torstai 23. elokuuta 2018

Kuinka puhua toiselle?

Unelma-näyttely, Jyväskylän yliopiston kirjasto, 2015.
Ajatus tästä aiheesta on pyörinyt mielessäni ainakin puolisen vuotta. Se syntyi, kun minulta kysyttiin "Mitä kuuluu?", ja vastasin olevani vähän puolikuntoinen flunssan vuoksi. Henkilö toivotti minulle: "Tule terveeksi". Ei siis "Parane pian", vaan "Tule terveeksi". Toivotus jäi pyörimään mieleeni. Se vaikutti aidommalta, sillä lause poikkesi totutusta ja odotetusta. Otin toivotuksen oikeasti vastaan eikä se ollut vain small talkia.

Tämän keskustelun jälkeen olen itsekin alkanut kiinnittää aika ajoin enemmän huomiota siihen miten puhun toisille. Esimerkiksi kun havaitsin, että eräs henkilö oli vaikuttanut ylikuormittuneelta, en kysynyt tavatessamme "Mitä kuuluu?", vaan "Miten sinä voit?" Ensimmäisen kysymyksen voi mielestäni kiertää kepeästi ja nopeasti vastaamalla "Hyvää kiitos" tai "Eipä kummempia", kuten small talkiin kuuluu. "Miten sinä voit?" -kysymys uppoaa syvemmälle. Siinä ei kysellä kuulumisia vaan vointia. Ja kun huomaa toisen voivan huonosti, kysymys on henkilökohtaisempi kuin ensimmäinen. Valitettavasti sitä on välillä niin omissa ajatuksissaan, ettei muista kysyä kuinka toinen voi.
Taide-lehti 2/2018.
Aihe sivuaa aiemmin julkaisemaani postausta Kohtaamisista, josta myös Raisa Jäntti oli napannut ajatuksiani taannoiseen Taide-lehteen. Sitä pitäisi uskaltaa puhua ja uskaltaa kysyä. Miten minusta tuntuu, että suomalaisessa yhteiskunnassa on edelleen vallalla sellainen asenne, että jokainen hoitakoon oman tonttinsa. Että ei tämä asia minulle kuulu. Onneksi on myös poikkeuksia. Tästä positiivisen kommentoinnin ja huomioinnin kulttuurista kirjoitin mm. ollessani tutkimusavustajana Jyväskylän yliopistossa. Tuolloin kiinnitin huomiota siivoojan kauniiseen olemukseen ja mietin useamman kerran, että kehtaako sitä sanoa henkilölle ääneen...  Kehtaa ja pitäisikin sanoa! Olen alkanut ottaa sen asenteen, että opettelen sanomaan asioita ääneen ja suoraan. Jos haluaa kysyä jotakin, niin kysyy. Oletan, että mikäli kohdehenkilö ei halua puhua aiheesta, hän sanoo sen ääneen. Parhaimmassa tapauksessa esimerkiksi "Miten sinä voit?" -kysymys voi pelastaa toisen päivän. 

Minullekin kävi niin. Erään ikävän päivän päätteeksi kävelin kadulla ja vastaan tullut henkilö tervehti minua. Jäimme vaihtamaan muutaman sanan ja hän sanoi, että Jukka Huhtalan näyttelystä kirjoittamani teksti piti sisällään paljon sellaista, jota hän oli itsekin ajatellut. Että hänkin oli ollut liikuttunut kokonaisuudesta. Olin kyseisenä päivänä niin väsynyt, että nuo sanat todella pelastivat päiväni. Kuten Raisa Jäntti kirjoitti: "Mutta ihan oikeasti, eikö juuri se ole sitä, mitä kaipaamme? Että olemme näkyviä muille, että tekemisemme noteerataan, ja että meille kerrotaan, mitä ajatuksia tekomme herättävät." Niinpä. Samalla tavalla kuin uskon taiteilijoiden ilahtuvan siitä, että kirjoitan heidän taiteestaan, minäkin ilahdun siitä, että joku sanoo teksteilläni olevan heihin vaikutusta.
Huomaan kyllä itsekin, että etenkin Taiteentuntija on tällä hetkellä ajankohtainen ja tärkeä blogi nostamaan esille Kuopion kulttuurikentän tärkeyttä. En kuitenkaan ajattele kirjoittaessani, että nyt kirjoitan tästä aiheesta, koska se on tärkeää. Kirjoitan näyttelyistä edelleen enemmän henkilökohtaisten tunnelmieni kautta, enkä niinkään yhteiskunnallisen vaikuttavuuden näkökulmasta. Vaikka tekstini kenties heijastuvat myös sille saralle. Olen edelleen enemmän ruohonjuurivaikuttaja ja pidän siitä roolista. Edelleen kivoimpia kommentteja ovat sellaiset, joissa ihmiset tulevat sanomaan, että olipa hienoa lukea siitä ja siitä taiteilijasta tai museosta, että sait minut kiinnostumaan. Viimeisin kuulemani kommentti oli hämmennys siitä, kuinka osaan pukea sanoiksi vaikeasti lähestyttävästäkin taiteesta jotain helposti lähestyttävää. Ja tässä se ydin onkin. Haluan rohkaista lukijoita taiteen pariin ennakkoluulottomasti ja osoittaa, että jokainen voi löytää taiteesta merkityksellisiä puolia.
Osa lukee blogiani, koska on kiinnostunut kulttuurista. Osa siksi, että tuntee minut ja haluaa blogin kautta seurailla tekemisiäni. Osa katsoo vain kuvat ja sekin on täysin sallittua. Käytän blogissa kuvia, koska visuaalisuus on minulle tärkeää. Kuvat kertovat ajoittain miltei yhtä paljon kuin sanat. Eikä kuvataiteesta voi mielestäni kirjoittaa ilman kuvia.
Se, että sanoo (tai osoittaa) arvostavansa ja kunnioittavansa toista on tärkeää. Se pitää maailman raiteillaan. Että osoittaa inhimillistä välittämistä toista kohtaan ikään, sukupuoleen, uskontoon, uskonnottomuuteen, maailmankatsomukseen, seksuaalisuuteen, rakkauteen tai ihonväriin katsomatta.  Sydämeni liikahti, kun erästä maisemakuvaa kommentoidessani sain vastaukseksi, että "Miten me selfieitä ja maisemia kuvatessamme jäljittelemme taiteilijoita, haemme tunnelmaa ja itseämme. Sinulta opin." Aika nöyräksi vetää. Kuulla tuollaisia sanoja henkilöltä, jolta olen itse oppinut niin paljon. Sanoilla on voimaa. Ja opetamme sanoilla myös toisiamme.
Minusta on hauskaa huomata miten eri tavalla ihmiset blogiini suhtautuvat. Perhe ja suku ei tietenkään ajattele minua blogin kautta, mutta käyvät silti täällä aika ajoin vilkuilemassa. Taidekentällä tuntuu olevan kiinnostusta ja kannustusta siihen mitä kirjoitan, vaikka eivät minua henkilökohtaisesti tuntisikaan. Osa lukijoista keskittyy vain tietyn teeman postauksiin ja hyppii muut ylitse. Välillä on vaikea tietää kuka lukee blogiani ja kuka ei. Yleensä keskustellessa on helpompi aloittaa, että sanon suoraan kuinka "Kirjoitan sellaista Hurmioitunut-blogia". Tähän liittyen sattui kerran hauska tapaus. Juttelin lapsuuskotini naapureiden kanssa ja keskustelun lomassa tuli sitten puheeksi myös tämä blogiharrastukseni. Aloitin aiheen jälleen sillä tutulla "Kirjoitan sellaista Hurmioitunut-blogia", ja hämmästyin kun sain vastaukseksi: "Juu, kyllä me tiedetään. Tämä X lukee blogiasi ja on päässyt monelle nojatuolimatkalle blogisi kautta." Keskustelussa taidettiin käyttää myös sanaa fani ja minua nauratti. Tuntuu hassulta, että henkilöt jotka ovat nähneet minun kasvavan siinä naapurintyttönä, seurailevat matkaani nyt blogin kautta. Joten lämpimät terveiset sinne naapuriin jos luette näitä rivejä! Mukavaa, että elämässä ei iän myötä ihan kaikki muutu. Ihmisten myötä tulee pysyvyyttä (juurevuutta), vaikka kukaan meistä ei ole täällä ikuisesti. 

