Enontekiön gákti

Esittelin Suomen käsityön museon kaksi osaa Memento-näyttelystä, mutta ehdin avajaisissa katsoa myös Enontekiön saamenpuku eli gákti -näyttelyn. Kolmannen kerroksen Kuja-näyttelytilassa on esillä Kitti-suvun naisten pukuja.

Näyttelystä kerrotaan näin: "Enontekiön saamenpuku eli gákti on koristeellisin ja näyttävin kaikista viidestä Suomen saamelaispuvusta. Puku herättää ihastusta värikkyydellään, asusteillaan ja sanomallaan. Se tunnistetaan helposti runsaista koristenauhoistaan ja huivissa helisevistä näyttävistä hopeoistaan. Esillä olevat gáktit ovat Jyväskylässä asuvan Kitti-sukuun kuuluvan perheen käytössä. Näyttelyn on koonnut FM Maritta Stoor-Lehtonen, saamenkieliseltä nimeltään Pikku-Hannun Hansin Hilkan Maritta."

Saamelaisryhmiä ovat inarinsaamelaiset, koltat ja tunturisaamelaiset. Suomen saamelaispuvut jaetaan viiteen pääryhmään: Enontekiö-Koutokeinon, Inarin, koltan, Sodankylä-Vuotson ja Utsjoki-Tenonvarren pukuihin. Puvuilla on omakieliset nimitykset, ja ne eroavat selkeästi toisistaan. Näyttelyn gáktit edustavat tunturisaamelaista mallia ja esittelevät enontekiöläistä tapaa rakentaa asukokonaisuus, mutta värit - pinkki, violetti ja fuksia - luovat yksilöllisen Kitti-naisten vaatekaapin. Puvut kuuluvat äidille ja kahdelle tyttärelle, ja ne ovat käytössä olevia tai olleita kansanpukuja, eivät siis kansallispukuja.

Minua on aina kiehtonut sekä karjalainen että saamelainen kulttuuri. Karjalaisesta kulttuurista poiketen minulla ei ole minkäänlaista suhdetta saamelaiseen kulttuuriin ja siksi se on tuntunut hieman vaikealta ja vieraalta lähestyä. Tiedostan voimakkaasti saamelaisuuteen(kin) liittyvän kulttuurisen appropriaation. Sana tarkoittaa kulttuurista lainaamista, omimista tai pahimmillaan ryöstöä. Museoympäristössä tunnen voivani tutustua saamelaisuuteen turvallisesti ketään loukkaamatta, mutta samalla rohkean uteliaasti. 

Pohdin Hurmioituneen sisarblogissa kulttuurista appropriaatiota myös Kuopion kulttuurihistoriallisen museon Huivien tarinoita -näyttelyssä huivin käyttämiseen liittyvistä säännöistä ja hyvistä tavoista. Toisaalta tunnen olevani oikeutettu käyttämään esimerkiksi karjalaista kansanpukua (ei siis kansallispuku) feresiä, sillä minulle on siirretty karjalaisuus verenperintönä. 

Saamelaisuudessa rakastan värikkyyttä ja koristeellisuutta, käsityökulttuuria ja suullista perintöä. Ruokakulttuurista en tiedä oikeastaan mitään ja eri alueiden asujakaan en tunnista. Tunnistan kyllä asut helposti saamelaisiksi, mutta en osaa sanoa mikä  asu kuuluu millekin alueelle.

Näyttelyssä opin mm. gáktin lisäksi, että risku on hopeinen rintasolki, liidni se hapsuinen silkkihuivi ja duojar käsityöläinen. Oli mukava huomata uusi kesäpuku ja lukea, että gáktikin muuttuu ajan, muotien, yhteisöjen ja yksilöllisten tarpeiden mukaan säilyttäen kuitenkin eri saamelaisryhmiin, sukuihin ja pukualueisiin liittyviä perinteitä. Naisten ja miesten pukujen ja asusteiden välinen ero pyritään säilyttämään, eikä ole soveliasta pukeutua toisen sukupuolen vaatteisiin tai sekoitella niitä käytössä. Gákti on elävä ja muuntuva asu, jota ei kanonisoida, tarkasteta tai valvota virallisesti. Yhteisön sisällä on kuitenkin sosiaalista kontrollia. Omaan kulttuuriinsa osalliset voivat varioida kulttuuriomaisuuttaan ja muunnella pukujaan.

Kesäpuku vuodelta 2015, kukkainen puuvillkangas. Puvun malli: Maarit Magga, ompelu: Aile Torikka. Korut: Samekki/Petteri Laiti, Hetta Silver/Raimo Korkalo. Huivi: Sámi Duodji. Lakki: Maritex. Vyö: Pirita Ruotsala.  

Enontekiön gákti - Kitti-suvun naisten pukuja esillä

Suomen käsityön museon Kujalla 31.3.2018 saakka.

Lähde: Suomen käsityön museon näyttelytekstit.