Vinksahtanut arki

Jyväskylän taidemuseon kesän päänäyttelyissä on raskas pohjavire, vaikka alakerran värit ovat iloisia ja yläkerrassa on muistumia lapsuuden leikkikentiltä. Yläkerran Taidetila Ilmiössä pääsee kuitenkin nollaamaan ajatuksia, leikkimään ja heittäytymään värien ja vinksahdusten maailmaan.

"Nykytaide voi tuntua hämmentävältä ja käsitetaide kummalliselta. Taidetila Ilmiössä voit tutustua nykytaiteen ilmiöihin hauskasti, halaten ja huumorilla, sillä Vinksahtanut arki tarjoaa mahdollisuuden astua lasten kenkiin ja kokea taide toisenlaisten linssien läpi.

Tilassa voit tutustua vinksahtaneeseen olohuoneeseen, jossa arkisetkin esineet ovat saaneet aivan toisenlaisia käyttötarkoituksia. Voit leikkiä matkalaukkuun rakennetulla kodilla, pujahtaa sukkaan nukkumaan tai pukeutua itse osaksi taideteosta. Lisäksi olohuoneessa asustaa näyttelyistä henkiin heränneet Sämppy sekä Mami ja Lillan, jotka toimivat lasten oppaina nykytaiteen maailmassa.

Vinksahtanut arki on syntynyt yhteistyössä Jyväskylän yliopiston taidekasvatuksen ja taidehistorian opiskelijoiden kanssa. Mukana ovat olleet Mari Erho, Jasmiina Eskelinen, Irja Haapakoski, Salla Heiskanen, Maria Karhunen, Anna Khirug, Anneli Kirpu, Lotta Puurula, Miamari Tuominen, Oona Vessman ja ohjaajina Jyväskylän yliopistosta Minttu Koponen, Tarja Pääjoki ja Teija Luukkanen-Hirvikoski. Jyväskylän taidemuseosta mukana ovat olleet harjoittelijat Anneli Tuulaniemi ja Milka Vilkman, ohjaajina Teija Lammi ja Sirpa Turpeinen. Lisäksi mukana on artesaaniopiskelija Mari Laukkanen Gradialta ja Teatterikone."

Vierailin Vinksahtaneen arjen keskellä avajaispäivänä (ja olin tietämättäni värikoodannut asuni sisustukseen), joten vielä mukaan ei ollut ehtinyt paljon osallisuutta. Näyttelytilassa oli kuitenkin jo yksi isä lapsensa kanssa askartelemassa kierrätysmateriaaleista omaa taideteosta, jonka voi laittaa esille tilaan. Jyväskylän taidemuseo on jo vuosien ajan onnistunut osallistamaan kaupunkilaisia museopedagogisiin tapahtumiin. 

Vinksahtanut arki elää taidemuseon näyttelyiden myötä. Syksyllä 2024 tilaan tulee vieläkin lisää väriä ja väreihin liittyviä tehtäviä, kun Anu Tuomisen näyttely asetetaan esille.

Vinksahtanut arki on esillä 19.1.2025 saakka.

Unisexiä ja väriteeveetä

Ruokapöytä ja tuolit, 1960-69, muovi, teollinen sarjavalmiste. Museokeskus Vapriikki.

Jyväskylän taidemuseon Yrjö Saarisen Värinäkyjä -näyttelyn jälkeen ehdin vierailemaan vielä Keski-Suomen museossa. Värikäs teema jatkui näyttelyllä Unisexiä ja väriteeveetä - Värien kertomaa 1960-1970-luvuilta. Vaikka olen itse eniten kallellaan kaikkiin 1950-luvun asioihin, 1960- ja 70-luvuilta viehättävät nimenomaan voimakkaat värit ja kuosit.

En ole itse kokenut 1960- ja 70-lukuja, mutta nostalgiaa tuon aikakauden esineistö silti herättää. Näyttelyssä on paljon tuttuja esineitä lapsuudesta ja mummoloista. Löytyypä jotain esineitä edelleen omastakin kodista. 

1960-luku: Värikkään muovin aikakausi

1960-luvulle tullessa säännöstely ja pula-aika olivat Suomessa ohitse. Suuret ikäluokat tulivat työmarkkinoille ja nuoria oli paljon. Hillityn musta-valkoisen värimaailman rinnalle nousivat erilaiset vihreät, oranssi ja punaiset. Ensimmäinen ohjelmallinen väritelevision lähetys nähtiin Suomessa 1969.

Suomalaisilla oli enemmän rahaa käytettävänään ja tuloja käytettiin virkistäytymisen lisäksi populaarikulttuuriin ja muotiin. Kulutusyhteiskunnan  kehittymisen myötä markkinoilla olevien esineiden kirjo laajeni 1960-luvulla nopeasti. Kokeileva vuosikymmen tuotti runsaasti uudenlaista muotokieltä edustavia arkiesineitä koteihin hankittaviksi. Muovin käyttö huonekaluissa ja muissa kodin tarvikkeissa yleistyi, mikä mahdollisti myös esineiden kirkkaat ja voimakkaat värit. Teollisen muotoilun merkitys ja asema vahvistuivat. Uusia tuotetyyppejä, kuten erilaisia talouskoneita, ilmestyi muotoilun pariin.

Eero Aarnio: Pallotuoli, valmistettu 1968-1979. Lahden museot. Taustakuva: Hotelli Laajavuoren aula. Seppo Turpeinen, 1969-72. Keski-Suomen museo. 

Jos minun pitäisi tiivistää 60-luvun muotoilu johonkin, se olisi Eero Aarnion Pallotuoli. Se esiteltiin maailmalle Kölnin messuilla 1966, mutta Aarnio oli suunnitellut tuolin jo vuonna 1963. Pallotuoli oli messujen kuvatuin esine ja samanlainen filmitähti tuoli taitaa olla edelleen. Tuolia myytiin viikossa yli kolmeenkymmeneen maahan. Huomiota herättivät tuolin materiaali, uusi tekotapa sekä värit. Suunnittelun lähtökohtana oli suuren lepotuolin tarve. Siinä tuli olla tarpeeksi syvä istuin ja siihen sopiva selkänoja. Lopulta muoto alkoi muistuttaa palloa.

Eero Aarnio: Pastilli-tuoli, valmistettu 1968-73. Askon museon kokoelma, Lahden museot. Taustakuva: Roswita Heikkilä. Kuva: Kari Rainer Pukkinen, 1973. JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Kari Pulkkisen kokoelma/Museovirasto.

Pallotuolin jälkimainingeissa mainetta keräsi myös Pastilli. Eero Aarnio kehitti idean lasikuidusta valmistettuun Pastilli-tuoliin Pallotuolin maailmanvalloituksen aikana. Tuolin suunnitelma valmistui 1967. Ideana oli "täyttää" Pallotuolin sisätilan tyhjiö. Pastillin koko onkin sama kuin kuin Pallotuolin pehmustettu sisus. Useissa väreissä valmistetun Pastillin pohja on suoraan maata vasten, mikä oli täysin uutta tuolien muotoilussa. Pastilli myös keinuu.

1970-luku: Löhöilyä ja plyysiromantiikkaa

1960-luvun myötä olohuone vakiintui osaksi suomalaista elintapaa. Olohuoneen keskeiseksi kalusteeksi alkoi television yleistymisen myötä muodostua sohvaryhmä. Televisio vaikutti myös sohvien muotoiluun. Puolimakaava asento eli löhöily tuli kotioloissa mahdolliseksi, kun yksilöllisyys ja auktoriteettien kyseenalaistaminen alkoi näkyä myös kehon kielessä. Harvoin tätä tulee pohtineeksi, mutta jos mietitte sirojen ja ryhdikkäiden 1950-luvun sohvien muotoilua, ei niitä ole tehty löhöilyyn vaan istumiseen. Näin yhteiskunnallinen ja kulttuurin muutos näkyvät myös arkiesineissä.

1970-luvulle tultaessa sohvien lisäksi olohuoneen muutkin istuimet alkoivat muuttua matalammiksi ja pehmeämmiksi. Sohvissa alkoi näkyä brittiläisvaikuteinen plyysiromantiikka. Vuonna 1971 markkinoille tullut plyysinen Kensington on yksi Asko Oy:n kautta aikojen myydyimpiä sohvaryhmiä (kyllä, mielikuvat ja muistot tästä plyysikalusteesta elävät vahvoina).

Minulla on edelleen käytössä tismalleen samanlainen oranssi muovivaaka. Ja toimiipa muuten hyvin verrattuna nykyaikaiseen digitaalivaakaan, josta tuntuu aina olevan paristot loppu...

Kuluttamisesta tuli 70-luvulla arkinen itsestäänselvyys. Sisustuslehdet tarjosivat rentoutta, huolettomuutta ja vaurautta. Kuluttajaa ohjattiin materiaalien muotokielen monimuotoisuuteen: painokankaiden, tapettien ja uusien muovimateriaalien värikirjo oli ennennäkemätön. Itse tekeminen nousi myös suosioon. Ihmiset sisustivat kotiaan kuitenkin jokainen oman makunsa mukaan, kuten nykyisinkin. Kuten Me Naiset -lehdessä (13/1971) kirjoitettiin: "Kotihan on niitä harvoja alueita, joilla nykyihminen voi vielä toteuttaa itsenäisyyttään. Ellei hän muuta elämässään pystykään muokkaamaan, kotinsa hän voi kuitenkin järjestää oman makunsa mukaan." 

Arkkitehtuurin mustavalkoinen asketismi

Vasemmalla: Kuhmoisten siunauskappelin Keski-Suomessa on suunnitellut arkkitehti Olli Kuusi, 1966. Kuva: Virpi Myllykoski, 2012, Keski-Suomen museo. Oikealla: Jyväskylän Laajavuoren hotellirakennuksen on suunnitellut Arkkitehtitoimisto Hartikainen & Kantonen (I-vaihe). Kuva: Ulla Pohjamo, 2012, Keski-Suomen museo. 

Asumalähiöt ostoskeskuksineen olivat 1960-1970-luvun ilmiö. Värien vuosikymmeninä arkkitehtuurissa elettiin niin sanotun mustavalkoisen asketismin aikaa. Käsittelemättömästä betonista oli tullut kaupungistuvan Suomen keskeisin rakennusmateriaali. Lähiöiden lisäksi siitä tehtiin muun muassa 1960-luvun hienoimmat niin sanotut brutalistiset kirkot.