Ja tiedättekö mitä? Juuri siksi pitäisi uskaltaa kysyä kuinka toinen voi,
ja rohkaistua vastaamaan miltä oikeasti tuntuu.

tiistai 21. elokuuta 2018

Rodin ja Helvetin portit

Tänään olisi jälleen taidehistoriasta kiinnostuneille televisiossa paljon tarjolla. Yle Teema näyttää klo 20.00 alkaen ohjelman Rodin ja Helvetin portit. Yksi veistos kyseisestä sarjasta oli esillä Zürichin Kunsthausissa. Helvetin portit -veistossarja oli kuvanveistäjä Auguste Rodinin mestariteos, jota hän työsti kuolemaansa asti. Ohjelmassa tutustutaan modernin veiston uranuurtajaan tämän taideteoksen ja sen luomisprosessin kautta.
Ohjelma on katsottavissa myös Yle Areenasta.
Heti perään klo 21.00 alkaa mielenkiintoinen 9-osainen sarja Kulttuurien juurilla.

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Ansa

Mikäli ei ole käynyt jo ilmi, niin rakastan kotimaisia 1940-1950-luvun elokuvia. Niiden lisäksi nautin myös tuon ajan näyttelijäelämäkerroista. Parhaita ovat ne, joissa näyttelijän oman äänen vielä kuulee. Eli sellaset kirjat, joissa on haastateltu elossa olevaa näyttelijää. Jälkikäteen kirjoitetut kirjat ovat kenties laajempia katsauksia henkilöhistoriaan, mutta tunnelmaltaan puolitiessä. Tuula Saarikosken kirjoittama Tähtiaika - Ansa Ikonen (1980) on ollut hyllyssäni koskemattomana pitkään. 

Tässä muistelmateoksessa suomalaisen elokuvahistorian kirkkain naistähti Ansa Ikonen (1913-1989) kertoo 27 vuoden elokuvataipaleestaan: "Työstään, jota hän sanoo rakastaneensa, jonka jokaisesta hetkestä hän kertoo nauttineensa".

