellaan herättää mielihalua, mutta samalla kyseenalaistaa karamellien tarpeellisuuden.
Renata Schrim: Grey Night, 2022, musta ja harmaa lasi, ruostumaton teräs.
Renata SchriminGrey Night -teos heijasteli kauniisti valoa ja pinta näytti pörröisen pehmeältä, jopa kolmiulotteisen ryijymäiseltä, vaikka työssä oli käytetty todellisuudessa nauloja. Teokseen ei saanut koskea, mutta tämän kohdalla kävi samoin kuin Widnäsin Karkkipäivän kanssa: (tunto)aisti tuli huomaamatta mukaan. Kuvittelin tuntevani, miltä teos tuntuu käsissä ilman kosketusta. Samalla tavoin kuin maistoin lakritsin tai Vihreän kuulan suussani. Kummallisuus aisteihin syntyi siitä yhdistelmästä, "tunnustelinko" teosta mielessäni pehmeänä tekstiiliteoksena vai kovana naulatyönä.
Ron Nordström: <3, 2022, installaatio, sekatekniikka.
Liikettä ja musiikkia yhdistävä Ron Nordströmin <3 oli kaunis. Vaaleanpunaiseksi värjättyjä kuivakasveja oli kiinnitetty kahteen ympyrälevyyn toistensa päälle. Yläpuolella oleva osa pyöri hitaasti ympäri kuin tanssiaisten kattokruunu. Musiikkia ei kuullut ennen kuin asetti kuulokkeet korvilleen. Seinältä oli luettavissa musiikkikappaleen teksti, joka sanoitti teosta:
“Should I let myself go In his direction Is his love strong enough For my heart’s protection I don’t know
I don’t know
But he loves me so good ’til I think I should If I gave him my half Would he refuse it Would he tear it apart Or tenderly use it I don’t know
I don’t know
But he loves me so good ’til I think I should When he crushes my eager lips My heart starts doing flips Whenever I feel his touch I get a thrill that’s much too much, too much, too much, too much
Could a heart so right
Be led so wrong If his love is weak Would it last this long I don’t know
I don’t know
But I hope and pray that he comes my way”
- Holly Golightly -
Teksti kertoo naisen äänellä rakkauteen heittäytymisestä, pitäisikö vai ei. Musiikki täydentää erinomasesti teoksen liikettä ja muotoa. Se on täynnä hyvää ja puhdasta rakkautta, vaikka teksti sisältää epäilyksiä. "Miten toisen rakkaus voi tuntua niin hyvältä, että se samalla pelottaa? Jos annan hänelle puolet sydämestäni ja hän rikkoo sen? Mutta miten samalla suudellessa sydän tuntuu kääntyvän ympäri?"
Teoksesta huokuu herkkyys ja minusta tuntui erityisen hyvältä, että se on nimenomaan miehen käsialaa. Kuulokkeet teoksen yhteydessä toimivat, jolloin muun maailman sai suljettua hetkeksi pois. Tuolilla teoksen äärellä istuessa teos puhutteli yhtenä näyttelyn koskettavimmista.
"Yli 1,5 miljardia ihmistä maailmassa kärsii kuulon heikkenemisestä. Huonokuuloisuus tai kuurous on laaja kirjo, ja kuulovamma voi vaihdella lievästä vaikeaan. Kuulolaitteet auttavat ihmisiä ymmärtämään puhetta ja olemaan osa yhteiskuntaa.
Kuulon heikkeneminen voi vaikuttaa keneen tahansa, ja silti kuulolaitteita käyttävät ihmiset tuntevat usein tulevansa leimatuiksi. Siinä missä silmälaseja pidetään viehättävinä muotiasusteina, kuulolaitteiden ja sisäkorvaistutteiden kaltaiset laitteet näyttävät edelleen lääkinnällisiltä laitteilta.
DEAFMETAL® on kuulolaiteystävällinen korukokoelma. Se siirtää huomion lääkinnällisestä laitteesta takaisin ihmiseen. Deafmetal-koruilla eli Deafmetalleilla, on myös funktio: ne suojaavat kuulolaitteita putoamiselta ja katoamiselta korumaisten turvaketjujen avulla.
Deafmetal-tuotemerkin perustaja ja kuulolaitekorujen suunnittelija on huonokuuloinen muotisuunnittelija Jenni Ahtiainen, joka menetti kuulonsa vuonna 2018. Hän suunnitteli aikaisemmin asusteita ja koruja Marilyn Mansonin ja Snoop Doggin kaltaisille julkkiksille, mutta nyt hän keskittyy suunnittelemaan kuulolaitekoruja kuurojen yhteisölle."
Beili LiunStill Winds oli runollisen kaunis kuvaus luonnon tilasta ja sen herkkyydestä. Taiteilija kertoo teoksesta:
Beili Liu: Still Winds, 2022, paperi, lanka, syaani, kivet, kuonatiili.
"Taivaalta laskeutuu satoja pystysuoria, kirkkaan sinisen sävyisiä, kesäsadetta muistuttavia viivoja, joista jokaista painaa alaspäin Fiskarin ympäristöstä poimittu pieni kivi. Auringonvalon jäljet on ikuistettu näihin paperiviivoihin syanotyyppitekniikan avulla.
Still Winds tuo mieleen sen hetken, kun tuuli lakkaa – kun lehdet hiljenevät ja varjot pysähtyvät ja kun järven pinnasta tulee sileä kuin peili, kunnes kivi putoaa ja rikkoo pinnan, ja jäljelle jäävät pirstaleisten heijastusten väreet – ohikiitävän tyyneyden hetken. Still Winds on installaatio, joka kertoo luonnon kauneudesta ja hauraudesta ja meidän hatarasta ja herkästä luontosuhteestamme."
Teoksessa kivet näyttivät siltä kuin ne olisivat juuri putoamaisillaan "veden pintaan". Teoksen sisältä katsellessa saattoi kuvitella itsensä kastumatta vesisateen keskelle. Beili Liu oli taiteilijana aivan uusi nimi, mutta haluaisin nähdä hänen installaatioitaan enemmän. Verkkosivuilta löysin upeita esimerkkejä suurista ja pysähtyneistä, mutta puhuttelevista teoksista.
Luontosuhdetta kuvasi myös Naoto Niidomen ja Nathalie Lautenbacherin teos Pilgrim. Keramiikkaa oli käytetty monipuolisesti kuvastamaan maan kuivuutta, palanutta puuta, haljennutta kalliota, lunta ja jäätä. Katsantokulmasta riippuen katsoja tekee pienen pyhiinvaelluksen kuivalta aavikolta lumen ja jään peittämään maahan, tai päinvastoin.
Näyttelyssä saatujen ensimmäisten tunteiden herättämisen jälkeen sitä alkoi janota lisää. Oivallusten myötä löytää keskittymisen, ja pelkän katsomisen sijaan aistii teoksia monipuolisemmin. Pidin siitä, että teokset laittoivat miettimään aiheen lisäksi materiaalia. Taiteessa haluan usein kadottaa materiaalin ja keskittyä itse aiheeseen materiaalista riippumatta. Hidden -näyttelyssä huomasin kuitenkin aistivani monissa töissä nimenomaan materiaalia: keramiikkaa, lasia, tekstiiliä, paperia, metallia, olkia.
Näyttelyn teema oli todella onnistunut ja aisteja ja aistimista käsiteltiin näyttelyssä monipuolisesti. Teemasta riittäisi ammennettavaa vielä muihinkin näyttelyihin, joten toivon, että pääsisin näkemään tätä tematiikkaa joskus muuallakin.
Hidden - aistien muodot -näyttely on esillä Fiskarsin Kuparipajassa 4.9.2022 saakka.