Alavan kirkko, Kuopio. Suunnitellut arkkitehti André Schütz, 1969.

Alavan kirkko, Kuopio. Suunnitellut arkkitehti André Schütz, 1969.

Alavan kirkko, Kuopio. Suunnitellut arkkitehti André Schütz, 1969.

Yksilöllistä muotia

1960-luvulla nuorisokulttuuri alkoi ohjata muotia ja siihen alettiin suhtautua entistä rennommin. Nuoruus ja nuorekkuus nähtiin arvoina, joita tuotiin esiin erilaisella pukeutumisella. Ajatus yhdestä kaikki ikäryhmät yhdistävästä muodista alkoi hävitä. Siirryttiin yksilöllisempään ja persoonallisempaan pukeutumiseen, jossa korostuivat myös värit.

Vuokko Eskolin-Nurmesniemen (Marimekolla 1953-60) suunnittelema Jokapoika-paita on ollut yhtäjakoisesti tuotannossa vuodesta 1956. Siitä tuli unisexiä puolivahingossa. Jokapoika oli nimensä mukaisesti Marimekon ensimmäinen miehille suunnattu vaatekappale. Sitä alettiin kutsua kuitenkin myös "maripaidaksi", jolloin sille luotiin feminiininen puoli. Käytössä siitä muodostui miesten, naisten ja lasten vaate.  

Sodan jälkeinen harmaus alkoi kadota, kun 1950-luvulla perustetun Marimekon painokankaat ja vaatteet toivat värikkyyden jokaisen ulottuville. 1960-1970-lukujen kulttuurisen ilmapiirin tavoitteena oli edistää sukupuolten ja yksilöiden välistä tasa-arvoa. Marimekon unisex-mallisto pyrki tarjoamaan samanlaisia vaatteita lapsille ja aikuisille.

Annika Rimala (Marimekolla 1960-82) suunnitteli Marimekolle mm. kuosit Tasaraita (1968), Petrooli (1963), Hedelmäkori (1964), Raide (1966), Raita (1966) ja Pallo (1971). 

Värikkäistä astioista vaikeuksiin

1960-luvulle tultaessa esimerkiksi Arabian astiatuotannossa koristeet alkoivat muuttua värikkäämmiksi ja suuremmiksi. Myös lasin tuotannossa käytettiin runsaasti värejä ja rönsyileviä muotoja. Astioiden ensisijaiseksi lähtökohdaksi oli suunnittelussa kuitenkin asetettu käytettävyys ja toimivuus - monikäyttöisyys ja pinottavuus.

1970-luvulle siirryttäessä sekä aatteellinen että taloudellinen murros aiheuttivat niin lasi- kuin keramiikkatehtaille vaikeuksia. Öljykriisin myötä myös muovin kulutus laski, kun raaka-aineen hinnat nousivat. Lasien tuotannossa värit katosivat niiden sulatusprosessin kalleuden vuoksi. Muotoilijoiden rönsyileviä ideoita karsittiin valmistuskustannusten vähentämiseksi.

Unisexiä ja väriteeveetä oli mukava nostalgiamatka 1960- ja 1970-luvuille. Värikkäitä esineitä teki mieli katsella ja tutkia, sillä näyttelystä löytyi paljon tuttuja esineitä. Tekstit avasivat ymmärrystä aikakauden kulttuurista ja yhteiskunnallisista muutoksista, ja niiden vaikutuksista muotiin ja muotoiluun, joita ei tullut ajatelleeksi. 

Uskon, että näyttely on mielenkiintoinen myös nuoremmalle sukupolvelle, vaikka heillä ei olisi minkäänlaista kosketuspintaa kyseiseen aikakauteen. Värit, esine- ja tekstiilimuotoilu oli asetettu esille niin houkuttelevasti, että näyttelysalissa oli miellyttävää kierrellä. Aiheina muoti ja muotoilu ovat mielestäni aina ajankohtaisia ja helposti lähestyttäviä. Katselee aihetta ja aikakautta sitten ihastellen, huvittuneesti naureskellen tai kauhistellen, iästä riippumatta näyttely herättää varmasti keskustelua.

Unisexiä ja väriteeveetä - Värien kertomaa 1960-1970-luvuilta -näyttely

on esillä Keski-Suomen museon ylimmässä kerroksessa 9.1.2022 saakka.

Lähde: Keski-Suomen museon näyttelytekstit

Värinäkyjä - Yrjö Saarinen

Yrjö Saarinen ja värien voima, kuvakaappaus digitaalisesta installaatiosta. Käsikirjoitus: Teuvo Ahokas, Kimmo Karjunen, Ville-Matti Rautjoki. Tuotanto: Hyvinkään taidemuseo, 2019.

Mitä kaipaa pimeän marraskuun keskellä kaikkein eniten? Valoa ja värejä. Kävin tankkaamassa näyttelyn täydeltä voimakkaita värejä Jyväskylän taidemuseossa. Esillä on Värinäkyjä -näyttely, joka esittelee Yrjö Saarisen (1899-1958) taiteen lisäksi kourallisen nykytaidetta.

Luonnoksia Kuopiosta, 1929. Yrjö Saarinen ja värien voima, kuvakaappaus digitaalisesta installaatiosta. Käsikirjoitus: Teuvo Ahokas, Kimmo Karjunen, Ville-Matti Rautjoki. Tuotanto: Hyvinkään taidemuseo, 2019.

