Taivaallista Valoa

Petri Ala-Maunus: Daybreak, 2024, öljy kankaalle.

Taiteilija Petri Ala-Maunus näyttelyn avajaisissa 9.5.2024. Taustalla yksityiskohta maalauksesta Dawn of a New Era, 2023.

Hykertelin mielessäni tästä näyttelystä jo kauan aikaa sitten kun kuulin, että Petri Ala-Maunuksen (s. 1970) maalauksia on tulossa esille Valamon luostarin Kulttuurikeskukseen. Ajattelin, että onpa huikeaa, ja että se on nähtävä. Taivaallista Valoa - Petri Ala-Maunus & Enkelit ikoneissa -näyttelyn ovat kuratoineet onnistuneesti Liisa Heikkilä-Palo ja Antti Narmala. Kokonaisuus on raikas ja puhutteleva. Tällaisessa yhteydessä Ala-Maunuksen taidetta ei ole aiemmin nähty.  Hurmioiduin taiteilijan valtavan kokoisista maalauksista Jyväskylän taidemuseossa 2022. Kirjoitin näyttelystä tuolloin otsikolla Mies, joka muutti maiseman.

Petri Ala-Maunus: yksityiskohta teoksesta Dawn of a New Era, 2023.

Petri Ala-Maunus tunnetaan nimenomaan maisemamaalauksistaan. Niitä on kutsuttu dystooppisiksi, maisemiksi ihmisten jälkeen. Ala-Maunuksen maisemissa ei ole koskaan ihmisiä. Niissä ei ole myöskään mitään ihmisen valmistamaa, mitään viitteitä ihmisten olemassaoloon. Luonto on suuri, vahva ja voimakas. Metsänpeitto runsas, koskien kuohu valtava. Maisema ihmisten jälkeen, kun luonto on vallannut takaisin kaiken, minkä ihminen on siltä ottanut ja tuhonnut.

Petri Ala-Maunus: yksityiskohta teoksesta Enchanted Forest, 2022, öljy kankaalle. 

Kirjoitin Jyväskylässä nähdystä näyttelystä näin, ja voin samaistua tähän edelleen: 

"Luonnon runsaus, loputtomat yksityiskohdat ja kiehtovat värit saavat katseen hamuamaan lisää ja lisää. Se, ettei kaikkea näe kerralla pitää mielenkiintoa yllä, mutta samalla katse väsyy yksityiskohtien etsimiseen ja talttuu vain nauttimaan teosten katselusta. Teosten analysointi väistyy (vaikka tietoisuus taiteilijan teknisestä lahjakkuudesta on kiistämätön), ja pelkkä katsominen riittää. Se tuntuu vapauttavalta. Olen tulkitsijana täysin tyhjä maalausten edessä, mutta kehon valtaa äärimmäinen hyvänolon tunne. Tunne ylittää järjen."

Petri Ala-Maunus: yksityiskohta teoksesta Dawn of a New Era, 2023.

Sisäistä hehkua ja varjotonta valoa

Valamon luostarin näyttely asettaa Ala-Maunuksen maalaukset kuitenkin aivan uudenlaiseen kontekstiin. Hänen maalaustensa rinnalle on tuotu enkeliaiheisia ikoneita, joka täydentää näyttelyn nimeä - Taivaallista Valoa. Ala-Maunuksen maalauksissa valolla on suuri merkitys. Näyttelyyn on kuratoitu lohdullinen kokonaisuus, jossa valo valaisee teoksissa pääasiasssa kaiken näkyvän. Hänen tuotannossaan on vaihtoehtoisesti myös hyvin dramaattisia valoilmiöitä, myrskyjä ja synkkiä, lähes mustiakin pilviä.

Ala-Maunus tuntee taidehistorian maisemakuvastoa hyvin ja osaa hyödyntää valoa omissa töissään. Se on hehkuvaa, hämyistä, pehmeää ja dramaattista. Taiteilija on itse kertonut vaikuttuneensa muun muassa Werner Holmbergin (1830-1860) ja 1800-luvun puolivälin düsseldorfilaisen koulukunnan romanttis-realistisesta taiteesta. Näiden lisäksi vaikutteita on havaittavissa myös saman aikakauden pohjoisamerikkalaisesta Hudson River-koulukunnasta.  

Ala-Maunuksen maalauksissa valo tuntuu itse asiassa ajattomalta, sillä teokset eivät paljasta tarkkaa vuorokauden aikaa. Onko vuorokautta olemassakaan? Maalauksissa on häilyvä horisontti, mutta ei suoraa auringonpaistetta. Pilvet piilottelevat valonlähdettä ja rikkovat valon pehmeäksi ja tasaiseksi. Tummasävyisissä maalauksissa näyttää siltä kuin valo syntyisi synkimmän metsänkin keskeltä kuin sisäisenä hehkuna.

Venäläinen ikonimaalari ja taidehistorioitsija Leonid Ouspensky (1902-1987) kirjoitti Ikoni ja sen sanoma (1979) teoksessa ikonien varjottomasta valosta:

"Jumalallinen valo leviää ikonissa kaikkialle. Ei ole mitään valolähdettä valaisemassa joltakin määrätyltä suunnalta. Esineistä ei lankea varjoa, sillä Jumalan valtakunnassa ei ole varjoja. Kaikki on valoa täynnä. Ikonimaalaajien ammattikielessä ikonin tausta on nimeltään 'valo'."

Petri Ala-Maunus: yksityiskohta teoksesta Dawn of a New Era, 2023.

Enkelit

Ala-Maunuksen teosten yhteydessä olevat enkeliaiheiset ikonit ovat Valamon luostarin omien kokoelmien lisäksi myös Riisan ja Katri ja Harri Willamon kokoelmista. Näiden lisäksi esillä on suomalaisten nykyikonimaalareiden enkeli-ikoneita.

Petri Ala-Maunus: Scarred Sky, 2024. Jumalansynnyttäjä ilmestyy pyhittäjä Serafim Sarovilaiselle, 1900-luku, Valamon luostarin kokoelma. Petri Ala-Maunus: Taivaallista valoa 5, 2024. Pyhä Kolminaisuus ilmestyy pyhittäjä Aleksanteri Syväriläiselle, 1800-luku, Valamon luostarin kokoelma. Pyhä Kolminaisuus ilmestyy pyhittäjä Aleksanteri Syväriläiselle, 1900-luku, Valamon luostarin kokoelma. Pyhän arkkienkeli Mikaelin voitto, 2023, maalannut munkki Gabriel. Jumalanäiti Kaikkien murheellisten ilo, 1800-luku, Katri ja Harri Willamon säätiön kokoelma. Jaakobin paini, 2023, maalannut Katarina Koskivaara-Ilmonen.

