lauantai 29. huhtikuuta 2023

Empatia on uusi musta

Minulle on aina ollut töissä tärkeää pienet asiat, jotka tuovat iloa arkeen. Varsinainen työ jakaa ykköspaikan työyhteisön ja työkavereiden kanssa, joiden osalta on onneksi aina ollut tuuria. Mutta arkeen tarvitsee iloa, ettei kaikki mene pelkäksi suorittamiseksi. Ja se ilo saattaa syntyä vaikka puuväreistä.

Olin laittanut tilattavien toimistotarvikkeiden listalle puuvärit, koska tarvitsen niitä aika ajoin. Värikoodaan ja väritän asioita esimerkiksi pohjakuvista, tai havainnollistan jotain piirtämällä ja värittämällä itselleni ja muille. Kyllä, ihan kynällä paperille tekniikalla. Oletin, että puuväritoivettani ei otettaisi vakavasti, kun muut käyttävät erilaisia sähköisiä järjestelmiä kaikenlaiseen tekemiseen. Mutta sitten eräänä aamuna tulin töihin, enkä ollut ehtinyt edes päällystakkia riisua:

Huvitti tuon paketin teksti: Colourworld KIDS.

Minä: Ihanaa!! Minulle on tullut puuvärit!
Työkaveri 1: Mitkä....?
Minä: Puuvärit! Minä toivoin puuvärejä, mutta en ollut varma saanko. [Puuvärit tilanneella työkaverilla nro 3 oli reaktioni nähdessään yhtä leveä hymy - hieman yllättynyt kenties - kuin minulla puuvärit nähtyäni.]
Työkaveri 2: Harva meistä kiljahtelee, kun tulee töihin. Tarkoittaako se, että muut eivät pidä työstään?

Tällaiset tilanteet ovat spontaania minua. Silti välillä tuntuu, etteivät kaikki Kiinteistöhallinnossa ehkä vieläkään varsinaisesti ymmärrä miten joku innostua noin pienestäkin asiasta. Nämä ovat niitä hetkiä, kun havaitsen hyväntahtoisia hämmentyneitä hymyjä ja ilmeitä.
Vuodenvaihteessa sininen KYS-nauha vaihtui keltaiseen Pohjois-Savon hyvinvointialueen nauhaan.
Kohta on kulunut taideasiantuntijan tehtävässä kaksi ja puoli vuotta. Kertaakaan ei ole ollut sellainen olo, etten haluaisi mennä töihin. Myönnän, että on ollut paljon stressaavia ja raskaita päiviä. Viimeisen puolen vuoden ajan on ollut myös riittämättömyyden tunteita, sillä hyvinvointialueuudistus on tuonut yllättävän paljon asioita minunkin työpöydälleni kaikkien muiden töiden lisäksi. Viime lokakuun ja maaliskuun välisellä ajalla olivat työurani kiireisimmät kuukaudet. Ikinä aiemmin en ole ollut tuollaisessa pyörityksessä tuollaisen työmäärän ja aikataulujen kanssa. Siinä rytäkässä menetin osittain sen neonkeltaisen työmaatakin mukanaan tuoman ilon. Toivottavasti vain hetkeksi.
Anni Teppo kirjoitti artikkelin hyvinvointialueiden taiteesta Mediuutiset-lehteen 17.3.2023.
Myönnän, että kuormitin kalenteriani myös sellaisilla asioilla, jotka eivät olisi olleet pakollisia, kuten erilaiset luennot ja haastattelut, mutta juuri ne toivat työn suorittamiselle vastapainoa. Ja KYSin taideasiat ovat saaneetkin mukavasti julkisuutta ja hyvää palautetta. Tavoitteeni työn saadessani oli tehdä sairaalataide näkyväksi ja merkitykselliseksi. Näin on mielestäni tapahtunut.

Kiireestä selvittiin (vähän seesteisempään tilanteeseen) ja taannoinen kahden viikon mittainen pääsiäisloma teki todella hyvää. Aina auttaa sekin, kun saa jotain valmiiksi. Esittelen teille piakkoin viimeisimmän taideprojektin, jonka parissa olen työskennellyt pari vuotta.
Kun puhuu arjessa hyvää ympärilleen, hyvää tulee todennäköisemmin myös takaisin. Näin uskon ja näin tapahtui, kun työkaveri toi kiitossanojen saattelemana minulle Iloisia ajatuksia -magneetin. Olen aina ajatellut niin, että näyttämällä ympärillä oleville ihmisille, että heidän kanssaan on hyvä olla, siitä ei voi seurata muuta kuin hyvää. Huomautan, että koskaan ei voi aina olla pelkästään mukavaa, ja konflikteja syntyy kaikenlaisissa ihmissuhteissa, mutta niitä ei pidä lakaista maton alle.

Josta päästään siihen, että olen joutunut opettelemaan reklamaatioiden kirjoittamista. Erään toimijan kanssa olen joutunut vääntämään tietyssä asiassa useamman kerran, vaikka valtaosa toiminnasta on erinomaista. Purin tunteitani kahvihuoneessa ja ihmettelin, että miten on mahdollista, että homma ei toimi, vaikka olin käyttänyt lähes viikon työtunnit siihen, että olin toteuttanut kuvalliset, värikoodatut, selkeästi kirjoitetut ja nimetyt ohjeet. Tein ohjepaketin sillä periaatteella, että toimija, joka ei olisi koskaan asiasta kuullutkaan, pystyisi toimimaan ohjeiden mukaisesti.

Työkaveri 1: Voi Henna, sinulla on vielä sellainen lapsenusko, että kaikki menee aina hyvin.
Minä: No niin on! En ymmärrä miten niillä ohjeilla ei voi onnistua? Asiaa ei olisi enää selkeämmäksi saanut!  

Olin reklamoinut hieman samasta asiasta kyseiselle toimijalle aiemminkin. Tämän vuoksi purin asiaa toisena päivänä myös Työkaverille 2. Työkaveri 3 sattui kuulemaan puheeni ja puuttui keskusteluun:

Työkaveri 3: Pitäisiköhän minun vähän katsoa sitä sinun reklamaatiota?
Minä: Ei. Kun sinä sitten kirjoitat liian tylysti.
Työkaveri 3: No juuri siksi. Olisiko se ongelma juuri siinä, että sinä et kirjoita tarpeeksi suoraan ja piirtelet sinne kukkia?

(En piirtele reklamaatioihin kukkia, vaikka värikynät sainkin. :D ) Hän oli ystävällinen tarjotessaan apua, mutta minä haluan selvittää omiin projekteihini liittyvät ongelmat mahdollisimman pitkälle itse. Koska niistä oppii parhaiten. Haluan, että ongelmista syntyvät ristiriidat käsitellään, mutta haluan tehdä sen hienovaraisesti etenkin silloin jos tiedän, että toimijan kanssa tulee tehdä jatkossakin yhteistyötä. Silloin on turha polttaa siltoja takanaan. Mutta myönnän, että reklamaation yleinen tyyli on todennäköisesti erilainen tälle humanistitaustaiselle kuin niille halki-poikki-pinoon -insinööreille, jotka ovat tottuneet tekemään reklamaatioita enemmän. Olen kuitenkin tyytyväinen itse tekemiini reklamaatioihin, koska niissä on päästy hyviin neuvottelutuloksiin.

Olen miettinyt jälkikäteen tuota lapsenuskoa, mikä ei ollut työkaveriltani moite, vaan enemmänkin herttainen toteamus. Sinä nyt olet tuollainen. Lapsenusko tarkoittaa minulle, että on avoin ja uskoo hyvään. Koen tunnistavani tästä jossain määrin itseni, mutta tiedostan myös sen vaaran, että siinä voi päätyä hyväksikäytetyksi. Sen verran sitkeäksi olen vuosien varrella kasvanut, että ylitseni ei kävellä ja tiedostan ammatillisen arvoni, josta osaan pitää kiinni.   

Lapsenusko, herkkyys, empatia. Minusta niistä on hyötyä myös työelämässä, mutta tasapainottamassa järkeä, suorittamista ja päätöksentekoa. Vaikka välillä kauhistelen, miten joku voi ilmaista mielipiteensä niin nopeasti ja suoraan, se on myös asia, jota jollain lailla ihailen. Että kaikkia asioita ei tarvitsisi pyöräyttää sieltä aivojen tunnelohkon kautta, sillä se on välillä henkisesti raskasta. Toisaalta ajattelen, että minä en olisi minä, jos en saisi tuntea kaikkea niin voimakkaasti. En voisi työskennellä taiteen parissa, jos se ei tuntuisi miltään.

Sivusin aihetta aiemmin otsikolla Liian herkkä työelämään.

maanantai 24. huhtikuuta 2023

Minulla ei ole mitään sanottavaa - ja minä sanon sen

Tomi Leppänen: Ei mitään, 2023, läpinäkyvä akryyli, peiliakryyli, neonvalo, lasi, muuntaja.

Näyttely erilaisista taukomerkeistä ei vaikuta ensikuulemalta kovin mielenkiintoiselta. Sellainen Tomi Leppäsen (s.1976, Siilinjärvi) Tauko Paus Pause -näyttely Designmuseossa kuitenkin on. Leppänen sai alkuvuodesta Vuoden graafikko 2023 -tunnustuksen. Visuaalisen viestinnän suunnittelijoiden järjestö Grafia jakaa Vuoden Graafikko -tunnustuksen vuosittain ansiokkaasta työskentelystä visuaalisen viestinnän suunnittelun alueella tai muusta toiminnasta suomalaisen visuaalisen suunnittelun tason ja arvostuksen kohottamiseksi. Yksi Leppäsen tunnetuimpia töitä on Turku Design Festivalille suunniteltu Varför Paris, vi har ju Åbo -printti. Designmuseon näyttely on Tomi Leppäsen palkintonäyttely.

Tomi Leppänen: Piste piste piste, 2023, neonvalo, lasi, liikkeentunnistin, minitietokone.

Tomi Leppänen on tunnettu minimalistisesta suunnittelustaan. Tätä ilmentää hyvin myös palkintonäyttely. Näennäisesti mitäänsanomattomista yksittäisistä merkeistä on saatu merkityksellisiä tuomalla näyttelyyn valoa ja kineettistä liikettä.  Valon ja liikkeen vuoksi näyttelyn tunnelma ei välity kuvista juuri lainkaan. Liike, rytmi, tauko ja toisto ovat oleellisessa osassa monissa teoksissa.

Tomi Leppänen: Piste piste piste, 2023, neonvalo, lasi, liikkeentunnistin, minitietokone.

Huomio on kiinnitetty pisteisiin ja viivoihin. Piste piste piste -teoksessa on kolme neonputkista muodostuvaa ympyrää, jotka syttyvät ja sammuvat luoden mielikuvan etenevästä merkkijonosta. "Kirjoitetussa tekstissä kolme peräkkäistä pistettä voivat edustaa esimerkiksi keskeneräistä ajatusta tai epämiellyttävää taukoa. Viestisovelluksissa peräkkäin vilkkuvat kolme pistettä kertovat kohta saapuvasta viestistä. Jatkuvassa liikkeessä oleva teos kuvastaa odotuksen ja siitä syntyvän tauon jännitettä."

Tomi Leppänen: Piste piste piste, 2023, neonvalo, lasi, liikkeentunnistin, minitietokone.
Tomi Leppänen: Piste piste piste, 2023, neonvalo, lasi, liikkeentunnistin, minitietokone.

Pisteet ovat seinällä niin suuria, että teosajatus avautui vasta näyttelytekstin luettuani. Kuinka nerokasta! Mieli alkaa välittämästi miettiä teosta keskeneräisenä ajatuksena; odottaa lauseen ja ajatuksen jatkumista. Mitä ajatuksesta vielä puuttuu ja kuka sen täydentää? Toisaalta kyseessä voisi olla myös päättymätön asioiden luettelu. Ja mikäli pisteet käännettäisiin seinälle pystysuoraan, ne muistuttaisivat luettelomerkkejä. Erikoisen katsomiskokemuksesta tekee koon lisäksi se, että pisteet ovat kirkkaanvalkoisia eivätkä mustia, kuten ne tekstin joukossa tavallisesti näyttäytyvät.

Tomi Leppänen: Kaksoispiste, 2023, anodisoitu alumiini, teräs, pleksilasi, LED-komponentit, minitietokone.
Pistemaailmassa jatkoi myös punaisilla valoilla vilkkuva Kaksoispiste. "Teos on ohjelmoitu LED-näyttö, jossa vilkkuu kaksoispiste. Digitaalisissa kelloissa sekuntimerkinnässä käytetään tietojärjestelmien standardien mukaisesti kaksoispistettä. Alunperin virransäästösyistä kehitetty kaksoispisteen vilkkuminen tapahtuu sekunnin välein. Se ilmestyy näkyviin puoleksi sekunniksi ja katoaa näkyvistä puoleksi sekunniksi. Teoksessa kaksoispisteen muodostama looppi - ilman ajan etenemistä kertovia numeroita - on yhtä aikaa sekä sekunnin mittainen että ajaton."

Totta. Minä muistan vielä digitaalisten pöytäkellojen ajan, jossa sähkökatkon katkaistessa virran, kello jäi vilkkumaan kaksoispisteineen. Ilman numeroita kaksoispisteen välke antoi tunnelman myös tasaisesta sykkeestä. Punaisen värisenä mieli ei rauhoittunut vaan pikemminkin antoi kiireen tunnetta.
Tomi Leppänen: Edistymispalkki, 2023, anodisoitu alumiini, teräs, pleksilasi, flip-dot -paneelit, liikkeentunnistin, minitietokone. 
Kiireen tunteesta päästään loistavalla aasinsillalla seuraavaan teokseen. Edistymispalkki on varmasti kaikille tuttu, joka on luotu lieventämään stressiä: "Teos on suorakulmion muotoinen hitaasti etenevä edistymispalkki, joka käynnistyy katsojan lähestyessä teosta. Edistymispalkki on tietokoneiden käyttöjärjestelmissä käytettävä symboli, joka visualisoi käyttäjälle suoritettavaan toimintoon, esimerkiksi tiedonsiirtoon kuluvaa aikaa. Edistymispalkin on tutkittu vähentävän odotuksesta aiheutuvaa stressiä ja auttavan positiivisen käyttäjäkokemuksen luomisessa. Teoksessa edistymispalkki visualisoi oman toimintansa edistymistä." 

Miettikää kuinka pienellä asialla odottamisen ärtymystä voidaan helpottaa? Näyttämällä edistymiseen kulunut ja kuluva aika. Riippumatta siitä kuinka pitkään odottamisessa menisi. Nykymaailmassa on kauhistuttava ajatus, että joutuisi odottamaan tuntemattoman määrän aikaa. Ikään kuin aikaa kuluisi hukkaan enemmän sillä, ettei edistymispalkkia näe. Ilman edistymispalkkia odottaja jätetään epämukavaan ja tiedottomaan ilmapiiriin.
Tomi Leppänen: Edistymispalkki, 2023, anodisoitu alumiini, teräs, pleksilasi, flip-dot -paneelit, liikkeentunnistin, minitietokone.
Tomi Leppänen: Edistymispalkki, 2023, anodisoitu alumiini, teräs, pleksilasi, flip-dot -paneelit, liikkeentunnistin, minitietokone.
Edistymispalkki on toteutettu hienosti. Siitä kuuluu miellyttävä ääni, kun mustat osiot kääntyvät valkoisiksi. Edistymisvauhti on myös nykykatsojalle ihailtavan reipas, tosin Leppänen on tehnyt teoksen loppuosaan pienen hidasteen. Harvoinhan edistymispalkki täyttyy ongelmitta ja toivotulla nopeudella alusta loppuun saakka.
Tomi Leppänen: Ei mitään, 2023, läpinäkyvä akryyli, peiliakryyli, neonvalo, lasi, muuntaja.
Sisällöltään mielenkiintoisin ja monitulkintaisin oli Ei mitään  -teos. "Teos koostuu läpinäkyvästä akryylilaatikosta ja sen sisällä olevista sulkumerkeistä. Sulkumerkit eli kaarisulut ovat merkkejä, jotka laitetaan sanojen tai numeroiden ympärille osoittamaan, että niiden tuoma informaatio on erillistä tai vähemmän tärkeää. Teoksessa olevat kaarisulut tekevät sen sijaan niiden välisen tyhjän tilan näkyväksi. Teoksen lähtökohtana on avantgarde-säveltäjä John Cagen (1912-1992) lause: Minulla ei ole mitään sanottavaa / ja minä sanon sen."

Teos näyttäytyy kauempaa aluksi tyhjinä kaarisulkuina. Leppänen on vanginnut teokseen tyhjyyden, jotain jonka katse ja mieli haluaisi täyttää. Vuosiluku, lisätieto.... Kunnes katsoja astuu suoraan teoksen eteen. Akryylilaatikon takaseinä on peiliakryyliä, joka peilaa sen edessä olevan katsojan. Tyhjyys täyttyy omakuvalla, hiljaisuus omilla ajatuksilla. Peilin ajatellaan usein symboloivan omahyväisyyttä, jopa narsismia, mutta kaarisulkujen keskellä katsoja ei voi asettua minkään yläpuolelle. Kaarisulkujen keskellä olen vähemmän tärkeä informaatio. Ja silti olen siinä, vaihtoehtoinen ajatus, lisähuomautus. Minulla ei ole mitään sanottavaa, ja minä sanon sen.
Tomi Leppänen: Ei mitään, 2023, läpinäkyvä akryyli, peiliakryyli, neonvalo, lasi, muuntaja.
Nautin näyttelystä ja sen tunnelmasta. Tomi Leppänen on onnistunut erikoisella tavalla tekemään pienistä merkeistä isoja ja merkityksellisiä. Näyttelytila on teostyylille sopivan kokoinen; kaikkiin teoksiin malttaa paneutua. Mukana on myös yllätyksellinen ominaisuus, sillä kaikki teokset eivät paljastu katsojalle kerralla, vaan kulkiessa tulee käännellä katsetta kulmien ja seinien taakse. Tämän vuoksi näyttelyn nimikin Tauko Paus Pause toimii. Katsoja pysähtyy teosten äärelle. 

Kaikissa on jokin kiehtova ominaisuus, ettei niiden ohitse noin vain kävellä. Mikä tämä on? Mitä tämä tarkoittaa? Miten tämä on toteutettu? Mitä enemmän kysymyksiä, sitä parempi näyttely. Selvistä asioista - piste, kaksoispiste, viiva, katkoviiva jne. - on luotu oivaltavalla tavalla eräänlaisia huutomerkkejä, jotka pakottavat katsojan eteensä ja katsomaan niiden liikettä. En ole koskaan onnistunut viehättymään minimalismista juuri missään muodossa, mutta Leppänen on taikonut siihen runsautta. Runsautta siten, että piste ei ole vain piste, viiva ei ole enää vain viiva ja "pistekin voi olla viiva, joka tuli kävelyltä".

Tomi Leppäsen Tauko Paus Pause -näyttely
on esillä Designmuseossa 27.8.2023 saakka.

lauantai 22. huhtikuuta 2023

Iiu Susirajan näyttely New Yorkissa

Iiu Susiraja: Sausage cupid, 2019, kromogeeninen vedos, 77.5 x 77.5 cm (kehystetty). Kuva: Iiu Susiraja. Courtesy the artist, Makasiini Contemporary and Nino Mier Gallery.

Somemaailman kommenttikentät räjähtivät, kun uutisissa levisi tieto, että suomalainen valokuvaaja, Iiu Susiraja (s. 1975), on saanut yksityisnäyttelyn yhteen maailman arvostetuimmista taidemuseoista - The Museum of Modern Artiin (MoMa) New Yorkissa. Kommenteissa tunnuttiin kuitenkin nopeasti unohtavan kuinka merkittävästä asiasta on kysymys. Susiraja on ensimmäinen suomalainen valokuvaaja, joka on saanut yksityisnäyttelynsä MoMaan. Eikä moista mahdollisuutta ole saanut moni muukaan kotimainen taiteilija. Videotaiteilija Eija-Liisa Ahtilalla (s.1959) oli yksityisnäyttely MoMassa 2006-2007.

Kommenttikentissä keskityttiin ottamaan kantaa siihen, ovatko Susirajan teokset taidetta vaiko eivät. Joukossa oli havaittavissa myös suoraa vihapuhetta Susirajan kehoa kohtaan, jonka kautta pyrittiin samalla kyseenalaistamaan hänen taiteilijuutensa. Kaikki kommentit on lainattu Facebookin Helsingin Sanomat Kulttuuri -sivulta. Olen tietoisesti jättänyt kommentit nimettömiksi, sillä en halua antaa julkisuutta negatiivisille henkilöille, ja tasa-arvon nimissä siksi positiivisetkin kommentoijat ovat nimettömiä.

Iiu Susiraja: Happy Valentines Day (Big Heart), 2022, kromogeeninen vedos, 33 x 50.8 cm. Kuva: Iiu Susiraja. Courtesy the artist, Makasiini Contemporary and Nino Mier Gallery.

  • Tällaiset asiat on kuin keisari ilman vaatteita. Kaikki ihailee eikä kukaan uskalla sanoa/huomaa, että tämä on kaukana taiteesta. Kaikki erikoisuus on olevinaan hienoa ja taidetta. Tämä on mielestäni naurettavaa touhua ja katselen mieluummin kauneutta. Tuosta tulee vain etova olo.
  • Myönnän. En ymmärrä nykytaidetta. Tulee ihan fyysisesti paha olo. [oksennushymiö]
  • Natsi-Saksassa ei tämmöistä suvaittu, rappiotaide poltettiin ja taiteilijat ins Gas.
  • Sairasta paskaa.
  • En ymmärrä tätä yhtään, ilmeisesti liian taiteellista minulle. --> Ei ole pakko ymmärtää, riittää kun kokee - se onkin taidetta, ei tiedettä tai tenttikysymyksiä.
  • No, mutta ihan oikeasti: kuka teistä ostaisi näitä teoksia ja laittaisi ne olohuoneen seinälle?
  • Tuo on kyllä kaukana taiteesta. Kaikkea sitä tehdäänkin taiteen nimessä. --> Mikäs sitten on taidetta? --> Esim. Vangogh, Rembrat, Monet, Barcley, jne.
  • Jokainen määritelköön taiteensa ja mieltymyksensä itse, mutta jospa tämän gallerian näyttelyt onkin esimerkki siitä, kuinka helppo ihmisiä on manipuloida ihailemaan mitä vaan kunhan "silmäätekevät" sitä mainostavat. Kätevää ja toimivaa markkinointia.

Mikä on taidetta?

Tämä iänikuinen kysymys siitä mikä on taidetta ja mikä ei, jaksaa herättää keskustelua. Mikä tietenkin on taiteen tehtävä parhaimmillaan! Olen tietoisesti ollut avaamatta uutisten kommenttikenttiä, sillä siellä ei saa muuta kuin pahoitettua mielensä. Nyt on kuitenkin pakko ottaa kantaa joihinkin yllä oleviin kommentteihin. 

"Tällaiset asiat on kuin keisari ilman vaatteita. Kaikki ihailee eikä kukaan uskalla sanoa/huomaa, että tämä on kaukana taiteesta. Kaikki erikoisuus on olevinaan hienoa ja taidetta."; "(---) jospa tämän gallerian näyttelyt onkin esimerkki siitä, kuinka helppo ihmisiä on manipuloida ihailemaan mitä vaan kunhan 'silmäätekevät' sitä mainostavat. Kätevää ja toimivaa markkinointia."

Iiu Susirajan näyttely A style called a dead fish avautui MoMA:ssa PS1-tilassa torstaina 20. huhtikuuta. Kuva: Steven Paneccasio. Image courtesy MoMA PS1.

Myönnän itsekin, että taidetta on käsitteenä erittäin vaikea määritellä. Mutta jos pitäisi mennä ääripäähän niin kyllä, mikä tahansa voi olla taidetta. Se riippuu siitä missä sitä esitetään, kuka sitä esittää ja kuka sen määrittelee taiteeksi. Taidemuseot, taidegalleriat, kuraattorit, taidehistorioitsijat ym. taiteen ammattilaiset ja organisaatiot ovat olemassa siksi, että heillä on valtuudet määritellä mikä on taidetta. Näillä tahoilla on koulutus, ammattitaito, taidekentän ja taidehistorian tuntemus tukenaan käyttämään sitä valtaa, jolla taide määritellään. Hyvät taidekentän ammattilaiset ja organisaatiot ovat myös tietoisia tuosta vallastaan ja sen käytöstä, tarvittaessa myös kyseenalaistavat vallankäyttönsä.

Tämän vuoksi on minusta on turha ajatella, että "kaikki ihailee eikä kukaan uskalla sanoa/huomaa, että tämä on kaukana taiteesta. Kaikki erikoisuus on olevinaan hienoa taidetta." Taide sanan nykyisessä merkityksessä on syntynyt ilmaisemaan yhteiskunnan tai taiteilijan itsensä vapaata tahtoa. Taiteen tulisi olla irti kaikista kahleista - politiikasta, uskonnosta tai siitä mitä valtavirta on hyväksynyt taiteeksi. Se, onko taide hienoa taidetta, on jokaisen henkilökohtainen mielipide, mutta se ei vaikuta siihen, onko taide merkityksellistä.

"(---) Jospa tämän gallerian näyttelyt onkin esimerkki siitä, kuinka helppo ihmisiä on manipuloida ihailemaan mitä vaan kunhan 'silmäätekevät' sitä mainostavat. Kätevää ja toimivaa markkinointia." Taidemuseot ja -galleriat eivät manipuloi ihmisiä, vaan tuovat kulloinkin esille sen, mikä on ajankohtaista taidetta juuri nyt. Taide on aina ajankuva omasta ajastaan halusi ja hyväksyi sitä tai ei. Tämän  vuoksi on älytöntä verrata nykytaidetta ajatukseen, että "oikeaa taidetta" olisi vain "Esim. Vangogh, Rembrat, Monet, Barcley, jne."

Kyseiselle kommentoijalle tekisi mieli huomauttaa, että Vincent van Gogh (1853-1890) oli elinaikanaan lähes tuntematon ja köyhyydessä elävä taiteilija, jonka merkittävyys ymmärrettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Ja "Rembrat", niin Rembrandt (1606-1669) oli kyllä omana aikanaan merkittävä ja menestynyt taiteilija myös rahallisesti, mutta hän maalasi pääasiassa sitä mitä häneltä tilattiin - sitä mitä kirkko tai rikkaat aateliset itselleen halusivat (uskonnollisia aiheita ja muotokuvia). Eli Rembrandtin taide ei ole taidetta samassa merkityksessä mitä ajattelemme nykytaiteen olevan ja ilmaisevan. Sen vuoksi eri aikakausien taidetta ei tulisi verrata keskenään.

Monet kommentoijat ilmaisivat kokevansa fyysistä pahaa oloa katsoessaan Susirajan valokuvia ja hänen ylipainoista vartaloaan. (Höystettyinä pilkkaavilla oksennushymiöillä.) Palautetaanpa kaikille hetkeksi mieliin esimerkiksi ylistetyn Rubensin (1577-1640) kuvaamat naisvartalot:

Rubens: Kolme Sulotarta, 1630-1635. Museo del Prado, Madrid. Kuva: Wikipedia.

Taiteen äärellä on koettu fyysistä pahaa oloa aiempinakin vuosisatoina - mikä on ollut taiteilijan puolelta yleensä täysin tarkoituksellista:

Rembrandt: Teurastettu härkä, 1655, öljy paneelille. Musée du Louvre, Pariisi. Kuva: Wikipedia.
Rembrandt on kuvannut maalaukseensa Teurastetun härän, jonka ruho roikkuu verisenä jaloistaan ylösalaisin ja rintalasta avoinna. Teoksen on joissain yhteyksissä tulkittu olevan Rembrandtin vertauskuvallinen omakuva. Matthias Grünewald (1470-1528) on puolestaan maalannut yhden taidehistoriallisesti merkittävimmistä alttaritauluista Isenheimiin.
Matthias Grünewald: Isenheimin alttaritaulu, 1512-1513. Musée Unterlinden, Ranska. Kuva: Wikipedia.
Matthias Grünewald: Isenheimin alttaritaulu, 1512-1513, yksityiskohta. Kuva on rajattu tästä kuvasta.
Hannu-Pekka Björkman on kuvaillut Isenheimin alttaritaulua kirjassaan Kadonneet askeleet - Matkoja aikaan ja taiteeseen (2011) näin: "(---) Kun katsomme maalausta, havaitsemme, että Jeesuksen ruumiissa näkyy siellä täällä mustanpuhuvia haavoja ja piikkejä, ikään kuin orjantappurakruunun okaita olisi pistelty ympäri Hänen vartaloaan. (---)  Siirtäkäämme katseemme nyt Kristuksen jalkateriin. (---) Harmaa tai lähes mustanvihreä väritys saa ne näyttämään jo mätänemistilassa olevilta. En ollut yllättynyt nähdessäni valokuvia torajyvämyrkytyksen uhrin jaloista 1920-luvun Unkarissa. Vaikutelma oli sama. (---) On ilmiselvää, että Grünewald tiesi tarkasti, kenelle ja miksi hän maalasi. (---) Kuvitelkaa kuvan voimaa 1500-luvulla. Kirkkoon saapuneet olivat varmasti nähneet ennenkin maalauksia Kristuksesta ristillä, mutta tuskin mitään tämän kaltaista. Samat taudin oireet Kristuksen ruumiissa kuin heidän omissaan."

Francisco Goya: Saturnus syömässä poikaansa, 1819-1823. Museo del Prado, Madrid. Kuva: Wikipedia.
Francisco Goya (1746-1828) on maalannut Saturnuksen syömässä poikaansa. Maalaus perustuu kreikkalaiseen mytologiaan, jossa Kronos (roomalaisen mytologian mukaan Saturnus) oli titaaneista vahvin. Kronos tiesi, että hänen lapsensa tulisivat kukistamaan hänet, joten hän söi heidät. Tämänkään kuvauksen ei ole tarkoitus olla kaunis, vaan aiheuttaa pahaa oloa - fyysistä tunnetta taiteen äärellä. Yksi itselleni "tärkeimmistä" fyysistä pahaa oloa aiheuttaneista teoksista on Artemisia Gentileschin (1593-1653) omaan elämään ja traumaan viittaava teos Judit ja Holofernes. Maalauksen taustat voitte käydä lukemassa täältä.
Artemisia Gentileschi: Judit ja Holofernes, 1620-1621, Galleria degli Uffizi, Firenze.
Miksi taidetta tehdään?

En väitä, että Susiraja pyrkii teoksillaan aiheuttamaan fyysistä pahaa oloa, eivätkä hänen teoksensa aiheuta minulle pahaa oloa, vaan niiden outous ärsyttää mieltäni oikealla tavalla. "No, mutta ihan oikeasti: kuka teistä ostaisi näitä [Iiu Susirajan] teoksia ja laittaisi ne olohuoneen seinälle?" Taiteen yhteiskunnallinen tehtävä ei ole päästä kenenkään olohuoneen seinälle. Seinälle pääseminen - taiteen kaupallisuus - on oma keskustelunsa. Tietenkin taiteilija toivoo, että saisi myytyä teoksia, jotta saisi työllään elantonsa. Se, ostavatko yksityishenkilöt, jotka haluavat nähdä kaunista taidetta ja esimerkiksi julistavat taiteen olevan "sairasta paskaa", tai kuinka "Natsi-Saksassa ei tämmöistä suvaittu, rappiotaide poltettiin ja taiteilijat ins Gas.", on täysin yhdentekevää sen kanssa mitä ja miksi taide oikeasti on. 

Iiu Susiraja: Happy meal, 2011, kromogeeninen vedos, 40 x 26.7 cm (kehystetty). Kuva: Iiu Susiraja. Courtesy the artist, Makasiini Contemporary, and Nino Mier Gallery. 
Jokaisella saa olla mielipide - siihen on Suomessa vielä onneksi sananvapaus - mutta toivoisin, että aikuiset ihmiset miettisivät kuinka mielipiteitään ilmaisevat. Eikä historian ja kulttuurin tuntemuskaan olisi pahitteeksi. Onneksi on vielä ihmisiä, jotka jaksavat taistella kommenttipalstoillakin terveen sananvapauden puolesta:

  • Kaikesta ei tarvise tykätä. Mutta on meillä suomalaisilla vaan outo ajatus siitä, että meillä on oikeus kritisoida toistemme kehoja. Kenellä on liikaa rasvaa kehossa ja kenellä liikaa täytettä huulissa. Liian vähäinenkin rasva ärsyttää. Ja lihas. Erityisesti naisilla liika lihas ällöttää. Ja kaikki nämä ajatukset meidän täytyy sanoa ääneen ja kirjoittaa nettiin. Mielellään jonkin ilkeän sivalluksen kera. Jos sanasen sanon tästä taiteestakin. Ensin hämmennyin ja mietin, että mikä juttu. Hetken sulateltuani ihastuin tähän.
  • Kuten Andy Warhol, tai hänen tuotantolinjansa, sanoi: On tärkeää olla väärä asia oikeassa paikassa.
  • Hieno saavutus [Iiu Susiraja]. Kaikkien ei toki tarvitse tykätä, mutta nää ilkeyksiä suoltavat aikuiseksi kasvaneet koulukiusaajat täällä kyllä kertoo kommenteillaan vaan enemmän omasta itsestään, kuin vaikkapa taidemaustaan.
  • Onnittelut Iiulle näyttelystä! Ensin kun nin näitä kuvia ajattelin, että "voi ei!" Mutta sitten tuli mieleen, että Iiu tuo aika hyvin esille aikamme kulttuurin itsekeskeisyyttä. En tiedä onko hänen tarkoituksensa, mutta minusta tämä on inhorealismia parhaimmillaan tai parodiaa taidemaailmasta...jotain sellaista. Puhuttelevaa...
  • Kävin vuosia sitten Susirajan näyttelyssä, ja koin kaikenlaisia tunteita: tunsin surua ja hellyyttä kuvan henkilöä kohtaan. Miten rohkeasti, ja vilpittömästi, hän sieltä marginaalista katseli ylimielisiä katselijoitaan. Samalla alistuen rohkeasti pilkalle. Jäikö joltain huomaamatta, että hän samalla kertoi monta piinallista tarinaa naisihmisen elämästä. Pidin kovasti Susirajan kuvista. Lasken ne ehdottomasti taiteen piiriin. (---) Kummallista, että usein "taidekeskustelu" on niin repivää ja pilkallista. 

Olitpa Susirajan taiteesta mitä mieltä tahansa, tämä näyttely on ja tulee olemaan
suomalaiselle taiteelle erittäin merkittävä virstanpylväs. Onnea Iiu!

Iiu Susirajan retrospektiivinen yksityisnäyttely A style called a dead fish 
on esillä The Museum of Modern Artissa New Yorkissa 20.4.-4.9.2023.

tiistai 11. huhtikuuta 2023

Kirppislöytöjä

Kulttuuripostauksista pitkästä aikaa kirppislöytöihin. Värikkäitä vaatteita on vaikea löytää kirppareilta, saati omassa koossa ja tyylissä. Nyt sattui useamman kerran tuuria mukaan. Persikanpunaiset korkokengät löytyivät kuudella eurolla. Clarksin korkokengissä on jaloilleni hyvä lesti, eikä korko ole liian korkea.
Tämän sesonki on valitettavasti ehtinyt jo mennä, enkä ole päässyt testaamaan takkia vielä tositoimissa. Talvitakin hinta 50 euroa ei aluksi tuntunut kirppishinnalta, mutta kun huomasin, että kyseessä on Didriksonsin Meja-parka, ja alkuperäinen hinta on ollut lähemmäs 300 euroa, hinta ei enää tuntunutkaan isolta noin hyväkuntoisesta takista. Kaikki taskut ja saumat ovat kunnossa eikä kulumaa ollut kauluksessa tai hihoissakaan. Ja se oli tässä isoin juttu, että takin väri oli jokin muu kuin musta. Ensi talven paukkupakkasia odotellessa.
Kodin ulkopuolella olen mekkotyttö, mutta kotona oleilen talvella housuissa, villapaidoissa ja villasukissa. Koska vanha talo on viileä, eivät mekot ole tuossa yhtälössä kovin käytännöllisiä. Minulla oli pitkään käytössä paksu tekokuituinen paita, joka ehti nyppyyntyä nopeasti enkä oikein pitänyt sen mallistakaan, mutta se oli nätin värinen ja jotain piti lämmikkeeksi aikoinaan ostaa. Luovuin entisestä paidasta, kun löysin nämä käsinneulotut villapaidat. Eivät ole yhtä tyylikkäitä kuin trendikkäät islantilaisneuleet, mutta jotain söpöä ja sopivasti retroa näissä on. Ja kotivaatteiksi erittäin sopivia. Islantilaisneuleet olisivat todennäköisesti sisätiloihin puolestaan itselleni liiankin lämpimiä. Luulen, että nämä ovat jostain kuolinpesästä, sillä myyjä ei ainakaan hinnan puolesta näitä arvostanut. Maksoin molemmista neuleista 4 euroa kappale. Nykyisin ei saa kahta lankakerääkään tuolla hinnalla! Tykkään erityisesti leveistä hihoista ja korkeista hihojen resoreista. Tuo kelta-oranssi paita sopii hyvin tähän kevääseen ja pääsiäisaikaan.
Näiden löytöjen myötä tuli tarve käydä läpi vaatekaappia. Sieltä pitäisi poistaa kaikki sellainen mitä ei ole tullut käytettyä pariin vuoteen. Olen esimerkiksi todella huono käyttämään t-paitoja, koska kesällä voi oleilla mekoissa ja talvella niillä ei ole käyttöä. Huomaan, että ns. perusvaatteiden käyttötapa on muuttunut, kun on muuttanut kerrostalosta vanhaan puutaloon. Esimerkiksi tavallisten sukkien käyttöaste on muuttunut totaalisesti. Kotona käytän vain villasukkia. Kodin ulkopuolella käytän ulkoillessa urheilusukkia ja töissä sukkahousuja. Kengissä käytän sukkahousujenkin lisäksi usein ohuita villasukkia, koska ne hengittävät hyvin. En enää tarvitse sellaista määrää sukkia mitä kaapissa on. Olisi siis tarve järkevöittää vaatekaappia, kun sille malttaisi ottaa aikaa.

