keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

Marko Annala: Kuutio

Olen mielenkiinnolla katsonut Marko Annalan edistyvää kirjailijan uraa. Värityskirjaa (2017) seurannut Paasto (2018) yllätti aihevalinnallaan varmasti monet, mutta se oli itselleni monella tavalla läheinen teos. Aihevalinta myös todisti sen, ettei Annala ollut kirjailijanakaan niin helposti lokeroitavissa kuin ulkonäön perusteella (ja Mokoman nokkamieheltä) voisi olettaa. Kolmas romaani yllätti puolestaan minut. 

Kuutio (2020) kertoo isyydestä ja monitasoisesta rakkaudesta. Romaanin päähenkilö on keski-ikäinen mies, menestyvän pelialan verkkolehden toimitusjohtaja, jolla menee työrintamalla varsin hyvin. Murhetta ja ajoittain suoranaista tuskaa aiheuttaa entinen vaimo Virpi, josta päähenkilö ei tahdo päästää irti. Mustasukkaisuuden rinnalla elää epätoivoinen toive siitä, josko Virpi vielä suostuisi yrittämään yhteiseloa. Entisellä pariskunnalla on yhteinen erityislapsi, kymmenvuotias Aatos, joka tuo arkeen omat haasteensa.

"Aatu heitteli esineitä seiniin ja paiskoi huoneensa ovea niin voimallisesti, että jo aiemmista kerroista löystyneen ovenkarmin ympäriltä irtosi pala seinärappausta. Otin Aatun väkisin syliini, kiersin toisen käteni hänen vyötärölleen saaden hänen villinä tempoilevat kätensä pysymään aloillaan ja toisen käsivarteni kiersin hänen otsalleen ja painoin hänen päänsä rintaani vasten. Aatu yritti kääntää päätään ja purra minua, mutta sain pidettyä pojan paikoillaan. Ei olisi tarvittu kuin pieni sivuttainen nopea nykäys  ja olisin vääntänyt karhulta niskat nurin.
(---) Osaanko olla maltillinen aikuinen, kun sisällä soi hälytyssireeni, rakenteet sortuvat ja tulenlieskat nuolevat vatsanpohjaa? Juoksenko vielä joku päivä pakoon ja jätän Aatoksen yksin? Vai vielä pahempaa, sekoitanko joku päivä pojan ja karhun?"

"Aatu ei ole enää mikään pikkupoika. Hän on lähes puolitoistametrinen ja neljäkymmentäkiloinen jötkäle, joka velttona sylissä tuntuu vielä painavammalta. Jos hän äsken herätti huomiota maatessaan kadulla, ei hän ole sen huomaamattomampi käsivarsillanikaan. Ei tämän ikäisiä lapsia kanneta enää sylissä."

Annala kuvailee raadollisen rehellisesti romaanissa elämää erityislapsen isänä. Näkökulma on tärkeä; kuinka rakkaus, viha, väsymys, pelko ja onni voivat puristua yhdessä lyhyeen hetkeen. Näkökulma, joka on varmasti lapsiperheissä samaistuttava, mutta erityislapsen kanssa sen voimakkuus on omaa luokkaansa. Musta huumori värittää paikoin kirjan sivuja; auttaa jaksamaan. Mutta entä sitten, kun parisuhteen rakkaus loppuu? Vai loppuuko? Painuuko se vain raskaan arjen alle? Kuinka sen saisi herätettyä uudelleen eloon?

"Minun on pakko myöntää, että suhtauduin aika ajoin Virpiin kuin jalkalamppuun. Johonkin, joka kuuluu kotiimme ja jolla on tehtävä, jonka olemassaoloa ei juuri huomaa mutta jonka puuttumisen näkee heti."

Päähenkilölle tarjoutuu työtilaisuus, josta on lähes mahdoton kieltäytyä. Hän tekee sen silti. Hän asettaa isyytensä työnsä edelle, jotta saa viettää joulun poikansa kanssa. Ensimmäinen joulu rikkinäisessä kodissa, talossa, jossa perhe oli asunut koko Aatoksen siihenastisen elämän ajan. 

Joulun alla taloyhtiön seinämaalauksen toteuttajaksi valitaan taiteilija, Anki, jonka pojan kanssa Aatos ystävystyy. Lasten ystävyys luo suhteen myös päähenkilön ja Ankin välille.

"Anki halaa minua. Hän on halaajatyyppiä. Haluaisin ajatella sen olevan enemmänkin kuin vain tuttavallinen tervehdys. Ehkä se onkin. En ole kiirehtinyt asioiden edelle."

Ankin kautta päähenkilö alkaa nähdä muitakin mahdollisuuksia rakkauteen kuin entisen vaimonsa. Mutta päätä sekoittavat mm. oletukset ja odotukset: mitä naiset haluavat? Kiltin, huomaavaisen ja kohteliaan miehen vai miehen, joka nappaa hiuksista kiinni ja raahaa luolaansa?

Marko Annalan Kuutio on rehellinen ja suora kuvaus miehen keinoista painia avioeron, lapsihaaveiden, isyyden ja rakkauden etsimisen välimaastossa. Miesnäkökulma aiheeseen on virkistävä ja toivottu. Tunteiden vuoristorata näyttäytyy ja tuntuu samanlaiselta kuin naisilla: pelkoineen, yrityksineen ja erehdyksineen. Ja Annala uskaltaa näyttää kaikki puolet.

Taustalla kulkee päähenkilön tarve kirjoittaa sukunsa miesten historiaa näkyväksi tuleville sukupolville. Jotta he ymmärtäisivät eivätkä toistaisi samoja virheitä. Näiden kohtausten läpikäyminen tuntui välillä raskaalta ja suorastaan vastenmieliseltä. Mukana on iljettävää kuvailua siitä, kuinka mies kohtelee mm. lapsiaan ja vaimoaan. Iljettävältä tuntui se ymmärrys, että kaikki kuvailtu on voinut olla totta jollekin. Totta edelleen. Toive siitä, että maailma olisi muuttunut edes pikkuisen paremmaksi. Jonkun on uskallettava katkaista negatiivinen kierre. 

Päähenkilön kulkiessa ihmissuhteiden pyörteissä, isyys on se mikä pysyy: "Rakastan Aatua niin, että koskee. (---) Aatua rakastin eilen, rakastan tänään ja tulen rakastamaan huomenna." 

Yllätyin tunnemyllerryksestä, jonka Kuutio sisälläni aiheutti. Oli hetkiä, jolloin aioin jättää kirjan kesken, mutta kansien välissä kulki lohtu, joka sai jatkamaan. Loppu kruunasi ja nollasi tunnemyrskyn, hieman herkistikin.

torstai 25. maaliskuuta 2021

Annunciation

Tänään vietetään Neitsyt Marian ilmestyksen muistopäivää (ortodoksisessa, katolisessa ja osassa protestanttisia kirkkoja). Suomessakin vietettiin tätä vanhan kristillisen käytännön mukaista marianpäivää 25. maaliskuuta aina vuoteen 1954 saakka, jolloin se oli yleensä keskelle viikkoa sattuva vapaapäivä. Vuoden 1955 alusta lähtien marianpäivä siirrettiin kirkkolain muutoksella sunnuntaiksi, jolloin se menetti merkityksensä vapaapäivänä. 

Pirkko Kotirinta kirjoitti artikkelin Helsingin Sanomiin (21.3.2021) otsikolla "On vähän sääli, että Marian ilmestyspäivä sujahtaa ohi huomaamatta". Otsikkoon viitaten, olen itse samaa mieltä. Taidehistorioitsijana ja kristilliseen taiteeseen suuntautuneena, Neitsyt Marian ilmestys (Annunciation) on minulle tärkein aihe, sillä sen parista olen löytänyt kenties taidehistorian kauneimmat maalaukset. Ja aiheen keskiössä on pyhä nainen, joka on luterilaisessa kirkossa painunut unholaan. Tämä on myös yksi syy miksi olen kiinnostunut ortodoksisuudesta: pyhiä naisia kunnioitetaan näkyvästi.

Neitsyt Marian ilmestys, mosaiikki, Santa Maria del Fioren fasadi, Firenze.

Marianpäivänä muistellaan enkeli Gabrielin ilmestymistä Marialle ilmoittamaan Kristuksen tulevasta syntymästä. Suomenkielinen termi Neitsyt Marian ilmestys on siis hieman harhaanjohtava: Maria ei ilmesty, vaan hän näkee arkkienkeli Gabrielin ilmestyvän hänelle. Länsimaisessa taiteessa Gabriel pitelee toisessa kädessään valkoista liljaa, joka on siveellisen puhtauden ja hurskauden symboli. Neitsyt Maria on puettu siniseen viittaan, jolla kerrotaan hänen olevan taivaan kuningatar, ja punaiseen aluspukuun, joka symboloi hänen rakkauttaan. 