Angelologia eli enkelioppi sisältää Kirkon ja sen teologien opetuksen enkeleistä. Alkukirkon aikaan teologit olivat kiinnostuneita ensisijaisesti enkeleiden asemasta liturgiassa ja hengellisessä elämässä, keskiajalla oltiin filosofisempia ja kiinostuttiin enkeleiden olemuksesta. Uskonpuhdistus 1500-luvulla hillitsi ja rajoitti enkelioppia, vaikka ns. "puhdasoppisuuden" aikana enkeleistä kirjoitettiin paljon. Varsinkin protestanttisissa kirkoissa enkelit ovat olleet syrjässä, eräänlaisina  maailmankuvallisina jäänteinä tai teologisina apukäsitteinä. Katolisessa kirkossa oppi suojelusenkelistä koki 1600-luvulla elpymisen. Sen sijaan ortodoksisessa liturgiassa ja ikonitaiteessa enkeleillä on aina ollut merkittävä asema.

Pyhä arkkienkeli Mikael ja joukko pyhiä, 1800-luku, Riisa - Suomen ortodoksinen kirkkomuseo.

Ikoneissa enkelit kuvataan siivekkäinä henkiolentoina, Jumalan sanansaattajina. Enkelit jaetaan hierarkiaan, jossa korkeimpana eli lähimpänä Jumalaa ovat kuusisiipiset serafit. Tämän jälkeen hierarkiassa ovat (ylhäältä alaspäin) 2. kerubit, 3. valtaistuimet, 4. herruudet, 5. vallat, 6. voimat, 7. hallitukset, 8. arkkienkelit ja 9. enkelit.  Raamatussa luomakunnan kerrotaan koostuvan kahdesta osasta: näkyvästä ja näkymättömästä. Näyttelyn maisemat ja enkelit tuntuvat yhdessä kuvastavan hyvin tätä tulkintaa.

Raamatussa sana enkeli esiintyy noin 300 kertaa, joista Uudessa testamentissa yli 200 kertaa. Nämä Jumalan sanansaattajat esiintyvät Raamatussa myös kiertoilmauksina, kuten sanoina henki, valo, tuli, tuuli, valkopukuinen mies ja Jumalan pojat. Vanhan testamentin Apokryfisiin kirjoihin (Raamatun kanonin ulkopuolelle jätetyt kirjoitukset) kuuluvassa Riemuvuosien kirjassa (The Book of Jubilees) enkeleistä kirjoitetaan muun muassa näin:

"Sillä ensimmäisenä päivänä Hän loi taivaat, jotka ovat yläpuolella, ja maan ja vedet ja kaikki henget, jotka palvelevat Hänen edessään. Paikalla olevat enkelit, pyhityksen enkelit, ja tuulten henkien enkelit, ja pilvien henkien enkelit, ja pimeyden, ja lumen, ja hallan ja jään, ja äänten enkelit ja ukkosen ja salamat, ja kylmyyden ja kuumuuden henkien enkelit, ja talven ja kevään ja syksyn ja kesän ja kaikkien Hänen luotujensa henkien, jotka ovat taivaissa ja maan päällä (---). (Riemuvuosien kirja, luku 2)

Jumalanäiti paratiisissa (Jumalansynnyttäjän kuolonuni), 2024, maalannut Tuula Ahonen. Kolme pyhää nuorukaista tulisessa pätsissä, 2024, maalannut munkki Gabriel.

Jumalanäiti paratiisissa (Jumalansynnyttäjän kuolonuni), 2024, maalannut Tuula Ahonen. 

Jumalanäiti Kaikkien murheellisten ilo, 1800-luku, Katri ja Harri Willamon säätiön kokoelma. Jaakobin paini, 2023, maalannut Katarina Koskivaara-Ilmonen.

Ikonipohjille maalattuja maisemia

Petri Ala-Maunuksen maalauksista puuttuu ihminen ja hän kertoo, että "On helpottavaa katsoa maisemaa, vailla ihmisen taakkaa". Hän on kuitenkin kiinnostunut ikoneista, ikonimaalauksesta, ikonien kuvastosta ja etenkin niissä kuvatuista maisemista. Tämän myötä hän on luonut näyttelyyn täysin uusia teoksia, maisemamaalauksia, jotka on maalattu tyhjille ikonipohjille.

Petri Ala-Maunus: Taivaallista valoa 3, 2024, öljy puulle. Pyhä arkkienkeli Gabriel, 1800-luku, Riisa - Suomen ortodoksinen kirkkomuseo. 

Petri Ala-Maunus: Taivaallista valoa 4, 2024, öljy puulle.

Petri Ala-Maunus: Taivaallista valoa 12, 2024, öljy ja akryyli puulle.

Hän on pitäytynyt omassa lajissaan maisemamaalarina, mutta tarkkasilmäinen löytää viitteitä ikoneihin muustakin kuin pelkästä ikonilaudan muodosta. Teoksessa Taivaallista valoa 12 ikonipohjalle tehdyn maalauksen reunoille on sommiteltu kultaiset kehykset, jotka muistuttavat ikonia kehystävää ja suojaavaa basmaa. Kehystys on tehty mielestäni onnistuneesti, sillä kullanväristen reunojen alta näkyy vielä tunnistettavasti ikonilaudan keskellä oleva syvennys, joka viittaa ikonimaalaukseen.

Pyhittäjä Sergei Radonezilainen, 2023, maalannut Venla N. Rahkonen. Petri Ala-Maunus: Taivaallista valoa 6, 2024, öljy puulle.

Nykytaiteilijana Ala-Maunus on täysin vapaa tulkitsemaan maisemiaan myös ikonilaudoille maalattuina juuri niin kuin haluaa. Silti huomasin pienen ärtymyksen piston sydänalassa, kun huomasin yhden ikonipohjan olevan ylösalaisin. Teoksessa Taivaallista valoa 6 liekinmuotoinen ikonipohja oli käännetty ylösalaisin, kun ikonina pohjan tulisi aina olla liekin terävä kärki ylöspäin. Ja juuri siksi teos on loistava! Mieli saa askarreltavaksi ikoninkanonin ja taidemaalauksen välisiä rajapintoja.

Sisäisesti nähty kauneus

Petri Ala-Maunus on maalannut maisemia taidokkaasti jo yli 20 vuotta. Hän on kertonut nauttivansa niiden maalaamisesta, mutta näin ei ole aina ollut. Hänen mukaansa alku ei ollut yhtä intohimoinen kuin nykyisin. Ala-Maunuksen mukaan maisemamaalaus tuntui hänestä aluksi tylsimmältä mahdolliselta maalaustaiteen lajilta. Lopulta hän päätti, että alkaa maalata sellaisia maisemia, joista hän pystyisi itse nauttimaan. Aiheen käsittelyyn liittyi siis täydellisyyden tavoittelu ja aito maalaamisen riemu.

