Kuinka puhua toiselle?

Unelma-näyttely, Jyväskylän yliopiston kirjasto, 2015.

Ajatus tästä aiheesta on pyörinyt mielessäni ainakin puolisen vuotta. Se syntyi, kun minulta kysyttiin "Mitä kuuluu?", ja vastasin olevani vähän puolikuntoinen flunssan vuoksi. Henkilö toivotti minulle: "Tule terveeksi". Ei siis "Parane pian", vaan "Tule terveeksi". Toivotus jäi pyörimään mieleeni. Se vaikutti aidommalta, sillä lause poikkesi totutusta ja odotetusta. Otin toivotuksen oikeasti vastaan eikä se ollut vain small talkia.

Tämän keskustelun jälkeen olen itsekin alkanut kiinnittää aika ajoin enemmän huomiota siihen miten puhun toisille. Esimerkiksi kun havaitsin, että eräs henkilö oli vaikuttanut ylikuormittuneelta, en kysynyt tavatessamme "Mitä kuuluu?", vaan "Miten sinä voit?" Ensimmäisen kysymyksen voi mielestäni kiertää kepeästi ja nopeasti vastaamalla "Hyvää kiitos" tai "Eipä kummempia", kuten small talkiin kuuluu. "Miten sinä voit?" -kysymys uppoaa syvemmälle. Siinä ei kysellä kuulumisia vaan vointia. Ja kun huomaa toisen voivan huonosti, kysymys on henkilökohtaisempi kuin ensimmäinen. Valitettavasti sitä on välillä niin omissa ajatuksissaan, ettei muista kysyä kuinka toinen voi.

Taide-lehti 2/2018.

Aihe sivuaa aiemmin julkaisemaani postausta Kohtaamisista, josta myös Raisa Jäntti oli napannut ajatuksiani taannoiseen Taide-lehteen. Sitä pitäisi uskaltaa puhua ja uskaltaa kysyä. Miten minusta tuntuu, että suomalaisessa yhteiskunnassa on edelleen vallalla sellainen asenne, että jokainen hoitakoon oman tonttinsa. Että ei tämä asia minulle kuulu. Onneksi on myös poikkeuksia. Tästä positiivisen kommentoinnin ja huomioinnin kulttuurista kirjoitin mm. ollessani tutkimusavustajana Jyväskylän yliopistossa. Tuolloin kiinnitin huomiota siivoojan kauniiseen olemukseen ja mietin useamman kerran, että kehtaako sitä sanoa henkilölle ääneen...  Kehtaa ja pitäisikin sanoa! Olen alkanut ottaa sen asenteen, että opettelen sanomaan asioita ääneen ja suoraan. Jos haluaa kysyä jotakin, niin kysyy. Oletan, että mikäli kohdehenkilö ei halua puhua aiheesta, hän sanoo sen ääneen. Parhaimmassa tapauksessa esimerkiksi "Miten sinä voit?" -kysymys voi pelastaa toisen päivän. 

Minullekin kävi niin. Erään ikävän päivän päätteeksi kävelin kadulla ja vastaan tullut henkilö tervehti minua. Jäimme vaihtamaan muutaman sanan ja hän sanoi, että Jukka Huhtalan näyttelystä kirjoittamani teksti piti sisällään paljon sellaista, jota hän oli itsekin ajatellut. Että hänkin oli ollut liikuttunut kokonaisuudesta. Olin kyseisenä päivänä niin väsynyt, että nuo sanat todella pelastivat päiväni. Kuten Raisa Jäntti kirjoitti: "Mutta ihan oikeasti, eikö juuri se ole sitä, mitä kaipaamme? Että olemme näkyviä muille, että tekemisemme noteerataan, ja että meille kerrotaan, mitä ajatuksia tekomme herättävät." Niinpä. Samalla tavalla kuin uskon taiteilijoiden ilahtuvan siitä, että kirjoitan heidän taiteestaan, minäkin ilahdun siitä, että joku sanoo teksteilläni olevan heihin vaikutusta.

Huomaan kyllä itsekin, että etenkin Taiteentuntija on tällä hetkellä ajankohtainen ja tärkeä blogi nostamaan esille Kuopion kulttuurikentän tärkeyttä. En kuitenkaan ajattele kirjoittaessani, että nyt kirjoitan tästä aiheesta, koska se on tärkeää. Kirjoitan näyttelyistä edelleen enemmän henkilökohtaisten tunnelmieni kautta, enkä niinkään yhteiskunnallisen vaikuttavuuden näkökulmasta. Vaikka tekstini kenties heijastuvat myös sille saralle. Olen edelleen enemmän ruohonjuurivaikuttaja ja pidän siitä roolista. Edelleen kivoimpia kommentteja ovat sellaiset, joissa ihmiset tulevat sanomaan, että olipa hienoa lukea siitä ja siitä taiteilijasta tai museosta, että sait minut kiinnostumaan. Viimeisin kuulemani kommentti oli hämmennys siitä, kuinka osaan pukea sanoiksi vaikeasti lähestyttävästäkin taiteesta jotain helposti lähestyttävää. Ja tässä se ydin onkin. Haluan rohkaista lukijoita taiteen pariin ennakkoluulottomasti ja osoittaa, että jokainen voi löytää taiteesta merkityksellisiä puolia.

Osa lukee blogiani, koska on kiinnostunut kulttuurista. Osa siksi, että tuntee minut ja haluaa blogin kautta seurailla tekemisiäni. Osa katsoo vain kuvat ja sekin on täysin sallittua. Käytän blogissa kuvia, koska visuaalisuus on minulle tärkeää. Kuvat kertovat ajoittain miltei yhtä paljon kuin sanat. Eikä kuvataiteesta voi mielestäni kirjoittaa ilman kuvia.

Se, että sanoo (tai osoittaa) arvostavansa ja kunnioittavansa toista on tärkeää. Se pitää maailman raiteillaan. Että osoittaa inhimillistä välittämistä toista kohtaan ikään, sukupuoleen, uskontoon, uskonnottomuuteen, maailmankatsomukseen, seksuaalisuuteen, rakkauteen tai ihonväriin katsomatta.  Sydämeni liikahti, kun erästä maisemakuvaa kommentoidessani sain vastaukseksi, että "Miten me selfieitä ja maisemia kuvatessamme jäljittelemme taiteilijoita, haemme tunnelmaa ja itseämme. Sinulta opin." Aika nöyräksi vetää. Kuulla tuollaisia sanoja henkilöltä, jolta olen itse oppinut niin paljon. Sanoilla on voimaa. Ja opetamme sanoilla myös toisiamme.

Minusta on hauskaa huomata miten eri tavalla ihmiset blogiini suhtautuvat. Perhe ja suku ei tietenkään ajattele minua blogin kautta, mutta käyvät silti täällä aika ajoin vilkuilemassa. Taidekentällä tuntuu olevan kiinnostusta ja kannustusta siihen mitä kirjoitan, vaikka eivät minua henkilökohtaisesti tuntisikaan. Osa lukijoista keskittyy vain tietyn teeman postauksiin ja hyppii muut ylitse. Välillä on vaikea tietää kuka lukee blogiani ja kuka ei. Yleensä keskustellessa on helpompi aloittaa, että sanon suoraan kuinka "Kirjoitan sellaista Hurmioitunut-blogia". Tähän liittyen sattui kerran hauska tapaus. Juttelin lapsuuskotini naapureiden kanssa ja keskustelun lomassa tuli sitten puheeksi myös tämä blogiharrastukseni. Aloitin aiheen jälleen sillä tutulla "Kirjoitan sellaista Hurmioitunut-blogia", ja hämmästyin kun sain vastaukseksi: "Juu, kyllä me tiedetään. Tämä X lukee blogiasi ja on päässyt monelle nojatuolimatkalle blogisi kautta." Keskustelussa taidettiin käyttää myös sanaa fani ja minua nauratti. Tuntuu hassulta, että henkilöt jotka ovat nähneet minun kasvavan siinä naapurintyttönä, seurailevat matkaani nyt blogin kautta. Joten lämpimät terveiset sinne naapuriin jos luette näitä rivejä! Mukavaa, että elämässä ei iän myötä ihan kaikki muutu. Ihmisten myötä tulee pysyvyyttä (juurevuutta), vaikka kukaan meistä ei ole täällä ikuisesti. 

Ja tiedättekö mitä? Juuri siksi pitäisi uskaltaa kysyä kuinka toinen voi,
ja rohkaistua vastaamaan miltä oikeasti tuntuu.