Kirja alkaa Ikosen toteamuksella hänen eläneen unelmaansa, niin kauan kuin sitä kesti. Kaikki loppui television syrjäyttäessä elokuvatuotannon:
"Se oli pioneeriaikaa. Minun työni elokuvan parissa alkoi niihin aikoihin, kun äänifilmi oli syrjäyttämässä ja jo syrjäyttänytkin mykän elokuvan. Tauno Palo, joka oli näyttelijäpartnerini kahdessatoista elokuvassa, aloitti filmiuransa mykän elokuvan tähtenä. Minä en näytellyt yhdessäkään mykässä filmissä.
Tämä elokuvan aikakausi, joka alkoi äänifilmin myötä 30-luvun puolivälissä, päättyi 60-luvun alussa. Silloin filmin taikamaailman virvatulet yht'äkkiä sammuivat, eikä mitään jäänyt jäljelle. Suuret studiot lopetettin, kamerat ja valaistuslaitteet, puvustot ja tarpeistot, kaikki myytiin pois, elokuvayhtiöt lakkasivat olemasta suuria.
Siihen päättyi minunkin elokuvatyöni. Viimeinen elokuvani on Miljoonavaillinki vuodelta 1961.
Samaan aikaan tekniikan alueella värikuva syrjäytti mustavalkoisen. Minä en koskaan näytellyt värifilmissä.
Elokuva-aikani kesti 27 vuotta. Tein sinä aikana yli 40 elokuvaa. Rakastin sitä työtä, nautin joka hetkestä. Kun se loppui, jäin odottamaan aikaa, jolloin minua kenties vielä tarvittaisiin. Sitä ei tullut.
Minun urani loppuminen oli vain hyvin pieni osa koko elokuvateollisuuden kuihtumisesta. Television tullessa suurten tuotantoyhtiöitten ihmeellinen maailma kuoli. Siinä suuressa tapahtumassa minun elokuvaurani loppuminen oli mitätön hiukkanen. Olin elänyt unelmani loppuun. En jäänyt katkeraksi, vain vähän tyhjäksi."
Ansa Ikonen kuului siihen monien näyttelijöiden joukkoon, jotka jäivät työttömiksi television tulemisen myötä. Monen ura jatkui toki teatterissa, kuten myös Ansa Ikosen, mutta televisio löysi uudet tähtensä. Muun muassa Kansallisteatteri oli toinen koti näyttelijöille vielä pitkään television saapumisen jälkeenkin. Kuten Ikonen asian ilmaisi: "Työ jonka aloin yhtäaikaa kuin elokuvaurani, se jatkui. Jäin ehkä tyhjäksi, mutta en tyhjille." 

Pietarissa syntyneen Aili Ansa Inkeri Ikosen äidinkieli oli suomi, mutta hän oppi lapsena myös venäjän. Lasten tasolla Pietarin pihoilla ei kuulema ollut hyväksytty ennen kuin oppi "oikean kielen". Ikonen sanoo harmitelleensa, että oppi kyllä puhumaan venäjää, muttei koskaa lukemaan tai kirjoittamaan sitä. Ikosen perhe siirtyi 22 000 muun Pietarin suomalaisen kanssa Suomeen kun itsenäisyys oli tunnustettu. Muistelmat kuvaavat hyvin aikakautta ja ilmapiiriä, joka kertautui vuosikymmeniä myöhemmin talvi- ja jatkosodan myötä:
 "Me olimme pakolaisia, ja pakolainen ei kuulu minnekään. Se leimasi minun lapsuuteni. Pietari oli ollut kotipaikkamme kolmen sukupolven ajan, sinne emme voineet jäädä. Suomi, joka otti meidät vastaan, koska olimme Suomen kansalaisia, vierasti meitä 'ryssiä'. Me jotka sen muutoksen aikana olimme lapsia, kasvoimme Suomessa suomalaisiksi. Silti lapsuuden muistot, elämän alkulangat ovat siellä, Pietarissa. (---) Pietarissa olin ollut venäläisille leikkitovereilleni 'tšuhna', jolle piti opettaa kielikin. Nyt olin 'ryssä', ja opin hyvin äkkiä, että venäjää ei saanut puhua."

Ansa Ikonen pääsi jo lapsena katsomaan elokuvia äitinsä kanssa. 
"Minä tulin elokuvista ulos aina aivan hiljaisena. Filmit tekivät minuun aivan mahdottoman valtavan vaikutuksen. Jollakin merkillisellä tavalla yritin eläytyä siihen mitä olin nähnyt. (---) Greta Garbo alkoi olla suuressa huudossa. Häntä minä ihailin kovasti ja eläydyin hänen näyttelemiseensä."

Näytteleminen oli ollut Ikosen intohimo jo pienestä lähtien, mutta varsinaisesta kuuluisuudesta hän ei osannut unelmoida.
"Päähäni ei pälkähtänytkään, että sellanen asia kuin kuuluisuus olisi voinut olla viettelevää. Se ei tullut edes mieleeni. Elokuva, eläytyminen, työ, se minua viekoitti. Kyllä me lehdistä luimme, miten hirmuisia palkkioita amerikkalaiset kuuluisuudet nostivat elokuvistaan ja miten valtavia omaisuuksia heillä oli, miten upeasti ne asuivat ja miten satumaista elämää ne viettivät, mutta en muista, että se olisi tehnyt minuun mitään vaikutusta silloin. Minulla oli pakottava itsensä ilmaisemisen halu ja elokuva tuntui antavan siihen täydelliset mahdollisuudet, siitä minä uneksin."
Teatterimuseo: Unelmien kuteita -kiertonäyttely Suomen käsityön museossa 2016. Ansa Ikosen Filmstar's -mascara ja piippaussakset.
Kirjan myötä huomaa, että Ansa Ikonen oli tosiaan niin jalat maassa ja tavallinen "tyttö" kuin hänestä on kerrottukin. Sydämellinen ja määrätietoinen, sopivasti itsepäinen persoona, joka arvosti muita ja teki töitä ansaitakseen unelmansa.
"Oikeastaan oli ihme, että unelmani toteutui. Ulkoapäin katsellen minulla ei ollut edellytyksiä onnistua elokuvissa. Kukaan ei koskaan kuvitellut käyttävänsä minusta sanaa kaunotar. En ollut kaunis. Olin aivan tavallisen näköinen tyttö, aika tanakka tytönpullero itse asiassa, kasvonikin olivat leveämmät kuin pitkät. Ainoa josta joskus sain kuulla kohteliaisuuksia, olivat silmät, Ikosen suvun pyöreät, ruskeat silmät.
Se että en ollut kaunotar, saattoi olla yksi näistä pienistä, sinänsä vähäpätöisistä asioista, jotka yhteen liittyessään aiheuttivat sen, että elokuvaurani oli niin pitkä ja hyvä. (---) Se kauneus, jonka kamera otti esiin ja tallensi filminauhalle ei näkynyt paljain silmin, se oli optista harhaa. Sitten kun olin jo näytellyt monessa filmissä ja ihmiset tunsivat minut näöltä, sattui monta kertaa niin, että kun matkustin  raitiovaunussa, joku sanoi: 'Tuossa on Ansa Ikonen.' Kaikki kääntyivät katsomaan, ja kuulin sanottavan: 'Tuommoinenko se on, ihan tavallinen.' Kyllä siinä vähitellen oppi luomaan osan siitä illuusiosta arkiminäänsäkin, mutta sitä varten piti oikein nähdä vaivaa."
Parasta antia ovat muistelmien mukana tulevat kulttuurikertomukset. Näkemykset siitä millaista oli olla naisnäyttelijä 1940-1950-luvuilla, tai näyttelijä ylipäätään. Opintomatkat ulkomaille opettivat paljon. Mielenkiintoista oli lukea siitä kuinka palkkaukset muuttuivat, mutta asenteet istuvat tiukassa. Kaiken keskellä sodat sekoittivat tilannetta ja yhteiskunnan epävarma asema heijastui kaikkeen. Lavastuksiin ja puvustuksiin ei ollutkaan enää rahaa ja materiaaleja, raakafilmin saantikin miltei loppui. Pahimmassa tapauksessa näyttelijöitä kaatui sodassa. Aloitetuilla projekteilla oli kiire, mikäli ne halusi saada valmiiksi siten, että kaikki näyttelijät olisivat vielä mukana. 

Tuon epävarman ja pelottavan aikakauden keskelle syntyi tähtipari, Ansa Ikonen ja Tauno Palo, jotka pitivät elokuvissaan yllä elämän liekkiä. Ja toivoa ilosta ja onnellisuudesta, siitä mitä arkeen toivottiin kaiken kaaoksen keskellä. Jotain tavallista, mutta samalla ihannetta. Tämä on mielestäni yksi kirjan koskettavin osio:
"Nykyajan nuorelle ihmiselle, joka ei ole kokenut noita vuosia, on vaikea selittää sitä tunnelmaa, joka silloin oli. Kun maa oli 'kiinni', kaikki yhteydet ulkomaille tavalliselta ihmiseltä poikki ja koko kansalla yhteinen suuri tehtävä, säilyä hengissä, jotkin asiat kasvoivat suuriksi ja sillä tavalla tärkeiksi, että se tuntuu nyt aivan mahdottomalta. Tarkoitan esimerkiksi sitä merkitystä, mikä meihin tuli, Taunoon ja minuun 'tähtiparina'.
Sain tämän vuoden [1980] maaliskuussa kirjeen minulle tuntemattomalta rouvalta, ja tässä kirjeessä hän minun mielestäni sanoi juuri tämän asian niin hyvin, että haluan toistaa hänen sanansa. En osaisi itse esittää tätä asiaa yhtä hyvin.
Kirje alkaa: 'Rakas rouva Ansa Ikonen. (---) Kerron eräästä Sotainvalidien juhlasta, joka oli Suomalaisessa Kauppakorkeakoulussa. (---) Sali oli täynnä eri-ikäisiä - miehiä lähinnä - sain vaikutelman, että moni oli muualta päin Suomea, eikä aina ollut mahdollista vaimon lähteä mukaan. Siellä oli ahavoituneita isokouraisia miehiä parhaissa puvuissaan hyvin siisteinä ja edustuskelpoisina (---). Me olimme kaikki sitä ikäluokkaa, jolle Te kumpikin olitte niitä tärkeitä ihanteita, esikuvia olleet ja olitte vieläkin ja joita me rakastimme. (---) Mitä seuraavaksi seurasi on juuri se, minkä haluaisin niin Teidän ja Tauno Palonkin tietävän. 
Oli kuin olisi jokaista satutettu äkkiarvaamatta - minne vain katsoin näin täriseviä hartioita, kyyneleitä jotka virtasivat valtoiminaan. Itkin itsekin ja vielä enemmän, kun katselin noita miehiä ympärilläni. (---) Oli kuin olisi äkillinen raju kevätsade kulkenut ylitsemme jättäen ihanan hyvän olon jälkeensä. Olitte symboli siellä silloin olleitten ihmisten nuoruudesta, haaveista - ilmielävinä, kauniina, kuten aina. En unohda sitä ikinä.' "

Ansa Ikonen jatkaa omasta puolestaan:
"Nuo kaksikymmentä vuotta olivat olleet kaikille vaikeat. Vielä tuolloinkin, 1955, sodan jäljet näkyivät arpina maisemassa ja katukuvassa, niin kuin arpina niiden ihmisten sydämessä ja mielessä, joiden nuoruus oli mennyt juoksuhaudoissa ja haaveet jääneet haaveiksi, tai arpina ruumiissa niin kuin tuon Kauppakorkeakoulun tilaisuuden invalideilla.
Niinä vuosina me olimme Taunon kanssa saaneet esittää eri rooleissamme kaiken sen, mistä he haaveilivat. Kun elokuvateatterin sali pimeni, esirippu avautui, puolentoista tunnin ajan he saivat valkokankaan illuusion avulla kokea sen hilpeän, valoisan, onnellisen nuoruuden, jota heille itselleen ei ollut suotu.
Se että he kiittivät meitä, Tauno Paloa ja Ansa Ikosta, teki nöyräksi. Emmehän me, Tauno ja Ansa, olleet mitään muuta kuin kaksi tavallista ihmistä, samanlaisia kuin he. Se että me esitimme nuo unelmat, teki meistä ihmisten mielissä elämänilon ylläpitäjiä, meistä tuli symboli. Siihen liittyi vastuu, joka sai yrittämään parhaansa."

Tekstistä käy läpi myös Ikosen huumorintaju, kun hän kertoo kuinka ihailijapostin saaminen tuntui hämmentävältä. 
"Eräs nuori tyttö kirjoitti: (---) 'Myymälässä ei ollut muita ostajia kuin te neiti Ikonen ja minä. Te katsoitte minuun niin lempeästi. En olisi uskonut koskaan näkeväni teitä. Nyt toivon aina uudelleen näkeväni teidän lempeät silmänne.'
Tällaiset kirjeet saivat minut melkein nolostumaan. Minun lempeät silmäni! En voi ajatella muuta kuin että olin ehkä niin väsynyt, että minulla oli sen vuoksi 'samettia silmissä', niin kuin Särkkä sanoi, kun piti olla liikuttunut tai surullinen kuvauksessa. Minä en nimittäin ole erityisen lempeä. Olen pikemminkin kipakka kuin kiltti, helposti kiihtyvä ja äksy enkä lempeä."
Teatterimuseo: Unelmien kuteita -kiertonäyttely Suomen käsityön museossa 2016.
Noissa 1940-1950-luvun mustavalkoisissa elokuvissa on aina ollut minulle jotain ihanaa ja taianomaista. Muistan, että pidin elokuvista jo ihan lapsena. Ihmiset ovat elossa ja puhuvat suomea, mutta sisältö, kulttuuri ja yhteiskunta on aina jotain toisenlaista ja satumaista mihin on omassa elämässään tottunut. Kivasti vanhanaikaista. Siksi niiden maailmaan on mukava palata, kun haluaa hetkeksi pakoon ja johonkin muualle. Maailmaan, jossa tunteet ovat syviä ja näkyviä, luonto on läsnä, yökohtaukset on kuvattu keskellä kirkasta päivää, laulukohtaukset nostattavat yhteishenkeä ja rakkaus voittaa aina. Ja kaikki tuo pitää olla mustavalkoista. Värifilmin myötä katosi se suomalaisen elokuvan kultakausi, joka minulle on merkityksellinen. Kuten Ansa asian ilmaisi:

"Sinä aikakautena me teitittelimme toisiamme, ja elokuvat joita teimme, teitittelivät katsojia. Mutta me kuuluimme yhteen, suomalainen elokuva, suomalaiset tähdet ja suomalainen yleisö. Se oli rakkautta." 

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Maria Prymatšenkon satumainen maailma

Keskiaikaisten markkinoiden lisäksi päätin hyödyntää Museokortin tuomaa mahdollisuutta ja tutustua Aboa Vetus & Ars Novassa esillä olevaan Maria Prymatšenkon näyttelyyn. En ollut etukäteen näyttelystä kovin innoissani, mutta tämä on nimenomaan Museokortin parhaita puolia. Voi käydä vilkaisemassa
Ars Nova toi ensimmäistä kertaa Suomeen tämän ukrainalaisen taiteilijan värikästä tuotantoa. Teokset kuuluvat Ukrainan kansantaiteen museon kokoelmaan Kiovassa. Maria Prymatšenko (1908-1997) oli itseoppinut taiteilija, joka ammensi inspiraationsa mm. Ukrainan kansanperinteestä, luonnosta ja talonpoikaiskulttuurista. Esillepano on onnistunut ja värikylläiset salit nostavat esille Prymatšenkon taiteen mielikuvituksellisen luonteen. 
Maria Prymatšenko: Rupikonna ratsastaa, 1936, vesiväri paperille.
Tätä ennen en ollut kuullutkaan kyseisestä taiteilijasta, joten nostetaanpa esille Ars Novan esittelyteksti: 
"Maria Prymatšenko syntyi vuonna 1908 Bolotnian kylässä Ukrainassa. Hän oppi perheeltään perinteisiä käsityötaitoja ja ilmaisi rikasta fantasiamaailmaansa piirtämällä ja maalaamalla. Vuonna 1936 Prymatšenko kutsuttiin Kiovaan ammattimaisesti työskentelevän kansantaiteilijayhteisön jäseneksi. Ryhmän tähtäimenä oli ensimmäinen kansallinen kansantaiteen näyttely, joka kiersi Kiovassa, Moskovassa ja Leningradissa. Pian Prymatšenkon teoksia vietiin näyttelyihin eri puolille Eurooppaa. Vuonna 1937 niitä nähtiin Pariisin maailmannäyttelyssä.
Toisen maailmansodan syttyessä Maria Prymatšenko palasi Kiovasta kotikyläänsä. Seuraavan kerran hän toi teoksia yleisön nähtäville 1960-luvulla. Vesivärien vaihtaminen guassiin mahdollisti entistäkin voimakkaamman väri-ilottelun ja tarkkapiirteisemmän ilmaisun, ja Prymatšenko nousi Ukrainassa maankuuluksi taiteilijaksi."
Maria Prymatšenko: Riikinkukot kulkevat pitkin Ukrainaa, 1970, guassi paperille.
Se, että piipahtaa jonnekkin ilman ennakko-odotuksia tuottaa usein positiivisen lopputuleman. Niin tässäkin tapauksessa. Prymatšenkon värikkäät teokset saivat hyvälle tuulelle mutta tiesin, että pinnan alla on syvällisiä merkityksiä, jotka eivät kulttuuria tuntemattomalle avaudu. Näyttelyteksteissä oli kuitenkin hieman kerrottu luontoaiheiden symbolisesta sisällöstä, mikä helpotti teosten tulkintaa. Ne ovat muutakin kuin kauniita kuvia. Esimerkiksi Naakka lentää, etsien omistajaansa -teoksen lintu kuvaa syvää kansallista surua. Teos valmistui Tšernobylin tuhoisan ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen 1986.
Maria Prymatšenko: Naakka lentää, etsien omistajaansa, 1986, guassi paperille.
Maria Prymatšenko: Avaruuspippuri, 1983 ja Syreeni maljakossa, 1963, guassi paperille.
Itse asiassa minulla oli jo hieman pohjaa ukrainalaisten kasvi- ja luontoaiheiden tulkintaan. Sain seurata sivusta kollegoideni ukrainalaisten käspaikkojen luettelointia. Kirjoitin aiemmin Valamon kätköistä - käspaikkja ja metalli-ikoneja -näyttelystä, johon RIISA loi näyttelytekstit. Valamon luostarin Kulttuurikeskuksessa vuodenvaihteeseen 2018/2019 esillä olevassa näyttelyssä on kerrottu eri kasvi- ja eläinaiheiden symboliikkaa nimenomaan ukrainalaisessa kulttuurissa. Kävi ilmi, että karjalaisessakin käspaikkaperinteessä käytetään osittain samanlaisia luontoaiheita kuin Ukrainassa, mutta niiden symbolinen sisältö ei ole täysin samanlainen.
Maria Prymatšenko: Minun pkku heisipuuni, 1988, guassi paperille.
Linnut ja kukat Maria Prymatšenkonkin näyttelyssä olisivat puhuneet enemmän jos olisin muistanut, että esimerkiksi siipensä pystyyn kohottanut kyyhkynen on traagisen rakkauden symboli, laulavan satakielen uskotaan kutsuvan itselleen paria, lilja on yksi tärkeimmistä naista kuvaavista symboleista, tai että koiranheisi on Ukrainan kansallispuu. Koiranheisi symboloi naisten kauneutta, terveyttä, toivomuksia, kestävyyttä ja vahvuutta. Punaiset koiranheisin marjat ovat veren ja suvun jatkamisen vertauskuva ja siten myös kuolemattomuuden symboli. Mikäli ukrainalaisten eläin- ja kasviaiheiden symboliikka ja käsityöperinne kiinnostaa enemmän, suosittelen tutustumaan Valamon luostarin julkaisemaan Ruusuja ja unikoita -kirjaan.
Maria Prymatšenko: Lokki tuo tulppaaneja Ivan soturin haudalle, 1977, guassi paperille.
Maria Prymatšenko: Oi tuolla riihillä ja torilla, 1967; Vanja ja Katja, 1960; Nuoruusvuoteni, 1987, guassi paperille.
Maria Prymatšenko kuvaa töissään Ukrainan maaseutua kukoistavaksi ja aurinkoiseksi. Henkilöt ovat pukeutuneet perinteisiin ukrainalaisiin asuihin. Esimerkiksi vyshyvanka-paitojen kuvioissa on runsaasti symboliikkaa ja paikallisia tunnusmerkkejä. Paitojen kuvioinnista on voitu tunnistaa kantajansa kotiseutu. 
Maria Prymatšenko: yksityiskohta teoksesta Ukrainan kunnia, 1965, guassi paperille.
Näyttelyn nimi - Satumainen maailma - kuvaa hyvin näyttelyn kokonaisuutta. Se on kaunis, värikäs ja mielikuvituksellinen. Itse pidin eniten lintuaiheista, mutta jokainen kukka ja kasvi huusi mielessäni tarvetta löytää sen symbolinen merkitys. Samoin jäin miettimään voimakasta värimaailmaa. Näyttely jätti siis enemmän kysymysmerkkejä kuin antoi vastauksia. Tämän vuoksi kannattaa hyödyntää näyttelyn opastetut kierrokset lauantaisin ja sunnuntaisin.
Maria Prymatšenko: Herra Reagan, katsokaa tätä kuvaa, 1986, guassi paperille.
Maria Prymatšenko: (vasemmalta oikealle) Volevaha kuljettaa apinaa, 1977; Leijona on katkaissut tammen, 1963; Suoeläin, 1978; Lyhytjalkainen eläin, 1983; Sikakaunotar, 1965;Aasi, 1967, guassi paperille.
Maria Prymatšenkon satumainen maailma on esillä Ars Novassa 2.9.2018 saakka.

Näyttelystä ovat kirjoittaneet myös:

lauantai 11. elokuuta 2018

Keskiaikaiset markkinat

Moni on niistä puhunut ja tunnelmaa kehunut, joten olihan ne itsekin vihdoin nähtävä. Turun Keskiaikaiset markkinat. Mietin etukäteen, että kehtaako sinne edes mennä jos ei ole omasta takaa asuja ja muita asusteita. Hyvin sinne joukkoon mahtui ihan tavallisissakin vaatteissa. Kieltämättä oli aluksi hieman naurussa pidättelemistä, kun kävelin rautatieasemalta Vanhalle Suurtorille, ja yhtäkkiä vastaan marssii täydelliseen asuun sonnustutuneita miekkamiehiä, aseenkantajia ja muita karvaisia miehiä. Eikä nauru ollut missään nimessä pahansuopa! Tilanne vain tuntui niin täydellisen omituiselta. Ja samalla hienolta. Mahtavaa, että näihin päiviin panostetaan toden teolla ja upein lopputuloksin!
Kävin kuuntelemassa Tuomiokirkossa Hilda Kunnolan esitystä ennen kun siirryin tutustumaan varsinaiselle markkina-alueelle. Hän soitti Sylvia Woodsin Brandiswhieren harpun. Ihana elämys! Tuomiokirkko oli mitä parhain ympäristö tälle esitykselle. Kanteleen lisäksi harppu kuuluu omiin meditatiivisiin soittimiini. Voisin kuunnella niitä loputtomiin. Aurajoen varressa pääsin kuuntelemaan Ella Isotalon ja Antti Raskin duoa, Tuhkatarhaa.
Paljon oli väkeä liikkeellä ja paljon olisi ollut myös ostettavaa. Mukavinta oli kuitenkin katsella ympärilleen, hämmästellä taidokkaita asuja ja sitä kuinka pukeutuneet eläytyivät rooleihinsa.





Olen usein miettinyt, että haluaisin maistaa tikkuomenaa, mutta jättänyt sitten ostamatta sen vuoksi, että jos omena sattuisi olemaan kirpeä tai kova. Täällä bongasin kuitenkin karamellikuorutteisen tikkupäärynän ja se oli taivaallisen hyvää! ♥ Ihan tyhjin käsin ei tarvinnut lähteä kotiinkaan, sillä samaan aikaan vietettäviltä käsityömarkkinoilta ostin itselleni Frida's Cornerin Frida Kahlo -korvakorut. Kääntöpuolella lukee Fridan tokaisu: "Feet, what do I need them for, If I have wings to fly". Ja kirjakauppiaan kojussa oli uskomaton löytö: Esa Pakarisen tähdittämä Lentävä kalakukko -leffajuliste! Naureskelin, että savolaisen piti lähteä Turkuun saakka löytääkseen jotain tällaista. *Pyörät ne lauloivat, Kuopijoon käy tie* Myyjäkin heittäytyi vitsikkääksi kun kysyin, että käykö pankkikortti? "-Kyllä käy. Olen varautunut teidän kierojen savolaisten korttitemppuihin!" Jätin korottamatta panoksia turkulaisvitsillä.... :P
Ohjelmaa olisi ollut moneksi päiväksi. Tämä oli kuitenkin kiva nähdä ja huomata, että kokonaisuus on äärimmäisen hienosti järjestetty. Muilla keskiaikamarkkinoilla en ole vieraillutkaan, joten en osaa verrata tätä esimerkiksi Hämeenlinnan keskiaikafestivaaliin. Turkuun lähtisin kyllä toistekin.

perjantai 10. elokuuta 2018

Fantastico!

Bacci Maria Baccio: Iltapäivä Fiesolessa, 1926-1929, öljy kankaalle, Gallerie degli Uffizi, Firenze.
Yuichiro Saton näyttelyn rinnalla ehdin käydä katsomassa myös Ateneumin maagista realismia esittelevän kokonaisuuden Fantastico! Näyttely kertoo Italiassa ensimmäisen maailmansodan päättymisen aikaan syntyneestä suuntauksesta.  
Bacci Maria Baccio: yksityiskohta teoksesta Iltapäivä Fiesolessa.
Suurelle yleisölle lienee edelleen tutumpaa yhdistää italialainen taide renessanssiajan mestareihin, jonka vuoksi Ateneumin näyttely on mielestäni tärkeä. Samaa merkittävyyttään halusivat painottaa myös italialaiset taiteilijat itse luodessaan Novecento-ryhmän 1922. He ihailivat myös quattrocenton ja cinquecenton (1400-1500-luku) loistokausia, mutta pyrkivät modernisoimaan klassismia tuomalla uutta eloa italialaiseen taiteeseen. Ryhmää johti aluksi Benito Mussolinin rakastajatar, kirjailija ja taidekriitikko Margharita Sarfatti (1880-1961), joten taide oli kytköksissä fasismiin. Novecento hallitsi lyhyen aikaa Italian taidetta, mutta taiteilijoiden määrä ryhmän sisällä oli niin suuri, että sen koko esti varsinaisen yhtenäisyyden taiteellisena liikkeenä. Italian taiteen voikin nähdä osana ensimmäisen maailmansodan jälkeen vallinnutta yleiseurooppalaista suuntausta, jossa haluttiin palata järjestykseen. Kyseisenä aikakautena etsittiin pysyvyyttä ja järjestystä, hylättiin modernit kehityssuunnat ja palattiin kotimaisiin, esittäviin lähteisiin.
Felice Casorati: Cynthia, 1924-1925, öljy kankaalle, yksityiskokoelma, Torino.
Maagiselle realismille oli tunnusomaista hetken pysäyttäminen ja hiljaisuus, yksityiskohtien tarkka kuvaus ja unenomaisten sekä outojen kerrosten luominen. Esittävyys tekee maalauksista helposti lähestyttäviä, mutta hyvin nopeasti teosten erikoinen tunnelma avautuu myös katsojalle. Tämä tunnelma erottaa ne perinteisistä muotokuvista. 
Edita Broglio: Pulloja, 1927, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.
Italialaiset taiteilijat käänsivät katseensa menneeseen ja palauttivat eri maalauksen lajit - muotokuva, maisema ja asetelma - entiseen arvoonsa. He pyrkivät varhaisen taiteen ja geometrian syvälliseen tuntemukseen, mutta aiheita tulkittiin uusin silmin. Alla olevassa maalauksessa Gino Severini on tulkinnut vaimonsa ja tyttärensä kultaiseen leikkaukseen käyttäen tietoisesti inspiraationa Raffaellon Madonnaa. Äiti ja tytär muodostavat klassisen kolmiosommitelman.
Gino Severini: Äitiys, 1920, öljy ja tempera, yksityiskokoelma.
Viittauksia renessanssin klassikoihin on löydettävissä muualtakin. Cesare Montin Muotokuva omena kädessä -teosta katsellessa ei voi olla tekemättä mielleyhtymiä La Giocondaan, Mona Lisaan.
Cesare Monti: Muotokuva omena kädessä, 1923, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.
Cagnaccio di San Pietro: Hinausköysi, 1926, öljy kankaalle, kokoelma Fondazione di Venezia.
Cagnaccio di San Pietron maalaus Hinausköysi tuo puolestaan mieleen Ilja Repinin Volgan lautturit (1870-1873). Repinin maalauksesta poiketen Cagnaccio di San Pietron maalauksen miehet eivät näytä luhistuvan vetotaakkansa alle vaan pikemminkin uhkuvan hiljaista voimaa. Värimaailma luo mielikuvan unimaisesta ympäristöstä ja laivan kylkeen kuvattu Pietà-aihe lisää kuvan surrealistista jännitettä. Cagnaccio di San Pietro oli yksi maagisen realismin suurista nimistä. Taiteilijalta on esillä samassa salissa Hinausköyden kanssa muitakin mielenkiintoisia ihmiskuvauksia. Erikoisiin asentoihin sommitellut naisvartalot toivat erotiikan rinnalle mielikuvan väkivallasta. 
Cagnaccio di San Pietro: yksityiskohta teoksesta Hinausköysi.
Cagnaccio di San Pietro: yksityiskohta teoksesta Hinausköysi.
Fantastico! antoi hyvän läpileikkauksen Italian maagisesta realismista 1920-1930-luvuilla. Varsinaisten aiheiden ohi nousi tunnelma - hiljaisuus ja pysähtyneisyys - ja niiden mukanaan tuoma jännite. Näyttelyssä on siis tutkittavaa myös heille, joiden mielestä muotokuvat ja asetelmat tuntuvat tavallisesti tylsiltä. Jos sattuu pitämään esimerkiksi amerikkalaisen Edward Hopperin (1882-1967) taiteesta, Fantastico! tarjoaa yhtä outoja ja samalla kiehtovia yksinäisyyden ja hiljaisuuden maailmoja. 
Gian Emilio Malerba: Naamiaisasuja, 1922, öljy kankaalle, Galleria Nazionale d'Arte Moderna e Contemporanea, Rooma.
Tuokio taiteelle -blogi kirjoitti myös ajatuksiaan näyttelystä. Tekstissä kiinnitettiin huomiota mm. näyttelyn salitekstien voimakkaisiin tulkintoihin. Yhdyn Toni Jakalan ajatuksiin aiheesta:
"Teksteissä on tehty myös tulkintoja, joita tarjoillaan katsojille varmoina tai itsestään selvinä, mutta minä ainakin kyseenalaistaisin ne. Etenkin, kun tulkinnat niin harvoin ovat itsestään selviä ja objektiivisia."  
Kiinnitin huomiota samaan yksityiskohtaan kuin Jakala Naamiaisasuja -teoksen ääressä. Harlekiinin kerrotaan olevan kuoleman symboli, mutta minäkään en olisi tehnyt selvästi kyseistä tulkintaa. "Malerba on valinnut tilanteen keskushahmoksi tyylikkään mutta levottomuutta herättävän harlekiinin, joka tässä yhteydessä on selvästi kuoleman symboli."

Toinen reipas tulkinta mikä myös kiinnitti huomioni, syntyi ensimmäisessä kuvassa näkyvän Bacci Maria Baccion Iltapäivä Fiesolessa -teoksen äärellä. Saliteksissä kerrottiin, että "Kuva on tunnistettava ja todellinen, ja silti sen kertoma tarina on tietoisen kuvitteellinen, antinaturalistinen, suorastaan hyytävä." Hyytävä? En valitettavasti jaa samaa tulkintaa kyseisestä teoksesta. Olen sitä mieltä, että katsojia on hyvä helpottaa saliteksteillä kertomalla taustoja ja historiaa, mutta en henkilökohtaisesti pidä siitä, että museot menevät tulkitsemaan teokset tyhjiksi. Kuten Toni Jakala blogitekstissään kirjoitti: "Etenkin, kun tulkinnat harvoin ovat itsestään selviä ja objektiivisia".
Felice Casorati: Neidit, 1912, öljy kankaalle, Galleria Internazionale d'Arte Moderna, Venetsia.
Museokierroksen lomassa syntyi jännittäviä kohtaamisia paitsi teosten myös kävijöiden kanssa. "Taidemuseoharrastukseni" sivuun liittyy taideteoksen ja kävijän kohtaamisen bongailu. Kunsthaus Zürichin postauksessa näkyi yksi kuva, jossa vaaleansiniseen tikkitakkiin sonnustautunut kävijä seisoi vaaleansinisen Paul Signacin maalauksen ääressä. Värimaailmat kohtasivat. Fantastico! -näyttelyssä sattui useampi onnenpotku. Punaisessa mekossa oleva nainen seisoi Felice Casoratin maalauksen ääressä, jossa sattui myös olemaan punamekkoinen nainen. Helman pituuskin sattui sopimaan kuvaan.
Antonio Donghi: Nainen kahvilassa, 1931, öljy kankaalle, Fondazione Musei Civici di Venezia, Galleria Internazionale d'Arte Moderna di Ca'Pesaro.
Vihreäpaitainen mies kuvasi Antonio Donghin maalausta vihreäpaitaisesta naisesta kahvilassa. Yleensä tilanteet menevät nopeasti ohi eikä kaikkea ehdi tallentaa kameralle. Tämä seuraava tilanne jäi vaivaamaan kuitenkin niin kovasti, että päätin uskaltaa avata suuni. Punatukkainen nainen seisoi Ubaldo Oppin maalauksen ääressä ja hänellä sattui olemaan kainalossaan turkoosi käsilaukku, joka yhdistyi maalauksen värimaailmaan. Tuijotin näkymää ja hymyilin, kunnes nainen siirtyi eteenpäin. Halusin kuitenkin tallentaa näkymän ja kävin ystävällisesti kysymässä, että voisiko nainen seistä vielä hetken maalauksen ääressä. Hänen hiustensa muoto ja pitkä kaulansa näytti takaapäin siltä kuin nainen olisi katsellut omaa muotokuvaansa.
Ubaldo Oppi: Vaimon muotokuva Venetsia taustalla, 1921, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.
Tämä on hauska sivuharrastus näyttelyiden lomassa. Kun malttaa irrottaa katseensa yksittäisistä teoksista ja katsoa näyttelytiloja kokonaisuuksina, voi tehdä yllättäviä löytöjä. Harrastaako joku muukin tätä tai muunlaista museobongailua?

Fantastico! Italialaista taidetta 1920-1930-luvuilta on esillä 
Ateneumissa vielä 19.8.2018 saakka.