sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Unelmien kuteita

Sattuma ohjaa usein positiivisesti ja yllättäen. Jyväskylän Taiteilijaseuran näyttelyn jälkeen päätin ohimennen piipahtaa iltapäivällä vielä Suomen käsityön museossa, koska taskussa sattui olemaan Museokortti. On muuten paras kortti vingutteluun. Muistan nähneeni mainoksen Käsityön museossa olevista teatteripuvuista ja ajattelin vain nopeasti käydä vilkaisemassa näyttelyn läpi.
Portaat johtivat paksuilla punaisilla samettiverhoilla koristeltuun oviaukkoon, jonka takaa näkyi värikkäitä asuja. Jo ensimmäisen puvun kohdalla huomasin, että tämä taitaa sittenkin olla mielenkiintoisempi näyttely kuin etukäteen kuvittelin. Upeat puvut toki kiinnostavat ulkonäkönsä vuoksi, mutta kun aloin lukea infolappuja, ketkä kaikki asuja ovat käyttäneet tiesin, että tulen viettämään näyttelyssä enemmän aikaa kuin aluksi aioin.
Kuningatar Elisabet: Emmi Jurkka (1975), Vappu Jurkka (1993). Friedrich von Schillerin näytelmä Kaksi kuningatarta.
Ella Eronen, Aku Korhonen, Jussi Jurkka, Eeva-Kaarina Volanen, Tauno Palo ja Ansa Ikonen...! Nimet, jotka vetävät minua puoleensa kuin hunaja mehiläisiä. Taiteentuntijan puolella intoilin Joel Rinteen löytämisestä. Olen lapsesta saakka rakastanut 1940-50-lukujen kotimaisia elokuvia. Sitä kautta olen hurahtanut myös näihin edesmenneisiin näyttelijöihin. Yksi on kuitenkin aina ollut ylitse muiden. Emmi Jurkan käyttämän kuningatar Elisabet-mekon takana näkyi syvän sininen, miltei musta, pussihihainen miesten paita. Kun kumarruin lukemaan lappua, suustani pääsi pieni riemunkiljahdus ja hymy nousi korviin. Kropassa kihelmöi ja olo oli hassu.
Hamlet: Martti Katajisto (1957).  William Shakespearen näytelmä Hamlet. Pukusuunnittelu: Beatrice Dawson, Lontoo. Toteutus: Oili Soinisen ja Ahti Yrjölän johdolla.
Paitaa käytti Suomen Kansallisteatterin lavalla Hamletin roolissaan vuonna 1957 Martti Katajisto! ♥ Tässä lähestyttiin jo pyhäinjäännöstä. Ihastuin Katajistoon ensimmäisen kerran hänen esittäessään prinssi Florestania vuoden 1949 Prinsessa Ruususessa. Toinen "kaunis rooli" oli luutnantti Carl-Magnus Schildt Katarina kauniissa leskessä (1950).