"Yrjö Saarinen syntyi Jyväskylän Taulumäellä ja oli itseoppinut kuvataiteilija, joka tunnetaan ekspressionistisesta taiteestaan. Hän opiskeli iltalinjalla piirtämistä, mutta oppi tuntemaan värit ja väriaineiden käsittelyn kilpimaalariksi kouluttautuessaan. Saarinen teki mielellään pätkätöitä, koska näin jäi aikaa muuhunkin elämään. Hän maalasi talon seiniä, teatterikulisseja, sommitteli mainoskylttejä ja mainosjulisteita. Omana aikanaan hänet tunnettiin myös juomisestaan ja holtittomasta rahankäytöstään. Säästämisen käsite oli Saariselle vieras ja hän joutui usein lainaamaan rahaa muilta, mutta maksoi yleensä takaisin ennemmin tai myöhemmin. Hän muutti Hyvinkäälle 1929, mutta kävi edelleen aika ajoin maalaamassa Jyväskylässä. Saarinen maalasi etenkin rakkaita Tourujoen ja Taulumäen maisemiaan.  Taide sekä ihastutti että närkästytti taideyleisöä ja kriitikoita 1930–1950-luvulla."

Yrjö Saarinen ja värien voima, kuvakaappaus digitaalisesta installaatiosta. Käsikirjoitus: Teuvo Ahokas, Kimmo Karjunen, Ville-Matti Rautjoki. Tuotanto: Hyvinkään taidemuseo, 2019.

Yrjö Saarinen: Tourujoki, 1945, öljy kankaalle. Jyväskylän taidemuseo, Jyväskylän kaupungin kokoelma, Kalle Heinosen kokoelma.

"Saarinen tarjosi maalauksiaan Helsingin Taidehallissa pidettyihin näyttelyihin vuodesta 1934 alkaen. Maalaukset eivät kuitenkaan miellyttäneet varsinkaan taidehistorioitsija ja -kriitikko Onni Okkosta, joka oli usein näyttelyraadin jäsen. Okkonen arvosteli Saarisen brutaaliutta ja akateemisista säännöistä piittaamattomuutta."

Yrjö Saarinen: Kivenhakkaajia 1937, öljy kankaalle. Kansallisgalleria, Ateneumin taidemuseo.

"Saarisen varhaiset työt olivat 1930-luvun puoliväliin saakka realistisia, hillittyjä ja tummasävyisiä. Väripaletilla oli harmaata, mustaa ja ruskeaa. Kivenhakkaajiin (1937) Saarinen sai aiheen seuratessaan heidän työskentelyään 1933 hyvinkääläisellä kiviveistämöllä, jossa hän oli lyhyen aikaa suunnittelemassa hautakivien tekstejä ja koristeita. Saarinen tarjosi maalausta Taidehallin näyttelyyn 1937. Työ sai hyvät arvostelut esimerkiksi Suomen Suosiaalidemokraatti -lehden Antero Rinteeltä. Rinne oli harvoja kriitikoita, jotka ymmärsivät jo varhain Saarisen taiteellisen lahjakkuuden. Myös Taidehallin intendentti Bertel Hintze oli Saarisen taiteen kannattaja. Pari vuotta myöhemmin Ateneumin taidemuseo hankki Kivenhakkaajia -teoksen kokoelmaansa."

Yrjö Saarinen: Uudenvuodenyö Snellmaninpuistossa, 1929, öljy kankaalle. Hyvinkään taidemuseo, Sonckin taidekokoelma.

"1930-luvun lama koetteli myös Yrjö Saarista ja hänen tuoretta vaimoaan Meeriä. Rahat eivät tahtoneet riittää elämiseen. Kieltolaista (1919-1932) huolimatta elämä oli viinanhuuruista. Meeri oli vakituisessa työssä Hyvinkään villatehtaalla, joten pariskunta sai vähän rahaa. Kilpimaalarin töitä ei ollut tarpeeksi ja elättääkseen itseään Yrjö teki tilapäistöitä. Taloudelliset vaikeudet ahdistivat taiteilijaperhettä koko vuosikymmen vaihteen ajan: milloin ei saanut maalauksiin pellavakangasta, milloin rahat eivät riittäneet edes lämmitykseen eli halkojen ostoon. Juuri kun Saarinen alkoi saada nimeä taiteilijana ja elämä monien ahdinkovuosien jälkeen kirkastui, alkoi Suomen poliittinen tilanne näyttää synkältä. Kun perhe palasi Jyväskylästä kotiin Hyvinkäälle, oli sinne tullut sotilaspiiristä liikekannallepanomääräys."

Yrjö Saarinen: Omakuva inspiraatiopaidassa, 1947, öljy kankaalle. Hyvinkään taidemuseo, Sonckin taidekokoelma.

"Saarinen siirrettiin ikänsä (39-vuotta) vuoksi varareserviin. Hän vietti talvisodan ajan (30.11.1939–13.3.1940) aluksi koulutuskeskuksessa Järvenpäässä. Myöhemmin hän sai siirron sotilaskotiin, mutta oli välillä myös sairaalassa. Talvisodan aikana Yrjö sai lomaa näyttelyjärjestelyjä varten. Hän kävi hakemassa kotoaan Hyvinkäältä sekä Alvar Aallon luo säilytykseen jättämänsä maalaukset toimittaakseen ne ehdolle Norjaan ja Ruotsiin lähetettävään Suomen taiteen kiertonäyttelyyn. Kahdeksasta maalauksesta mukaan valittiin viisi teosta. Oslon näyttely muodostui kotimaassaan yhä verrattain tuntemattomalle Saariselle suureksi menestykseksi. Kaksi työtä ostettiin Norjaan, toinen Kansallisgalleriaan heti avajaispäivänä. Näyttelystä myytiin yhteensä neljä Saarisen maalausta.

Jatkosodan (25.6.1941–19.9.1944) alkaminen oli Saariselle, kuten muillekin, kova isku. Yrjö määrättiin rintamalle rajantakaiseen Karjalaan. Saarinen sai Karjalankannakselta komennuksen Itä-Karjalaan, Pohjois-Aunuksen suurimpaan asutuskeskukseen Paateneseen, jossa hän oli 28.10.–19.12.1941. Paatene sijaitsee Laatokan ja Äänisjärven välissä, noin Joensuun korkeudella. Lähes heti saavuttuaan Saarinen joutui selkävaivojen ja paiseiden leikkaamisen vuoksi Paatenessa kenttäsairaalaan. Sairaalassa ollessaan hän sai lääkärien luvalla kuljeskella sotatoimista vapaana ja keskittyä maalaamiseen ja piirtämiseen. Syntyi useita öljyväri- ja akvarellitöitä hirsirakennuksista, kirkoista ja rantamaisemista sekä paljon luonnoksia. Osan teoksista hän myi lääkäreille ja hoitajille saadakseen rahaa.

Saarinen kierteli Paatenen taajamassa ja tutustui paikalliseen väestöön. Hän kirjoitti käyneensä myös tansseissa: 'Voi herra sitä tanssia ja niitä pukuja. Huopatossut, kaikenlaisia pomppatakkeja, kirjavia, kukikkaita pumpulipukuja ja villaiset y.m. kirjavat ja kukikkaat huivit sidottu päähän ja kaulaan ympäri solmuun, että pää on kuin nyytti. Se on hyvä maalausaihe.' Häntä kiehtoi värikkäiden vaatteiden lisäksi myös naisten arkiaskareet, kuten polttopuiden sahaus. Moni kyläläinen suostui maalarin malliksi."

Yrjö Saarinen: Paatenen akat eli Puunsahaajat, 1943, öljy kankaalle. Hyvinkään taidemuseo, Sonckin taidekokoelma.  

"Itä-Karjalan kokemuksista syntyi myöhemmin kotona Hyvinkäällä luonnosten pohjalta useita Saarisen parhaimpiin kuuluvia henkilökuvia, kuten Paatenen akat (1942). Saarinen maalasi Paatene-aiheisia maalauksia vielä 1950-luvullakin. Hän, kuten monet muut suomalaistaiteilijat jo vuosikymmeniä aikaisemmin, lumoutui Karjalan eksotiikasta ja luonnosta. Paatene-aiheissa eivät näy konkreettiset sodan hirvittävyydet.

Maalaustarvikkeista ja varsinkin kankaista oli huutava puute 1940-luvun alkupuolella. Pellavakangasta sai ostaa vain kaksi metriä vuodeksi. Voidakseen maalata Saarinen ryhtyi poistamaan värejä vanhimmista maalauksistaan lipeävedessä. Kun värit oli pesty pois, pingotettiin vanhat kankaat jälleen kiilakehyksiin ja pohjustettiin. Joskus oli pakko maalata vanerille, pahville tai kovalevylle. Kankaiden puutteessa hän maalasi myös maalauksen kääntöpuolelle. 

Ensimmäinen yksityisnäyttely järjestettiin Bäcksbackan Taidesalongissa Helsingissä 1942. Sota-ajasta huolimatta Saarisen näyttelyssä kävi paljon katsojia. Maalausten poikkeuksellinen väriloisto teki moneen katsojaan vaikutuksen. Useiden taidekriitikoiden lausunnot näyttelystä olivat kiittäviä, mutta joidenkin oli vaikea sulattaa Saarisen rohkeaa värien käyttöä ja lennokasta maalausjälkeä. Helsingin Sanomien taidekriitikon, Edvard Richterin kerrotaan palanneen useita kertoja näyttelyyn ja poistuneen joka kerta yhtä vihaisena."

Yrjö Saarinen: Puro, 1942, öljy kankaalle. Hyvinkään taidemuseo, Sonckin taidekokoelma.

Yrjö Saarinen: yksityiskohta teoksesta Puro, 1942, öljy kankaalle. Hyvinkään taidemuseo, Sonckin taidekokoelma.

Yrjö Saarinen: Nainen aamutakissa, 1942, öljy kankaalle. Yksityiskokoelma.

"Yrjö Saarisen terveys alkoi horjua 1940-luvun lopussa. Vuoden 1950 tienoilla huomattiin verta ysköksissä. Sairaus tuhosi vähitellen maalarin keuhkoja, koska hän laiminlöi kaiken hoidon. Saariselle myönnettiin taiteilijaeläke 1956 ja samana vuonna hän sai myös Pro Finlandia mitalin, josta hän oli hyvin otettu. Sairastelu oli hidasta riutumista. Saarinen menehtyi 9.1.1958."

Yrjö Saarinen: Maisema (Tourujoelta), 1948, öljy kankaalle. Jyväskylän taidemuseo, Jyväskylän kaupungin taidekokoelma.

Näyttely avasi Saarisen taiteilijauraa hyvin, mutta suosittelen perehtymään myös Värinäkyjä-verkkosivustoon. Taiteellisen- ja värikehityksen näkee kokonaisuudesta hienosti, sillä värit hehkuvat maalauksissa voimakkaammin mitä lähemmäs 1950-lukua saavutaan. Erityismaininnan ansaitsee näyttelyn värisuunnittelun tehnyt kuvataiteilija Pertti Karjalainen. Kokonaisuus olisi ollut lattea ilman värikkäitä taustaseiniä. Suoraan sanoen yllätyin joidenkin seinien värivalinnoista, mutta ne toimivat. Yhdistelmät ärsyttivät katsetta positiivisella tavalla. Huomasin kuinka vahva vaikutus seinien väreillä oli omaan vierailuuni. Huomasin jääväni katsomaan paljon pidemmäksi aikaa teoksia, jotka oli ripustettu värikkäille seinille kuin valkoisille seinille asetettuja teoksia. Värit vetivät puoleensa. Valkoisilla seinillä teosten värit eivät nousseet yhtä voimakkaasti esille. Ehdottomin suosikkinäkymäni oli vaaleanpunaisen ja sinivioletin seinän risteyskohta.

Ulla Virta: Syksy, 1979, öljy kankaalle. Keski-Suomen museon kokoelma.

Emmi Kallio: Ruukkualttari, 2020, akryyli kankaalle. Taiteilijan omistuksessa. Yrjö Saarinen: Kelo Tourujoen rannalla, 1945, öljy kankaalle. Jyväskylän taidemuseo, Jyväskylän kaupungin taidekokoelma, Kalle Heinosen kokoelma.

Pidin myös tavasta yhdistää Saarisen teosten joukkoon nykytaiteilijoiden töitä. Saarisen yltiövärikkäät työt aiheuttivat kriittistä keskustelua 1930-40-luvuilla, mutta nykykatsojan on kenties hankala asettua silloisen katsojan ajatusmaailmaan. Saarisen työt voisivat mennä nykytaiteesta. Ilmaisulliset värit ovat nykytaidekentällä arkipäivää. Yrjö Saarisen maalaukset sitovat näyttelyssä olevien muiden taiteilijoiden teokset osaksi taidehistorian jatkumoa, ja toisaalta nykytaiteilijoiden maalaukset tekevät Saarisen maalauksista ajankohtaisempia. Näyttely on upea kokonaisuus tutkia väriä, niiden käyttöä ja ilmaisuvoimaa.

Teemu Mäki: Self-Portrait (with the Vilho Lampi attitude), 2002, vesiväri paperille. Taiteilijan omistuksessa. Yrjö Saarinen: Omakuva, 1940, öljy kankaalle. Taidekoti Kirpilä. 

Museon alimmassa kerroksessa on esillä Hyvinkään taidemuseon tuottama digitaalinen installaatio Yrjö Saarinen ja värien voima (2019). Teos rakentuu Teuvo Ahokkaan, Kimmo Karjusen ja Ville-Matti Rautjoen käsikirjoittamaan kokonaisuuteen, jossa näyttelijä Teuvo Ahokas tulkitsee roolin Yrjö Saarisena. Tämä oli hieno lisä näyttelyyn. Ei ole väliä missä kohtaa teoksen äärelle asettuu, sillä "Saarinen" kertoo elämästään muistellen. Isoille seinämille heijastettu installaatio koostuu valokuvista, teoskuvista ja äänimaailmasta. 

Yrjö Saarinen ja värien voima, kuvakaappaus digitaalisesta installaatiosta. Käsikirjoitus: Teuvo Ahokas,
Kimmo Karjunen, Ville-Matti Rautjoki. Tuotanto: Hyvinkään taidemuseo, 2019.

Kiitos Jyväskylän taidemuseo! Tästä tuli hyvä mieli.

Värinäkyjä - Yrjö Saarinen on osa Jyväskylän kaupungin 

kulttuuritoimijoiden yhteistä VÄRI-teemavuotta.

Näyttely on esillä Jyväskylän taidemuseossa 9.1.2022 saakka.

Lähteet:

Jyväskylän taidemuseon näyttelytekstit
Värinäkyjä -verkkosivut
Maria Markus: "Villejä värinäkyjä", Keskisuomalainen 18.9.2021

Psykedeeliset rusakot

Parasta mitä Suomen kaupunkikuvassa on viime vuosina tapahtunut, on kasvanut katutaiteen määrä. Olen kirjoitellut myös Taiteentuntijan puolelle useampaan otteeseen erilaisista graffititapahtumista, mutta tämä viimeisin Kuopioon syntynyt seinämaalaus ilmestyi mielestäni hieman hiljaisuudessa. Siellä ne eräänä päivänä maalasivat kerrostalon seinää, Jukka Peltosaari ja Laura Lehtinen. Työstä vastasi Katutaideyhdistys Urbaani ry. Suokadun ja Puijonkadun kulmaukseen syntyi "pari psykedeelistä rusakkoa" ja paikallista luontoa.

Upeart on aikaansaanut ympäri Suomea uskomattoman upeita seinämaalauksia. Riemuvoitto jatkuu tänäkin vuonna:
"UPEA-taidefestivaali saa jatkoa tänä vuonna, kun UPEA18 ottaa paikkansa jälleen Suomen suurimpana julkisen tilan taidetapahtumana. Kolmantena vuotenaan UPEA aikuistuu, kun ohjelmistoon tulee muitakin taidemuotoja isojen muraalien rinnalle. Installaatiot, valoteokset, viherteokset, digitaalinen taide ja jopa esittävä taide ovat ehdolla UPEA18-taidefestivaalin ohjelmistoon."

UPEA17. Millo: Keep me. Vapaudenkatu 65, Jyväskylä.

Omaperäisestä tyylistään tunnettu italialaistaiteilija Millo maalasi massiivisen taideteoksen seitsemänkerroksisen asuintalon seinään Jyväskylän keskustassa. Näyttävä muraali ‘Keep me’ kuvastaa kauniilla tavalla yhteisten muistojen ja kokemusten säilyttämisen tärkeyttä.

UPEA17. Millo: Keep me. Vapaudenkatu 65, Jyväskylä.

UPEA17. Telmo Miel: Cozy like a cold forest. Malmikatu 29, Joensuu.

Hollantilainen taiteilijakaksikko TELMO MIEL (Telmo Pieperin ja Miel Krutzmann) maalasi muraalin poikkeuksellisesti uudisrakennuksen päätyseinään Joensuun keskustassa. Teos kantaa nimeä ‘Cozy like a cold forest’ ja se edustaa kaksikolle ominaista, kerroksellisuuteen ja raikkaisiin väreihin perustuvaa tyyliä.

UPEA17. Telmo Miel: Cozy like a cold forest. Malmikatu 29, Joensuu.

Aiheeseen liittyen olen ylpeä entisestä opiskelukaveristani, joka on jatkanut uraansa tutkimuksen tiellä. Hän on inspiroitunut nimenomaan katutaiteesta. Hän on tutkinut esimerkiksi Tampereen graffiteja ja kaupunkisuunnittelua ja niiden suhdetta toisiinsa. Mikäli kiinnostuit, klikkaappa itsesi tänne.

Katsotaan mitä kaikkea katutaide tänä vuonna kaupungeille antaa.

Memento - Kaija Poijula

Aiemmassa postauksessa esittelin Ulla Pohjolan Memento -näyttelyä Suomen käsityön museossa. Tässä vilkaistaan puolestaan näyttelyn toisen osapuolen, Kaija Poijulan, Memento -kokonaisuuteen. Jyväskylän kaupungin Aaltoja! -lehdessä kerrotaan, että "Memento viittaa hetkeen; muistoon joka syntyy kuin huomaamatta. Käsintehtyyn esineeseen jää aina osa tekijäänsä elämään muotoina ja muistoina." Kaija Poijula oli minulle uusi nimi taidekentällä, mutta muistoja ja paloja kulttuurista hän osasi tarjoilla.

Kaija Poijula: Taivaanrannan tuolla puolen, 2017.

Siinä missä Pohjola ammensi teoksiinsa henkeä kasvimaailmasta ja linnuista, Poijula antaa kierrätetyille, kuluneille ja rikkinäisillekin, esineille uuden elämän osana taideteoksia. Luontoteemaa löytyy kyllä Poijulaltakin, mutta käsittelytapa on erilainen. Pohjola on valjastanut kasvien osat enemmän materiaaliksi, kun Poijula nostaa yksittäisiä elementtejä osaksi tarinaa. Kaija Poijulan taidetta kuvaillaan näyttelyssä näin: "Teokset kertovat ulkopuolisuudesta, rajattomasta rakkaudesta ja maailman selittämättömiksi jäävistä asioista, vaipumatta silti liialliseen melankoliaan." Taiteilija itse lainaa runoilija Pentti Saarikosken ajatusta: "Minä en ole kiinnostunut maailmasta ja sen paikoista. Minä olen kiinnostunut paikoista ja niiden maailmoista." Tämä lause johdattaa oivallisesti Taivaanrannan tuolla puolen -teoksen äärelle.

Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Taivaanrannan tuolla puolen, 2017.

Puisissa kehyksissä oli vaaleansininen millimetripaperi, jonka keskeltä voi juuri ja juuri erottaa horisonttiviivan. Taivas ja vedenpinta sekoittuvat yhteen. Oikeaan reunaan oli pistetty neulalla pieni valkoinen helmi, ja kehyksen reunoille oli ikuistettu pehmeitä voikukkapalleroita. Juuri sellaisia, jotka pienimmästäkin henkäyksestä lähtisivät leijailemaan. Mutta minne? Taivaanrannan tuolla puolen ei paljasta varsinaista sijaintiaan. Teoksesta tuli mieleeni A.W. Yrjänän romaani Joonaanmäen valaat (2017), jonka lukeminen on minulla edelleen kesken. Kirja kuitenkin seikkailee saman Pentti Saarikosken ajatuksen kanssa: olla kiinnostunut paikoista ja niiden maailmoista. Joonaanmäkikään ei ole tarkasti kartalla, vaan "jossakin päin Suomenlahtea, ihan vähän tunnetun maailman tuolla puolen."