Naistenvaateketju Lindex on valjastanut kahdeksan nuoren pohjoismaalaisen taiteilijan luomat taideteokset osaksi tämän kevään muotia. Art meets fashion -yhteistyö juhlistaa naiseutta. Lindexin markkinoinnista ja viestinnästä vastaavan Eva Kujansivun mukaan taiteilijoille annettiin vapaat kädet toteuttaa omalla
ilmaisullaan ja tekniikallaan Lindexille taideteos, joiden pohjalta
vaateketjun suunnittelijat alkoivat hahmotella mallistoa. Lindex myös osti mallistoa varten tehdyt taideteokset ja kauppaa ne
Lindexin showroomissa Tukholmassa. Tuotot vaateketju lahjoittaa
HERproject-hankkeelle, joka pyrkii parantamaan kansainvälisissä
tehdastuotannossa työskentelevien matalapalkkaisten naisten asemaa.
Simon Dahlgren Strååt: Greta. Kuva: Lindex.
Simon Dahlgren Strååt (s. 1984, työskentelee Tukholmassa) on tehnyt kunniaa uimahyppyikoni Greta Johanssonille, jossa öljyvärimaalaus on toiminut inspiraationa bikineille ja huiville.
Kuva: Lindex.
Nina Noreskär: Tell again. Some arrive this far. Kuva: Lindex.
Nina Noreskär (s. 1989, työskentelee Tukholmassa) loi "Tell again. Some arrive this far" teoksen yhdistelemällä useita maalattuja kankaita toisiinsa. Tämän teoksen pohjalta syntyivät värikäs kimono ja leveä vyötärövyö.
Kuva: Lindex.
Katja Beckman: Pink. Kuva: Lindex.
Katja Beckman toteutti herkän teoksen "Pink", joka toimi inspiraationa pehmeille puseroille.
Tämä pusero on ehditty myydä jo loppuun. Kuva: Lindex.
Nayab Ikram: Body Unlimited. Kuva: Lindex.
Nayab Ikram (s. 1992, työskentelee Turussa) teoksessa "Body Unlimited" on hiuksista otettuun käännettyyn valokuvaan perustuva abstrakti värikuvio, joka oli esikuvana korvakoruille. Teokset heijastavat hänen omaa kulttuuri-identiteettiään hiusten kautta, niin tietoisella kuin tiedostamattomallakin tasolla, vaikutteinaan yhteiskunta ja henkilökohtaiset kokemukset. "Body Unlimited" ilmaisee ajatusta, jossa kaikilla on paikkansa tässä yhteiskunnassa.
Kuva: Lindex.
Polat Ghasemloo:The Rising. Kuva: Lindex.
Polat Ghasemloo (s. 1982, työskentelee Tukholmassa) ylistää keramiikkateoksessaan tanssiduo Marthaa ja Nikiä. Tämä innoitti suunnittelijat luomaan sadetakin ja sateenvarjon.
Kuva: Lindex.
Kuva: Lindex.
David von Bahrin taiteessa tummansininen väri symboloi universaalia energiaa, vapautta ja ehdotonta rakkautta. Nämä ajatukset loivat Lindexille modernin takin ja repun.
Kuva: Lindex.
Sara Kallioinen Lundgren: Culo. Kuva: Lindex.
Sara Kallioinen Lundgrenin keramiikkateos "Culo" on ylistys tanssiville muodoille, jonka pohjalta syntyi laukku.Värit symbolovat naiseuden iloa ja onnea.
Kuva: Lindex.
Kuva: Lindex.
Valokuvaaja Lina Jelanski on tallentanut vahvan graafisen otoksen, joka toimi inspiraationa korvakoruille sekä aurinkolaseille ja kotelolle. Jelanski lähestyy aihettaan paneutumalla väreihin ja pintarakenteiden muodostamiin kontrasteihin.
Kuva: Lindex.
Miltäs tällainen muoti näyttää, joka ammentaa inspiraationsa taideteoksista?
