Hidden - aistien muodot

Camilla Moberg: Kluk, 2022, vapaasti puhallettu lasi. Puhaltaneet: Kari Alakoski & Marja Hepo-aho, Janne Rahunen & Otto Koivuranta.

Fiskarsin ruukin Art & Design Biennalen näyttelyistä mielenkiintoisin oli Kuparipajassa sijaitseva Hidden - aistien muodot. Kokonaisuus on Fiskarsin taiteilijaosuuskunta Onoman kesänäyttely, joka tutkii moniaistisuutta taiteen, muotoilun ja käsityön keinoin.

Camilla Moberg: Kluk, yksityiskohta, 2022, vapaasti puhallettu lasi. Puhaltaneet: Kari Alakoski & Marja Hepo-aho, Janne Rahunen & Otto Koivuranta.

"Laura Sarvilinnan kuratoima näyttely käsittelee aistien vaikutusta taiteelliseen työskentelyyn ja taiteen kokemiseen. Hidden on aistillinen näyttelykokonaisuus, jonka toteutuksessa huomioidaan aistien, kehon ja ympäristön luomat mahdollisuudet ja rajoitukset sekä tekijän että kävijän näkökulmasta. (---) Elämme tällä hetkellä ihmiskunnan kenties informatiivisinta ja aistiähkyisintä aikaa. Samalla - ja ehkä juuri siksi - olemme supistaneet aistiherkkyyksiämme dominoivien aistiemme varaan. Olemme lähes unohtaneet monipuolisen aistien harjoittamisen ja moniaistisuuden tärkeyden. Luovan työn tekijöille moniaistisuus on edellytys mielikuvitukselle ja sitä kautta työskentelylle. Se on luonnollinen tie ideasta, tai vaikkapa sattumasta valmiiseen teokseen."

Ihmisen viisi perusaistia ovat maku-, haju-, näkö-, kuulo- ja tuntoaisti. Tuntoaistin voi puolestaan jakaa lämpö-, kosketus-, kipu-, asento-, paine-, kylmä- ja värinäaistiin. Luulen, että suurin osa meistä käyttää arjessaan eniten näkö- ja kuuloaistia ja toimii niiden mukaan. Näyttelyissä kierrellessä on helppo esimerkiksi sivuuttaa hyviäkin teoksia, jos näköaistiin "ei tartu mitään mielenkiintoista". Mielenkiintoisuus on tietenkin yksilöllistä.

Uskon, että kehomme on muotoutunut toimimaan tehokkaaksi. Reagoimme eri aisteillamme ärsykkeisiin - koviin ääniin, hajuihin, uhkatilanteisiin - sellaisiin tilanteisiin, jotka pysäyttävät kehon luontaisesti toimimaan tavallisesta poikkeavalla tavalla.

Mafune Gonjo: Indelible Melodies, 2022, kierrätyslasi.

Taiteen äärellä tilanne on kuitenkin toinen. Esimerkiksi näköaisti on hyvä huijaamaan. Näyttelyissä harvemmin tulee tavallisesta poikkeavia "uhkatilanteita", jotka pakottavat kehon reagoimaan. Näyttelyissä on jossain määrin itse aktiivisesti "taisteltava tylsyyttä vastaan aivoilla". Käsi ylös, jos olet joskus kiertänyt näyttelyn läpi vain silmilläsi ja ajatellut: eihän tässä ollut oikeastaan mitään nähtävää. (Niin olen minäkin.) Mutta eihän siinä olekaan, jos et laita aivojasi töihin ja ala samalla aistia teoksia suhteessa sen sisältämään teemaan, itseesi ja ympäröivään tilaan. Peilikin on itse asiassa vain pala heijastavaa lasipintaa, jos et katso ja näe sen muodostamaa heijastusta. Jokainen joka katsoo itseään peilistä, lukee näkemäänsä välittömästi useammilla aisteilla ja monitulkintaisemmin (kriittisemmin) kuin olisi kenties tarpeenkaan. 

Taiteessa on harvoin kyse vain silmin nähtävästä aistimisesta. Näköaisti on kuitenkin usein se ensimmäinen aisti, mikä pysäyttää teoksen äärelle. Myönnän, että minulle on välillä haasteellista ottautua eri taiteenlajeja yhdistäviin näyttelyihin, sillä ne vaativat aisteilta ja aivoilta enemmän työskentelyä. Tämän taustalla vaikuttaa myös tieto ja ajoittain painostus siitä, paljonko minulla on aikaa käytettävissäni näyttelyn kokemiseen. Useamman taiteenlajin ymmärtäminen (aistiminen) on erilaista kuin yhteen taiteenlajiin keskittyminen. Niin oli myös tämän Hidden -näyttelyn kanssa.

Eija Koski: Verhottu, 2022, luomurukiinolki.

Kiire ja aikatauluttaminen ovat minulle taiteen pahimmat viholliset. Ne pitää osata sivuuttaa, jos haluaa päästä aidosti aistimaan taidetta. Pidin Hidden -teemakokonaisuutta tärkeänä ja ajankohtaisena, kuten näyttelyteksti kertoi: "Olemme lähes unohtaneet monipuolisen aistien harjoittamisen ja moniaistisuuden tärkeyden." 

Perusterveenä henkilönä koin myös näyttelyn toisen taustateeman merkityksellisenä, kuten Laura Sarvilinna sanoitti: "(---) Kun jokin tärkeä aistimme hiipuu, särkyy, häviää tai muuten temppuilee, tulevat toiset aistit avuksi korjaamaan kokonaisuutta. Silloin huomaamme kuinka moniaistisuus toimii ja on täydellinen kokonaisuus ihmisen henkisen ja fyysisen toiminnallisuuden ja tasapainon kannalta. Tätä täydellistä kokonaisuutta on monenlaista. Sen yksilöllisyys ja uniikkius on hyvin kiehtovaa."

Karin Widnäs: Karkkipäivä, 2022, korkeapolttokeramiikka, posliini, kivitavara, pigmentit, kipsi, kivet, lasikupu.

Karin Widnäs: Karkkipäivä, 2022, korkeapolttokeramiikka, posliini, kivitavara, pigmentit, kipsi, kivet, lasikupu.

Karin Widnäs: Karkkipäivä, 2022, korkeapolttokeramiikka, posliini, kivitavara, pigmentit, kipsi, kivet, lasikupu.

Karin Widnäsin Karkkipäivä -teokset huijasivat onnistuneesti näköaistia. Lakritsit, vihreät kuulat ja muut karkit eivät olleetkaan lasikuvun alle säilöttyjä syötäviä, vaan posliinista valmistettuja näköisversioita. Ja siitä huolimatta teoksia katsellessa, jokaisen äärellä makuaisti muistaa alkuperäisen maun. Widnäs haluaa teoksellaan herättää mielihalua, mutta samalla kyseenalaistaa karamellien tarpeellisuuden.

Renata Schrim: Grey Night, 2022, musta ja harmaa lasi, ruostumaton teräs. 

Renata Schrimin Grey Night -teos heijasteli kauniisti valoa ja pinta näytti pörröisen pehmeältä, jopa kolmiulotteisen ryijymäiseltä, vaikka työssä oli käytetty todellisuudessa nauloja. Teokseen ei saanut koskea, mutta tämän kohdalla kävi samoin kuin Widnäsin Karkkipäivän kanssa: (tunto)aisti tuli huomaamatta mukaan. Kuvittelin tuntevani, miltä teos tuntuu käsissä ilman kosketusta. Samalla tavoin kuin maistoin lakritsin tai Vihreän kuulan suussani. Kummallisuus aisteihin syntyi siitä yhdistelmästä, "tunnustelinko" teosta mielessäni pehmeänä tekstiiliteoksena vai kovana naulatyönä.

Ron Nordström: <3, 2022, installaatio, sekatekniikka.

Liikettä ja musiikkia yhdistävä Ron Nordströmin <3 oli kaunis. Vaaleanpunaiseksi värjättyjä kuivakasveja oli kiinnitetty kahteen ympyrälevyyn toistensa päälle. Yläpuolella oleva osa pyöri hitaasti ympäri kuin tanssiaisten kattokruunu. Musiikkia ei kuullut ennen kuin asetti kuulokkeet korvilleen. Seinältä oli luettavissa musiikkikappaleen teksti, joka sanoitti teosta:

“Should I let myself go
In his direction
Is his love strong enough
For my heart’s protection
I don’t know

I don’t know

But he loves me so good ’til I think I should
If I gave him my half
Would he refuse it
Would he tear it apart
Or tenderly use it
I don’t know

I don’t know

But he loves me so good ’til I think I should
When he crushes my eager lips
My heart starts doing flips
Whenever I feel his touch
I get a thrill that’s much too much, too much, too much, too
much

Could a heart so right

Be led so wrong
If his love is weak
Would it last this long
I don’t know

I don’t know

But I hope and pray that he comes my way”

- Holly Golightly -

Teksti kertoo naisen äänellä rakkauteen heittäytymisestä, pitäisikö vai ei. Musiikki täydentää erinomasesti teoksen liikettä ja muotoa. Se on täynnä hyvää ja puhdasta rakkautta, vaikka teksti sisältää epäilyksiä. "Miten toisen rakkaus voi tuntua niin hyvältä, että se samalla pelottaa? Jos annan hänelle puolet sydämestäni ja hän rikkoo sen? Mutta miten samalla suudellessa sydän tuntuu kääntyvän ympäri?"
Teoksesta huokuu herkkyys ja minusta tuntui erityisen hyvältä, että se on nimenomaan miehen käsialaa. Kuulokkeet teoksen yhteydessä toimivat, jolloin muun maailman sai suljettua hetkeksi pois. Tuolilla teoksen äärellä istuessa teos puhutteli yhtenä näyttelyn koskettavimmista.

Jenni Ahtiainen: DEAFMETAL®, 2022, kuulolaitekorut, hopea, jalokivet, silikoni.

Hyvää mieltä antoivat Jenni Ahtiaisen Deafmetal -kuulolaitekorut. Ihan mielettömän upea keksintö: 

"Yli 1,5 miljardia ihmistä maailmassa kärsii kuulon heikkenemisestä. Huonokuuloisuus tai kuurous on laaja kirjo, ja kuulovamma voi vaihdella lievästä vaikeaan. Kuulolaitteet auttavat ihmisiä ymmärtämään puhetta ja olemaan osa yhteiskuntaa.

Kuulon heikkeneminen voi vaikuttaa keneen tahansa, ja silti kuulolaitteita käyttävät ihmiset tuntevat usein tulevansa leimatuiksi. Siinä missä silmälaseja pidetään viehättävinä muotiasusteina, kuulolaitteiden ja sisäkorvaistutteiden kaltaiset laitteet näyttävät edelleen lääkinnällisiltä laitteilta.

DEAFMETAL® on kuulolaiteystävällinen korukokoelma. Se siirtää huomion lääkinnällisestä laitteesta takaisin ihmiseen. Deafmetal-koruilla eli Deafmetalleilla, on myös funktio: ne suojaavat kuulolaitteita putoamiselta ja katoamiselta korumaisten turvaketjujen avulla.

Deafmetal-tuotemerkin perustaja ja kuulolaitekorujen suunnittelija on huonokuuloinen muotisuunnittelija Jenni Ahtiainen, joka menetti kuulonsa vuonna 2018. Hän suunnitteli aikaisemmin asusteita ja koruja Marilyn Mansonin ja Snoop Doggin kaltaisille julkkiksille, mutta nyt hän keskittyy suunnittelemaan kuulolaitekoruja kuurojen yhteisölle."

Jenni Ahtiainen: DEAFMETAL®, 2022, kuulolaitekorut, hopea, jalokivet, silikoni.

Beili Liun Still Winds oli runollisen kaunis kuvaus luonnon tilasta ja sen herkkyydestä. Taiteilija kertoo teoksesta:

Beili Liu: Still Winds, 2022, paperi, lanka, syaani, kivet, kuonatiili.

"Taivaalta laskeutuu satoja pystysuoria, kirkkaan sinisen sävyisiä, kesäsadetta muistuttavia viivoja, joista jokaista painaa alaspäin Fiskarin ympäristöstä poimittu pieni kivi. Auringonvalon jäljet on ikuistettu näihin paperiviivoihin syanotyyppitekniikan avulla.

Still Winds tuo mieleen sen hetken, kun tuuli lakkaa – kun lehdet hiljenevät ja varjot pysähtyvät ja kun järven pinnasta tulee sileä kuin peili, kunnes kivi putoaa ja rikkoo pinnan, ja jäljelle jäävät pirstaleisten heijastusten väreet – ohikiitävän tyyneyden hetken. Still Winds on installaatio, joka kertoo luonnon kauneudesta ja hauraudesta ja meidän hatarasta ja herkästä luontosuhteestamme."

Teoksessa kivet näyttivät siltä kuin ne olisivat juuri putoamaisillaan "veden pintaan". Teoksen sisältä katsellessa saattoi kuvitella itsensä kastumatta vesisateen keskelle. Beili Liu oli taiteilijana aivan uusi nimi, mutta haluaisin nähdä hänen installaatioitaan enemmän. Verkkosivuilta löysin upeita esimerkkejä suurista ja pysähtyneistä, mutta puhuttelevista teoksista.

Naoto Niidome & Nathalie Lautenbacher: Pilgrim, yksityiskohta, 2022, keramiikka, puu, metalli.

Luontosuhdetta kuvasi myös Naoto Niidomen ja Nathalie Lautenbacherin teos Pilgrim. Keramiikkaa oli käytetty monipuolisesti kuvastamaan maan kuivuutta, palanutta puuta, haljennutta kalliota, lunta ja jäätä. Katsantokulmasta riippuen katsoja tekee pienen pyhiinvaelluksen kuivalta aavikolta lumen ja jään peittämään maahan, tai päinvastoin.

Naoto Niidome & Nathalie Lautenbacher: Pilgrim, yksityiskohta, 2022, keramiikka, puu, metalli.

Naoto Niidome & Nathalie Lautenbacher: Pilgrim, yksityiskohta, 2022, keramiikka, puu, metalli.

Näyttelyssä saatujen ensimmäisten tunteiden herättämisen jälkeen sitä alkoi janota lisää. Oivallusten myötä löytää keskittymisen, ja pelkän katsomisen sijaan aistii teoksia monipuolisemmin. Pidin siitä, että teokset laittoivat miettimään aiheen lisäksi materiaalia. Taiteessa haluan usein kadottaa materiaalin ja keskittyä itse aiheeseen materiaalista riippumatta. Hidden -näyttelyssä huomasin kuitenkin aistivani monissa töissä nimenomaan materiaalia: keramiikkaa, lasia, tekstiiliä, paperia, metallia, olkia.

Sonja Löfgren-Birch: Caress, yksityiskohta, 2022, käsinkirjonta, puuvilla, pellava.

Näyttelyn teema oli todella onnistunut ja aisteja ja aistimista käsiteltiin näyttelyssä monipuolisesti. Teemasta riittäisi ammennettavaa vielä muihinkin näyttelyihin, joten toivon, että pääsisin näkemään tätä tematiikkaa joskus muuallakin.

Hidden - aistien muodot -näyttely on esillä Fiskarsin Kuparipajassa 4.9.2022 saakka.

Fiskarsin ruukki

Syy matkustaa Raaseporin suunnalle oli nähdä Fiskarsin ruukkikylä. Vanha tehdashistoria ja sen rakennukset kiehtovat, ja esimerkiksi Verlan tehdasmuseo Kouvolassa on hieno paikka. Fiskarsia on markkinoitu taiteen ja muotoilun keskuksena, mutta ennen sitä halusin tutustua paikan historiaan. Ensimmäinen kohde olikin Fiskarsin museo.