Kati Kivinen on kirjoittanut Petri Ala-Maunuksen maalausten syntyprosessista näyttelyjulkaisussa La-La Land (2021) seuraavasti:

"Maalatessaan Ala-Maunus kokoaa suurelle kankaalle kollaasin lukuisista erilaisista maiseman aihelmista, puista, kivistä, puroista, vesiputouksista, pilvimuodostelmista, auringonsäteistä ja pinnanmuodoista. Apuvälineenään taiteilija käyttää tulostettujen A4-arkkien viuhkaa, joka pitää sisällään kymmeniä erilaisia kuva-aiheita, joita hän tunnollisesti jäljentää uudenlaisena yhdistelmänä maalauspohjalle."

Ikonimaalaus on kaikkea muuta kuin vapaata tulkintaa. Siinä vältetään omaa sepittelyä ja maalaaminen perustuu alkukuviin Raamattua ja ohjekirjojen neuvoja noudattaen. Ikonissa kauneus on jumalankaltaisuuden tavoittelemista. Ikonin kauneus ei siis ole esineessä itsessään, vaan siinä, kuinka se ilmentää jumalallista kauneutta. Tässä ikonimaalarilla on suuri rooli maalata ikoni niin, että se kuvastaa tätä kauneutta, mutta maalaria itseään korostamatta. Ikonin maalaaminen ei ole jäljentämistä, vaan kuvatun aiheen toisintamista jokaisen maalarin omia vahvuuksia hyödyntäen. Näin ollen ikonimaalaus ei koskaan tee maalarista täysin persoonatonta. 

Kristillisen taiteen symboliikka perustuu siihen, että symbolein ja vertauskuvin yritetään kuvata aistein havaitsematonta ja näkymätöntä: pyhyyttä ja jumalallista. Symbolit ja vertauskuvat auttavat ilmaisemaan näkymättömästä jotain, mikä halutaan tehdä toisille tiettäväksi ja näkyväksi.

Profetioitu Kristus (Kristus voimassaan), 2020, maalannut Tuula Ahonen. Enkelien kokous (Pyhät arkkienkelit), 1800-luku, Riisa - Suomen ortodoksinen kirkkomuseo. Petri Ala-Maunus: Taivaallista valoa 8, 2024, öljy puulle.

Petri Ala-Maunus ei käytä symboleita tai vertauskuvia, eivätkä ne ole missään merkityksessä ikoneita, mutta monet ovat kertoneet kokevansa hänen maalaustensa äärellä jotain selittämätöntä. Tämän vuoksi pystyn liittämään Leonid Ouspenskyn sanat ikonin sanomasta myös Ala-Maunuksen Valamon luostarissa nähtyihin maisemamaalauksiin:

"Ikonissa ei mikään kuvasta syntisen maailmamme sekavuutta, vaan kaikki ilmentää sitä jumalallista järjestystä, rauhaa, joka ei ole maallisen logiikan tai moraalin säädeltävissä (---). Se on luomakunnan järjestystä. Siksi ikonissa näkemämme ei muistuta sitä, mitä jokapäiväisessä elämässä näemme."

Petri Ala-Maunus rakentaa sisäisesti nähtyjä kauniita maisemia.

 

Ajattomuuden maisemia

Ihmisten ja heidän tekojensa poissaolo sekä vaikeus tulkita maalausten ajallisuutta saa väkisin näkemään Ala-Maunuksen teoksissa ajattomuutta. Näyttelyssä kierrellessä maisemat alkavat ikonien rinnalla kertoa dystopian sijaan ajasta ennen ihmistä. Ehkä nämä viittaavatkin taivaalliseen maisemaan, johonkin ihmisen vielä tavoittamattomaan? Tämän ajatuskulun myötä myös ylösalaisin käännetty ikonipohjakin alkoi maisemana (Taivaallista valoa 6) puhutella toisenlaista tarinaa. 

Liekinmuotoisen ikonipohjan tulisi ikonina osoittaa terävä kärki ylöspäin. Maalaustaiteen myötä se kuitenkin tuntui kääntyvän kuvana päinvastoin. Nyt kärjellään seisovasta maisemasta kasvoi jonkinlainen liekin sytyttämä ikuisuuden ja ajattomuuden taivasmaisema, jota ihminen ei ole vielä pilannut, ja joka on tarkoitettu enkeleille. 

Petri Ala-Maunus: Taivaallista valoa 6, 2024, öljy puulle.

Margaret Barker on kirjoittanut oivaltavasti ajan ja ikuisuuden käsitteistä teoksessa Enkelit taivaan (2004):

"Aika ei ollut [Raamatun luomiskertomuksessa] lineaarista tai syklistä, vaan se oli juurtunut ikuisuuden verhottuun läsnäoloon. Ajattomuuden tilassa tietoa ei 'saada', koska tämä edellyttäisi aikaa, eikä tieto myöskään muutu. Nykyajan kosmologit ovat alkaneet löytää tieteellisestä ajan käsitteestä uusia ulottuvuuksia, jotka muistuttavat hämmästyttävästi enkelien käsityksiä. Ajasta riippumaton tietäminen siis tarkoittaa, että tiedetään kaikki tapahtumat kaikilta ajoilta."

Petri Ala-Maunus: Grand Tour 2, 2021, öljy ja akryyli kankaalle.

Taivaallista Valoa -näyttelyssä minua puhutteli muun muassa pienikokoinen Grand Tour 2, jossa oikealla oleva maisema syntyy vasemman reunan puhtaanvalkeasta pohjasta - tyhjästä - mustan materian kautta. Vertauskuvallisesti äärimmäisen hieno kuvaus maailman - minkä tahansa maailman - synnystä. Länsimaalaisen kuvanlukusuunnan (vasemmalta oikealle) mukaan kysymyksessä on nimenomaan syntyminen. Itäisen lukusuunnan (oikealta vasemmalle) myötä maalaus saattaisi luoda mielikuvan maailman tuhoutumisesta ja katoamisesta. 

Kuvan julkaisuun on saatu lupa. Petri Ala-Maunus: Dawn of a New Era, 2021, öljymaalaus kankaalle.

Näyttelyn ehdottomasti vaikuttavin teos oli yli 5-metrinen Dawn of a New Era. Maalaus ja yllä oleva kuva tiivistävät mielestäni hienosti kaiken aiemman kerroksellisen pohdintani muun muassa taivaallisesta valosta, sisäisestä hehkusta, pyhyydestä, aistein havaitsemattoman kuvaamisesta ja enkeleistä.

Ortodoksisessa kirkossa luostarielämää kutsutaan myös enkelielämäksi. Luostarissa munkit elävät kuuliaisuuden ja rakkauden viitoittamaa tietä yhteydessä Jumalaan. Näin he siis toimivat ikään kuin enkelit, Jumalalle antautuen. Kirkkoisä Augustinuksen (354-430) mukaan munkkien hengellinen elämä sisälsi viittauksia enkeleihin; he ovat ikään kuin valittu joukko maan päällä samaan tapaan kuin enkelit ovat taivaassa.