Elokuvat jäävät elämään, mutta hetket teatterin lavalla himmenevät tavalla tai toisella. Näytelmät tehdään sitä katsomaan tulevalle yleisölle, ja siinä on aina vuorovaikutukseltaan jotain enemmän kuin valkokankaalta (tai televisiosta) katsotussa elokuvassa. En voi koskaan tavoittaa sitä mennyttä tunnelmaa, mutta Unelmien kuteita -näyttelyssä tuntui kuin nuo edesmenneet näyttelijät olisivat olleet tilassa läsnä. Tämän lähemmäs heitä en voisi päästä.
Romeo: Jouko Turkka, Seinäjoen kaupunginteatteri, 1968. Pukusuunnittelu: Toppo Nousiainen. Julia: Tea Ista, Suomen Kansallisteatteri, 1961. Pukusuunnittelu: Oili Soininen.
Unelmien kuteita -näyttely kertoo nimenomaan näyttämöpukujen historiasta. Puvut ovat paitsi osa näytelmien kokonaisestetiikkaa, ne määrittelevät mm. aikaa ja tilaa ja kertovat esityksen sisäisestä maailmasta. Näyttelijälle puku on työväline. Kiertonäyttelyn on luonut Teatterimuseo ja se sisältää epookkipukuja Teatterimuseon kokoelmista 1800-luvun lopusta aina 2000-luvulle. Jokainen aika luo oman tulkintansa historiallisista aikakausista, ja siksi esimerkiksi 1950-luvulla tehty renessanssipuku näyttää erilaiselta kuin 1990-luvulla tehty renessanssipuku. Kauneusihanteet vaikuttavat pukujen muotoihin ja koristeisiin. Kuitenkin jokaiset asut ovat pukusuunnittelijoiden ja -valmistajien taidonnäytteitä. Jokaiseen pukuun kietoutuu myös tekijänoikeudet, sillä luovan työn tuloksia ovat nämäkin, siinä missä perinteinenkin taide.
Verch & Flothow firman katalogi.
Epookkipukuja toteutettiin teatterin omassa puvustossa, mutta toisaalta saatettiin hankkia myös valmiita pukuja. Keski-Europassa toimi näyttämöpukuihin ja tarpeistoon erikoistuneita firmoja, joiden myyntikatalogin avulla sai tilata tarvittavia pukuja ja varusteita. Yksi merkittävimmistä firmoista oli vuonna 1879 perustettu saksalainen Verch & Flothow. Sillä oli sivuliikkeitä Lontoossa, Tukholmassa ja Kööpenhaminassa. Firma lopetti toimintansa 1953 jouduttuaan vararikkoon.
Anna Bolena: Riikka Hakola, Gaetano Donizettin ooppera Anna Bolena, Suomen Kansallisooppera, 1998. Pukusuunnittelu: Anna Kontek. Pukujen toteutus: Erika Turusen johdolla. Henrik VIII: Teuvo Puro, Maxwell Andersonin näytelmä Päivä tuhannesta, Suomen Kansallisteatteri, 1951. Pukusuunnittelu: Rolf Stegars. Pukujen toteutus: Oili Soinisen johdolla.
Saatavilla olevat materiaalit ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, minkälaisia pukuja on suunniteltu ja puvustoissa toteutettu. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmenillä teatterinjohtajat toivat ulkomaanmatkoiltaan erilaisia kankaita ja muita tarvikkeita. Kun materiaaleja ei sota-aikoina ollut mahdollista ostaa, hyödynnettiin varaston vanhoja pukuja ja kankaita. Pienemmillä teattereilla ei välttämättä ole ollut tiloja, tekijöitä, vanhaa varastoa eikä rahaa hankintoja varten. Kun rahaa ei ole ollut, tai kun on haluttu tehdä visuaalisia kokeiluja, on kaikissa teattereissa tehty pukuja ja asusteita  kekseliäästi saatavilla olevista materiaaleista, kuten armeijan vanhoista univormuista, vanhoista täkeistä tai verhoista.
Antonio Salieri: Jussi Jurkka, Peter Shafferin näytelmässä Amadeus, Suomen Kansallisteatteri, 1981. Pukusuunnittelu: Anneli Qveflander. Pukujen toteutus: Terttu Pykälän johdolla.
Puvuille asetetaan suuria vaatimuksia; niiden tulee kestää rajua käyttöä ja huoltoa mahdollisesti jopa vuosikausia. Teatteritalojen omistamia epookkipukuja kierrätettiin jopa vuosikymmenien ajan eri teoksissa, mutta myös samassa teoksessa sen tullessa jälleen ohjelmistoon. Eri aikoina pukua saattoivat käyttää eri näyttelijät, joten vanhoja pukuja muokattiin uusille esiintyjille sopiviksi. Tämän takia materiaalien ja valmistustyön tulee olla korkealaatuista.
Muistan lukeneeni useammasta elämäkerrasta, että näyttelijöiden oli ostettava omat näyttämöasunsa itse. Tämä oli etenkin aloitteleville näyttelijöille kova velvoite. Velaksi tuntui elävän moni, että sai (haave)uransa alkuun. En tosin tiennyt, että taloudellinen vastuu jaettiin siten, että teatterille kuuluivat epookkipukujen eli ”kostyymien” ja fantasiapukujen tai muiden erikoisina pidettyjen asujen hankinta. Näyttelijän vastuulla olivat pääasiassa oman aikakauden vaatetus ja asusteet. Tämä käytäntö jatkui pitkään 1900-luvulle saakka, sillä vasta vuonna 1975 esiintyjien työsopimuksista poistuivat viimeisetkin pukuvelvoitteet.

Näyttely on minunlaiselleni entisaikojen ihailijalle lumoava. Upeiden pukujen lisäksi näyttelyyn on tuotu pieni kurkistuskaappi, jonka vetolaatikot ovat täynnä todellisia aarteita:
Ella Erosen (1900-1987) strassikaulakoru sekä Anna Bolena-oopperassa käytetty kaulakoru, Suomen Kansallisooppera, 1998. Koruntekijä: Marja-Leena Salmela.
Ansa Ikosen (1913-1989) Filmstar-mascara ja piippaussakset.
Eeva-Kaarina Volasen (1921-1999) kenkä, Suomen Kansallisteatteri. Volanen oli pienijalkainen, kengänkoko 35.
Ella Erosen kengät näytelmästä Hupsu kreivitär, Suomen Kansallisteatteri, 1981.
Puinen pistooli, Lahden Työväen Teatteri 1920-1930. Tauno Palon Rosvo Roope-elokuvassa (1949) käyttämä pistooli.
Ida Aalbergin roolikuva 1880-lvun lopulta, kuva: Atelier Apollo. Ida Aalberg, kuva: Daniel Nyblin.

Näyttelyn kuraattori, Teatterimuseon projektityöntekijä Joanna Weckman, nostaa Unelmien kuteita-näyttelyn aarteeksi Suomen ensimmäisen suuren näyttämödiivan Ida Aalbergin pariisilaiskorsetin. Korsetti kertoo myös epookkipukujen muodosta ja vartalon muokkaamisesta.
Ida Aalbergin (1857-1915) käyttämä korsetti 1800-luvunlopulta.
Alexander Federlyn piirros: Ida Aalbergin pukuhuone Arkadia-teatterissa vuonna 1902.
"Arkadian puvustosta johti kapea käytävä naisten kahteen suurehkoon yhteiseen pukuhuoneeseen. Näiden edessä pimeän käytävän vasemmalla puolella oli pienen pieni kammio, jonka keskellä oli vähäpätöinen pöytä ja siinä kooltaan mitätön peili. 
Sen ääressä suuri Ida vierailijana ollessaan valmisti näyttämönaamionsa: 
kasvoissa mitä vaalein pohjaväri, niukalti poskipunaa, silmissä tumma varjostus
ja huulissa niiden muotoa noudattava kirkas puna [...].
Samanlainen oli hänen ulkoinen naamioituksensa, 
samanlainen myös kampaus, johon riitti aina oma tukka ilman tekopalmikoita ja kiharoita. Naamioitus oli kokonaan sielullis-henkisen antaumisen ja ilmaisukyvyn varassa. 
Näin hän esiintyi viimeisten viidentoista vuoden aikana. 
Hänen uransa alkupuoliskolla otetuista kuvista huomaa kyllä erilaisiakin keinoja käytetyn. 
Peilin vieressä oleva kokoonkääritty korsetti oli kai jäännös 80- ja 90-luvuilta, 
sillä kalanluilla pönkitettynä ei Ida Aalbergin jäntevän joustavaa vartaloa enää nähty."
- Elli Tompuri (1952): Etu-, taka- ja syrjähyppyjä. Muistelmia Arkadiasta Kansalliseen. -

Markiisitar: Eeva-Kaarina Volanen, Pierre de Marivaux'n näytelmä Harhatunteet, Suomen Kansallisteatteri, 1977. Pukusuunnittelu: Liisi Tandefelt. Pukujen toteutus: Terttu Pykälän johdolla.
Näyttelyssä on taikaa. Jotakin sellaista jännittävää kipinää, joka palauttaa nuo kotimaisen teatteritaiteen mestarit ja mestarittaret lähemmäs katsojaa. Pukuja tekisi mieli koskettaa, että olisi osa jotain mennyttä. Näyttelyn pukuja ei saa koskea, mutta toiseen kerroseen on luotu nurkkaus, jossa halukkaat voivat ihan oikeasti kokeilla ja sovittaa aitoja teatteripukuja Teatterimuseon käyttökokoelmasta ja Jyväskylän kaupunginteatterin kokoelmista. Tämä liittyy näyttelyn oheisohjelmaan, jossa sovittamalla asuja ja osallistumalla Instagram-kilpailuun, voi voittaa itselleen 50 euron arvoisen lahjakortin Suomen käsityön museon museokauppaan.
Historian havinaa, suurten näyttelijöiden henkeä ja kauniita pukuja. Tämän inspiroimana voitte olla varmoja, että joulukuisen Helsinki-reissun matkaohjelmaan lisätään myös vierailu Teatterimuseoon. Miten en ole tästäkään tiennyt ennen kyseistä näyttelyä! Odotan vähintään samanlaisia kutkuttavia kohtaamisia "pyhäinjäännösten" äärelle. ;)
Rokokoo-takki 1800-1900-lukujen vaihteesta, Suomen Kansallisteatteri. Takkia on käyttänyt mm. Tauno Palo Paroni del Chedron roolissaan näytelmässä Viuhka (1935). Puvun toteutus: Todennäköisesti Verch & Flothow-tuotantoa.
Unelmien kuteita Suomen käsityön museossa 4.12.2016 saakka.
Teatterimuseon luomaan näyttelyyn voi tutustua myös ääniopastuksella tai verkkojulkaisussa.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Veden voimasta

