sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Kotona

Valon lisääntyessä on tullut kiinnitettyä kotiinkin enemmän huomiota. Ensin lähinnä ahdistusmielessä, sillä tuntui että ylimääräistä tavaraa on aivan liikaa. Pikkuhiljaa vuodenvaihteen jälkeen on kaappi kerrallaan raivattu ylimääräistä pois. Kaappeihin on helppo unohtaa kaikenlaista pientä, joista vuosien saatossa kertyy melkoinen määrä tarpeetonta. 
Tavaran raivaamisen jälkeen on kiva kiinnitää huomiota kaikkeen siihen mitä haluaa jättää näkyviin. Sain ripustettua makkariin kirpparilta kahdeksalla eurolla löytämäni vaaleat, mintunvihreät lehtiköynnösverhot. Nätit, eivätkä ehkäise valoa (sitä varten on kaihtimet). 

Vaihdoin orkideolle mullan ja sen ansiosta yksi puskee kukkavanaa. Haluaisin koko ajan lisää orkideoja... En ole lapsuuden jälkeen ollut oikein keltaisen ystävä, mutta nyt sekin on hiipinyt salaa sisustukseen. Ostin Finlaysonin alesta Kesanto-pussilakanasetin, kun ajattelin sen olevan kivasti retro ja tuovan väriä. Etsin Ikeasta lukuvalaisinta, joka ei olisi sellainen ihan perinteinen eikä häikäisisi silmiin. Suurin osa tuntui liian "hienoilta", romanttisilta tai näyttivät liian muovisilta. Tuo keltainen tuntui aluksi liian möhkälemäiseltä, mutta jokin sen muodossa viehätti. Valitettavasti värivaihtoehtoja ei ollut kuin keltainen ja valkoinen. Valkoinen tuntui tylsältä, joten päädyin keltaiseen. Ja se sattui sopimaan Kesanto-kuosiin vähän vahingossa. Jos värivaihtoehtona olisi ollut esimerkiksi mintunvihreä, olisin valinnut sen. Mutta alan näemmä lämmetä tuolle keltaisellekin. Valaisimen saa halutessaan ripustettua myös seinälle. Se tuo juuri sopivanlaista hajavaloa, kun sen kääntää kohti seinää. Ei häikäise ja valasee silti juuri sopivasti. 
Aiemmassa postauksessa esittelin kirppareilta löytyneitä tekstiileitä ja Esteri Tomulan Botanica-sarjaa. Nyt sain toteutettua pitkäaikaisen haaveeni, sillä löysin hyväkuntoisen Esteri Tomulan Vegeta-kattilan 25 eurolla! Kantta tällä ei valitettavasti ollut. 

Vielä olisi monta kaappia ja yksittäistä laatikkoa pengottavana ja tyhjennettävänä, mutta pienikin siivoaminen auttaa piristämään mielialaa.

Kohtaamisista

Toisinaan on hetkiä, kun tuntuu erityisen hienolta kirjoittaa blogia. Yleensä se tapahtuu silloin, kun on saanut olla osallisena erityisissä kohtaamisissa. Kohtaamiset voivat tapahtua taiteen tai ihmisten kesken. Pystyn hyvin nopeasti sanomaan (tämänhetkisen elämäni) top 5 vaikuttavimmat (taide-)elämykset:
(Pidätän oikeuden muutoksiin)
Nämä ovat olleet sellaisia liikutuksen ja/tai epätodellisuuden tunteen hetkiä, kun kropassa velloo kokonaisvaltainen hyvänolon tunne. Ihmisten kesken kohtaaminen ja vuorovaikutus on toisenlaista, siinä kun on suuri rooli sillä vastapelurilla. Olen helppo innostumaan, mutta harvemmin tulee sellaisia kohtaamisia, jotka jättäisivät syvemmän muistijäljen (perhe ja ystävät poislukien). Olen puhelias ja mielestäni helposti lähestyttävä, mutta toisaalta ihmissuhteissa myös erittäin hitaasti lämpiävää sorttia. Pidän ihmisten kohtaamisesta, mutta edellä mainitun vuoksi syvempien muistijälkien jättäminen on vaikeaa. (Toisaalta minulla on taas äärimmäisen hyvä kasvomuisti.)

