Uskon, että useat meistä ovat joskus tavanneet ihmisen, josta säteilee hyvää ympärilleen. Siihen vaikuttaa muun muassa ihmisen koko olemus ja se, kuinka hän käyttäytyy muita ihmisiä kohtaan ja kuinka hän puhuu. En usko täydellisiin ihmisiin vaan siihen, että pyrkimällä ottamaan huomioon ympärillä olevat ihmiset ja kohtelemalla heitä hyvin, sen lähemmäs täydellisyyttä ei tarvitse päästä. On inhimillistä erehtyä, toimia väärin ja käyttäytyä huonosti, mutta toivon, että silloin otetaan myös vastuu omista teoista ja käytöksestä.
Menetin viime vuonna hyvän ihmisen, jota sain kutsua ystäväkseni. Hän menehtyi pitkäaikaiseen sairauteen. Hän oli ihminen, joka puhui muista ihmisistä hyvää ympärilleen, oli valoisa ja aurinkoinen myös silloin, kun omassa elämässä ei ollut mitään valoisaa. Hän jaksoi taistella ja uskoa parempaan, kunnes ilmoitettiin, että mitään ei ole enää tehtävissä. Hän sanoitti ja osoitti ilonsa ja kiitollisuutensa ympärillä oleville ihmisille. Hänen kauttaan hyvien ihmisten verkosto on levinnyt laajalle.
Valitettavasti hän oli myös se ihminen, jonka ympärillä olevat ihmiset miettivät usein, miksi pahoja asioita tapahtuu hyville ihmisille? Pelkästään iloa ja hyvää ympärilleen levittävä ihminen sai kannettavakseen kerta toisensa jälkeen niin raskaita asioita, että väkisin kyseenalaistaa ihmiselon merkityksen. On asioita, joita ei voi järjellä ymmärtää. Minusta vähintä, mitä voimme tehdä, on ylläpitää tällaisten hyvien ihmisten muistoa, jotta tässä maailmassa olisi edes jotain järkeä.
Hyviä ihmisiä, pyhiä ihmisiä
Aihe tuntui ajankohtaiselta myös Riisan uusimmassa näyttelyssä. Näyttely esittelee Suomen ortodoksisen kirkon pyhiä henkilöitä, jotka vaikuttivat 1900-luvun Suomessa. Usein kristillisen taiteen ja ikonien äärellä tuntuu unohtuvan, että kuvatut henkilöt ovat olleet todellisia ihmisiä. Kun ikoneihin tai katolisen kirkon barokkimaisen koristeellisiin maalauksiin kuvatut pyhät henkilöt on puettu niin koristeellisen runsaisiin asuihin, syntyy mielikuvia ja kommentteja "satuhahmoista". Ihmisillä ei ole enää omakohtaista kosketuspintaa kuvattuihin henkilöihin, pyhiin ihmisiin. Mutta mikä tekee ihmisestä pyhän?
Ortodoksisen kirkon käsityksen mukaan pyhinä kunnioitetut ihmiset eivät ole olleet synnittömiä. He ovat kasvaneet toiminnassaan seuraamaan kristillisiä arvoja ja siten kohti pyhyyttä. Pyhyyttä ilmaisevia tunnusmerkkejä ovat:
- Henkilö on saanut aikaan suuren positiivisen muutoksen, jota voidaan kutsua ihmeeksi.
- Henkilö tekee yleisesti ihmeteltävää hyvää.
- Henkilö luo lohduttamalla, opettamalla tai ohjaamalla pysyvästi hyvää
- ja hän on kärsinyt marttyyrikuoleman tai osoittanut kestävyyttä ankarassa vainossa.
- Lisäksi henkilön muiston on pitänyt säilyä kristittyjen piirissä pysyvästi ja kunnioitusta herättäen, samoin kirkon tulee kunnioitaa hänen saavutuksiaan esimerkillisinä.
