Iiu Susirajan näyttely New Yorkissa

Iiu Susiraja: Sausage cupid, 2019, kromogeeninen vedos, 77.5 x 77.5 cm (kehystetty). Kuva: Iiu Susiraja. Courtesy the artist, Makasiini Contemporary and Nino Mier Gallery.

Somemaailman kommenttikentät räjähtivät, kun uutisissa levisi tieto, että suomalainen valokuvaaja, Iiu Susiraja (s. 1975), on saanut yksityisnäyttelyn yhteen maailman arvostetuimmista taidemuseoista - The Museum of Modern Artiin (MoMa) New Yorkissa. Kommenteissa tunnuttiin kuitenkin nopeasti unohtavan kuinka merkittävästä asiasta on kysymys. Susiraja on ensimmäinen suomalainen valokuvaaja, joka on saanut yksityisnäyttelynsä MoMaan. Eikä moista mahdollisuutta ole saanut moni muukaan kotimainen taiteilija. Videotaiteilija Eija-Liisa Ahtilalla (s.1959) oli yksityisnäyttely MoMassa 2006-2007.

Kommenttikentissä keskityttiin ottamaan kantaa siihen, ovatko Susirajan teokset taidetta vaiko eivät. Joukossa oli havaittavissa myös suoraa vihapuhetta Susirajan kehoa kohtaan, jonka kautta pyrittiin samalla kyseenalaistamaan hänen taiteilijuutensa. Kaikki kommentit on lainattu Facebookin Helsingin Sanomat Kulttuuri -sivulta. Olen tietoisesti jättänyt kommentit nimettömiksi, sillä en halua antaa julkisuutta negatiivisille henkilöille, ja tasa-arvon nimissä siksi positiivisetkin kommentoijat ovat nimettömiä.

Iiu Susiraja: Happy Valentines Day (Big Heart), 2022, kromogeeninen vedos, 33 x 50.8 cm. Kuva: Iiu Susiraja. Courtesy the artist, Makasiini Contemporary and Nino Mier Gallery.

• Tällaiset asiat on kuin keisari ilman vaatteita. Kaikki ihailee eikä kukaan uskalla sanoa/huomaa, että tämä on kaukana taiteesta. Kaikki erikoisuus on olevinaan hienoa ja taidetta. Tämä on mielestäni naurettavaa touhua ja katselen mieluummin kauneutta. Tuosta tulee vain etova olo.
• Myönnän. En ymmärrä nykytaidetta. Tulee ihan fyysisesti paha olo. [oksennushymiö]
• Natsi-Saksassa ei tämmöistä suvaittu, rappiotaide poltettiin ja taiteilijat ins Gas.
• Sairasta paskaa.
• En ymmärrä tätä yhtään, ilmeisesti liian taiteellista minulle. --> Ei ole pakko ymmärtää, riittää kun kokee - se onkin taidetta, ei tiedettä tai tenttikysymyksiä.
• No, mutta ihan oikeasti: kuka teistä ostaisi näitä teoksia ja laittaisi ne olohuoneen seinälle?
• Tuo on kyllä kaukana taiteesta. Kaikkea sitä tehdäänkin taiteen nimessä. --> Mikäs sitten on taidetta? --> Esim. Vangogh, Rembrat, Monet, Barcley, jne.
• Jokainen määritelköön taiteensa ja mieltymyksensä itse, mutta jospa tämän gallerian näyttelyt onkin esimerkki siitä, kuinka helppo ihmisiä on manipuloida ihailemaan mitä vaan kunhan "silmäätekevät" sitä mainostavat. Kätevää ja toimivaa markkinointia.

Mikä on taidetta?

Tämä iänikuinen kysymys siitä mikä on taidetta ja mikä ei, jaksaa herättää keskustelua. Mikä tietenkin on taiteen tehtävä parhaimmillaan! Olen tietoisesti ollut avaamatta uutisten kommenttikenttiä, sillä siellä ei saa muuta kuin pahoitettua mielensä. Nyt on kuitenkin pakko ottaa kantaa joihinkin yllä oleviin kommentteihin. 

"Tällaiset asiat on kuin keisari ilman vaatteita. Kaikki ihailee eikä kukaan uskalla sanoa/huomaa, että tämä on kaukana taiteesta. Kaikki erikoisuus on olevinaan hienoa ja taidetta."; "(---) jospa tämän gallerian näyttelyt onkin esimerkki siitä, kuinka helppo ihmisiä on manipuloida ihailemaan mitä vaan kunhan 'silmäätekevät' sitä mainostavat. Kätevää ja toimivaa markkinointia."

Iiu Susirajan näyttely A style called a dead fish avautui MoMA:ssa PS1-tilassa torstaina 20. huhtikuuta. Kuva: Steven Paneccasio. Image courtesy MoMA PS1.

Myönnän itsekin, että taidetta on käsitteenä erittäin vaikea määritellä. Mutta jos pitäisi mennä ääripäähän niin kyllä, mikä tahansa voi olla taidetta. Se riippuu siitä missä sitä esitetään, kuka sitä esittää ja kuka sen määrittelee taiteeksi. Taidemuseot, taidegalleriat, kuraattorit, taidehistorioitsijat ym. taiteen ammattilaiset ja organisaatiot ovat olemassa siksi, että heillä on valtuudet määritellä mikä on taidetta. Näillä tahoilla on koulutus, ammattitaito, taidekentän ja taidehistorian tuntemus tukenaan käyttämään sitä valtaa, jolla taide määritellään. Hyvät taidekentän ammattilaiset ja organisaatiot ovat myös tietoisia tuosta vallastaan ja sen käytöstä, tarvittaessa myös kyseenalaistavat vallankäyttönsä.

Tämän vuoksi on minusta on turha ajatella, että "kaikki ihailee eikä kukaan uskalla sanoa/huomaa, että tämä on kaukana taiteesta. Kaikki erikoisuus on olevinaan hienoa taidetta." Taide sanan nykyisessä merkityksessä on syntynyt ilmaisemaan yhteiskunnan tai taiteilijan itsensä vapaata tahtoa. Taiteen tulisi olla irti kaikista kahleista - politiikasta, uskonnosta tai siitä mitä valtavirta on hyväksynyt taiteeksi. Se, onko taide hienoa taidetta, on jokaisen henkilökohtainen mielipide, mutta se ei vaikuta siihen, onko taide merkityksellistä.

"(---) Jospa tämän gallerian näyttelyt onkin esimerkki siitä, kuinka helppo ihmisiä on manipuloida ihailemaan mitä vaan kunhan 'silmäätekevät' sitä mainostavat. Kätevää ja toimivaa markkinointia." Taidemuseot ja -galleriat eivät manipuloi ihmisiä, vaan tuovat kulloinkin esille sen, mikä on ajankohtaista taidetta juuri nyt. Taide on aina ajankuva omasta ajastaan halusi ja hyväksyi sitä tai ei. Tämän  vuoksi on älytöntä verrata nykytaidetta ajatukseen, että "oikeaa taidetta" olisi vain "Esim. Vangogh, Rembrat, Monet, Barcley, jne."

Kyseiselle kommentoijalle tekisi mieli huomauttaa, että Vincent van Gogh (1853-1890) oli elinaikanaan lähes tuntematon ja köyhyydessä elävä taiteilija, jonka merkittävyys ymmärrettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Ja "Rembrat", niin Rembrandt (1606-1669) oli kyllä omana aikanaan merkittävä ja menestynyt taiteilija myös rahallisesti, mutta hän maalasi pääasiassa sitä mitä häneltä tilattiin - sitä mitä kirkko tai rikkaat aateliset itselleen halusivat (uskonnollisia aiheita ja muotokuvia). Eli Rembrandtin taide ei ole taidetta samassa merkityksessä mitä ajattelemme nykytaiteen olevan ja ilmaisevan. Sen vuoksi eri aikakausien taidetta ei tulisi verrata keskenään.