Nyt tuntuu, että kevätpuuhat alkavat ottaa ulkona oman aikansa. Projekti alkaa omenapuiden leikkaamisella. Erinäisiä pihaprojekteja ehtii vielä lomaviikon aikana suunnitella.

maanantai 10. huhtikuuta 2023

"Ajattelu on muutakin kuin sanoilla ajattelua"

Kari Juutilainen: (vasemmalla taustalla) Aistin työkalu, yksityiskohta, 1988; (keskellä) Byc, Ser, Byt, 2020; (oikeassa reunassa) Lilo, Biti, Izan, Vara, 2020.

Välillä tuntuu, että annan lukijoille väärän kuvan taidenäyttelyistä. Että ajatukset juoksevat teosten edessä välittömästi. Ikään kuin osaisin lukea niissä olevia viestejä automaattisesti. Vanhemman maalaustaiteen osalta se onkin niin, että tulee osata tiettyjä symboleita sekä taide- ja kulttuurihistoriallisia elementtejä, että teosten tarinat alkavat avautua. Ja kun puhun vanhemmasta taiteesta, tarkoitan taidetta ennen 1900-lukua. 

Nykytaiteessa ei ole enää samanlaista opittua kuvakerrontaa, jolloin vastuu tulkinnasta jätetään täysin katsojalle itselleen. Eikä se aina ole helppoa. Tavallisesti ajatukset teoksiin avautuvat vasta kotona tietokoneen ääressä, kun olen kypsytellyt näkemääni tarpeeksi. Rakastan nykytaiteessa taidehistoriallisia viittauksia osittain siksi, että ne ovat taiteilijan suoria avaimia teosten tulkintaan. Mutta sitten on täysin abstrakteja teoksia, jotka eivät esitä mitään. Kuten Kari Juutilaisen Presence -näyttely Kuopion taidemuseossa.

Kari Juutilainen: (vas. seinä) Kia (yläreuna), 2022; Bhi (alareuna), 2022; (oikea seinä yläreuna) Jadilah, Bheith, Kasance, 2016-2017; (oikea seinä alareuna) Ginn, Esti, Esse, Menjadi, 2016-2017.

Ei ole taiteen kanssa ammatikseen työskentelevällekään helppoa heittäytyä ei-esittävän taiteen äärelle ja "alkaa tarinoida". Yhteiskunta on nykyisin niin kiireinen ja järkiperäinen, että tästä maailmasta irrottautuminen vie aikaa. Tämän vuoksi yritän varata mihin tahansa museo- tai galleriakäyntiin vähintään tunnin. Se hurahtaa yllättävän nopeasti, kun antaa itselleen aikaa heittäytyä.

Kari Juutilainen: Avea, 2016-2017.

Kari Juutilaisen Prensence on vahva näyttelykokonaisuus. Vahva jo siinä määrin, että ensikatselulta teokset tuntuvat jopa päällekäyviltä, ripustus on suurikokoisine maalauksineen runsas ja erittäin värikäs. Se, että jokin ei näytä esittävän mitään on suhteellista. Juutilaisen näyttely nostaa tekstin mukaan "esille läsnäolon tärkeyden taideteoksen luomisessa". Läsnäoloon taiteilija vetää myös katsojan, sillä yksittäisistä teoksista ei anneta juuri muuta tietoa kuin oleminen, sillä teoksista valtaosa on nimetty erikielisillä Olla-verbeillä: Sein, Essere, Eínai, Menjadi, Avea, Kasance, Vara, Be, Wees....

Kari Juutilainen: Vara, 2020.

Teoksissa on niin paljon yksityiskohtia, että oleminen tuntuu aluksi vaikealta ja epämukavalta. Mihin keskityn? Mistä aloitan? Aloittaminen tuntui helpoimmalta etsimällä kokonaisuudesta ensimmäiseksi teos, joka viehättää minua eniten. Syventyminen Presence -näyttelyn sisältöön alkoi siis Vara -teoksesta. Tässä maalauksessa pohjalla näkyvät värit olivat ohuita ja hengittäviä. Keveiden väripintojen päälle oli maalattu säännönmukaisia suorakaiteita ja viivoja, jotka toivat teokseen rytmiä ja kolmiulotteisuutta. Nämä kuljettivat katsetta tasaisesti pitkin kangasta. Mukana oli paljon puhtaita ja kirkkaita värejä, jotka pitävät teoksen tunnelman iloisena. 

Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Vara.
Kari Juutilainen: (yläreuna) Jadilah, Bheith, 2016-2017; (alareuna) Ginn, Esti, 2016-2017. 
Vara -teoksen jälkeen oli helpompaa lähestyä myös teoksia, joissa ei ollut mitään säännönmukaisuuksia. Poimin suurelta seinältä teokset, jotka tuntuivat ja näyttivät omimmalta. Edelleen mukana oli pientä epämukavuuden tunnetta valtavasta runsaudesta johtuen, mutta yritin keskittyä pieneen osioon kerrallaan, että näkisin yksittäiset teokset kokonaisuuden lomasta. Huomasin etsiväni teoksia värien ja niiden hengittävyyden avulla. Viereisellä seinällä oli kuuden teoksen sarja, joissa oli juuri sellaisia värejä, joista viehätyn arkielämässäkin, mutta maalipinnat olivat paksumpia ja peittävämpiä. Tunnelma oli raskaampi ja tukkoisempi, jonka vuoksi niistä oli vaikeampi saada kiinni. 