Yllä olevat tunnusmerkit osoittavat, ettei pyhä ihminen ole yli-ihminen, mutta hän on usein joutunut kärsimään vakaumuksensa ja uskomansa hyvän asian vuoksi. Suomen ortodoksinen kirkko oli vuoteen 2018 saakka ainoa paikalliskirkko, jolla ei ollut omia pyhiä. Piispainkokouksen asettama työryhmä alkoi vuonna 2014 etsiä edesmenneitä kirkon jäseniä, joiden pyhyys tulisi tunnustaa kirkon piirissä. Tämän myötä Suomen ortodoksiseen kirkkoon kanonisoitiin ensimmäiset suomalaiset pyhät:
- Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen (1884-1918)
- Pyhittäjä Johannes Valamolainen (1873-1958)
Pyhät ovat auttajia ja suojelijoita, joilta pyydetään esirukouksia. Heitä kunnioitetaan, ei palvota. Pyhien joukkoon lukemisen myötä (kanonisaatio) pyhistä laaditaan jumalanpalvelusteksit, kirjoitetaan elämäkerrat, maalataan ikonit ja heille annetaan nimet, jotka kuvaavat heidän elämäänsä. Nimen yhteyteen siis lisätään epiteetti, joka kertoo minkälainen pyhä on kyseessä ja millä alueella hän on vaikuttanut. Riisan näyttely kertoo muun muassa kahden Johanneksen matkasta pyhäksi nimeämiseen.
Sisällissodan uhri
 |
| Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen (ent. Johannes Karhapää). Kuva: Wikipedia. |
Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen syntyi 13.7.1884 Sonkajanrannassa, joka sijaitsee nykyisen Joensuun kaupungin alueen itärajalla ja kylä rajoittuu Ilomantsin kuntaan. Matkaa Joensuuhun on noin 50 kilometriä. Johannes Sonkajanrantalainen oli syntymänimeltään Ivan Vasilinpoika Karhapää. Hän toimi uskonnonopettajana sekä sivistystyön edistäjanä. Karhapään ja seurakuntalaisten ansiosta Sonkajanrantaan perustettiin muun muassa kirjasto ja kirkkokoulu, joka toimi Karjalan Veljeskunnan alaisuudessa. Koulun toiminta käynnistyi 1908 ja opetuskielenä oli suomi. Köyhät ja kauempaa saapuvat oppilaat saivat asua ja ruokailla koulussa. 1900-luvun alussa ortodoksien asema Suomessa oli hankala, sillä usko liitettiin usein venäläistämiseen. Karjalan Veljeskunnan koulut olivat kirkollisia, eivätkä ne edustaneet venäläistämispyrkimyksiä.
 |
| Taikalyhty (diaprojektori), jota Johannes Karhapää käytti uskonnon opetuksessa. Taikalyhdyllä heijastettiin puukehyksessä olleita lasidioja. Yksityiskokoelma. Näyttelyssä on esillä myös opetustauluja, jotka ovat olleet käytössä Sonkajanrannan koulussa. |
Johannes Karhapään aktiivinen toiminta "ryssänkirkon" parissa herätti kuitenkin vihaa suomalaisissa nationalisteissa. Häntä syytettiin tsaarinvallan kätyriksi, venäläistäjäksi ja bolševikiksi. Suomen sisällissodan kynnyksellä vihamielisyys levisi myös ortodoksien keskuudessa. Ilomantsin ortodoksisen väestön kokous tuomitsi Johanneksen ja Sonkajanrannan koulun toiminnan epäkansallisiksi. Hän menetti kirkollisen esivallan tuen ja hänet erotettiin virastaan.
Maaliskuussa 1918 Johannes ja hänen veljensä Jaakko määrättiin valkoisen armeijan kutsuntoihin Tuupovaaran kansakoululle. Veljekset pidätettiin ilmiannon perusteella ja vietiin Joensuuhun, jonne koottiin punaisia, punaisiksi epäiltyjä, vangiksi jääneitä venäläisiä ja muita epäilyksenalaisia, joiden joukkoon myös Johannes ja Jaakko luettiin.
Sisällissodan sekasortoisessa ilmapiirissä tehtiin myös sattumanvaraisia ja ilman oikeudenkäyntiä toimeenpantuja teloituksia. Näin kävi myös keväällä 1918, jolloin joukko vankeja vietiin kaupungintalon kellarista Siilaisten kaupunginosaan. Heidän joukossaan oli 33-vuotias Johannes Karhapää. Vangit teloitettiin ampumalla. Johanneksen vaimo Anna sai luvan noutaa miehensä ruumiin vasta kuukausien päästä. Vainaja tunnistettiin villasukkien raitojen perusteella. Jaakko vapautettiin muutaman kuukauden päästä.
 |
| Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen. Ikonin on maalannut Alexander Wikström 2024. Riisan kokoelmat. |
Marttyyri (uskonsa vuoksi kuollut) ja tunnustaja (vainojen aikana uskoaan tunnustanut) Johannes haudattiin Ilomantsin Kokonniemen hautausmaalle. Hänet liitettiin pyhien joukkoon vuonna 2019. Pyhän muistopäivää vietetään 8. maaliskuuta.