Kaija Poijula: The Other Side of the Glory, 2016.

Kaija Poijula tuntui olevan mestari luomaan teoksiinsa mystiikkaa. Materiaalit ja lopulliset teokset viestivät jostain pitkäikäisestä: perinteistä, tutun ja vieraan yhteiselosta, kohtaamisista. Nämä kiehtoivat ja laittoivat tutkimaan teoksia lähemmin. Seinälle nostettu eläimen kallokaan ei ollut pelottava. Otsalle oli asetettu pieni tiuku ja lähempi tarkastelu paljasti silmäkuopassa (ja kallon päällä) hiihtävät hahmot! Surrealismia.

Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta The Other Side of the Glory, 2016.

Kaija Poijula: Memento, 2017.

Suurikokoisin teos on näyttelylle nimensä lainannut installaatio Memento. Sisäkkäin oli asetettu kahdet vanhat kangaspuut, jotka oli poltettu hiilenmustiksi. Harvan kotoa enää kangaspuita löytyy, ainakaan näin suurikokoisia. Silti kangaspuilla on merkittävä asema suomalaisessa(kin) kulttuuriperinnössä. Käsillä tekeminen, käsityöt, kädentaidot. "Memento viittaa hetkeen; muistoon joka syntyy kuin huomaamatta. Käsintehtyyn esineeseen jää aina osa tekijäänsä elämään muotoina ja muistoina."

Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Memento, 2017.

Poijula oli käsitellyt kangaspuita yllättävällä tavalla. Hiilenmusta pinta oli itse asiassa kaunis ja pehmeän näköinen. Kontrasti oli voimakas valkoiseen ympäristöön verrattuna. Jäin miettimään pahoittaako joku mielensä, että Suomen käsityön museo (käsityön perinteen tallentaja) esittelee tiloissaan poltettua kulttuuriperintöä? En itse pahoittanut mieltäni enkä usko, että se on ollut taiteilijalla tarkoituskaan. Teos ajoi ajatuksia eteenpäin. Kangaspuut ja sen kutomistekniikka ovat olleet aiemmin vahva osa suomalaisuutta. (Minäkin muistan mummolastani kangaspuut) Ovat toki edelleen, mutta toisessa merkityksessä. Me emme enää tarvitse kangaspuita kankaiden ja mattojen tuottamiseen, sillä teollisuus on automatisoinut tämänkin. Se ei silti poista tekniikan periytymisen merkitystä ja arvostusta. 

Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Memento, 2017.

Poltetut kangaspuut loivat mielleyhtymän kaskeamisesta. Kaskiviljelyssä poltettu pelto toimi hedelmällisenä kasvualustana maanviljelyssä, kunnes se hylättiin ja siirryttiin seuraavalle metsäalueelle. Ehkä kangaspuiden perinteinen aika on ohi ja on aika siirtyä tekniikassa eteenpäin, tai valjastaa se uudenlaiseen muotoon?

Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Memento, 2017.

Kaija Poijula: Pikku-Buddha, 2011.

Näyttelyn ehdottomasti koskettavin ja liikuttavin teos oli Pikku-Buddha. Kaija Poijula kertoo siitä näin:

Maanjäristys ja tsunami Japanissa 2011

"Kun 10-vuotias tyttäreni saapui koulusta kotiin huomasin, että jokin painoi hänen mieltään.

Kysyin, Mikä hätänä?

Hän vastasi: Katsoimme koulussa internetistä uutisia ja näin kuvia sortuneista taloista ja ihmisistä autoissaan ajamassa pakoon valtavaa aaltoa, eivätkä ne ehtineet pakoon. Kuvittelin, että isä makaa kuolleena sortuneen talon alla, eikä vastaa puhelimeen, vaikka kuinka yritän soittaa. En puhunut koko päivänä kenellekään sanaakaan.

Isä tuli kotiin samana iltana työmatkaltaan Kiinasta.

Pikku-Buddha -teos on omistettu kaikille lapsille, joiden isä ei tullut kotiin. 

Kivijalustaan on kaiverrettuna tyttäreni jalanjäljet kuten Buddhan jalanjäljet ovat kiveen kaiverrettuna Puhtaan veden temppelissä Kiotossa."

Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Pikku-Buddha, 2011.

Lehdettömän puun oksilla roikkui valtava määrä pikkuruisia valkoisia keinuja, joista osa kimalsi kuin tähtipöly. Puu heitti pitsimäisen varjon lattiaan ja kokonaisuus oli lumoava. Koskettava ja kaunis. Joskus jokin todellinen ja kammottava on hyvä käsitellä kauniissa muodossa.

Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Pikku-Buddha, 2011.

Näyttelyn taiteilijavalinnat toimivat, sillä Pohjolan ja Poijulan tekniikat ja sisällöt keskustelivat hyvin keskenään. Yksittäisissä teoksissa oli niin paljon tutkittavaa ja katseltavaa, että kannattaa varata näyttelyyn hyvin aikaa. Suosittelen lämpimästi myös museon perusnäyttelyitä, sillä tarinat ja tunteet jatkuvat alakerrassa.

 

Kaija Poijulan ja Ulla Pohjolan Memento on esillä 

Suomen käsityön museossa 15.4.2018 saakka.