Monet kommentoijat ilmaisivat kokevansa fyysistä pahaa oloa katsoessaan Susirajan valokuvia ja hänen ylipainoista vartaloaan. (Höystettyinä pilkkaavilla oksennushymiöillä.) Palautetaanpa kaikille hetkeksi mieliin esimerkiksi ylistetyn Rubensin (1577-1640) kuvaamat naisvartalot:

Rubens: Kolme Sulotarta, 1630-1635. Museo del Prado, Madrid. Kuva: Wikipedia.

Taiteen äärellä on koettu fyysistä pahaa oloa aiempinakin vuosisatoina - mikä on ollut taiteilijan puolelta yleensä täysin tarkoituksellista:

Rembrandt: Teurastettu härkä, 1655, öljy paneelille. Musée du Louvre, Pariisi. Kuva: Wikipedia.

Rembrandt on kuvannut maalaukseensa Teurastetun härän, jonka ruho roikkuu verisenä jaloistaan ylösalaisin ja rintalasta avoinna. Teoksen on joissain yhteyksissä tulkittu olevan Rembrandtin vertauskuvallinen omakuva. Matthias Grünewald (1470-1528) on puolestaan maalannut yhden taidehistoriallisesti merkittävimmistä alttaritauluista Isenheimiin.

Matthias Grünewald: Isenheimin alttaritaulu, 1512-1513. Musée Unterlinden, Ranska. Kuva: Wikipedia.

Matthias Grünewald: Isenheimin alttaritaulu, 1512-1513, yksityiskohta. Kuva on rajattu tästä kuvasta.

Hannu-Pekka Björkman on kuvaillut Isenheimin alttaritaulua kirjassaan Kadonneet askeleet - Matkoja aikaan ja taiteeseen (2011) näin: "(---) Kun katsomme maalausta, havaitsemme, että Jeesuksen ruumiissa näkyy siellä täällä mustanpuhuvia haavoja ja piikkejä, ikään kuin orjantappurakruunun okaita olisi pistelty ympäri Hänen vartaloaan. (---)  Siirtäkäämme katseemme nyt Kristuksen jalkateriin. (---) Harmaa tai lähes mustanvihreä väritys saa ne näyttämään jo mätänemistilassa olevilta. En ollut yllättynyt nähdessäni valokuvia torajyvämyrkytyksen uhrin jaloista 1920-luvun Unkarissa. Vaikutelma oli sama. (---) On ilmiselvää, että Grünewald tiesi tarkasti, kenelle ja miksi hän maalasi. (---) Kuvitelkaa kuvan voimaa 1500-luvulla. Kirkkoon saapuneet olivat varmasti nähneet ennenkin maalauksia Kristuksesta ristillä, mutta tuskin mitään tämän kaltaista. Samat taudin oireet Kristuksen ruumiissa kuin heidän omissaan."

Francisco Goya: Saturnus syömässä poikaansa, 1819-1823. Museo del Prado, Madrid. Kuva: Wikipedia.

Francisco Goya (1746-1828) on maalannut Saturnuksen syömässä poikaansa. Maalaus perustuu kreikkalaiseen mytologiaan, jossa Kronos (roomalaisen mytologian mukaan Saturnus) oli titaaneista vahvin. Kronos tiesi, että hänen lapsensa tulisivat kukistamaan hänet, joten hän söi heidät. Tämänkään kuvauksen ei ole tarkoitus olla kaunis, vaan aiheuttaa pahaa oloa - fyysistä tunnetta taiteen äärellä. Yksi itselleni "tärkeimmistä" fyysistä pahaa oloa aiheuttaneista teoksista on Artemisia Gentileschin (1593-1653) omaan elämään ja traumaan viittaava teos Judit ja Holofernes. Maalauksen taustat voitte käydä lukemassa täältä.

Artemisia Gentileschi: Judit ja Holofernes, 1620-1621, Galleria degli Uffizi, Firenze.

Miksi taidetta tehdään?

En väitä, että Susiraja pyrkii teoksillaan aiheuttamaan fyysistä pahaa oloa, eivätkä hänen teoksensa aiheuta minulle pahaa oloa, vaan niiden outous ärsyttää mieltäni oikealla tavalla. "No, mutta ihan oikeasti: kuka teistä ostaisi näitä [Iiu Susirajan] teoksia ja laittaisi ne olohuoneen seinälle?" Taiteen yhteiskunnallinen tehtävä ei ole päästä kenenkään olohuoneen seinälle. Seinälle pääseminen - taiteen kaupallisuus - on oma keskustelunsa. Tietenkin taiteilija toivoo, että saisi myytyä teoksia, jotta saisi työllään elantonsa. Se, ostavatko yksityishenkilöt, jotka haluavat nähdä kaunista taidetta ja esimerkiksi julistavat taiteen olevan "sairasta paskaa", tai kuinka "Natsi-Saksassa ei tämmöistä suvaittu, rappiotaide poltettiin ja taiteilijat ins Gas.", on täysin yhdentekevää sen kanssa mitä ja miksi taide oikeasti on. 

Iiu Susiraja: Happy meal, 2011, kromogeeninen vedos, 40 x 26.7 cm (kehystetty). Kuva: Iiu Susiraja. Courtesy the artist, Makasiini Contemporary, and Nino Mier Gallery. 

Jokaisella saa olla mielipide - siihen on Suomessa vielä onneksi sananvapaus - mutta toivoisin, että aikuiset ihmiset miettisivät kuinka mielipiteitään ilmaisevat. Eikä historian ja kulttuurin tuntemuskaan olisi pahitteeksi. Onneksi on vielä ihmisiä, jotka jaksavat taistella kommenttipalstoillakin terveen sananvapauden puolesta:

• Kaikesta ei tarvise tykätä. Mutta on meillä suomalaisilla vaan outo ajatus siitä, että meillä on oikeus kritisoida toistemme kehoja. Kenellä on liikaa rasvaa kehossa ja kenellä liikaa täytettä huulissa. Liian vähäinenkin rasva ärsyttää. Ja lihas. Erityisesti naisilla liika lihas ällöttää. Ja kaikki nämä ajatukset meidän täytyy sanoa ääneen ja kirjoittaa nettiin. Mielellään jonkin ilkeän sivalluksen kera. Jos sanasen sanon tästä taiteestakin. Ensin hämmennyin ja mietin, että mikä juttu. Hetken sulateltuani ihastuin tähän.
• Kuten Andy Warhol, tai hänen tuotantolinjansa, sanoi: On tärkeää olla väärä asia oikeassa paikassa.
• Hieno saavutus [Iiu Susiraja]. Kaikkien ei toki tarvitse tykätä, mutta nää ilkeyksiä suoltavat aikuiseksi kasvaneet koulukiusaajat täällä kyllä kertoo kommenteillaan vaan enemmän omasta itsestään, kuin vaikkapa taidemaustaan.
• Onnittelut Iiulle näyttelystä! Ensin kun nin näitä kuvia ajattelin, että "voi ei!" Mutta sitten tuli mieleen, että Iiu tuo aika hyvin esille aikamme kulttuurin itsekeskeisyyttä. En tiedä onko hänen tarkoituksensa, mutta minusta tämä on inhorealismia parhaimmillaan tai parodiaa taidemaailmasta...jotain sellaista. Puhuttelevaa...
• Kävin vuosia sitten Susirajan näyttelyssä, ja koin kaikenlaisia tunteita: tunsin surua ja hellyyttä kuvan henkilöä kohtaan. Miten rohkeasti, ja vilpittömästi, hän sieltä marginaalista katseli ylimielisiä katselijoitaan. Samalla alistuen rohkeasti pilkalle. Jäikö joltain huomaamatta, että hän samalla kertoi monta piinallista tarinaa naisihmisen elämästä. Pidin kovasti Susirajan kuvista. Lasken ne ehdottomasti taiteen piiriin. (---) Kummallista, että usein "taidekeskustelu" on niin repivää ja pilkallista. 

Olitpa Susirajan taiteesta mitä mieltä tahansa, tämä näyttely on ja tulee olemaan
suomalaiselle taiteelle erittäin merkittävä virstanpylväs. Onnea Iiu!

Iiu Susirajan retrospektiivinen yksityisnäyttely A style called a dead fish 
on esillä The Museum of Modern Artissa New Yorkissa 20.4.-4.9.2023.