Kuin sattuman kautta yllä olevaan kuvaan syntyi vertauskuvallisesti myös ikoneista tuttu käännetty perspektiivi. Maalaustaiteessa, kuten Petri Ala-Maunuksen teoksessakin Dawn of a New Era, perinteinen syvyyssuunnan pakopiste on maiseman horisontissa. Ikonimaalauksessa käytetään käänteistä perspektiiviä, jossa pakopiste on ikonin edessä, katsojassa itsessään. Tämän vuoksi ikoneissa olevat maisemalliset ja tilalliset elementit saattavat näyttää ensikatsojasta aluksi "vääristyneiltä". Yllä olevassa kuvassa maalauksen ääressä seisova munkki kääntää vertauskuvallisesti pakopisteen maisemamaalauksen horisontista maalauksen eteen, katsojan puolelle. 

Kirjoitin aiemmin, kuinka "Ikonissa kauneus on jumalankaltaisuuden tavoittelemista. Ikonin kauneus ei siis ole esineessä itsessään, vaan siinä, kuinka se ilmentää jumalallista kauneutta." Tähän lauseeseen viitaten rohkenen sanoa, että yllä oleva valokuva on monessa mielessä kaunis otos.

Taivaallista Valoa - Petri Ala-Maunus & Enkelit ikoneissa

on esillä Valamon luostarin Kulttuurikeskuksessa vuoden 2025 loppuun saakka.

Valamossa koettua

Pääsiäiskausi jatkuu ja nautin siitä, että keittiö hehkuu keltaisena kevätverhojen ja pääsiäisliinan myötä. Tämän vuoksi ei haittaa, vaikka ulkona on vielä lunta ja takatalvi uhkaisi. Puolentoista viikon pääsiäisloman jälkeen tuntui kivalta palata töihin. Loman aikana ehdin pisankakurssin lisäksi käydä Helsingissä, Valkeakoskella ja Tampereella. Aktiiviloman vuoksi tuntui kuin olisin lomaillut kuukauden.

Pisankakurssiin liittyen on tullut paljon kyselyjä, että kuinka se sujui ja millaista se oli. Mukavaa, sopivalla tavalla haastavaa ja parasta siinä oli se, että sai keskittyä rauhassa ilman keskeytyksiä yhteen asiaan intensiivisesti. Yllä linkitetystä tekstistä voitte lukea tarkempia tunnelmia pisankatekniikasta. Kurssin aikana mahdollistui myös muita hienoja kokemuksia.

Munkiksi vihkiminen

Kurssin lomassa halukkaiden oli mahdollisuus osallistua luostarin kirkossa järjestettäviin tilaisuuksiin. Pisankakurssi ajoittui (to 21.3.- su 24.3.) siten, että neljään päivään mahtui Lasaruksen lauantai ja palmusunnuntai. Torstai-iltana kirkossa oli hetki- ja ehtoopalvelus. Kurssiohjelmaa muokattiin siten, että torstain iltaluennon ajankohta vaihtui seuraavaan aamuun, sillä kirkossa toimitettiin tuolloin munkiksi vihkiminen. Meillä oli siis mahdollisuus osallistua tilaisuuteen, jollaista harvat pääsevät todistamaan. 

Luostarin nettisivuilla kerrotaan, että "Valamon luostarin veljestöön voivat hakeutua täysi-ikäiset ortodoksisen kirkon miespuoliset jäsenet, joilla ei ole maallisia sidonnaisuuksia, kuten esimerkiksi huollettavia lapsia. Myös fyysisen ja erityisesti psyykkisen terveyden on syytä olla kunnossa, sillä jokaiselta veljestöön pyrkivältä edellytetään sekä huomattavaa työpanosta että kykyä sopeutua tiiviin, säädellyn ja säännöllisen yhteisöelämän vaatimuksiin." Luostarissa asuva kuuliaisuusveli voi hakea vuoden - kahden jälkeen virallisesti veljestön jäsenyyttä, jos hänen katsotaan sopeutuneen luostarielämään ja hän on suorittanut kuuliaisuustehtävänsä hyvin.

Veljestö saapui ehtoopalveluksen jälkeen hämärään, tuohuksilla ja lampukoilla valaistuun kirkkoon saattueena - pareittain rivistössä. Saattueen keulassa kaksi munkkia taluttivat eteenpäin keskellään kulkenutta ja valkoiseen khitoniin (aluspuku) puettua kuuliaisuusveljeä. Hän oli vyöttömänä, paljain päin ja avojaloin. Toinen saattueen edessä kulkevista munkeista oli vihittävän ohjaajavanhus. Takana tulevalla veljestöllä oli kaikilla kädessään tuohukset.

Munkiksi vihkimisen suoritti luostarin johtaja (igumeni), arkkimandriitta Mikael, joka kysyi vihittävältä, miksi tämä on saapunut hänen eteensä ja onko hän tullut vapaasta tahdostaan: "Tuletko vapaalla mielellä ja vapaalla tahdolla? (---) Etkö tule jonkun pakon tai väkivallan painostuksesta?"

Ortodoksisen kirkon perinteen mukaan kristityllä on valittavanaan kaksi samanarvoista kilvoittelun tietä: avioliitto tai luostarielämä. Molemmat vaativat sitoutumista ja vapaata tahtoa pysytellä valitsemallaan tiellä. Ortodoksisessa kirkossa on seitsemän sakramenttia: kaste, mirhavoitelu, ehtoollinen, avioliitto, pappeus, katumuksen sakramentti ja hautaus. Muistutettakoon, että luterilaisessa kirkossa on vain kaksi sakramenttia: kaste ja ehtoollinen. (Avioliittoon vihkiminen ei ole luterilaisessa kirkossa sakramentti, mikä mahdollistaa ortodoksista kirkkoa laajempia vihkimisnäkemyksiä.)

Igumenin saatua vastauksen, hän kysyi vihittävältä vielä, että haluaako tämä sitoutua siveelliseen puhtauteen, köyhyyteen ja kuuliaisuuteen. Saatuaan kaikkiin myöntävät vastaukset, igumeni luki rukouksen pitäen rukoustekstiä kumartuneena olleen vihittävän pään päällä. Tämän jälkeen igumeni asetti sakset evankeliumikirjalle ja vihittävä ojensi ne hänelle. Tämä toistettiin kolme kertaa.