Jadilah, Bheith, Ginn ja Esti -teokset puhuttelivat ison seinän teoksista eniten. Musta-keltainen Esti oli rauhallinen, mutta värit toivat toisilleen vahvan kontrastin. Katse löytää keltaisen maalin alta mustalla maalatun kukan terälehdet tai hyönteisen siiveniskut.
Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Esti.
Hieman samanlaista kontrastia ja rytmiä on teoksessa Ginn. Tässä mustavalkoinen yleistunnelma tuo mieleen arkimaailman ja rytmin, kun ylemmät maalaukset tuovat tuulahduksen mielikuvituksesta ja vapaudesta. Ginn -teoksessa katse hakeutuu valkoisen maalin alta näkyviin kapeisiin värikerroksiin ja niiden sekoitukseen. Juutilainen on hyvä luomaan tunnelmia juuri tällä: mitä peitetään, kuinka paksusti ja mitä jätetään näkyviin ja kuinka paljon.
Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Jadilah.
Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Bheith.
Yläreunan Jadilah ja Bheith -teoksista tunsin löytäväni paljon itseäni. Värimaailmat olivat sellaisia, joihin voisin pukeutua. Raikkaat vihreän, keltaisen ja vaaleanpunaisen sävyt olivat kutsuvia, mutta mukana oli juuri sopivasti mustaa, etteivät kokonaisuudet menneet liian imeliksi. Maalikerroksia oli paljon, mutta kaikki tuntuivat hengittävän toistensa läpi. Värien erilaiset levitystekniikat olivat oleellisessa osassa, muun muassa sivellin, tela ja spray.
Kari Juutilainen: Dadi, 2016-2017.
Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Dadi.
Juutilainen on taitava käyttämään värejä. Presence -näyttelyssä ensitunnelma vaikuttaa siltä kuin taiteilija olisi vain spontaanisti levittänyt värejä kankaalle. Lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että Juutilainen tuntuu ikään kuin keskustelevan maalaustensa kanssa niitä tehdessään. Näyttelytekstissä kerrotaankin, kuinka "Taiteen tekeminen lähtee liikkeelle ajatuksesta, joka alkaa itää, kasvaa ja kehittyy taideteokseksi. Kun kuvataan näkymätöntä, vaikeasti kuvailtavaa maailmaa, visuaalisella ajattelulla päästään alueelle, jota sanat eivät välttämättä tavoita. Taiteen tekemisessä pohdinta ja ajattelu yhdistyy intuitioon, assosiaatioihin ja tunteisiin. Maalatessa myös alitajunta ja hiljainen tieto vaikuttavat lopputulokseen, joka parhaimmillaan yllättää myös tekijän, toteaa Juutilainen."
Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Mehoni, 2016-2017.
Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Olmaq.
Näyttelyssä on Kari Juutilaisen haastattelu, joka vahvistaa ajatukseni taiteilijan ja teoksen välisestä keskustelusta. Juutilainen kertoo, kuinka "Minulle tulee tunne, että teos ehdottaa, mitä sille pitää tehdä. Vaikka kaikki tapahtuu tietysti minun päässä, mutta se katse käy teoksessa. (---) Kyllähän se kuvataide parhaimmillaan voi kummuta hyvinkin syvältä ihmisyydestä. Sitä yrittää sitä ihmisyyttä tuoda esiin ja ihmisyyden ja ihmisen monipuolisuutta. Sanat, vaikka ne ovat abstraktioita, ne jotenkin sitovat ja kahlitsevat sitten kokonaisihmisyyden kokemiseen ja tuntemiseen. Meillä on paljon sellaista sisällä, jota ei voi sanoin kuvata. (---) Ajattelu on muutakin kuin sanoilla ajattelua."
Kari Juutilainen: Aistin työkalu, 1988.
"Sekavuuden" jälkeen mieli alkaa etsiä ja kaivata teoksista enemmän järjestystä.  Näyttelytilan perällä oleva sali ja sen valtavankokoinen maalauskokonaisuus rauhoittivat mielen yltäkylläisen väritykityksen ja yksityiskohtien jälkeen. Selkeät linjat ja järjestys toivan tunteen kuin kirkkotilaan astumisesta. Katsoja tuntee itsensä pieneksi värialueiden edessä. Katse liukuu muodosta ja väristä toiseen kun teoksen ääressä kulkee edestakaisin.
Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Aistin työkalu.
Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Aistin työkalu.
Kultaisilta pinnoilta näkyy kauniisti puun pohjakuviot. Nurkan yli asemoitu yksityiskohta on erinomainen idea. Teos ottaa tilan haltuun vahvemmin kuin vain olemalla seinällä. Nurkan kultaiset kohdat heijastavat ja peilaavat hennosti valoa. 
Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Aistin työkalu.
Kari Juutilainen on lainannut näyttelytekstissä taiteilija EJ Hauserin lausetta:

"One of the coolest things about any artwork is 
that there was someone behind it who was alive. 
Artwork shares some of the 'aliveness' of the human being."

Kari Juutilainen on onnistunut kuvittamaan jotain näkymätöntä. En saa katsojana sanallistettua näyttelystä kokonaistarinaa, tai edes sen osia (mikä ärsytti aluksi todella paljon), sillä ajatukset ovat enemmän tunnetiloja kuin sanoja. Tunnetilat vaihtuivat rauhattomuudesta ja epämukavuuden hyväksymisestä mielihyvän kokemukseen. Tässä oli elementtejä katharsismaisista piirteistä omien tunneskaalojen sisällä. Presence - olemassaolo, läsnäolo - tuntui aluksi pinnalliselta yleiskäsitteeltä, mutta näyttelyn lopuksi olin sitä mieltä, että parempaa nimeä näyttelylle ei olisi voinut antaa. Liikuin ja kipuilin vahvasti koko näyttelyn ajan omassa läsnäolon ja olemassaolon kuplassani. Jäin miettimään, että muuttuisivatko tunteeni lemppariteoksia kohtaan ajan myötä? Eihän tunne ole koskaan muuttumaton, vaan muovautuu ajan myötä. Toiset tunteet vahvistuvat, toiset laimenevat. Tärkein näyttelykokemuksen kriteeri on kuitenkin pyrkiä välttämään mitäänsanomattomuuden tunnetta. Taiteen tehtävä on saada minut tuntemaan.

Kari Juutilaisen Presence -näyttely on esillä Kuopion taidemuseossa 16.4.2023 saakka.

perjantai 7. huhtikuuta 2023

Maasta käsin -keramiikkanäyttely

Ville Heimala: Ajatusten seppeleet - Plumeria (kaukokaipuu); Quercus (kunnia); Rosa (rakkaus); Prunus (odotus), 2023, valusavi, alilasite, engobe, lasite, oksidit.

Keramiikkataiteilijoita on mielestäni tullut taidekentälle aiempaa enemmän ja isommalla näkyvyydellä. Somella on varmasti osansa asiassa. Muistan nähneeni ensimmäisen kerran Ville Heimalan keramiikkateoksen vuonna 2019 Suomen käsityön museossa Jyväskylässä. Siitä lähtien olen seuraillut hänen tekemisiään. Huomasin Heimalan mainostavan somessaan ryhmänäyttelyä, jossa hänelläkin olisi teoksia mukana. Kerrankin sattui sopivasti matka Helsingin suunnalle, että ehdin käydä katsomassa Itäkeskuksessa, kulttuurikeskus Stoassa ryhmänäyttelyn Maasta käsin.