Kansallismaiseman lisäksi Kolille veti Luontokeskus Ukossa oleva Vedelle-näyttely. Kokonaisuus koostui Tuula Haran valokuvista sekä Merja Pitkäsen veistoksista. Ennen kuin mennään pidemmälle paljastettakoon, että Tuula Hara on toiminut aikoinaan ohjaajanani kuva-artesaanin tutkinnossa. Tämän vuoksi tuntuu hieman oudolta kommentoida Haran teoksia, joka parin vuoden ajan kommentoi minun tekemisiäni. Kun nyt kuitenkin ollaan astuttu sen opettaja - opiskelija-lokerikon ulkopuolelle, osaan (pyrin) katsomaan teoksia kuin kenen tahansa töitä.
En ollut vieraillut Luontokeskuksessa aiemmin. Katutasossa oleva näyttelytila oli pienehkö, mutta teoksia oli tilaan nähden sopivassa suhteessa. Aluksi huomasin hieman miettiväni suhtautumista näyttely-ympärisöön: luontokeskus ei ole sama asia kuin taidemuseo. Ukon oma Katse kansallismaisemaan-näyttely kertoo luonnosta ja Kolista opettavaisesta näkökulmasta. Taiteen syvin olemus enää harvemmin on opettaa, sitä tulkitaan. Meni siis hetki ennen kuin osasin vapauttaa ajatukset näyttely-ympäristöstä.
Tuula Haran valokuvia ja Merja Pitkäsen veistoksia. Etualalla Merja Pitkäsen: Helmi, n. 160 litraa, 2016, kierrätyslasi.
Vedelle-näyttely kuitenkin käsittelee monipuolisesti sen ulottuvuuksia, joten kokonaisuus soljuu sujuvasti luontonäyttelyn ja taidenäyttelyn välimaastossa. Vesi tuntui toisaalta laajuudessaan myös vähän yllätyksettömältä ja itsestäänselvältä aiheelta. Yllätyksettömällä tarkoitan sitä, että elämän peruselementtejä ja -tunteita on kuvattu taiteen historiassa niin paljon, että on hankala saada kaivettua niistä esiin mitään uutta. Naiset kertovatkin "elämän riippuvan vedestä ja olevan arkipäivää." Pitkäsellä oli teoksissaan kantaaottavampi ote, kun taas Hara oli selvästi taiteellisempi.
Merja Pitkänen: yksityiskohta teoksesta Helmi, n. 160 litraa.
Näyttelytilan keskellä katse hakeutuu valtavaan kierrätyslasista silikonilla koottuun palloon. Helmi, n. 160 litraa kertoo pitävänsä sisällään sen määrän vettä, mitä suomalainen kuluttaa keskimäärin päivässä. Katsojan eteen oli tuotu vertauskuvallisesti nähtäväksi se määrä vettä, jota me länsimaalaiset ihmiset tuhlailemme(?) pääasiassa peseytymiseen ja puhdistamiseen. Valo heijastui helmen pinnalta kauniisti, samoin kuin lattialle kertautuva varjokuva. Toteutus oli onnistunut. Lopputulos oli saatu näyttämään juuri siltä, kuin lattiaa kohti hieman painautuva valtava pisara poksahtasi hetkellä minä hyvänsä. Vesi on elämän peruselementti, mutta harvoin sitä tulee arjessaan miettineeksi, että länsimaat ovat tietyllä tavalla padonneet vesikuplansa (arvokkaan helmen) itselleen, kun toisaalla kärsitään jo pelkän juomaveden puutteesta. Mitä tapahtuisi, jos kuplan poksauttaisi rikki?
Merja Pitkänen: Malja, 2016, kierrätyslasi, Saappaat, 2015, kierrätyslasi.
Pitkänen ei mielestäni kaikissa teoksissaan yltänyt samalle tasolle Helmen kanssa. Pienemmät lasiteokset, Malja ja Saappaat, jättivät kylmäksi. Näissä oli sitä turvallista itsestäänselvyyttä, joiden kautta en saanut juurikaan synnytettyä tulkintoja, joita olisi jaksanut kuljettaa eteenpäin. Sen sijaan Nälkä sai vaikuttumaan.
Merja Pitkänen: Nälkä, 2013, pronssi ja alumiini.
Ensivilkaisulla kiviltä näyttävät suurikokoiset murikat osoittautuivat perunoiksi. Vesi antaa elämän, synnyttää ja kasvattaa. Vesi on olennainen osa myös ruoantuotantoa ja peruna meille suomalaisille hyvinkin tuttu. Nälän rinnastaminen perunoihin herätti ajatuksia, sillä ne ovat monelle arkista perusruokaa. Perunan vedenkulutus on pienempi kuin pastan ja riisin, mutta Pitkänen on kuvannut perunat raskaina ja painavina. Nälkä on edelleen maailmaa painava taakka, josta teos muistutti hiljaisuudessaan ja liikkumattomuudessaan. Pronssisina ja alumiinisina aloin kuljettaa Pitkäsen perunoiden ajatusta myös hautakiviin. Helmi ja Nälkä olivat ehdottomasti Pitkäsen vaikuttavimmat teokset.
Tuula Hara: Kylmänmyllynlähde, Jämijärvi, Suomi, 12.7.2011, valokuva/fotosec.
Siinä missä Pitkänen rinnasti veden ihmisen toimintaan, Hara leikki valokuvillaan veden olomuodoilla ja sen ilmenemisessä luonnossa. Tiukoilla rajauksilla valokuvat veden muuntautumiskyvystä saivat aikaan abstraktin vaikutelman. Kylmänmyllynlähteessä kimaltavan veden liike oli pysäytetty, mutta kuvasta välittyi siitä huolimatta liikettä, katseen liukuessa valojuovan muodolta toiselle.
Tuula Hara: Trollvatnet, Andoya, Norja, 12.11.2011, valokuva.
Haran valokuvissa oli pelkkää kauneutta, mikä oli hyvä kontrasti Pitkäsen teoksille. Kuvataiteilijan luonne näkyy, sillä lähes kaikissa kuvissa oli jotain maalauksellista. Kaikissa kuvissa oli myös jotain tuttua. Haran katsantokulmassa on jotain minkä tunnen myös omassa tekemisessäni. Tavan katsoa asioita hyvinkin läheltä ja etsiä sitä kautta jotain uutta. Toiselta kyseisen oppilaitoksen opettajaltani, valokuvaaja Olli Lähdesmäeltä, opin saman: halun tutkia ja etsiä uutta. Lähdesmäen oppien myötä olen uskaltautunut heittäytymään mm. kirkon lattialle selälleen hakiessani haluamaani kuvakulmaa. Molemmat mestarit ovat opettaneet kisällilleen paljon. Kuvataiteen ja valokuvan yhteiselo kulkee vahvasti mukana minussakin.
Tuula Hara: Norjan meri, Andoya, Ruotsi, 8.4.2011,valokuva/fotosec.
Pieni, neliönmuotoinen sarja vedestä oli mielenkiintoisin. Puhutteleva oli esimerkiksi kuva, jossa ei ole vettä lainkaan, mutta katse näkee veden jättämät jäljet. Kallio on hioutunut pyöreäksi ja vesi on kaivertanut siihen voimallaan koloja. Vuosituhansien aikana. Oma olemassaolo tuntui kuvan ääressä mitättömältä. Vesi on, mutta minä olen täällä vain käymässä. Toisaalta kallion pinnassa on jotain inhimillistä, pehmeitä muotoja kuin ihmisvartalossa.
Tuula Hara: Strokkur Geysir, Islanti, 12.5.2010, valokuva/fotosec.
Omaksi suosikikseni Haran kuvista nousi voimakkaalla turkoosilla maustettu vesikuva. Ensin ajattelin, että otokseen on kuvattu jäätynyttä vettä, mutta nimi paljasti kyseessä olevan geysirin. Tässä oli samaa juuri oikean hetken jännitettä kuin Merja Pitkäsen Helmessä. Kuva koukuttaa katsomaan, sillä sen eteen jää kuin odottamaan veden purkautumista. Värien liukuminen kuvassa on myös kaunis.

Pienehköön tilaan oli saatu sopimaan hyvä vuoropuhelu veden ominaisuuksista, mahdollisuuksista ja voimasta. Tuula Hara sanoi lehtihaastattelussa, että "vesi on vaativa elementti, jonka kuvaaminen vaatii aikaa ja sinnikkyyttä." (Karjalainen 1.9.2016) Totta. Vesi ei ole koskaan täysin samanlainen, joten toistuvatkaan tilanteet sen vangitsemiseksi eivät ole identtisiä. Näyttely säilytti mukavan kontrastin. Ilman toisiaan, taiteilijoiden teokset olisivat kenties jääneet puolitiehen Luontokeskuksen ympäristössä. Haran teokset olisivat olleet "vain" kauniita kuvia ja Pitkäsen veistokset "vain" kommentteja veden kulutuksesta ja sen vaikutuksista. Teoksissa oli yhtymäkohtia toisiinsa, ja välillä näytti siltä kuin Pitkäsen raskaat Nälkä-teoksen perunat olisivat pudonneet Haran kuvien rantakallioilta. Alkuepäröinnin jälkeen Ukon näyttelytila oli toimiva kohtaaminen Vedelle. Oodi elämän antajalle.

Vedelle-näyttely Kolilla, Luontokeskus Ukossa 27.11.2016 saakka.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Kolin kaunis harmaa

Edellisen jännityspostauksen jälkeen voidaan rentoutua hetki luonnossa. Viime viikonloppuna vierailin kansallismaisemassa. Ei sen tuijotteluun kyllästy varmaan koskaan. Sää oli hieman ankea ja harmaa, mutta itse asiassa olin iloinen, että kuviin tarttui jotain ihan muuta kuin sitä perinteistä ruska-Kolia tai kesävihreyttä. Lähes näkymättömiä lumihiutaleita, siellä täällä ohuita valkoisia peittoja kostean maan reunamilla. Mikä parasta: metsistä nousi upea usva!
Eletään marraskuuta
on lähes harmaata
maassa vivahde valkoista
vesipisarat veden väreissä
pimeä musta kaiken yllä

Ihme ja kumma kyllä
sillä tämänkin ajan voi elää
nukkua, levätä, voimia kerätä
ja pienellä kävelyllä
uskoa itseensä valaa
kun kuulee, kun näkee
että se hyvää tekee
luonnolle ja ihmiselle itselleen
viilentää, hidastaa, vauhtia vähentää
antaa alitajunnan toimia
puiden vihreiden silmujen saada voimia
tulevan kevään valoon herätä
lämpöön huumautua
kesään kukkansa avata
elämään räjähtää

- arkkipiispa Leo: Metsätähti ja mies joka metsään lähti -

Musta marraskuukin näyttää kivemmalta tällaisesta perspektiivistä.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Kun taide saa itkemään

Mietin pitkään miten ottaisin asian esille. Vai jättäisinkö kertomatta. Kuopion taidemuseossa oli kuitenkin niin vaikuttava kohtaaminen Timo Kokon teoksen äärellä, että halusin käsitellä sitä Hurmioituneen puolella hieman enemmän.

Aiheessa on kuitenkin palattava Hurmioituneen syntyhistoriaan, josta voi lukaista enemmän täältä. Lyhykäisyydessään nimi viittaa Anna Kortelaisen esitelmään (2008) Stendhalin syndroomasta, jota hän käsitteli laajemmin teoksessaan Hurmio: oireet, hoito, ennaltaehkäisy. "Ennen kaikkea se [Hurmio-kirja] on ylistyslaulu innostumiselle, syttymiselle ja oikein kunnolla tarttuvalle elämänilolle." 
Kun aloin taiteen äärellä tuntea aikoinaan pieniä hurmioitumisen pilkahduksia, jäin saman tien koukkuun. Halusin lisää taide-elämyksiä, jotta saavuttaisin sen tunnetilan uudelleen ja uudelleen. Stendhalin syndroomassa elämys on hyvin fyysinen ja voimakas, mutta en kokenut saavuttaneeni hurmioitumisen lakipistettä. Enkä tiedä olenko saavuttanut sitä vieläkään, tai tulenko koskaan saavuttamaan. Tunteen metsästys on kuitenkin jännittävää. Et voi pakottaa tunteitasi taiteen äärellä. Et voi koskaan tietää milloin ja mikä teos hurmioitumisen laukaisee. 

Stendhalin syndroomaan ja hurmioitumiseen kietoutuu mielestäni myös ajatus katharsiksesta. "Katharsis (kreik. puhdistuminen) on äkkinäinen tunnetila tai kliimaksi, joka johtaa elämänhalun uudistumiseen, palautumiseen tai voimistumiseen." Antiikin Kreikassa katharsis yhdistettiin tragediarunoudessa negatiivisten(?) tunteiden (kuten pelon) puhdistumiseen tragedian avulla. Katharsikseen liittyy siis nautinto, joka ansaitaan ikävien tunteiden kautta saavutettavalla hyvänolon tunteella.

En koskaan osannut kuvitella, että itse kokisin hyvää oloa taiteen äärellä ikävien tunteiden kautta. Haen elämäniloa ja innostumista, mistä Kortelainenkin kertoi. Kuopion taidemuseon näyttelyssä Timo Kokon Momentary Appearance-installaatio oli nimetty Katharsikseksi. Kirjoitin Taiteentuntijan puolella seuraavaa: 
"Tila on pimeä. Ainut valonlähde on näyttelytilan toiselta puolelta kajastava valo ja Kokon installaation eri osien hehku. Kun astuu muovilla vuorattuun katokseen, alkaa sataa. Muovikattoon ropisee vettä, joka hehkuu UV-valossa sinisenä. Valuva vesi muodostaa kattoon kuin lehtiruoteen tai puun oksiston. Seison sateessa, kastumatta, tila on minun."

Vesisateessa on minulle jotain hyvin henkilökohtaista. Seisoessani yksin hohtavan ja ropisevan katoksen alla, tilakokemus oli kaunis. Mielessäni pyöri kuitenkin Kokon teokseen liittämä teksti: "Kun täristiin siinä kylmässä sateessa ja kokeiltiin kumpi kestää pidempään, hymyissä suin lähetit minulle: That umbrella, it comforts you, forever, if you just let it.
Timo Kokko: yksi osa installaatiosta Momentary Appearance - Katharsis, 2016.
Minun muistoni vesisade on lämmin, mutta Kokon teksti liitti omaan hyvänolon muistooni fyysisen menettämisen pelon. Ja sade ropisi kattoon. Tunteiden ristiriita oli niin voimakas, että tunsin palan nousevan kurkkuuni. Pelästyin reaktiotani ja siirryin tilasta toiseen. En kai nyt voi tässä keskellä näyttelytilaa ruveta itkemään! Hoidin näyttelykierroksen tyylikkäästi loppuun ja ehdin bussiin. Hiljaisessa bussissa istuessa maisemat olivat illan myötä muuttuneet jo mustiksi, enkä päässyt ajatuksiani karkuun. Kokon Katharsis ei ollut kadonnut. Kyynelistä ei meinannut tulla loppua, vaikka yritin kuivata niitä epätoivoisesti kaulahuivini reunaan, etteivät kanssamatkustajat olisi pitäneet ihan tärähtäneenä....

Teos oli nimensä veroinen. 
Puhdistuin ikävän tunneryöpyn kautta hyvänolon tunteeseen,
 joka oli todella voimakas. 
Us-ko-ma-ton kokemus. Joka jätti jälkensä.

Ps. Seitsemän jättiläisen teokset koettavissa Kuopion taidemuseossa 28.1.2017 saakka.