Tämä kohta, jossa vihittävä ojensi igumenille sakset, mutta igumeni asetti sakset takaisin evankeliumikirjan päälle ja pyysi saksia uudelleen kolme kertaa ("Ota sakset ja anna ne minulle."), oli mielestäni yksi vaikuttavimmista hetkistä. Matka munkiksi ei ole päähänpisto ja vapaata tahtoa ja halua liittyä luostarin veljestöön testataan useasti. Vihittävän annettua sakset igumenille kolmannen kerran evankeliumikirjan päältä, igumeni sanoi: "Katso, sinä olet ottanut ne Kristuksen kädestä. Katso, kenelle olet lupauksesi tehnyt, keneen liityt ja kenestä eroat." Tämän jälkeen igumeni leikkasi vihittävän tukkaa ristinmuotoisesti maallisesta maailmasta luopumisen merkiksi. Luostarielämää kutsutaan myös enkelielämäksi.

Minulle oli mielenkiintoista seurata munkisi vihittävän pukeutumista, sillä jokaisen munkin asun osan kohdalla kerrottiin, mitä ne symboloivat. Minulle oli entuudestaan tuttua diakonin, papin ja piispan asujen osat ja niiden merkitykset, joihin sain edellisen työni aikana Riisassa työskennellessä tutustua. Luostarielämä ja munkin asujen osat olivat jääneet vieraammiksi ja tiesin etukäteen vain paramantian merkityksen.

• Paramantia = viitan alla pidettävä rististä, kangaspalasta ja nauhoista koostuva, valjaita muistuttava asuste.  Paramantia annetaan enkelielämään liittymisen merkiksi. Kankaaseen on kuvattu risti sekä Kristuksen piinavälineet ja sen laitoja kiertää teksti: "Minä kannan ruumiissani Kristuksen haavoja".
• (Päällys)viitta = "Hengellisen ilon ja riemun vaate puetaan kaikkien lihan ja maailman tuottamien murheiden ja riivaajahenkien kiusausten karkoittamiseksi ja kukistamiseksi (---)".
• Nahkainen vyö = Keho vyötetään totuuteen ruumiin kuolettamiseksi ja hengen uudistamiseksi.
• Mantia = täyspitkä, hihaton, leveä ja laahuksellinen, päällysviitan päälle kaulan alta solmittava päällysvaate. "Puetaan pelastuksen vaatteeseen ja vanhurskauden haarniskaan suojellakseen itseään kaikesta vääryydestä ja huolellisesti syrjäyttääkseen oman viisautensa keksinnöt ja oman tahtonsa viisastelut (---)".
• Klobukki = musta, kupumainen päähine. "Hän peittää päänsä nöyryyden sekä alituisen kuuliaisuuden vaipalla hengellisen viisauden merkiksi (---)".
• Jalkineet = "Panee kengät jalkoihinsa sen merkiksi, että hänen tulee olla alttiina julistamaan rauhaa sekä kuuliaisena kaikkia käskyjä täyttämään ja valmiina kaikkea hyvää tekemään (---)".
• Rukousnauha = "Hengen miekka, joka on Jumalan sana (---)".
• Käsiristi = "Kristuksen risti, uskon kilpi, jolla voit sammuttaa kaikki pahan hengen nuolet (---)".
• Palava tuohus = "Tästä lähin sinun tulee olla puhtaalla ja hyveellisellä elämälläsi ja hyvillä tavoillasi maailmalle valona (---)".

Kun vihittävä oli saanut kaikki edellä mainitut, igumeni siunasi häntä oikealla kädellään ja lausui: "Veljemme [munkin nimi] on saavuttanut enkelielämän vakuuden pukeutuen kaikkiin Jumalan aseisiin voidakseen voittaa kaikki hallituksien ja valtojen, tässä pimeydessä hallitsevien maailmanvaltojen, taivaan avaruuksissa liikkuvien pahuuden henkiolentojen voiman ja hyökkäykset Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. (---)"

Kuvan julkaisuun on saatu lupa.

Tuntui etuoikeutetulta olla mukana tilaisuudessa, jossa ihminen tekee noin henkilökohtaisen ja ison elämänvalinnan.

Virpovitsojen siunaus

Toinen kaunis tilaisuus oli lauantaina, kun klo 18 alkaneessa palmusunnuntain vigiliassa siunattiin virpovitsat. Kirkollisen vuorokauden ja vanhan juutalaisen perinteen mukaisesti uusi vuorokausi alkaa illasta, eli klo 18 eletään jo seuraavaa päivää. Veljestö oli valmistanut virpovitsoihin lähes 1000 kukkaa, jotka oli tuotu kirkkosaliin ja jaettiin kirkossa vigilian päätteeksi.

Tuohusten ja lampukoiden hehkussa resitatiivinen (laulava) lukutapa kuulosti upealta, kun pappi ja parvella olevat lukijat kommunikoivat keskenään jumalanpalvelustekstejä. Äänet ottivat koko tilan haltuun. Resitoinnin tarkoitus on estää pyhien tekstien henkilökohtaista värittämistä omalla tunteenomaisella äänensävyllä tai henkilökohtaisilla painotuksilla. Hieno hetki oli myös se, kun kirkonkellojen juhlasoitto täydensi palvelusta. Ortodoksisissa jumalanpalveluksissa ihmisääni on ainut soitin, mutta myös kirkonkelloja soitetaan ihmiskäsin, eli soitto ei ole automatisoitua. Kirkonkelloista tulee iloinen tunnelma, koska soittorytmi on juhlasoitossa reipas ja erikokoisista kelloista lähtee erilainen ääni.

Vladimirin Jumalanäidin ikoni

Ennen Valamosta kotiinlähtöä sain vielä mukaani Vladimirin Jumalanäidin ikonin, joka oli ystävälläni konservoitavana. Pinta puhdistettiin lampukan noesta ja ikonin reunoilla olevat kolhut maalattiin. Antti konservoi muutama vuosi sitten ostamani Kazanin Jumalanäidin ikonin, jonka lopputulos oli huikea. Tässä ikonissa päästiin onneksi pienemmällä työmäärällä.

Vladimirin Jumalanäidin ikoni kuuluu Hellyyden Jumalanäidin ikonityyppeihin, jotka tunnistaa siitä, että Kristus-lapsi ja Jumalanäiti ovat painaneet posket toisiaan vasten. Tätä ikonityyppiä minulla ei vielä aiemmin ollut ja tämä on minusta todella kaunis. Ikoni on maalattu 1970-luvulla.

Kiitos Valamo ja Valamon opisto elämyksellisistä neljästä päivästä.

Pyhiä ihmisiä, hyviä ihmisiä

Uskon, että useat meistä ovat joskus tavanneet ihmisen, josta säteilee hyvää ympärilleen. Siihen vaikuttaa muun muassa ihmisen koko olemus ja se, kuinka hän käyttäytyy muita ihmisiä kohtaan ja kuinka hän puhuu. En usko täydellisiin ihmisiin vaan siihen, että pyrkimällä ottamaan huomioon ympärillä olevat ihmiset ja kohtelemalla heitä hyvin, sen lähemmäs täydellisyyttä ei tarvitse päästä. On inhimillistä erehtyä, toimia väärin ja käyttäytyä huonosti, mutta toivon, että silloin otetaan myös vastuu omista teoista ja käytöksestä.