Kaikkiaan 16 Studio Savean keramiikkastudiolla työskentelevää taiteilijaa on koonnut näyttelyn, jossa käsitellään tavalla tai toisella luontoa. Ajattelen näyttelyn teeman kertovan laajemmin myös maasta saatavasta savesta materiaalina, jota taiteilijat ovat eri tavoin työstäneet. Esillä on laaja kirjo eri tekniikoilla toteutettuja teoksia, kuten esimerkiksi käsin rakennus, erilaiset muottitekniikat ja sekatekniikka. Keramiikan materiaalit ovat laajasti edustettuna aina matalapolttoisesta punasavesta korkeapolttoiseen posliiniin. Tämä teki näyttelykokonaisuudesta monipuolisen.
Aino Eeronheimo: Huhtasienisarvekas ja Torvijäkäläsarvekas, 2021, kivitavarakeramiikka, tervaleppä, vaneri, pellavakuitu, akryyli. Taustalla Arni Aromaa: Low Resolution, 2021, muottiin prässätty kivitavarasavi ja värillinen kierrätyslasi.
Kati Hämäläinen (veistosmuoto), Raine Hämäläinen (hahmot): Loppumaton kiertokulku, 2023, käsinrakennettu kivitavara, paperiposliini, lasite, oksidi.
Ensivilkaisu näyttelyyn antaa tunnelman kuin satukirjaan astumisesta. Vähän sellainen Liisa ihmemaassa olotila. Pienen pienistä hyönteisistä on tehty suuria ja ikkunan edessä seisoo kaksi sarvekasta oliota. Kati Hämäläisen ja Raine Hämäläisen yhteisveistokset kuvaavat alkukantaisia eliöitä. Loppumaton kiertokulku ja Kosmoksen kuninkaat kertovat minulle siitä, kuinka pienikin voi olla sitkeä ja hyvin elinvoimainen riippumatta siitä, millaisia muutoksia maailmassa tapahtuu, ja on tapahtunut. Sokeritoukat kuuluvat noin 300 miljoonaa vuotta vanhaan Thysanura-hyönteislahkoon. Pullealta makuupussilta näyttävät karhukaiset elävät sammalissa ja maaperässä, jopa alle 200:n asteen pakkasessa. Niitä elää myös kuumissa lähteissä. Taiteilijat eivät turhaan ole nimenneet niitä Kosmoksen kuninkaiksi.
Kati Hämäläinen (veistosmuoto), Raine Hämäläinen (hahmot): Kosmoksen kuninkaat, 2023, käsinrakennettu kivitavara, paperiposliini, lasite, oksidi. Taustalla oikealla Niko Mankisen veistokset. 
Pauliina Purhonen: Lammen pohjassa on tulppa, 2022, puupoltettu kivitavara, ruosteinen metallilenkki ja vaijeri.
Pauliina Purhosen teos sai mielikuvituksen liikkeelle. Lammen pohjassa on tulppa -teos sai kaksoismerkityksen. Satumaailman ajatus siitä, että kaikissa vesistöissä olisi tulppa kuin ammeessa, jolla voitaiisin määritellä veden määrää, sai toisaalta myös kantaaottavan näkökulman; vetämällä tulpat irti vesistöt kuivuvat. Vesi valuisi johonkin "viemäriin", ja vettä ei enää ole. Ihmisellä on valtaa siihen kuinka vesistöjä kohdellaan ja käytetään. Vesistöjen hallinta on myös vallankäyttöä.
Jaea Chang: Composition 23-1, 2023, nerikomi-tekniikka, paperiposliini ja puu.
Puhtaammin materiaalitutkimukselta näyttivät muun muassa seinällä oleva Jaea Changin Composition -triptyykki. Vihreän, valkoisen ja ruskean eri sävyissä toteutetut raidalliset teokset toivat taulumaisella muotokielellään mieleen konstruktivistisen maalaustaiteen. Samankokoiset ohuet keramiikkalastut oli sommiteltu yhteen siten, että katse liikkuu paitsi kolmiulotteisella pinnalla myös maalatun raidoituksen mukana. Abstrakti tulkinta toi mukavan lisän näyttelyn muuten hyvin esittävään kokonaisuuteen.
Jaea Chang: Composition 23-1, Composition 23-2; Composition 23-3; 2023, nerikomi-tekniikka, paperiposliini ja puu.
Sevde Leila Altunluoglu: In Bloom 2, 2021, kultalysteri posliinille.
Taulumaisista teoksista haluan nostaa esille myös Sevde Leila Altunluoglun keramiikkalautaset. Ajatuksena keramiikkalautaset jakavat vahvasti mielipiteitä puolesta ja vastaan. Monelle suomalaiselle tulevat mieleen Arabian erilaiset seinälautaset, joihin suhtaudutaan sisustuselementteinä vaihtelevasti. Toiset keräävät ja toiset eivät voi sietää. Tämä ristiriita minua Altunluoglun teoksissa kiehtoo. Hän on omasta mielestäni herättänyt seinälautasperinteen uudelleen eloon. Minua viehättää myös se, että lautasen pinnalla näkyy puhdas piirrosjälki yhdistettynä reliefimäiseen koristeluun. Rakastan Kupittaan Saven keramiikkaa kuvittanutta Laila Zinkiä sekä muun muassa Rosenthalille piirtänyttä tanskalaista Björn Wiinbladia (1918-2006). Sevde Leila Altunluoglu tekee persoonallisella tavalla kunniaa näille taiteilijoille. Siinä missä Zink ja Wiinblad piirsivät satukirjamaisesti kuvittamalla, Altunluoglu yhdistää realistisen piirrostyylin valkoisella posliinipohjalla mielikuvaan antiikin naispatsaista kaksiulotteisella pinnalla. Vaikka naiset voisivat alastomina olla miltä ajalta tahansa.
Ville Heimala: Ajatusten seppeleet - Plumeria (kaukokaipuu); Quercus (kunnia); Rosa (rakkaus); Prunus (odotus), 2023, valusavi, alilasite, engobe, lasite, oksidit.
Ville Heimala oli taiteilija, joka sai teoksillaan vedettyä minut näyttelyyn. Teossarja poikkesi aiemmin näkemistäni teoksista, sillä eläinkunnan edustajat olivatkin vaihtuneet ihmishahmoihin. Alkuperäiskansojen veistospäitä muistuttavat hahmot olivat saaneet päähänsä lasitetut seppeleet. Jokainen seppele symboloi yhtä ajatusta: kaukokaipuu, kunnia, rakkaus ja odotus.
Ville Heimala: Ajatusten seppeleet - Rosa (rakkaus), 2023.
Ville Heimala: Ajatusten seppeleet - Quercus (kunnia), 2023.
Heimalan teoksissa minua viehättää eniten hänen pikkutarkka ja realistinen tapansa kuvata kasveja. Niin tässäkin sarjassa. Hän hyödyntää kuvanveistäjän lisäksi toista ammattiaan (biologi) oivaltavalla tavalla. Näissä veistoksissa ei ollut niin paljon yksityiskohtia kuin aiemmin näkemissäni, joissa hän luo todella kauniita korumaisia korkokuvamosaiikkipintoja. Teoksissa oli kuitenkin samantapaista vetovoimaa, joka saa tarkastelemaan teoksia läheltä. Tekisi mieli koskettaa (en koskenut). Lisäksi mieleni valtasi pakkomielle tuosta veistosjalustan huumaavaan turkoosista väristä - mikä on sen värikoodi!? Teokset nousevat väristä todella kauniisti esille.
Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Kevät I, Talvi, Kevät II, 2023 (2018), posliini, kivitavarasavi, serigrafia, puupoltettu.
Näyttelyn suosikiksi nousivat hieman yllättäen pienet, mutta ryhmänä puhuttelevan Pieni puutarhan ystävät -sarjan teokset. Satu Turunen oli koonnut seinälle kauempaa katsottuna vähän laimean näköisen, mutta läheltä tarkasteltuna hurmaavan teossarjan. Juju on eri tekniikoiden yhdistämisessä. Mukana on mattapintaista ja kiiltävää, värillistä ja valkoista, sileää ja pyöreää, käsinmuotoiltua ja piirrettyä. Kaiken kruunaavat korkeuserot seinäpinnasta, jotka erottuvat vasta kun sarjaa katselee myös sivusta.
Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Kevät I.
Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Kevät II.
Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Talvi.
Sarja olisi toiminut mielestäni paremmin jollain muulla kuin valkoisella seinällä, sillä nyt vaaleat teokset tuntuivat hukkuvan taustaan. Siitä huolimatta huomasin kiertelyn lomassa palaavani useamman kerran katselemaan juuri näiden teosten yksityiskohtia. Välillä katse jähmettyi mattapintaisiin osioihin ja osien muotoihin, välillä se etsi sävyjä liukuvista väreistä. Välillä keskityin vain piirrettyihin yksityiskohtiin. Ensin teoksia piti katsella suoraan edestä, sen jälkeen etsiä uusia yksityiskohtia sivusta, jolloin korkoerot olivat parhaimmillaan.
Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Kevät I.
Satu Turunen: Pieni puutarhan ystävät - Talvi.
Myönnän. Olen pitänyt keramiikkaa pitkään enemmän käyttöhyödykkeenä (kauniina sellaisena) kuin taiteena sanan varsinaisessa merkityksessä. Maasta käsin -näyttely sai huomaamaan kuinka paljon keramiikassa on mahdollisuuksia ja annettavaa myös taiteena. Ja kuinka monipuolisia keramiikkataiteilijoita Suomessa on. 

Maasta käsin -näyttely on esillä Stoassa 9.4.2023 saakka.