"Ajattelu on muutakin kuin sanoilla ajattelua"

Kari Juutilainen: (vasemmalla taustalla) Aistin työkalu, yksityiskohta, 1988; (keskellä) Byc, Ser, Byt, 2020; (oikeassa reunassa) Lilo, Biti, Izan, Vara, 2020.

Välillä tuntuu, että annan lukijoille väärän kuvan taidenäyttelyistä. Että ajatukset juoksevat teosten edessä välittömästi. Ikään kuin osaisin lukea niissä olevia viestejä automaattisesti. Vanhemman maalaustaiteen osalta se onkin niin, että tulee osata tiettyjä symboleita sekä taide- ja kulttuurihistoriallisia elementtejä, että teosten tarinat alkavat avautua. Ja kun puhun vanhemmasta taiteesta, tarkoitan taidetta ennen 1900-lukua. 

Nykytaiteessa ei ole enää samanlaista opittua kuvakerrontaa, jolloin vastuu tulkinnasta jätetään täysin katsojalle itselleen. Eikä se aina ole helppoa. Tavallisesti ajatukset teoksiin avautuvat vasta kotona tietokoneen ääressä, kun olen kypsytellyt näkemääni tarpeeksi. Rakastan nykytaiteessa taidehistoriallisia viittauksia osittain siksi, että ne ovat taiteilijan suoria avaimia teosten tulkintaan. Mutta sitten on täysin abstrakteja teoksia, jotka eivät esitä mitään. Kuten Kari Juutilaisen Presence -näyttely Kuopion taidemuseossa.

Kari Juutilainen: (vas. seinä) Kia (yläreuna), 2022; Bhi (alareuna), 2022; (oikea seinä yläreuna) Jadilah, Bheith, Kasance, 2016-2017; (oikea seinä alareuna) Ginn, Esti, Esse, Menjadi, 2016-2017.

Ei ole taiteen kanssa ammatikseen työskentelevällekään helppoa heittäytyä ei-esittävän taiteen äärelle ja "alkaa tarinoida". Yhteiskunta on nykyisin niin kiireinen ja järkiperäinen, että tästä maailmasta irrottautuminen vie aikaa. Tämän vuoksi yritän varata mihin tahansa museo- tai galleriakäyntiin vähintään tunnin. Se hurahtaa yllättävän nopeasti, kun antaa itselleen aikaa heittäytyä.

Kari Juutilainen: Avea, 2016-2017.

Kari Juutilaisen Prensence on vahva näyttelykokonaisuus. Vahva jo siinä määrin, että ensikatselulta teokset tuntuvat jopa päällekäyviltä, ripustus on suurikokoisine maalauksineen runsas ja erittäin värikäs. Se, että jokin ei näytä esittävän mitään on suhteellista. Juutilaisen näyttely nostaa tekstin mukaan "esille läsnäolon tärkeyden taideteoksen luomisessa". Läsnäoloon taiteilija vetää myös katsojan, sillä yksittäisistä teoksista ei anneta juuri muuta tietoa kuin oleminen, sillä teoksista valtaosa on nimetty erikielisillä Olla-verbeillä: Sein, Essere, Eínai, Menjadi, Avea, Kasance, Vara, Be, Wees....

Kari Juutilainen: Vara, 2020.

Teoksissa on niin paljon yksityiskohtia, että oleminen tuntuu aluksi vaikealta ja epämukavalta. Mihin keskityn? Mistä aloitan? Aloittaminen tuntui helpoimmalta etsimällä kokonaisuudesta ensimmäiseksi teos, joka viehättää minua eniten. Syventyminen Presence -näyttelyn sisältöön alkoi siis Vara -teoksesta. Tässä maalauksessa pohjalla näkyvät värit olivat ohuita ja hengittäviä. Keveiden väripintojen päälle oli maalattu säännönmukaisia suorakaiteita ja viivoja, jotka toivat teokseen rytmiä ja kolmiulotteisuutta. Nämä kuljettivat katsetta tasaisesti pitkin kangasta. Mukana oli paljon puhtaita ja kirkkaita värejä, jotka pitävät teoksen tunnelman iloisena. 

Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Vara.

Kari Juutilainen: (yläreuna) Jadilah, Bheith, 2016-2017; (alareuna) Ginn, Esti, 2016-2017. 

Vara -teoksen jälkeen oli helpompaa lähestyä myös teoksia, joissa ei ollut mitään säännönmukaisuuksia. Poimin suurelta seinältä teokset, jotka tuntuivat ja näyttivät omimmalta. Edelleen mukana oli pientä epämukavuuden tunnetta valtavasta runsaudesta johtuen, mutta yritin keskittyä pieneen osioon kerrallaan, että näkisin yksittäiset teokset kokonaisuuden lomasta. Huomasin etsiväni teoksia värien ja niiden hengittävyyden avulla. Viereisellä seinällä oli kuuden teoksen sarja, joissa oli juuri sellaisia värejä, joista viehätyn arkielämässäkin, mutta maalipinnat olivat paksumpia ja peittävämpiä. Tunnelma oli raskaampi ja tukkoisempi, jonka vuoksi niistä oli vaikeampi saada kiinni. 

Jadilah, Bheith, Ginn ja Esti -teokset puhuttelivat ison seinän teoksista eniten. Musta-keltainen Esti oli rauhallinen, mutta värit toivat toisilleen vahvan kontrastin. Katse löytää keltaisen maalin alta mustalla maalatun kukan terälehdet tai hyönteisen siiveniskut.

Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Esti.

Hieman samanlaista kontrastia ja rytmiä on teoksessa Ginn. Tässä mustavalkoinen yleistunnelma tuo mieleen arkimaailman ja rytmin, kun ylemmät maalaukset tuovat tuulahduksen mielikuvituksesta ja vapaudesta. Ginn -teoksessa katse hakeutuu valkoisen maalin alta näkyviin kapeisiin värikerroksiin ja niiden sekoitukseen. Juutilainen on hyvä luomaan tunnelmia juuri tällä: mitä peitetään, kuinka paksusti ja mitä jätetään näkyviin ja kuinka paljon.

Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Jadilah.

Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Bheith.

Yläreunan Jadilah ja Bheith -teoksista tunsin löytäväni paljon itseäni. Värimaailmat olivat sellaisia, joihin voisin pukeutua. Raikkaat vihreän, keltaisen ja vaaleanpunaisen sävyt olivat kutsuvia, mutta mukana oli juuri sopivasti mustaa, etteivät kokonaisuudet menneet liian imeliksi. Maalikerroksia oli paljon, mutta kaikki tuntuivat hengittävän toistensa läpi. Värien erilaiset levitystekniikat olivat oleellisessa osassa, muun muassa sivellin, tela ja spray.

Kari Juutilainen: Dadi, 2016-2017.

Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Dadi.

Juutilainen on taitava käyttämään värejä. Presence -näyttelyssä ensitunnelma vaikuttaa siltä kuin taiteilija olisi vain spontaanisti levittänyt värejä kankaalle. Lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että Juutilainen tuntuu ikään kuin keskustelevan maalaustensa kanssa niitä tehdessään. Näyttelytekstissä kerrotaankin, kuinka "Taiteen tekeminen lähtee liikkeelle ajatuksesta, joka alkaa itää, kasvaa ja kehittyy taideteokseksi. Kun kuvataan näkymätöntä, vaikeasti kuvailtavaa maailmaa, visuaalisella ajattelulla päästään alueelle, jota sanat eivät välttämättä tavoita. Taiteen tekemisessä pohdinta ja ajattelu yhdistyy intuitioon, assosiaatioihin ja tunteisiin. Maalatessa myös alitajunta ja hiljainen tieto vaikuttavat lopputulokseen, joka parhaimmillaan yllättää myös tekijän, toteaa Juutilainen."

Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Mehoni, 2016-2017.

Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Olmaq.

Näyttelyssä on Kari Juutilaisen haastattelu, joka vahvistaa ajatukseni taiteilijan ja teoksen välisestä keskustelusta. Juutilainen kertoo, kuinka "Minulle tulee tunne, että teos ehdottaa, mitä sille pitää tehdä. Vaikka kaikki tapahtuu tietysti minun päässä, mutta se katse käy teoksessa. (---) Kyllähän se kuvataide parhaimmillaan voi kummuta hyvinkin syvältä ihmisyydestä. Sitä yrittää sitä ihmisyyttä tuoda esiin ja ihmisyyden ja ihmisen monipuolisuutta. Sanat, vaikka ne ovat abstraktioita, ne jotenkin sitovat ja kahlitsevat sitten kokonaisihmisyyden kokemiseen ja tuntemiseen. Meillä on paljon sellaista sisällä, jota ei voi sanoin kuvata. (---) Ajattelu on muutakin kuin sanoilla ajattelua."

Kari Juutilainen: Aistin työkalu, 1988.

"Sekavuuden" jälkeen mieli alkaa etsiä ja kaivata teoksista enemmän järjestystä.  Näyttelytilan perällä oleva sali ja sen valtavankokoinen maalauskokonaisuus rauhoittivat mielen yltäkylläisen väritykityksen ja yksityiskohtien jälkeen. Selkeät linjat ja järjestys toivan tunteen kuin kirkkotilaan astumisesta. Katsoja tuntee itsensä pieneksi värialueiden edessä. Katse liukuu muodosta ja väristä toiseen kun teoksen ääressä kulkee edestakaisin.

Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Aistin työkalu.

Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Aistin työkalu.

Kultaisilta pinnoilta näkyy kauniisti puun pohjakuviot. Nurkan yli asemoitu yksityiskohta on erinomainen idea. Teos ottaa tilan haltuun vahvemmin kuin vain olemalla seinällä. Nurkan kultaiset kohdat heijastavat ja peilaavat hennosti valoa. 

Kari Juutilainen: yksityiskohta teoksesta Aistin työkalu.

Kari Juutilainen on lainannut näyttelytekstissä taiteilija EJ Hauserin lausetta:

"One of the coolest things about any artwork is 

that there was someone behind it who was alive. 

Artwork shares some of the 'aliveness' of the human being."

Kari Juutilainen on onnistunut kuvittamaan jotain näkymätöntä. En saa katsojana sanallistettua näyttelystä kokonaistarinaa, tai edes sen osia (mikä ärsytti aluksi todella paljon), sillä ajatukset ovat enemmän tunnetiloja kuin sanoja. Tunnetilat vaihtuivat rauhattomuudesta ja epämukavuuden hyväksymisestä mielihyvän kokemukseen. Tässä oli elementtejä katharsismaisista piirteistä omien tunneskaalojen sisällä. Presence - olemassaolo, läsnäolo - tuntui aluksi pinnalliselta yleiskäsitteeltä, mutta näyttelyn lopuksi olin sitä mieltä, että parempaa nimeä näyttelylle ei olisi voinut antaa. Liikuin ja kipuilin vahvasti koko näyttelyn ajan omassa läsnäolon ja olemassaolon kuplassani. Jäin miettimään, että muuttuisivatko tunteeni lemppariteoksia kohtaan ajan myötä? Eihän tunne ole koskaan muuttumaton, vaan muovautuu ajan myötä. Toiset tunteet vahvistuvat, toiset laimenevat. Tärkein näyttelykokemuksen kriteeri on kuitenkin pyrkiä välttämään mitäänsanomattomuuden tunnetta. Taiteen tehtävä on saada minut tuntemaan.

Kari Juutilaisen Presence -näyttely on esillä Kuopion taidemuseossa 16.4.2023 saakka.