Menetin viime vuonna hyvän ihmisen, jota sain kutsua ystäväkseni. Hän menehtyi pitkäaikaiseen sairauteen. Hän oli ihminen, joka puhui muista ihmisistä hyvää ympärilleen, oli valoisa ja aurinkoinen myös silloin, kun omassa elämässä ei ollut mitään valoisaa. Hän jaksoi taistella ja uskoa parempaan, kunnes ilmoitettiin, että mitään ei ole enää tehtävissä. Hän sanoitti ja osoitti ilonsa ja kiitollisuutensa ympärillä oleville ihmisille. Hänen kauttaan hyvien ihmisten verkosto on levinnyt laajalle.

Valitettavasti hän oli myös se ihminen, jonka ympärillä olevat ihmiset miettivät usein, miksi pahoja asioita tapahtuu hyville ihmisille? Pelkästään iloa ja hyvää ympärilleen levittävä ihminen sai kannettavakseen kerta toisensa jälkeen niin raskaita asioita, että väkisin kyseenalaistaa ihmiselon merkityksen. On asioita, joita ei voi järjellä ymmärtää. Minusta vähintä, mitä voimme tehdä, on ylläpitää tällaisten hyvien ihmisten muistoa, jotta tässä maailmassa olisi edes jotain järkeä.

Hyviä ihmisiä, pyhiä ihmisiä

Aihe tuntui ajankohtaiselta myös Riisan uusimmassa näyttelyssä. Näyttely esittelee Suomen ortodoksisen kirkon pyhiä henkilöitä, jotka vaikuttivat 1900-luvun Suomessa. Usein kristillisen taiteen ja ikonien äärellä tuntuu unohtuvan, että kuvatut henkilöt ovat olleet todellisia ihmisiä. Kun ikoneihin tai katolisen kirkon barokkimaisen koristeellisiin maalauksiin kuvatut pyhät henkilöt on puettu niin koristeellisen runsaisiin asuihin, syntyy mielikuvia ja kommentteja "satuhahmoista". Ihmisillä ei ole enää omakohtaista kosketuspintaa kuvattuihin henkilöihin, pyhiin ihmisiin. Mutta mikä tekee ihmisestä pyhän? 

Ortodoksisen kirkon käsityksen mukaan pyhinä kunnioitetut ihmiset eivät ole olleet synnittömiä. He ovat kasvaneet toiminnassaan seuraamaan kristillisiä arvoja ja siten kohti pyhyyttä. Pyhyyttä ilmaisevia tunnusmerkkejä ovat:

• Henkilö on saanut aikaan suuren positiivisen muutoksen, jota voidaan kutsua ihmeeksi.
• Henkilö tekee yleisesti ihmeteltävää hyvää.
• Henkilö luo lohduttamalla, opettamalla tai ohjaamalla pysyvästi hyvää
• ja hän on kärsinyt marttyyrikuoleman tai osoittanut kestävyyttä ankarassa vainossa.
• Lisäksi henkilön muiston on pitänyt säilyä kristittyjen piirissä pysyvästi ja kunnioitusta herättäen, samoin kirkon tulee kunnioitaa hänen saavutuksiaan esimerkillisinä.

Yllä olevat tunnusmerkit osoittavat, ettei pyhä ihminen ole yli-ihminen, mutta hän on usein joutunut kärsimään vakaumuksensa ja uskomansa hyvän asian vuoksi. Suomen ortodoksinen kirkko oli vuoteen 2018 saakka ainoa paikalliskirkko, jolla ei ollut omia pyhiä. Piispainkokouksen asettama työryhmä alkoi vuonna 2014 etsiä edesmenneitä kirkon jäseniä, joiden pyhyys tulisi tunnustaa kirkon piirissä. Tämän myötä Suomen ortodoksiseen kirkkoon kanonisoitiin ensimmäiset suomalaiset pyhät: 

• Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen (1884-1918)
• Pyhittäjä Johannes Valamolainen (1873-1958)

Pyhät ovat auttajia ja suojelijoita, joilta pyydetään esirukouksia. Heitä kunnioitetaan, ei palvota. Pyhien joukkoon lukemisen myötä (kanonisaatio) pyhistä laaditaan jumalanpalvelusteksit, kirjoitetaan elämäkerrat, maalataan ikonit ja heille annetaan nimet, jotka kuvaavat heidän elämäänsä. Nimen yhteyteen siis lisätään epiteetti, joka kertoo minkälainen pyhä on kyseessä ja millä alueella hän on vaikuttanut. Riisan näyttely kertoo muun muassa kahden Johanneksen matkasta pyhäksi nimeämiseen.

Sisällissodan uhri

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen (ent. Johannes Karhapää). Kuva: Wikipedia.

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen syntyi 13.7.1884 Sonkajanrannassa, joka sijaitsee nykyisen Joensuun kaupungin alueen itärajalla ja kylä rajoittuu Ilomantsin kuntaan. Matkaa Joensuuhun on noin 50 kilometriä. Johannes Sonkajanrantalainen oli syntymänimeltään Ivan Vasilinpoika Karhapää. Hän toimi uskonnonopettajana sekä sivistystyön edistäjanä. Karhapään ja seurakuntalaisten ansiosta Sonkajanrantaan perustettiin muun muassa kirjasto ja kirkkokoulu, joka toimi Karjalan Veljeskunnan alaisuudessa. Koulun toiminta käynnistyi 1908 ja opetuskielenä oli suomi. Köyhät ja kauempaa saapuvat oppilaat saivat asua ja ruokailla koulussa. 1900-luvun alussa ortodoksien asema Suomessa oli hankala, sillä usko liitettiin usein venäläistämiseen. Karjalan Veljeskunnan koulut olivat kirkollisia, eivätkä ne edustaneet venäläistämispyrkimyksiä.

Taikalyhty (diaprojektori), jota Johannes Karhapää käytti uskonnon opetuksessa. Taikalyhdyllä heijastettiin puukehyksessä olleita lasidioja. Yksityiskokoelma. Näyttelyssä on esillä myös opetustauluja, jotka ovat olleet käytössä Sonkajanrannan koulussa.

Johannes Karhapään aktiivinen toiminta "ryssänkirkon" parissa herätti kuitenkin vihaa suomalaisissa nationalisteissa. Häntä syytettiin tsaarinvallan kätyriksi, venäläistäjäksi ja bolševikiksi. Suomen sisällissodan kynnyksellä vihamielisyys levisi myös ortodoksien keskuudessa. Ilomantsin ortodoksisen väestön kokous tuomitsi Johanneksen ja Sonkajanrannan koulun toiminnan epäkansallisiksi. Hän menetti kirkollisen esivallan tuen ja hänet erotettiin virastaan.