Ihmisten kohtaamisessa sanoilla on merkitystä. Sanojen kautta voi kohdata vieraankin ihmisen eräällä tavalla esimerkiksi kirjallisuuden välityksellä. Näin kohtasin esimerkiksi Anna Kortelaisen ja Hannu-Pekka Björkmanin. Tai no, Kortelaisen kohtasin itse asiassa ensimmäisen kerran hänen luennollaan, josta syntyi välittömästi lähtemätön muistijälki, mutta kohtaaminen on jatkunut hänen kirjoissaan. Ja Björkman jatkoi omissa kirjoissaan (Valkoista valoa, Kadonneet askeleet) taiteesta ja kulttuurista hurmioitumista, johon olin Kortelaisen kirjallisuudessa ihastunut.
Ajatusten kirjoittaminen julkisesti, ja niiden välittäminen esimerkiksi taiteilijoille, oli bloggaamisen pelottavin alku. Tässä minä nyt ilmaisen suoraan taiteilijalle itselleen mitä mieltä olen hänen taiteestaan. Olen blogin myötä rohkaistunut sanomaan näitä asioita ääneen. Olen ilokseni tavannut sekä Björkmanin että Kortelaisen kasvotusten, ja kertonut heidän sanojensa (kirjallisuuden) vaikutuksen elämääni. Minulle pikaiset kohtaamiset ovat olleet merkityksellisiä, mutta kyseisillä henkilöillä tapaamiset ovat todennäköisesti kadonneet muistin ulottumattomiin. Eikä se olekaan oleellista. Minusta on mukava sanoa kiitoksia muille, vaikka he sen pian unohtaisivatkin. Siinä hetkessä sanat tuntuvat kuitenkin molemmin puolin tärkeiltä.
Innostuneet ja hurmioituneet ihmiset ovat vetoavia oli aihe, ammatti tai ala mikä hyvänsä. Minulla on ystäviä esimerkiksi kemian ja fysiikan alalta, ja yhdistävä tekijä on rakkaus ja intohimo omaan alaan. Innostuneiden ihmisten kesken siitä tunteesta tarttuu aina jotain itseenkin. Kiitän onneani, ja sinnikkyyttäni, että olen saanut itselleni sellaisen ammatin, jossa työ - taide ja kulttuuri - ovat osa henkilökohtaisia kiinnostuksen kohteitani. Siskoni on usein ihmetellyt ääneen miten kummassa jaksan vuodesta toiseen kiertää näyttelyissä, kirjoittaa niistä blogiin ja hamstrata itselleni milloin minkäkinlaista taidekirjallisuutta. Kotona olen puolestani saanut kommentin repussani olevasta Museokortin mainospinssistä: "Käyn museossa". Kuulema henkilölle, joka on töissä museossa, kirjoittaa vapaa-ajallaan museoista ja käy kotona vain viikonloppuisin, sopisi paremmin pinssi: "Käyn kotona..."
Olen kulttuurin suhteen melko kaikkiruokainen, mutta en automaattisesti oleta, että muut kulttuurikentän toimijat olisivat samanlaisia. Toki lokeroin itsenikin eniten museokentälle, mutta nautin esimerkiksi teatterista ja musiikin suhteen kuuntelen kaikkea kirkkomusiikista klassiseen, räpistä jazziin ja popista metalliin. Luulen, että monet meistä lokeroivat muita ihmisiä helpottaakseen (tai selittääkseen toisen) ymmärtämistä tai (nopeuttaakseen) kanssakäymistä. On museoihmisiä, musiikki-ihmisiä, teatteri-ihmisiä, taideihmisiä... Kaikilla on todennäköisesti jonkinlainen ennakkokäsitys eri ryhmistä - taiteilijat ovat tietynlaisia, muusikot tietynlaisia. Mikä loppujen lopuksi harvoin pitää paikkaansa. Minä en esimerkiksi nykyisin osaisi enää sanoa taiteilijoille yhtä määrittävää ominaisuutta - kuin halun luovaan ilmaisuun.
Ennen taide- ja kulttuurialan opintoja olin oppinut fraasin: taiteilijat ovat boheemeja, taivaanrannan maalareita. Voi kuinka väärässä tuo lause onkaan! Nykytaiteilijoilla ei ole kuulkaa varaa olla taivaanrannan maalareita, vaan pikemminkin brändimarkkinoijia. Jokaisen tulee perustella omaa taidettaan ja olemassaoloaan yhteiskunnalle jatkuvasti. Harva meistä tulee ajatelleeksi millaiselta maailma näyttäisi ilman taidetta. (Tähän liittyen vuonna 2002 ilmestynyt tieteiselokuva Cubic, eng. Equilibrium, on ajatuksia herättävä.) Ja silti kuulen/luen edelleen argumentteja siitä, kuinka taiteen pitäisi olla ilmaista. Ainakaan siitä ei tulisi maksaa taiteilijoille, sillä eihän se nyt ole mitään oikeaa työtä! Toinen aggressioitani nostava lause syntyy "pölyisistä museoista". Tätä kommenttikorttia käyttävät eivät ole käyneet museoissa sitten 80-luvun... Jos ollenkaan.
Haluan nyt jakaa kanssanne viimeisimmän wau-kohtaamisen, jossa toisaalta jäin itse kiinni liiasta lokeroajattelusta. Kaikki alkoi tästä postauksesta, jossa nostin esiin Marko Annalan Värityskirjan ja hänen kirjoittamansa kappaleen skeemamunkin asuista. En ollut ollenkaan valmistautunut siihen, että kohtaisin hänen kirjassaan moista. Myöhemmin kävi niin, että sain pitää Annalalle näyttelykierroksen RIISAssa. Jännitin etukäteen tapaamista melkoisesti, sillä olen seuraillut hänen tekemisiään Mokoman nokkamiehenä ja sanoittajana 2000-luvun puolivälistä lähtien. Värityskirja avasi Annalasta kuitenkin ihan uudenlaisen puolen, enkä enää osannutkaan lokeroida häntä siihen "musiikkimuottiin", johon olin hänet vuosien saatossa istuttanut.
Näyttelykierroksen edetessä kävi nopeasti ilmi, että mies oli niin sanotusti lukenut historian- ja taidekirjansa. Voin paljastaa, että pääasiassa RIISAn museokävijät eivät tiedä ortodoksisesta kulttuurista juurikaan mitään. Suomen historiakin tuntuu välillä olevan hakusessa. Eikä siinä ole minusta mitään väärää. Pääasia, että tulevat vierailemaan ja kenties oppivat samalla jotain: museoista, kulttuurista ja itsestään. Varsinainen opastuskierros muuttui nopeasti keskustelevaksi tuokioksi, kun huomasin ettei Annalalle tarvinnutkaan selittää kaikkea juurta jaksaen. Keskustelun taso kellahti pintaa syvemmälle, mikä muutti omaa asemaani oppaana. En enää ollutkaan pelkkä näyttelyopas vaan keskustelukumppani.

Marko Annala osoittautui monipuoliseksi ja kulttuurinnälkäiseksi persoonaksi, mikä näkyi myös hänen Facebookissa kirjoittamastaan joulukalenterista. Siellä oli mukana mm. sarjakuvaa, kuvataidetta, musiikkia ja muotoilua. Tiesin Annalan olevan hyvä sanojen kanssa, enhän muuten kuuntelisi Mokomaa, mutta yllätyin silti kuinka taitava hän on luomaan tunnelmia Värityskirjassa. Pidän hänen tyylistään kirjoittaa:

"Huoneessani tunnen kuinka käsissäni on nyt jotain aivan omaa. Jotain sellaista, mitä en ole perinyt keneltäkään, jota kukaan ei ole esitellyt minulle ja josta kukaan ympärilläni ei ole kuullut pihaustakaan. Jotain jonka voin omia täysin itselleni. Uusi maailma, ulottuvuus jonne voin sukeltaa milloin vain ja paeta yksinäisyyttäni. Siellä ei edes unissa päälleni hyökkäävä koirien armeija kykene vastustamaan uutta sotajoukkoani, johon nyt tunnen kuuluvani. Öinen minäni pukeutuu värikkääseen nahkaan ja kantaa käsissään koiranluita ristissä."

"Soittaminen on selvästi meidän juttumme. Kohoamme sitä tehdessämme kaiken arkisen yläpuolelle. Samalla kun harjoittelemme tekemään musiikkia yhdessä, harjoittelemme myös ystävyyttä. Olen aina kokenut olevani yksin, joko siksi ettei kylällä juuri muita ikäisiäni poikia ole asunut tai siksi etten vain ole sopinut joukkoon. Mikko nauraa yhtä tyhmille jutuille kuin minäkin. Päätämme treenisession liukumalla katolta lumihankeen."
Annala tuntuu hurmioituvan kulttuurista ja kuten mainitsin, tällaiset ihmiset heijastavat ympärilleen hyvää oloa. Värityskirja muuten paljastaa, että Mokoman ohella nimivaihtoehtona bändille oli aikoinaan myös Hurmos. Mokoma on minustakin parempi valinta, mutta vaihtoehto sai hymyilemään.  Museokierros meni rennosti keskustellen ja minulla oli tapaamisen jälkeen voimaantunut olo. Huomasin kuitenkin jännittäneeni tapaamista sen verran, että jälkikäteen automatkalla näyttelyn avajaisiin päähäni kipusi migreenikohtaus. 
Kirjoitan edelleen blogia itselleni. Kaikki te, jotka luette näitä rivejä, olette lisäarvo. Tuntuu mahtavalta, että osa lukijoista on pysynyt matkassa kaikki nämä vuodet etenkin nyt, kun töiden lomassa bloggaamistahti on käytännön syistä hidastunut. En olisi koskaan osannut kuvitella mihin tämä sanojen näpyttely johtaa, millaisiin kohtaamisiin. Näin uuden vuoden ja uusien kohtaamisten myötä haluankin osoittaa kiitokset suomalaiselle kulttuurikentälle ja sen vahvoille toimijoille. Ilman teitä, teidän tekemäänne taidetta, oli se sitten kuvataidetta, musiikkia, museoita, teatteria, tanssia tai jotain muuta, Hurmioitunutta ei olisi olemassa. Te pidätte toiminnallanne minutkin, Hurmioituneen, elossa.
Kiitos.

lauantai 10. helmikuuta 2018

Postimuseo - Viestinviejät

Muistan, kun sain kutsun Postimuseon avajaisiin Tampereelle ja silloin elettiin vuotta 2014! Aika menee liian nopeasti, sillä vasta nyt sain aikaiseksi vierailtua museossa. Mietin etukäteen, että noh, käydään nyt katsomassa. Ajattelin, että esillä olisi postimerkkejä, kirjeitä ja kaikenlaisia vanhoja postivälineitä. 
Postimuseon nettisivuilla markkinoidaan vierailua lauseella Ylläty iloisesti. Ja se tosiaan piti paikkansa. Ihan hävettää, että museoalan ihmisenä omaa edelleen pinttyneitä ajatusmaailmoja. Pyydän anteeksi. Toisaalta se iloisesti yllättymisen tunne on upea. Viestinviejät -näyttely alkaa ennen varsinaista museotilaa joukolla näyttöjä, joissa postipoika juoksee ruudusta toiseen metsämaisemassa ryteikön keskellä. Kävijä saapuu ensimmäisenä hämärään tilaan vanhojen hirsiaittojen keskelle. Pian erään rakennuksen ikkunaan ilmestyy mies soihtu kädessään kertomaan viestinviejästä.

Ihastuin näyttelyyn ensisilmäyksellä. Ajatus postimerkkikokoelman esittelystä sai välittömästi laajemman kulttuurihistoriallisen merkityksen, kun ymmärsin että ihmiset ovat välittäneet viestejä toisilleen jo vuosituhansia. Esihistoriallisella ajalla käytettiin mm. merkkitulia ja viestikapuloita. Kirjoitustaidon myötä kirjeet mahdollistivat täsmällisen viestinnän pitkän matkan päähän. Kun ymmärsi konkreettisesti sen, mitä viestin vieminen on alkuaikoina todella tarkoittanut, postin historia alkoi kiehtoa enemmän. Se, että viestinviejän on täytynyt tarpoa haastavankin maaston läpi niin kesällä kuin talvella, pimeässä(!) metsässä ja poluilla, tuntui uskomattomalta että joku on siihen suostunut. Aika hurjalta kuulosti viestinviejän matka mm. Ahvenanmaan kautta Ruotsiin jäiden yli tai soutamalla. Viestejä kuljetettiin hengen uhalla säistä tai muista olosuhteista riippumatta. 
Postitorvi 1800-luvulta.
1500-luvulla ei vielä ollut julkista postilaitosta, vaan Euroopan ensimmäiset postit olivat yksityisiä. Ruotsissa perustettiin 1600-luvun alussa sotien seurauksena  oma kruunun ylläpitämä postilaitos. Sen tärkein tavoite oli luoda säännölliset postiyhteydet laajentuneen suurvallan alueelle. Pian postin kuljettaman tiedon myötä tieto liitti koko Itämeren alueen osaksi Eurooppaa. Ensimmäinen postireitti Tukholmasta Hampuriin avattiin 1636.

"Postia vietiin 1640-luvulla säännöllisesti Suomenlahden yli Rääveliin (Tallinna) ja edelleen Riikaan. Kelirikkoaikana tärkeä Pohjanlahden kiertävä reitti (Tukholma-Tornio-Turku) avattiin 1643. Sisämaassa posti kulki vain tärkeimpiin hallinnon keskuksiin, kuten Hämeenlinnaan. Muualla viestit kulkivat kirkonmiesten tai yksityishenkilöiden vieminä.
Postin kuljetuksesta vastasivat postitalonpojat ja heidän renkinsä. He saivat vapautuksen sotaväestä sekä verohelpotuksia. Kaupunkeihin perustettiin postikonttoreita. Postin piti matkata kelistä riippumatta potitalosta toiseen 5 km tunnissa. Viestit kuljetettiin aluksi jalan. Vuodesta 1646 alettiin käyttää myös hevosia. (---)
Moni postirenki kantoi mukanaan keihästä, sillä metsätaipaleilla olivat harmeina rosvot ja pedot. Postitaloa lähestyessään renki puhalsi torveen, jotta seuraava viestinviejä osasi laittautua valmiiksi. Postitorvi on yhä symbolina monen maan postilaitoksen tunnuksessa."
Kaarle herttuan määräys vuodelta 1595 ja kuriirin vaakuna (kopiot).
"Kaarle herttua määräsi 1595, että kuninkaan kuriireilla tuli olla postivaakuna. Vaakunan helmet kertoivat, kuinka montaa hevosta kuriiri sai käyttää. Kuriireilla oli oikeus vapaaseen kyyditykseen ja kestitykseen majataloissa. Kuriirit välittivät hallinnollista kirjeenvaihtoa.
Kuriirien oikeutta käytettiin usein väärin. Ruotsi-Suomen hallitsija Juhana III julkaisi vuonna 1584 suomenkielisen asetuksen, jossa selkeytettiin, kenellä oli oikeus vaatia majataloista ja talonpojilta maksutta ruokaa ja hevosia ja kenellä ei."
Postimestari 1790-luvulta.
Postin historia etenee 1600-luvulta aina nykypäivään saakka. 1700-luvulla postimestarin virka oli haluttu ammatti. He pitivät postikonttoria tavallisesti kotonaan ja saivat pienen summan rahaa työvälineiden hankintaan. Postimestarit vastaanottivat kirjeet ja pitivät huolen siitä, ettei posti pysähtynyt konttorissa puolta tuntia pidempään. Ruotsin vallan aikana postireitit sisämaahan laajenivat ja konttoreita perustettiin lisää.
Suomen siirtyessä Venäjän autonomiseksi suuriruhtinaskunnaksi 1809 postihallinto uudistettiin, mutta moni asia pysyi ennallaan. Uusi keksintö oli esimerkiksi postimerkki (1856), joka helpotti postin lähetystä. Kirjelaatikoita ilmestyi konttoreiden ulkoseiniin vuodesta 1850 alkaen. Ja olihan näyttelyssä niitä postimerkkejäkin! Esillepano oli kätevästi vedettävissä "seinämissä" eri vuosikymmenten mukaan. Näin löysi halutessaan nopeasti vaikka oman syntymävuoden postimerkit. Kiva idea!
Mitä lähemmäs nykyaikaa siirryttiin sitä tutummaksi postin ja lähetettyjen viestien merkitys muuttui. Harva sitä kuitenkaan nykyisin enää pohtii mikä merkitys kirjeillä ja korteilla oli esimerkiksi sotavuosina (1939-1945). Silloin koko kansa alkoi kirjoittaa kirjeitä, jotka ylläpitivät toivoa ja kannattelivat ihmissuhteita. Sanomalehdissä kehotettiin siviiliväestöä lähettämään miehille iloisia ja reippaita kirjeitä. Onnellinen rakkaustarina saattoi päättyä kuitenkin traagisesti, kun rintamalta lähetetty kirje jäikin viimeiseksi muistoksi puolisosta. Tällainen tarina liikutti viime kesänä Etelä-Karjalan museon Sodan värit -näyttelyssä.
Ruokapaketti rintamalle.
Sodan erikoisoloshteet toivat haasteita postinjakelulle lähetysmäärien lisääntyessä, ihmisten liikkuessa ja postimiesten siirtyessä rintamalle. Postirintama kesti vaikeat ajat, vain ulkomaan postinkulku häiriintyi vakavammin. 
Postin toimipaikkaverkko oli laajimmillaan 1970-luvulla. Matkailu avartui ja kotiin lähetettiin postikortteja kaukomailta. Viestinviejät -näyttelyssä on paljon kivoja esitysratkaisuja ja yksi kivoimmista oli postimerkeistä tehty maailmankartta. Kaukoputkea sai liikutella eri maanosien ja valtioiden välillä, jolloin postimerkit näkyivät suurennettuina pöydän edessä olevalla infotasolla.
Postimerkkejä maailmalta.
Ensimmäinen postiauto vuosimallia 1911.
Vaikka näyttelyssä kiehtoikin eniten se historia, vähemmän tuttu aika, oli minusta hienoa, että aikajana on vedetty nykypäivään saakka. Viestimisen muodot ovat muuttuneet radikaalisti 1500-luvusta, mutta ihmisen tarve viestiä ja saada tietoa ympäröivästä maailmasta ei katoa. Perinteinen postiliikenne ei voi enää kilpailla nopeudessa sähköisen viestinnän kanssa. Tiedonvälityksestä on tullut jokaisen oikeus ja mahdollisuus. Me voimme tuottaa sitä blogeihin, keskustelupalstoille, sosiaaliseen mediaan ja toistemme älylaitteisiin.
Postiasu menneisyydestä.
Minusta on surullista, että perinteisen postin lähettäminen on kadonnut lähes olemattomiin. Tarkoitan tällä siis kortteja ja kirjeitä. Kirjemäärät laskevat, mutta pakettien määrä kasvaa nettikauppaostosten myötä. Itse pidän kiinni mm. syntymäpäiväkorttien, joulu- ja ystävänpäiväkorttien postittamisesta. Se vie aikaa enemmän kuin sähköisen tervehdyksen lähettäminen, mutta samalla se fyysinen kortti on koskettavampi. Posti on valjastanutkin hienosti tämän koskettavuuden osaksi markkinointikampanjaansa.
Nämä postiasut näyttävät jo tutummilta.
"Suomessa postipalveluita määrittelee postilaki. Palveluiden tulee olla kaikkien saatavilla, asuinpaikasta ja varallisuudesta riippumatta. Laki takaa postin jakelun kaikkina arkipäivinä, kohtuuhintaiset kirje- ja pakettipalvelut ja postin toimipisteen kohtuullisella etäisyydellä." 
Tässä yhteydessä en malta olla ottamatta esille tapausta Sevettijärvi. 

Sevettijärveltä katosi asiamiesposti kesällä 2015 kahvilan lopettamisen yhteydessä. Tämä tarkoitti sitä, että sevettijärveläisten on pitänyt hakea postipakettinsa 120 kilometrin (!) päästä Inarista. Tätä matkaa on verrattu siihen, että helsinkiläinen hakisi postinsa Lahdesta. Facebook-kampanjan Lähetä postikortti Sevettijärvelle myötä postikortteja kantautui Sevetin koululle yli 11 000 kappaletta Suomesta ja 60:sta eri maasta ympäri maailman. Jokainen kortti oli kannanotto syrjäkylien peruspalvelujen puolesta ja kannustusviesti sevettijärveläisille. Kampanja piristi koko koltta-aluetta ja toi Sevettijärven kansalliseen ja kansainväliseen tietoisuuteen sosiaalisen median ja tiedotusvälineiden välityksellä.

Taistelu postipalveluiden puolesta on tuottanut vihdoin tulosta, kun Näätämöön avataan 9.3.2018 Suomen pohjoisin pakettiautomaatti. Sydämelliset onnittelut Näätämöön! Täällä Keski- ja Itä-Suomessa asustelevana kaupunkilaisena voi helposti kääriytyä itsestäänselvyyteen postin kulkemisesta, mitä se ei suinkaan haja-asutusalueilla valitettavasti ole. Toivottavasti tämä tuo toivoa ja toimenpiteitä myös muualla postipalveluiden puolesta kamppaileville.
Viestinviejät -näyttely oli silmiä avaava ja elämyksellinen matka läpi postin historian. Ja huomasin kuinka paljon muutoksia postissa on tapahtunut jo oman elämäni aikana. Postimerkkejä ja -kuoria ei tarvitse enää nuolla (muistatteko sen kamalan liiman maun?) vaan ne hoituvat tarroilla. Ja esimerkiksi yllä oleva kuittauslaite(?) oli ensimmäisen kerran nähdessäni ihan kummallinen kapistus. Ai enää ei tarvitsekaan kirjoittaa nimeään kuulakärkikynällä?? Ai tämmöisellä muovitikullako se nykyään tehdään - ja siis tälle muovilevylle? Töissä ihmettelin hetki sitten ääneen, kun pakettia kuitatessani ei ollut enää edes sitä muovitikkua kynänä, vaan nimi piti kirjoittaa pelkällä sormella.... Siinä vaiheessa mietin, että jotkut asiat voisivat olla pysyviä...

Mitä mieltä olette Postimuseon näyttelystä?
Oletteko tutustuneet?