Tunnettu hengellinen opastaja
 |
| Pyhittäjä Johannes Valamolainen (ent.Ivan Aleksejevitš Aleksejev). Kuvattu vuonna 1941, jolloin hänet tunnettiin nimellä Skeemaigumeni Johannes. Kuva: Riisan kokoelmat. |
Pyhittäjä Johannes Valamolainen, syntymänimeltään Ivan Aleksejevitš Aleksejev syntyi Tverin läänissä Gubkan kylässä 14.2.1873. Aleksejevien talonpoikaisperheessä uskonto oli osa jokapäiväistä elämää. Luostarikilvoitus tuli hänelle tutuksi jo lapsuudessa, kun hänen perheensä teki pyhiinvaellusmatkoja Volokolamskin luostariin. Kolmetoistavuotiaana hän muutti Pietariin ja työskenteli veljensä kapakassa. Kolmen vuoden työskentelyn jälkeen hänelle tarjoutui mahdollisuus matkustaa Laatokalle Konevitsan ja Valamon luostareihin. Hän jäi Valamoon ja liittyi sen veljestöön 16-vuotiaana. Myöhemmin hänet vihittiin munkiksi nimellä Iakinf.
Luostarielämä keskeytyi, kun Ivan kutsuttiin suorittamaan asevelvollisuuttaan. Palvelus Venäjän tarkka-ampujana kesti neljä vuotta. Sotaväen jälkeen hän oleskeli muutaman vuoden kotikylässään, kunnes toukokuussa 1901 hän palasi Valamon luostariin.
Venäjän vallankumous ja Suomen valtion itsenäistyminen 1917 sulkivat itärajan ja samalla yhteydet Venäjän kirkon kanssa katkesivat. Petsamon Pyhän Kolminaisuuden luostari siirtyi Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen Tarton rauhan myötä 1920. Luostari tarvitsi uuden johtajan, ja igumeniksi määrättiin vuonna 1921 papiksi vihitty Iakinf.
 |
| Petsamon luostarin johtaja 1921-1931 igumeni Iakinf. |
Seuraavat 10 vuotta Petsamon luostarin johtajana olivat pappismunkki Iakinfille raskaita, ja lokakuussa 1931 hänet vapautettiin tehtävästä hänen omasta pyynnöstään. Hän palasi Valamoon ja hänet vihittiin munkkeuden korkeimpaan asteeseen eli suureen skeemaan, minkä myötä nimeksi tuli skeemaigumeni Johannes.
 |
| Jumalanäidin Kazanilainen ikoni Johannes Valamolaisen keljasta ja pyhittäjälle kuulunut kultainen kaularisti (1797). Valamon luostarin kokoelmat. |
 |
| Skeemaigumeni Johannes ja pappismunkki, myöhemmin arkkipiispa Paavali Uudessa Valamossa. |
Valamon luostarin veljestö joutui jättämään luostarinsa talvisodan myötä marraskuussa 1939. Seuraavana vuonna veljestö muutti Heinävedelle. Uusi koti nimettiin Uudeksi Valamoksi. Skeemaigumeni Johanneksesta tuli luostarin rippi-isä aiemman rippi-isän, Jefremin, kuoleman jälkeen 1948. Isä Johanneksesta tuli myös monen luostarivieraan hengellinen opastaja. Rippilapsissa oli pappeja, maallikoita, emigrantteja, taiteilijoita, nuoria ja vanhoja. Ohjaajavanhus neuvoi ja opasti heitä myös kirjeitse tukeutuen opetuksessaan aina Raamatun ja pyhien isien teksteihin. Opastettaviin lukeutui muun muassa kuvataiteilija Ina Colliander (1905-1985). Skeemaigumeni Johanneksen kirjeet Inalle vuosina 1947-1957 on julkaistu teoksessa Kirjeitä Innalle.