Museo sijaitsee Hammarbackenilla (Vasaramäellä), joka on saanut nimensä kankirautavasarasta, joka sijaitsi samalla paikalla Fiskarsinjoen yläjuoksulla jo 1600-luvulta lähtien. Yläruukki oli Fiskarsin raskaan teollisuuden keskittymä, sillä täällä sijaitsi myös konepaja, valimo, valssilaitos ja aurapaja. Museon keltainen päärakennus on ollut alkujaan konepajan konttori.

Wikipedia kertoi paikan historiasta: "Vuonna 1649 saksalainen kauppias Peter Thorwöste lunasti kuusi taloa Torbyn kylästä ja sai kuningatar Kristiinalta erityisoikeuden, jonka myötä ruukissa sai valmistaa valettuja ja taottuja tuotteita tykkejä lukuun ottamatta. Samana vuonna lupa myönnettiin myös masuunin ja kankivasaran perustamiseen. Heti alusta alkaen Thorwöstelle myönnettiin lupa hankkia erityiskoulutettua työvoimaa ulkomailta, sillä lähialueilla sitä ei ollut tarjolla. Yhden Thorwösten lunastaman talon nimi oli Fiskars, ja siitä ruukki sai nimensä."

Fiskarsin ruukkikokonaisuuden toiminta nojasi 1830-luvulle asti Orijärven kuparikaivoksen toimintaan. Kupari oli rautaakin tärkeämpi materiaali ja Fiskars oli maan johtava kuparin tuottaja. Kaivostyö oli raskasta ja vaarallista. Se poikkesi Fiskarsin muusta ruukkikokonaisuudessa tehtävästä työstä. Syvässä kuilussa työskenneltiin pimeässä, jossa pikkupojat valaisivat lyhdyillä työkohteita.

Puutarhanhoidolla on Fiskarsissa pitkät perinteet. Tavallisten työläisten palkkaan kuului viljelyspalsta. Juuresten ja vihannesten viljely tarjosi tärkeän lisän työläisperheen elantoon. Viljelyyn otettiin vaikutteita ruukinkartanon hyötykasvitarhasta. Kartanoiden puutarhanhoidon kehittyminen vaikutti myös hienotaepajan tuotevalikoimaan. Erilaisten puutarhavälineiden valmistus aloitettiin jo 1800-luvulla. Vielä nykyäänkin pääosa Fiskars-yhtiön valmistamista työkaluista liittyy puutarhanhoitoon. Ja kyllä, minäkin luotan niin lumikolassa, puutarhasaksissa kuin esimerkiksi kirveessä Fiskarsiin.

Kahdeksan vuoden koulutus hienotaesepäksi aloitettiin yleensä 8-10 vuoden iässä. Pajalla työskenneltiin aamukuudesta iltaseitsemään. Aamupalan sai nauttia kello 8-9, päivällisen klo 12-13 ja kahvitauko pidettiin klo 16. Saksien, aterimien, partaterien ja veitsien valmistaminen vaati ammattitaitoa ja huolellisuutta. Työpisteille saatiin sähkövalot vuonna 1899. Sitä ennen pikkutarkkaa työtä tehtiin lyhdyn himmeässä valossa. 1960-luvulla vanhaa hienotaeperinnettä uudistettiin ja aloitettiin oranssien saksien valmistus.

Fiskarsin ruukinkartanon rakennustyöt aloitettiin Ludvig Björkmanin toimesta 1815, mutta rakennus valmistui vasta Johan Jacob von Julinin (1787-1853) aikana. Rakennuksen suunnittelusta vastasivat arkkitehdit Per Granstedt, Charles Bassi ja Carl Ludvig Engel. Uusklassista tyyliä edustava 32 huoneen kartano rakennettiin ruukin omista tiilistä ja se sai kuparisen katon.

Fiskarsin ruukin päärakennus: Kivimuuri - Corps de Logis.

Johan von Julin muutti Kivimuuriin toisen vaimonsa Emily Lindsayn kanssa 1827. Nykyisin rakennusta käytetään Fiskars-yhtiön edustustilana.

Johan von Julin osti Fiskarsin ruukin vuonna 1822. Hän kehitti ruukin toimintaa ja siirsi työskentelyn painopistettä kuparinjalostuksesta rautatuotteiden valmistukseen. Julinin Englantiin tekemät opintomatkat vaikuttivat siihen, miten hän 1800-luvun kuluessa rakensi omistamaansa ruukkia. Hän uskoi, että työntekijöiden sosiaalisiin oloihin kannatti panostaa. Niinpä työläiset saivat asunnot, viljelyspalstan ja polttopuuta, mikä oli harvinaista 1820-luvun Suomessa. Julin perusti myös koulun lainakirjastoineen, palkkasi ruukinlääkärin ja rakennutti ruukille sairaalan. Johan aateloitiin von Juliniksi vuonna 1849. Hänen mottonsa oli: Toimi, Totuus, Toivo.

Kun Fiskarsiin perustettiin Suomen ensimmäinen konepaja, sen yläruukin tärkeimmäksi myyntituotteeksi muodostui hevosvetoinen kääntöaura. Muuten konepajalla tehtiin tuotteita lähinnä ruukin omiin tarpeisiin. 1800-luvun lopussa aurat kuljetettiin kapearaiteista junarataa pitkin, alaruukin ohitse, aina Pohjankurun satamaan saakka. Sieltä aurat lähetettiin rautateitse ympäri maata olleille myyntiedustajille. Työnteko yläruukissa edellytti ammattitaitoa. Työskentely oli vaativaa ja likaista puurtamista. Vastineeksi ruukki turvasi työntekijöidensä asunnon, sairaan- ja vanhustenhoidon.

Fiskarsin tuotteita 1960-70-luvuilta.

1980-luvulla teollinen toiminta siirrettiin ruukista Billnäsiin, koska ruukki ei enää tarjonnut tarpeeksi ajanmukaisia tiloja. Ruukki oli kuitenkin Fiskars-yhtiölle tärkeä, ja ”Elävä ruukki” -teemalla pyrittiin saamaan uusia asukkaita ja toimintoja alueelle. Vuonna 1996 perustettiin Fiskarsin käsityöläisten, muotoilijoiden ja taiteilijoiden osuuskunta, ONOMA.

Museossa oli vanha, mutta erinomainen mustavalkoinen dokumentti Fiskarsin ruukkitoiminnasta. Käsityöläisyys, työn vaativuus ja raskaus kävivät siitä hyvin ilmi. Toisessa dokumentissa esiteltiin puolestaan alueen uudempaa toimintaa kulttuurikeskittymänä.

Ruukkikylän raitilla olevat vanhat rakennukset ovat saaneet uuden ja arvoisensa elämän. Turisteja oli alueella paljon vielä elokuussakin. Hymyilin mielessäni, sillä muistan pari viikkoa aiemmin bloggaaja Esko Kyrön vierailleen Fiskarsissa ja hän sanoi, että "tämä on kuin aikuisten Linnanmäki". Parkkipaikkoja oli rajoitetusti ja jonotusta ilmeni. Parkkipaikkojen haasteellisuuden huomasin minäkin, mutta muuten ihmiset olivat hajaantuneet aika hyvin ympäriinsä.

Fiskars on markkinoinut itseään hyvin ja putiikit olivat täynnä käsityötä, taidetta, antiikkia ja muotoilua. Silti Fiskarsin oma myymälä oli minulle pettymys. Olisin tietenkin museokierroksen jälkeen toivonut, että täältä olisi saanut ostettua mukaan oranssien saksien sijaan vanhanajan rautasakset tai jotain muuta, mikä muistuttaisi ruukkialueen vanhasta historiasta.

Vierailuun kannattaa varata aikaa koko päivä, että ehtii rauhassa kiertää aluetta, rakennuksia ja myymälöitä - ja syödä. Ehdottomasti vierailun arvoinen kohde, jonka ovat huomanneet muutkin.