 |
| Kaija Poijula: Taivaanrannan tuolla puolen, 2017. |
Siinä missä Pohjola ammensi teoksiinsa henkeä kasvimaailmasta ja linnuista, Poijula antaa kierrätetyille, kuluneille ja rikkinäisillekin, esineille uuden elämän osana taideteoksia. Luontoteemaa löytyy kyllä Poijulaltakin, mutta käsittelytapa on erilainen. Pohjola on valjastanut kasvien osat enemmän materiaaliksi, kun Poijula nostaa yksittäisiä elementtejä osaksi tarinaa. Kaija Poijulan taidetta kuvaillaan näyttelyssä näin: "
Teokset kertovat ulkopuolisuudesta, rajattomasta rakkaudesta ja maailman selittämättömiksi jäävistä asioista, vaipumatta silti liialliseen melankoliaan." Taiteilija itse lainaa runoilija Pentti Saarikosken ajatusta: "
Minä en ole kiinnostunut maailmasta ja sen paikoista. Minä olen kiinnostunut paikoista ja niiden maailmoista." Tämä lause johdattaa oivallisesti
Taivaanrannan tuolla puolen -teoksen äärelle.
 |
| Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Taivaanrannan tuolla puolen, 2017. |
Puisissa kehyksissä oli vaaleansininen millimetripaperi, jonka keskeltä voi juuri ja juuri erottaa horisonttiviivan. Taivas ja vedenpinta sekoittuvat yhteen. Oikeaan reunaan oli pistetty neulalla pieni valkoinen helmi, ja kehyksen reunoille oli ikuistettu pehmeitä voikukkapalleroita. Juuri sellaisia, jotka pienimmästäkin henkäyksestä lähtisivät leijailemaan. Mutta minne?
Taivaanrannan tuolla puolen ei paljasta varsinaista sijaintiaan. Teoksesta tuli mieleeni A.W. Yrjänän romaani
Joonaanmäen valaat (2017), jonka lukeminen on minulla edelleen kesken. Kirja kuitenkin seikkailee saman Pentti Saarikosken ajatuksen kanssa: olla kiinnostunut paikoista ja niiden maailmoista. Joonaanmäkikään ei ole tarkasti kartalla, vaan "
jossakin päin Suomenlahtea, ihan vähän tunnetun maailman tuolla puolen."
 |
| Kaija Poijula: The Other Side of the Glory, 2016. |
Kaija Poijula tuntui olevan mestari luomaan teoksiinsa mystiikkaa. Materiaalit ja lopulliset teokset viestivät jostain pitkäikäisestä: perinteistä, tutun ja vieraan yhteiselosta, kohtaamisista. Nämä kiehtoivat ja laittoivat tutkimaan teoksia lähemmin. Seinälle nostettu eläimen kallokaan ei ollut pelottava. Otsalle oli asetettu pieni tiuku ja lähempi tarkastelu paljasti silmäkuopassa (ja kallon päällä) hiihtävät hahmot! Surrealismia.
 |
| Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta The Other Side of the Glory, 2016. |
 |
| Kaija Poijula: Memento, 2017. |
Suurikokoisin teos on näyttelylle nimensä lainannut installaatio
Memento. Sisäkkäin oli asetettu kahdet vanhat kangaspuut, jotka oli poltettu hiilenmustiksi. Harvan kotoa enää kangaspuita löytyy, ainakaan näin suurikokoisia. Silti kangaspuilla on merkittävä asema suomalaisessa(kin) kulttuuriperinnössä. Käsillä tekeminen, käsityöt, kädentaidot. "
Memento viittaa hetkeen; muistoon joka syntyy kuin huomaamatta.
Käsintehtyyn esineeseen jää aina osa tekijäänsä elämään muotoina ja
muistoina."
 |
| Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Memento, 2017. |
Poijula oli käsitellyt kangaspuita yllättävällä tavalla. Hiilenmusta pinta oli itse asiassa kaunis ja pehmeän näköinen. Kontrasti oli voimakas valkoiseen ympäristöön verrattuna. Jäin miettimään pahoittaako joku mielensä, että Suomen käsityön museo (käsityön perinteen tallentaja) esittelee tiloissaan poltettua kulttuuriperintöä? En itse pahoittanut mieltäni enkä usko, että se on ollut taiteilijalla tarkoituskaan. Teos ajoi ajatuksia eteenpäin. Kangaspuut ja sen kutomistekniikka ovat olleet aiemmin vahva osa suomalaisuutta. (Minäkin muistan mummolastani kangaspuut) Ovat toki edelleen, mutta toisessa merkityksessä. Me emme enää
tarvitse kangaspuita kankaiden ja mattojen tuottamiseen, sillä teollisuus on automatisoinut tämänkin. Se ei silti poista tekniikan periytymisen merkitystä ja arvostusta.
 |
| Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Memento, 2017. |
Poltetut kangaspuut loivat mielleyhtymän kaskeamisesta. Kaskiviljelyssä poltettu pelto toimi hedelmällisenä kasvualustana maanviljelyssä, kunnes se hylättiin ja siirryttiin seuraavalle metsäalueelle. Ehkä kangaspuiden perinteinen aika on ohi ja on aika siirtyä tekniikassa eteenpäin, tai valjastaa se uudenlaiseen muotoon?
 |
| Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Memento, 2017. |
 |
| Kaija Poijula: Pikku-Buddha, 2011. |
Näyttelyn ehdottomasti koskettavin ja liikuttavin teos oli
Pikku-Buddha. Kaija Poijula kertoo siitä näin:
Maanjäristys ja tsunami Japanissa 2011
"Kun 10-vuotias tyttäreni saapui koulusta kotiin huomasin, että jokin painoi hänen mieltään.
Kysyin, Mikä hätänä?
Hän vastasi: Katsoimme koulussa internetistä uutisia ja näin kuvia sortuneista taloista ja ihmisistä autoissaan ajamassa pakoon valtavaa aaltoa, eivätkä ne ehtineet pakoon. Kuvittelin, että isä makaa kuolleena sortuneen talon alla, eikä vastaa puhelimeen, vaikka kuinka yritän soittaa. En puhunut koko päivänä kenellekään sanaakaan.
Isä tuli kotiin samana iltana työmatkaltaan Kiinasta.
Pikku-Buddha -teos on omistettu kaikille lapsille, joiden isä ei tullut kotiin.
Kivijalustaan on kaiverrettuna tyttäreni jalanjäljet kuten Buddhan jalanjäljet ovat kiveen kaiverrettuna
Puhtaan veden temppelissä Kiotossa."
 |
| Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Pikku-Buddha, 2011. |
Lehdettömän puun oksilla roikkui valtava määrä pikkuruisia valkoisia keinuja, joista osa kimalsi kuin tähtipöly. Puu heitti pitsimäisen varjon lattiaan ja kokonaisuus oli lumoava. Koskettava ja kaunis. Joskus jokin todellinen ja kammottava on hyvä käsitellä kauniissa muodossa.
 |
| Kaija Poijula: yksityiskohta teoksesta Pikku-Buddha, 2011. |
Näyttelyn taiteilijavalinnat toimivat, sillä Pohjolan ja Poijulan tekniikat ja sisällöt keskustelivat hyvin keskenään. Yksittäisissä teoksissa oli niin paljon tutkittavaa ja katseltavaa, että kannattaa varata näyttelyyn hyvin aikaa. Suosittelen lämpimästi myös museon
perusnäyttelyitä, sillä tarinat ja tunteet jatkuvat alakerrassa.
Kaija Poijulan ja Ulla Pohjolan Memento on esillä
Suomen käsityön museossa 15.4.2018 saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti