Miten valo näyttäytyy?

Nitta Heimonen: sarjasta Lupaathan..., 2023, pigmenttivedokset, kapa fix levylle.

Näyttelykutsuja ja -tiedotteita sataa sähköpostiin melkoisia määriä ympäri Suomea, mutta kaikkiin ei millään ehdi tai ole mahdollista tutustua vaikka kuinka tahtoisi. Silti olen iloinen, että edes tiedän mitä kaikkea taidekentällä tapahtuu. Päivätyöni on kiireistä, joten tarvitsen välillä sen vastapainoksi näyttelyitä joihin pysähtyä. Keskustella omien ajatusteni kanssa. Pitkästä aikaa tutustuin näyttelyyn, jonka ovat suunnitelleet ja toteuttaneet kulttuurialan opiskelijat.

Ingo -näyttelytila Kuopion keskustan Sektori-kauppakeskuksessa on Ingmanedu oppilaitoksen oppimisympäristö. Valon pisaroita -yhteisnäyttely avautui 21.3.2023. Opiskelijat valitsivat näyttelylle nimeksi Valon pisaroita, koska se kuvastaa näyttelyn teemaa valon ja sen kauneuden esittämisestä. Valo on myös tärkeä osa taiteilijan työskentelyä. Valon pisarat symboloivat heidän mukaansa myös ilon, toiveiden, haaveiden ja fantasioiden merkitystä.

Nuo kaikki heijastuvat myös katsojalle. Se nuoruuden, uskalluksen ja epävarmuuden, toiveiden ja pelkojen tunnemaailma muistuu mieleeni näyttelyssä kierrellessä. Yllätyin kuinka valmiita ja varmoja osa opiskelijoista teostensa kautta olivat. Ilmaisun rohkeus ja herkkyys tekivät monen kohdalla  vaikutuksen.

Nitta Heimonen: Nimeämätön 1, sarjasta Lupaathan..., 2023, pigmenttivedos kapa fix levyllä.

Kiersin näyttelyn ensin ilman teosluetteloa, jotta sain keskittyä pelkästään näkemääni. Toisella kerralla pysähdyin teosten äärelle lukemaan opiskelijoiden ajatuksia teoksistaan. Nitta Heimonen oli tuonut näyttelyyn valokuvasarjan "Lupaathan..." Valokuvia ennen oli runomuotoon kirjoitettu teksti:

Lupaathan...

Olla vapaa,

olla oma itsesi,

olla rohkea,

olla aina kanssani,

luottaa itseesi.

Lupaathan...

että kerrot ajatuksistasi,

että kerrot tunteistasi,

että kerrot haaveistasi,

ettet katoa.

Valokuvasarja oli kaunis ja puhutteleva. Kokonaisuus synnytti ajatuksen sekä vanhemman näkökulmasta ja toiveesta lastaan kohtaan, että nuoren itsensä toiveesta itseään kohtaan; että pysyisin omana itsenäni, olisin rohkea ja uskaltaisin kertoa haaveistani. Kuvien kerroksellisuus oli vaikuttavaa. Kasvoille kerrostuvat oksat, ajankulu, heijastukset ja katseiden suunnat. Valo näyttäytyi kuvissa pehmeänä ja unenomaisena.

Joanna Jäntti: Lumi, sarjasta Talven ihmemaa, 2023, puu, pahvi, Das-massa, paperi, akryyli.

Joanna Jäntti oli valmistanut sekatekniikoilla näyttelyyn triptyykin talven eri olomuodoista: kauniisti  kimaltelevasta pakkaslumesta, märästä ja likaisesta loskasta sekä mustasta jäästä. Vaikutuin etenkin kimaltavasta pakkaslumesta, joka näytti läheltä katsottuna yhtä kevyeltä ja puuteriselta kuin luonnossa. Valo tarttui kimaltaviin yksityiskohtiin, jonka olisi saanut voimakkaammalla valolla vielä paremmin esiin.

Joanna Jäntti: Lumi, yksityiskohta, sarjasta Talven ihmemaa, 2023.

Mustaa jäätä kuvaava teos osoitti todellisuudesta irrotettuna myös kauneutensa, kuten Jäntti teossarjastaan kertoo: "Millaisella kuvastolla Suomea ja meidän talveamme usein markkinoidaan? Usein tällaisissa kuvissa mainostetaan kauniin, puhtaan lumentäyteistä Suomea, vaikka talvi täällä on myös usein märkää, likaista ja synkkää. Tutkiessa erilaista kuvastoa Suomen talvesta voi huomata, kuinka sen molemmissa puolissa on oma tietynlainen kauneutensa ja taiteellisuutensa."

Joanna Jäntti: Musta jää, sarjasta Talven ihmemaa, 2023, puu, Das-massa, paperi, akryyli.

Musta, jäinen ja märkä asfaltti on todellisuudessa vaarallinen, mutta jos yrittää unohtaa todellisuuden ja keskittyä vain materiaaliin ja valoon, voi löytää tästäkin kaunista. Jäntti on onnistunut erinomaisesti materiaalitulkinnoissaan ja luo rumastakin kaunista.

Sebastian Silfvenius: Revontulien syke, sarjasta Pienet ja suuret spiraalit, 2022-2023, pigmenttivedos alumiinikehyksissä.

Luonto on keskiössä myös Sebastian Silfveniuksen valokuvasarjassa Pienet ja suuret spiraalit. Revontuli- ja avaruustaivaan rinnalle on tuotu yllätyksellisesti kuva viemäriin valuvasta sinisestä nestespriaalista. Kaukaa katsoen kuva leikki esittävän ja ei-esittävän rajapinnoilla, mutta sopii kuvasarjaansa. Kaikissa kuvissa valo hehkuu tavalla tai toisella sisältäpäin.

Sebastian Silfvenius: Maan vetovoima, sarjasta Pienet ja suuret spiraalit, 2023, pigmenttivedos alumiinikehyksissä.

Sonja Pekkonen: Kanssasi, sarjasta Ilta, 2023, pigmenttivedos, kapa fix levyllä.

Dokumenttimaiset valokuvat ovat minulle välillä vaikeasti lähestyttäviä. Jos kuvat ovat liian toteavia ja sen vuoksi itselleni "mykkiä", ne eivät puhuttele. Tämän vuoksi yllätyin, että pidin Sonja Pekkosen kuvasarjasta Ilta. Niissä ei varsinaisesti tapahtu mitään, mutta kuvissa on mielestäni totuudenmukaisesti nuorten arkea. Valon ja varjon kontrastit tekevät kuvista mielenkiintoisia. Lisäksi näissä on elokuvamainen tunnelma ja rajaus, menettämättä silti totuudenmukaisuuttaan. Erinomaisia tallennuksia omanlaisestaan nykykulttuurista.

Sonja Pekkonen: Aina, sarjasta Ilta, 2023, pigmenttivedos, kapa fix levyllä.

Sonja Pekkonen: Mikään ei ole ikuista, sarjasta Ilta, 2023, pigmenttivedos, kapa fix levyllä.

Tuntui vapauttavalta kierrellä näyttelyssä. Opiskelijoina heillä on kaikki ovet avoinna ja he voivat ilmaista vielä itseään vapaasti ilman, että pitää miettiä toimeentuloa (vaikka toivottavasti he miettivät pidemmällä tähtäimellä myös sitä). Opiskelu antaa mahdollisuuden kokeilla ja etsiä, onnistua ja epäonnistua. Turvallisesti. Toivon, että kaikki näyttelyyn osallistuneet löytävät oman äänensä ja polkunsa valitsemallaan alalla, mikä se sitten lopulta onkaan.

Tuntui pitkästä aikaa katsojana hyvältä, että olin näyttelyssä kaikin puolin "puhtaalla pöydällä". En tiennyt tekijöitä etukäteen, en heidän taustojaan, tekniikoitaan tai mitään muutakaan. Ammattitaiteilijoiden näyttelyissä minulla on jollain lailla aina "painolastina" tekijän aiempi tuotanto, johon olemassa olevaa näkemäänsä vertaa. Vaikka aina ei pitäisi. Miksei antaisi jokaiselle näyttelylle mahdollisuuden olla oma kokonaisuutensa? Taiteilijuuden ajatellaan kuitenkin kasvavan kertyneiden näyttelyiden, meriittien ja  muiden ansioiden myötä, joten harva kulttuurikentän ammattitoimija pääsee enää uudelleen "täyteen tyhjyyteen".

Kiitos Valon pisaroita -näyttelyn tekijöille virkistävästä näyttelykokemuksesta! 

Ps. Ainut asia mikä näyttelyssä häiritsi oli se, että tekijöiden ajatuksia esittelevässä tekstikansiossa ei ollut kaikkien kohdalla selkeästi nimeä ensimmäiseksi nähtävillä. Tämän vuoksi kansiota joutui selailemaan edes takaisin, että osasi tulkita kenen teokset ja teksti yhdistyvät toisiinsa. Vinkkinä tulevien ryhmänäyttelyiden järjestämiseksi.