 |
| Pyhittäjä Johannes Valamolainen. Ikonin on maalannut Antti Narmala 2024. Riisan kokoelmat. |
Pyhittäjä (pyhäksi nimetty luostarin asukas) Johannes Valamolainen kuoli rauhallisesti omassa keljassaan 5. kesäkuuta 1958. Hänet liitettiin pyhien joukkoon kanonisaatiojuhlassa kesäkuussa 2019. Hänen muistopäiväänsä vietetään 5. kesäkuuta. Pyhän Johannes Valamolaisen reliikit sijaitsevat Uuden Valamon luostarin kirkossa Heinävedellä.
 |
| Näyttelystä saa poimia itselleen Pyhän Johannes Valamolaisen opetuksia hänen kirjoittamistaan teksteistä. |
Pyhien merkitys
Minulle on joskus sanottu, että ortodoksisen (ja katolisen) kirkon valtava pyhien määrä tuntuu epäjumalien palvomiselta. Kun ei ole kuin yksi Kristus ja yksi Jumala. Mutta nämä osoittavat kommentoijan tietämättömyyden tai halun tahalliseen provosointiin. Ikoneihin kuvatut pyhät henkilöt eivät ole jumalia, vaan nimensä mukaisesti pyhiä henkilöitä, joiden elämäntyötä kunnioitetaan esimerkillisinä. Ortodokseille pyhät henkilöt toimivat esirukoilijoina, mutta mielestäni niiden tulisi muistuttaa kaikille vakaumuksesta riippumatta hyveellistä elämää, eli eettisesti ja moraalisesti arvokasta tapaa elää tässä maailmassa. Tehden ja toivoen hyvää.
Kaikista ihmisistä ei tule - eikä tarvitse tulla - pyhiä, mutta pyhät ihmiset ovat yhtä totta kuin hyvät ihmiset. Kunnioittamisen aste on vain korkeampi ja kirkollinen. Minun on vaikea kuvitella, miksi kukaan ei kunnioittaisi ihmisiä, joiden toiminta ja päämäärät ovat hyviä, oli lähtökohta sitten kristillinen tai yleisinhimillinen.
Viime vuonna menehtynyt ystäväni oli hyvä ihminen. Ei täydellinen, mutta päämäärissään, tarkoitusperissään ja toimissaan hyvä ihminen. Joka säteili hyvää ympärilleen. Kunnioittamalla hänen muistoaan, muistelemalla häntä, hän ja hänen hyvyytensä pysyy minulle elossa. Hänen hyvyytensä pysyy valitettavasti elossa vain sen aikaa, kun on elossa ihmisiä, jotka muistavat kyseisen henkilön henkilökohtaisesti. Tällainen muistiketju kestää yleensä vain noin 3 sukupolvea. Pyhiä ihmisiä tarvitaan mielestäni siksi, että hyvyys säilyy pyhyyden avulla pidempään, sukupolvelta toiselle, kun kulttuuri kantaa ja vie asioita eteenpäin.
 |
| Pyhät Johannes Sonkajanrantalainen ja Johannes Valamolainen. Ikonin on maalannut metropoliitta Arseni 2022. Kuopion ortodoksinen seurakunta. |
Useammilla ihmisillä on luontainen tarve säilyttää kulttuuria, luoda juuria ja pysyvyyttä, löytää historian kautta jatkuvuutta myös omalle olemassaololleen. Tästä kertoo esimerkiksi valtava sukututkimuksen kasvun innostus. Kaikkia ei tällainen kiinnosta, ja jokaisen sallittakoon elää elämänsä hetki kerrallaan. Mutta ihmisyyttä ei mielestäni ole ilman kulttuurien jatkuvuutta, oli se sitten kristillistä, kansallista, alueellista, kirjallista, taiteellista tai suullista. Kaikkien ei tarvitse tehdä töitä kulttuurin jatkuvuuden eteen, mutta minä olen tehnyt tietoisen valinnan vahvistaakseni itse taidehistoriallista kulttuuria ja sen jatkuvuutta opiskelemalla alaa. Suomen ortodoksinen kirkko on puolestaan vahvistanut omaa kulttuuriaan liittämällä pyhät Johannekset kunnioitettujen joukkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti