Unelmien kuteita

Sattuma ohjaa usein positiivisesti ja yllättäen. Jyväskylän Taiteilijaseuran näyttelyn jälkeen päätin ohimennen piipahtaa iltapäivällä vielä Suomen käsityön museossa, koska taskussa sattui olemaan Museokortti. On muuten paras kortti vingutteluun. Muistan nähneeni mainoksen Käsityön museossa olevista teatteripuvuista ja ajattelin vain nopeasti käydä vilkaisemassa näyttelyn läpi.

Portaat johtivat paksuilla punaisilla samettiverhoilla koristeltuun oviaukkoon, jonka takaa näkyi värikkäitä asuja. Jo ensimmäisen puvun kohdalla huomasin, että tämä taitaa sittenkin olla mielenkiintoisempi näyttely kuin etukäteen kuvittelin. Upeat puvut toki kiinnostavat ulkonäkönsä vuoksi, mutta kun aloin lukea infolappuja, ketkä kaikki asuja ovat käyttäneet tiesin, että tulen viettämään näyttelyssä enemmän aikaa kuin aluksi aioin.

Kuningatar Elisabet: Emmi Jurkka (1975), Vappu Jurkka (1993). Friedrich von Schillerin näytelmä Kaksi kuningatarta.

Ella Eronen, Aku Korhonen, Jussi Jurkka, Eeva-Kaarina Volanen, Tauno Palo ja Ansa Ikonen...! Nimet, jotka vetävät minua puoleensa kuin hunaja mehiläisiä. Taiteentuntijan puolella intoilin Joel Rinteen löytämisestä. Olen lapsesta saakka rakastanut 1940-50-lukujen kotimaisia elokuvia. Sitä kautta olen hurahtanut myös näihin edesmenneisiin näyttelijöihin. Yksi on kuitenkin aina ollut ylitse muiden. Emmi Jurkan käyttämän kuningatar Elisabet-mekon takana näkyi syvän sininen, miltei musta, pussihihainen miesten paita. Kun kumarruin lukemaan lappua, suustani pääsi pieni riemunkiljahdus ja hymy nousi korviin. Kropassa kihelmöi ja olo oli hassu.

Hamlet: Martti Katajisto (1957).  William Shakespearen näytelmä Hamlet. Pukusuunnittelu: Beatrice Dawson, Lontoo. Toteutus: Oili Soinisen ja Ahti Yrjölän johdolla.

Paitaa käytti Suomen Kansallisteatterin lavalla Hamletin roolissaan vuonna 1957 Martti Katajisto! ♥ Tässä lähestyttiin jo pyhäinjäännöstä. Ihastuin Katajistoon ensimmäisen kerran hänen esittäessään prinssi Florestania vuoden 1949 Prinsessa Ruususessa. Toinen "kaunis rooli" oli luutnantti Carl-Magnus Schildt Katarina kauniissa leskessä (1950).

Elokuvat jäävät elämään, mutta hetket teatterin lavalla himmenevät tavalla tai toisella. Näytelmät tehdään sitä katsomaan tulevalle yleisölle, ja siinä on aina vuorovaikutukseltaan jotain enemmän kuin valkokankaalta (tai televisiosta) katsotussa elokuvassa. En voi koskaan tavoittaa sitä mennyttä tunnelmaa, mutta Unelmien kuteita -näyttelyssä tuntui kuin nuo edesmenneet näyttelijät olisivat olleet tilassa läsnä. Tämän lähemmäs heitä en voisi päästä.

Romeo: Jouko Turkka, Seinäjoen kaupunginteatteri, 1968. Pukusuunnittelu: Toppo Nousiainen. Julia: Tea Ista, Suomen Kansallisteatteri, 1961. Pukusuunnittelu: Oili Soininen.

Unelmien kuteita -näyttely kertoo nimenomaan näyttämöpukujen historiasta. Puvut ovat paitsi osa näytelmien kokonaisestetiikkaa, ne määrittelevät mm. aikaa ja tilaa ja kertovat esityksen sisäisestä maailmasta. Näyttelijälle puku on työväline. Kiertonäyttelyn on luonut Teatterimuseo ja se sisältää epookkipukuja Teatterimuseon kokoelmista 1800-luvun lopusta aina 2000-luvulle. Jokainen aika luo oman tulkintansa historiallisista aikakausista, ja siksi esimerkiksi 1950-luvulla tehty renessanssipuku näyttää erilaiselta kuin 1990-luvulla tehty renessanssipuku. Kauneusihanteet vaikuttavat pukujen muotoihin ja koristeisiin. Kuitenkin jokaiset asut ovat pukusuunnittelijoiden ja -valmistajien taidonnäytteitä. Jokaiseen pukuun kietoutuu myös tekijänoikeudet, sillä luovan työn tuloksia ovat nämäkin, siinä missä perinteinenkin taide.

Verch & Flothow firman katalogi.

Epookkipukuja toteutettiin teatterin omassa puvustossa, mutta toisaalta saatettiin hankkia myös valmiita pukuja. Keski-Europassa toimi näyttämöpukuihin ja tarpeistoon erikoistuneita firmoja, joiden myyntikatalogin avulla sai tilata tarvittavia pukuja ja varusteita. Yksi merkittävimmistä firmoista oli vuonna 1879 perustettu saksalainen Verch & Flothow. Sillä oli sivuliikkeitä Lontoossa, Tukholmassa ja Kööpenhaminassa. Firma lopetti toimintansa 1953 jouduttuaan vararikkoon.

Anna Bolena: Riikka Hakola, Gaetano Donizettin ooppera Anna Bolena, Suomen Kansallisooppera, 1998. Pukusuunnittelu: Anna Kontek. Pukujen toteutus: Erika Turusen johdolla. Henrik VIII: Teuvo Puro, Maxwell Andersonin näytelmä Päivä tuhannesta, Suomen Kansallisteatteri, 1951. Pukusuunnittelu: Rolf Stegars. Pukujen toteutus: Oili Soinisen johdolla.

Saatavilla olevat materiaalit ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, minkälaisia pukuja on suunniteltu ja puvustoissa toteutettu. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmenillä teatterinjohtajat toivat ulkomaanmatkoiltaan erilaisia kankaita ja muita tarvikkeita. Kun materiaaleja ei sota-aikoina ollut mahdollista ostaa, hyödynnettiin varaston vanhoja pukuja ja kankaita. Pienemmillä teattereilla ei välttämättä ole ollut tiloja, tekijöitä, vanhaa varastoa eikä rahaa hankintoja varten. Kun rahaa ei ole ollut, tai kun on haluttu tehdä visuaalisia kokeiluja, on kaikissa teattereissa tehty pukuja ja asusteita  kekseliäästi saatavilla olevista materiaaleista, kuten armeijan vanhoista univormuista, vanhoista täkeistä tai verhoista.

Antonio Salieri: Jussi Jurkka, Peter Shafferin näytelmässä Amadeus, Suomen Kansallisteatteri, 1981. Pukusuunnittelu: Anneli Qveflander. Pukujen toteutus: Terttu Pykälän johdolla.

Puvuille asetetaan suuria vaatimuksia; niiden tulee kestää rajua käyttöä ja huoltoa mahdollisesti jopa vuosikausia. Teatteritalojen omistamia epookkipukuja kierrätettiin jopa vuosikymmenien ajan eri teoksissa, mutta myös samassa teoksessa sen tullessa jälleen ohjelmistoon. Eri aikoina pukua saattoivat käyttää eri näyttelijät, joten vanhoja pukuja muokattiin uusille esiintyjille sopiviksi. Tämän takia materiaalien ja valmistustyön tulee olla korkealaatuista.

Muistan lukeneeni useammasta elämäkerrasta, että näyttelijöiden oli ostettava omat näyttämöasunsa itse. Tämä oli etenkin aloitteleville näyttelijöille kova velvoite. Velaksi tuntui elävän moni, että sai (haave)uransa alkuun. En tosin tiennyt, että taloudellinen vastuu jaettiin siten, että teatterille kuuluivat epookkipukujen eli ”kostyymien” ja fantasiapukujen tai muiden erikoisina pidettyjen asujen hankinta. Näyttelijän vastuulla olivat pääasiassa oman aikakauden vaatetus ja asusteet. Tämä käytäntö jatkui pitkään 1900-luvulle saakka, sillä vasta vuonna 1975 esiintyjien työsopimuksista poistuivat viimeisetkin pukuvelvoitteet.

Näyttely on minunlaiselleni entisaikojen ihailijalle lumoava. Upeiden pukujen lisäksi näyttelyyn on tuotu pieni kurkistuskaappi, jonka vetolaatikot ovat täynnä todellisia aarteita:

Ella Erosen (1900-1987) strassikaulakoru sekä Anna Bolena-oopperassa käytetty kaulakoru, Suomen Kansallisooppera, 1998. Koruntekijä: Marja-Leena Salmela.

Ansa Ikosen (1913-1989) Filmstar-mascara ja piippaussakset.

Eeva-Kaarina Volasen (1921-1999) kenkä, Suomen Kansallisteatteri. Volanen oli pienijalkainen, kengänkoko 35.

Ella Erosen kengät näytelmästä Hupsu kreivitär, Suomen Kansallisteatteri, 1981.

Puinen pistooli, Lahden Työväen Teatteri 1920-1930. Tauno Palon Rosvo Roope-elokuvassa (1949) käyttämä pistooli.

Ida Aalbergin roolikuva 1880-lvun lopulta, kuva: Atelier Apollo. Ida Aalberg, kuva: Daniel Nyblin.

Näyttelyn kuraattori, Teatterimuseon projektityöntekijä Joanna Weckman, nostaa Unelmien kuteita-näyttelyn aarteeksi Suomen ensimmäisen suuren näyttämödiivan Ida Aalbergin pariisilaiskorsetin. Korsetti kertoo myös epookkipukujen muodosta ja vartalon muokkaamisesta.

Ida Aalbergin (1857-1915) käyttämä korsetti 1800-luvunlopulta.

Alexander Federlyn piirros: Ida Aalbergin pukuhuone Arkadia-teatterissa vuonna 1902.

"Arkadian puvustosta johti kapea käytävä naisten kahteen suurehkoon yhteiseen pukuhuoneeseen. Näiden edessä pimeän käytävän vasemmalla puolella oli pienen pieni kammio, jonka keskellä oli vähäpätöinen pöytä ja siinä kooltaan mitätön peili. 

Sen ääressä suuri Ida vierailijana ollessaan valmisti näyttämönaamionsa: 

kasvoissa mitä vaalein pohjaväri, niukalti poskipunaa, silmissä tumma varjostus

ja huulissa niiden muotoa noudattava kirkas puna [...].

Samanlainen oli hänen ulkoinen naamioituksensa, 

samanlainen myös kampaus, johon riitti aina oma tukka ilman tekopalmikoita ja kiharoita. Naamioitus oli kokonaan sielullis-henkisen antaumisen ja ilmaisukyvyn varassa. 

Näin hän esiintyi viimeisten viidentoista vuoden aikana. 

Hänen uransa alkupuoliskolla otetuista kuvista huomaa kyllä erilaisiakin keinoja käytetyn. 

Peilin vieressä oleva kokoonkääritty korsetti oli kai jäännös 80- ja 90-luvuilta, 

sillä kalanluilla pönkitettynä ei Ida Aalbergin jäntevän joustavaa vartaloa enää nähty."

- Elli Tompuri (1952): Etu-, taka- ja syrjähyppyjä. Muistelmia Arkadiasta Kansalliseen. -

Markiisitar: Eeva-Kaarina Volanen, Pierre de Marivaux'n näytelmä Harhatunteet, Suomen Kansallisteatteri, 1977. Pukusuunnittelu: Liisi Tandefelt. Pukujen toteutus: Terttu Pykälän johdolla.

Näyttelyssä on taikaa. Jotakin sellaista jännittävää kipinää, joka palauttaa nuo kotimaisen teatteritaiteen mestarit ja mestarittaret lähemmäs katsojaa. Pukuja tekisi mieli koskettaa, että olisi osa jotain mennyttä. Näyttelyn pukuja ei saa koskea, mutta toiseen kerroseen on luotu nurkkaus, jossa halukkaat voivat ihan oikeasti kokeilla ja sovittaa aitoja teatteripukuja Teatterimuseon käyttökokoelmasta ja Jyväskylän kaupunginteatterin kokoelmista. Tämä liittyy näyttelyn oheisohjelmaan, jossa sovittamalla asuja ja osallistumalla Instagram-kilpailuun, voi voittaa itselleen 50 euron arvoisen lahjakortin Suomen käsityön museon museokauppaan.

Historian havinaa, suurten näyttelijöiden henkeä ja kauniita pukuja. Tämän inspiroimana voitte olla varmoja, että joulukuisen Helsinki-reissun matkaohjelmaan lisätään myös vierailu Teatterimuseoon. Miten en ole tästäkään tiennyt ennen kyseistä näyttelyä! Odotan vähintään samanlaisia kutkuttavia kohtaamisia "pyhäinjäännösten" äärelle. ;)

Rokokoo-takki 1800-1900-lukujen vaihteesta, Suomen Kansallisteatteri. Takkia on käyttänyt mm. Tauno Palo Paroni del Chedron roolissaan näytelmässä Viuhka (1935). Puvun toteutus: Todennäköisesti Verch & Flothow-tuotantoa.

Unelmien kuteita Suomen käsityön museossa 4.12.2016 saakka.
Teatterimuseon luomaan näyttelyyn voi tutustua myös ääniopastuksella tai verkkojulkaisussa.