Maaliskuussa 1918 Johannes ja hänen veljensä Jaakko määrättiin valkoisen armeijan kutsuntoihin Tuupovaaran kansakoululle. Veljekset pidätettiin ilmiannon perusteella ja vietiin Joensuuhun, jonne koottiin punaisia, punaisiksi epäiltyjä, vangiksi jääneitä venäläisiä ja muita epäilyksenalaisia, joiden joukkoon myös Johannes ja Jaakko luettiin.

Sisällissodan sekasortoisessa ilmapiirissä tehtiin myös sattumanvaraisia ja ilman oikeudenkäyntiä toimeenpantuja teloituksia. Näin kävi myös keväällä 1918, jolloin joukko vankeja vietiin kaupungintalon kellarista Siilaisten kaupunginosaan. Heidän joukossaan oli 33-vuotias Johannes Karhapää. Vangit teloitettiin ampumalla. Johanneksen vaimo Anna sai luvan noutaa miehensä ruumiin vasta kuukausien päästä. Vainaja tunnistettiin villasukkien raitojen perusteella. Jaakko vapautettiin muutaman kuukauden päästä.

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen. Ikonin on maalannut Alexander Wikström 2024. Riisan kokoelmat.

Marttyyri (uskonsa vuoksi kuollut) ja tunnustaja (vainojen aikana uskoaan tunnustanut) Johannes haudattiin Ilomantsin Kokonniemen hautausmaalle. Hänet liitettiin pyhien joukkoon vuonna 2019. Pyhän muistopäivää vietetään 8. maaliskuuta. 

Tunnettu hengellinen opastaja

Pyhittäjä Johannes Valamolainen (ent.Ivan Aleksejevitš Aleksejev). Kuvattu vuonna 1941, jolloin hänet tunnettiin nimellä Skeemaigumeni Johannes. Kuva: Riisan kokoelmat.

Pyhittäjä Johannes Valamolainen, syntymänimeltään Ivan Aleksejevitš Aleksejev syntyi Tverin läänissä Gubkan kylässä 14.2.1873. Aleksejevien talonpoikaisperheessä uskonto oli osa jokapäiväistä elämää. Luostarikilvoitus tuli hänelle tutuksi jo lapsuudessa, kun hänen perheensä teki pyhiinvaellusmatkoja Volokolamskin luostariin. Kolmetoistavuotiaana hän muutti Pietariin ja työskenteli veljensä kapakassa. Kolmen vuoden työskentelyn jälkeen hänelle tarjoutui mahdollisuus matkustaa Laatokalle Konevitsan ja Valamon luostareihin. Hän jäi Valamoon ja liittyi sen veljestöön 16-vuotiaana. Myöhemmin hänet vihittiin munkiksi nimellä Iakinf.

Luostarielämä keskeytyi, kun Ivan kutsuttiin suorittamaan asevelvollisuuttaan. Palvelus Venäjän tarkka-ampujana kesti neljä vuotta. Sotaväen jälkeen hän oleskeli muutaman vuoden kotikylässään, kunnes toukokuussa 1901 hän palasi Valamon luostariin.

Venäjän vallankumous ja Suomen valtion itsenäistyminen 1917 sulkivat itärajan ja samalla yhteydet Venäjän kirkon kanssa katkesivat. Petsamon Pyhän Kolminaisuuden luostari siirtyi Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen Tarton rauhan myötä 1920. Luostari tarvitsi uuden johtajan, ja igumeniksi määrättiin vuonna 1921 papiksi vihitty Iakinf.

Petsamon luostarin johtaja 1921-1931 igumeni Iakinf.

Seuraavat 10 vuotta Petsamon luostarin johtajana olivat pappismunkki Iakinfille raskaita, ja lokakuussa 1931 hänet vapautettiin tehtävästä hänen omasta pyynnöstään. Hän palasi Valamoon ja hänet vihittiin munkkeuden korkeimpaan asteeseen eli suureen skeemaan, minkä myötä nimeksi tuli skeemaigumeni Johannes.

Jumalanäidin Kazanilainen ikoni Johannes Valamolaisen keljasta ja pyhittäjälle kuulunut kultainen kaularisti (1797).  Valamon luostarin kokoelmat. 

Skeemaigumeni Johannes ja pappismunkki, myöhemmin arkkipiispa Paavali Uudessa Valamossa.

Valamon luostarin veljestö joutui jättämään luostarinsa talvisodan myötä marraskuussa 1939. Seuraavana vuonna veljestö muutti Heinävedelle. Uusi koti nimettiin Uudeksi Valamoksi. Skeemaigumeni Johanneksesta tuli luostarin rippi-isä aiemman rippi-isän, Jefremin, kuoleman jälkeen 1948. Isä Johanneksesta tuli myös monen luostarivieraan hengellinen opastaja. Rippilapsissa oli pappeja, maallikoita, emigrantteja, taiteilijoita, nuoria ja vanhoja. Ohjaajavanhus neuvoi ja opasti heitä myös kirjeitse tukeutuen opetuksessaan aina Raamatun ja pyhien isien teksteihin. Opastettaviin lukeutui muun muassa kuvataiteilija Ina Colliander (1905-1985). Skeemaigumeni Johanneksen kirjeet Inalle vuosina 1947-1957 on julkaistu teoksessa Kirjeitä Innalle.

Pyhittäjä Johannes Valamolainen. Ikonin on maalannut Antti Narmala 2024. Riisan kokoelmat.

Pyhittäjä (pyhäksi nimetty luostarin asukas) Johannes Valamolainen kuoli rauhallisesti omassa keljassaan 5. kesäkuuta 1958. Hänet liitettiin pyhien joukkoon kanonisaatiojuhlassa kesäkuussa 2019. Hänen muistopäiväänsä vietetään 5. kesäkuuta. Pyhän Johannes Valamolaisen reliikit sijaitsevat Uuden Valamon luostarin kirkossa Heinävedellä.

Näyttelystä saa poimia itselleen Pyhän Johannes Valamolaisen opetuksia hänen kirjoittamistaan teksteistä.

Pyhien merkitys

Minulle on joskus sanottu, että ortodoksisen (ja katolisen) kirkon valtava pyhien määrä tuntuu epäjumalien palvomiselta. Kun ei ole kuin yksi Kristus ja yksi Jumala. Mutta nämä osoittavat kommentoijan tietämättömyyden tai halun tahalliseen provosointiin. Ikoneihin kuvatut pyhät henkilöt eivät ole jumalia, vaan nimensä mukaisesti pyhiä henkilöitä, joiden elämäntyötä kunnioitetaan esimerkillisinä. Ortodokseille pyhät henkilöt toimivat esirukoilijoina, mutta mielestäni niiden tulisi muistuttaa kaikille vakaumuksesta riippumatta hyveellistä elämää, eli eettisesti ja moraalisesti arvokasta  tapaa elää tässä maailmassa. Tehden ja toivoen hyvää.

Kaikista ihmisistä ei tule - eikä tarvitse tulla - pyhiä, mutta pyhät ihmiset ovat yhtä totta kuin hyvät ihmiset. Kunnioittamisen aste on vain korkeampi ja kirkollinen. Minun on vaikea kuvitella, miksi kukaan ei kunnioittaisi ihmisiä, joiden toiminta ja päämäärät ovat hyviä, oli lähtökohta sitten kristillinen tai yleisinhimillinen.

Viime vuonna menehtynyt ystäväni oli hyvä ihminen. Ei täydellinen, mutta päämäärissään, tarkoitusperissään ja toimissaan hyvä ihminen. Joka säteili hyvää ympärilleen. Kunnioittamalla hänen muistoaan, muistelemalla häntä, hän ja hänen hyvyytensä pysyy minulle elossa. Hänen hyvyytensä pysyy valitettavasti elossa vain sen aikaa, kun on elossa ihmisiä, jotka muistavat kyseisen henkilön henkilökohtaisesti. Tällainen muistiketju kestää yleensä vain noin 3 sukupolvea. Pyhiä ihmisiä tarvitaan mielestäni siksi, että hyvyys säilyy pyhyyden avulla pidempään, sukupolvelta toiselle, kun kulttuuri kantaa ja vie asioita eteenpäin.

Pyhät Johannes Sonkajanrantalainen ja Johannes Valamolainen. Ikonin on maalannut metropoliitta Arseni 2022. Kuopion ortodoksinen seurakunta.

Useammilla ihmisillä on luontainen tarve säilyttää kulttuuria, luoda juuria ja pysyvyyttä, löytää historian kautta jatkuvuutta myös omalle olemassaololleen. Tästä kertoo esimerkiksi valtava sukututkimuksen kasvun innostus. Kaikkia ei tällainen kiinnosta, ja jokaisen sallittakoon elää elämänsä hetki kerrallaan. Mutta ihmisyyttä ei mielestäni ole ilman kulttuurien jatkuvuutta, oli se sitten kristillistä, kansallista, alueellista, kirjallista, taiteellista tai suullista. Kaikkien ei tarvitse tehdä töitä kulttuurin jatkuvuuden eteen, mutta minä olen tehnyt tietoisen valinnan vahvistaakseni itse taidehistoriallista kulttuuria ja sen jatkuvuutta opiskelemalla alaa. Suomen ortodoksinen kirkko on puolestaan vahvistanut omaa kulttuuriaan liittämällä pyhät Johannekset kunnioitettujen joukkoon.

Riisan näyttely "Lohduttajia, opettajia ja marttyyrejä - 1900-luvun uusia pyhiä" 

on esillä 28.12.2024 saakka.

Tampereen ortodoksinen kirkko

Kirkkovierailujen sarja jatkuu. Kesälomalla vierailin Lohjalla Pyhän Laurin kirkossa, mutta aiemmin keväällä vierailin Pyhän Aleksanteri Nevskin ja Pyhän Nikolaoksen kirkossa Tampereella. Uusbysanttilainen ortodoksinen kirkko rakennettiin vuosina 1896-99 ja sen suunnitteli venäläinen insinööriupseeri T. U. Jazukov. Tontin kirkkoa varten lahjoitti kaupunki. Kirkko rakennettiin lahjoitusvaroin ja se sijaitsee nykyisen Sorin aukion itälaidalla. Huomattava yksityiskohta on se, että muun muassa Finlaysonin tehtaan patruuna Wilhelm von Nottbeck lahjoitti kirkon rakennushankkeeseen 1000 markkaa ja 15 000 tiiltä. Kirkko on suojeltu ja se kuuluu Tampereen rakennushistoriallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti merkittävien rakennusten joukkoon.

Sisällissodassa 1918 kirkko kärsi pahoja vaurioita. Kirkkoon hyökättiin, sen sisälle surmattiin ihmisiä, esineistöä ryöstettiin ja alttari häväistiin. Suurin osa irtaimistosta katosi sodan, Tampereen valtauksen ja valtion takavarikoinnin seurauksena. Kirkko oli sodan jälkeen tyhjillään, kunnes kaupunki luovutti sen luterilaiselle seurakunnalle. Eräs seurakuntalainen kuitenkin löysi arkistosta dokumentin, jolla kirkon osoitettiin kuuluvan Hämeenlinnan ortodoksisen seurakunnan omaisuudeksi. Rakennus luovutettiin takaisin Suomen ortodoksiselle kirkolle 1919 ja sitä alettiin korjata yksityisin varoin. Talvisodan pommituksissa 1939 kirkko sai vaurioita eteläsiipeensä, mutta säilyi muuten lähes ehjänä. Tosin vuotava katto aiheutti koristemaalauksille tuhoja. Sotien jälkeen 1950 Tampereesta tuli oma seurakuntansa. Kirkko restauroitiin vuosina 1958-61, peruskorjattiin 1997 ja ikonit konservoitiin vuosina 1988-1999.

Kellotornissa, joka sijaitsee pääsisäänkäynnin yläpuolella kirkon länsipäädyssä, on yhdeksän kelloa, joista suurin on Suomen kolmanneksi suurin kirkonkello. Suurin sijaitsee Suomenlinnan kirkossa (ent. Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkko) ja toiseksi suurin kello Uspenskin katedraalissa Helsingissä.

Ikonostaasin ikonit on maalattu öljyväreillä metallilevylle Pietarissa 1800-luvulla ja ne edustavat länsimaalaista maalaustyyliä. Ikonit lahjoitti kirkkoon moskovalainen kauppias. Keskellä ikonostaasia ovat kuninkaanovet (Pyhä portti), johon on kuvattu neljä evankelistaa: Matteus, Johannes, Markus ja Luukas. Nämä ikonit ovat peräisin Hämeenlinnan varuskuntakirkosta, sillä alkuperäiset katosivat vuonna 1918, kuten myös Neitsyt Marian ilmestys -ikoni evankelistojen yläpuolelta.

Tampereen ortodoksinen kirkko on todella kaunis kokonaisuus, johon suosittelen tutustumaan. Katsottavaa riittää kirjaimellisesti lattiasta kattoon, sillä se on täynnä upeita yksityiskohtia. Kirkon temppelijuhlia vietetään 23. marraskuuta Pyhän Aleksanteri Nevskin ja 6. joulukuuta Pyhän Nikolaoksen kunniaksi.

Lähteet: 

Tampereen ortodoksinen kirkko, Tampereen ortodoksisen seurakunnan esite.

Temppelin vuosisata - Tampereen ortodoksinen kirkko 100 vuotta, Tampereen ortodoksisen seurakunnan julkaisu. Gummerus 1999.