Sandro Botticelli: Neitsyt Marian ilmestys, 1481, fresko. Galleria degli Uffizi, Firenze.

Pirkko Kotirinta kirjoittaa: "Ikuiselle Neitsyelle omistettu päivä sujahtaa meiltä maallistuneilta luterilaisilta ohi sen suuremmitta huomioitta, mikä on vähän sääli. Vaikka synnittömän sikiämisen marialogia tuntuu hyvin etäiseltä, neitsythahmon taidehistorialliset ulottuvuudet ovat niin valtavat, ettei niitä kannata ohittaa. Maria on sulautunut osaksi suomalaistakin perinnettä tavoilla, joita ei välttämättä tule ajatelleeksi. Turkulaisten sanonta 'kyl maar' juontaa Mariaan, sillä Turku ja sen tuomiokirkko omistettiin Marialle. Maarianhamina on Marian satama, vaikka nimi tuleekin mutkan kautta, Aleksanteri II:n puolisolta Maria Aleksandrovnalta, kirjoittaa Ylimartimo. Juhannusta on sanottu mittumaariksi. Ja niin edelleen."

Sandro Botticelli: Neitsyt Marian ilmestys, n. 1489-90, tempera puulle. Galleria degli Uffizi, Firenze.
Kristillinen Maria on siis monella tavalla edelleen läsnä suomalaisessa kulttuurissa, vaikka kulttuuri on maallistunut. Sanan juuria ei kuitenkaan pitäisi unohtaa. Tämän vuoksi kannan itsekin ylpeydellä toista nimeäni: Maria.
Leonardo da Vinci: Neitsyt Marian ilmestys, n. 1472-75. Galleria degli Uffizi, Firenze.

Fra Angelico: Neitsyt Marian ilmestys, 1437-1446, fresko. Museo Nazionale di San Marco, Firenze.
Hyvää Neitsyt Marian ilmestyksen muistopäivää!

tiistai 23. maaliskuuta 2021

Mihin katosi small talk?

Havahduin otsikon kysymykseen, kun kirpparilla käydessäni pyörittelin käsissäni Arabian KoKo-mukeja. Seisoin hyllyn edessä muki kädessäni ja mietin, ostanko vaiko en. Tunsin, että viereeni tuli joku, sillä hän tuli todella lähelle (korona-aikaan tähän on alkanut kiinnittää julkisissa paikoissa tavallista enemmän huomiota). Kun henkilö ei siirtynyt, käännyin katsomaan. Vieressäni seisoi itseäni hieman vanhempi mies, joka kysyi "Ovatko aitoja?" Sanoin, että kyllä ovat Arabian mukeja, mutta en ole vielä päättänyt ostanko vaiko en - en varsinaisesti tarvitse niitä, sillä kuppeja kotoa löytyy. Mies sanoi keräilevänsä kyseistä sarjaa, mutta ovat hänen mittapuullaan liian kalliita (5€/kpl). Samoja saa kuulema parilla eurolla. Mies jäi kuitenkin hypistelemään mukeja ja siirryin itse eteenpäin. 

Jäin miettimään mukeja ja päätin, että mikäli mukit olisivat myymättä vielä kirppiskierroksen päätteeksi, otan ne mukaani. Olen nimittäin hypistellyt usein KoKo-mukeja kirppareilla, mutta tämä aqua oli ensimmäistä kertaa sellainen väri, josta pidin. Samalla mietin jutteluhetkeä miehen kanssa. En edes muista milloin olen viimeksi jutellut tuntemattoman henkilön kanssa yhtään mistään! Huomasin, että oma small talk -taitoni oli kankeaa ja kadoksissa, ilmeitä ei erota maskin takaa kunnolla. Bussissa hieman ärsyynnyin, kun sanoin ystävällisesti vieressäni istuvalle henkilölle, että jäisin pois seuraavalla pysäkillä, mutta eihän hän reagoinut mitenkään. Hänellä oli kuulokkeet korvilla ja molemmilla maskit kasvoilla: hän ei nähnyt edes suuni liikkeitä. 

Tuon kirpparilla tapahtuneen sananvaihdon jälkeen olen alkanut todella kaivata small talkia. Sitä, että voi mummeleiden ja pappojen kanssa jutella kaupan hyllyjen välissä vaikka siitä, että tarvitsevat nuoremmat silmät lukemaan tuotepakkauksen tekstiä. Pidän savolaisuudessa siitä, että ihmiset ovat helposti lähestyttäviä ja kaupungilla pääsee juttelemaan tuntemattomien kanssa. En tiedä onko kaikilla savolaisilla samanlainen kokemus, mutta minulla tuntuu olevan otsassani jonkinlainen "jututa minua" -leima, sillä olen teini-ikäisestä saakka kokenut, että kaikenlaiset henkilöt iästä riippumatta tulevat usein jututtamaan. Tämä ei kieltämättä aina ole mukavaa, etenkään, jos vastapuoli on esimerkiksi vahvasti humalassa. 

Kiitos, kun kuuntelit

Minulle jokainen ihminen on lähtökohtaisesti hyvä ihminen, kunnes toisin todistetaan. Tähän liittyy muutaman vuoden takainen bussipysäkkikeskustelu. Pysäkille tuli aamulla ennen seitsemää mies, johon en kiinnittänyt mitään huomiota ennen kuin hän kysyi, onko minulla tulta. Ulkoasu oli siisti, mutta olemuksesta huomasi, että edellinen ilta oli venähtänyt pitkäksi. Vastasin kieltävästi, mutta tilanne herätti keskusteluyhteyden. Minusta on äärimmäisen epäkohteliasta olla vastaamatta, jos joku juttelee minulle, vaikka keskustelukumppani olisi miten epämiellyttävä tahansa. 

Mies kyseli minulta olenko menossa töihin ja jotain muuta yleistä. Pian hän alkoi kertoa, että käyttää huumeita, mutta yrittää kovasti päästä niistä eroon. Hänellä oli kitarakotelo selässään ja sanoi, että musiikki on ollut hänen pelastuksensa. Mies keskeytti puheensa muutamaan kertaan kysymällä, ärsyttääkö hän minua, ja ettei minun ole pakko kuunnella. Sanoin, että voin aivan hyvin kuunnella, kun ei tässä muutakaan ole. Mies ehti avata sydäntään parikymmentä minuuttia ennen kuin bussi näkyi saapuvan. Lopuksi mies sanoi: Kiitos, kun kuuntelit ja otit minut ihmisenä. Kukaan ei tavallisesti halua puhua minulle. Saanko halata sinua? 

Tässä vaiheessa mielessäni kävi sekunnin sadasosassa kaikki kauhuskenaariot: Mihin taskuun laitoin puhelimeni? Missä on lompakko? Onko laukkuni tasku auki? Entä jos hän yrittää varastaa minulta jotain? Entä jos hän yrittää tehdä jotain muuta kuin halata? Mieli hieman rauhoittui kun tajusin, että samalla pysäkillä keskustelua oli kuunnellut itseäni hieman vanhempi nainen. En ollut tilanteessa yksin, kävi mitä kävi, ja huomasin vastaavani: Saat halata.  

Mies halasi hetken ja bussi pysähtyi pysäkille. Nousimme kaikki kyytiin, jokainen meni omalle penkkirivilleen, ja kaikki vaikutti kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Minun oli kuitenkin vaikea pidätellä kyyneliä. Olin vihainen itselleni, että olin hetken aikaa epäillyt miehen aikeita. Huomasin miten tärkeät ja merkitykselliset ne 20 minuuttia olivat hänelle, ja miten mitätön hetki se oli ajallisesti minulle. 

Kaipaan näitä kohtaamisia small talkin äärellä. Ja sitä tunnetta, kun ei tarvitse koronan vuoksi pelätä, että tuntemattomat ihmiset tulevat liian lähelle. Koronaväsymystä lievittää onneksi lisääntynyt valo, saapuva kevät ja arjen värittäminen asusteilla. PinjaPuun Kuningaskalastaja-korvikset ovat Tori-löytö.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Sielu ja tietoisuus

Minua on aina kiinnostanut tieteen, taiteen ja uskonnon väliset rajapinnat, niiden erot ja yhtäläisyydet. Kuinka tutkia ja käsitellä näkymättömiä, silmin havaitsemattomia asioita? Kuopion taidemuseossa on esillä Sielu ja tietoisuus - kurkistus näkymättömään. Näyttely esittelee Leonardo da Vincin (1452-1519) asemaa tieteen tekijänä, anatomian tutkijana ja lääketieteen kehittäjänä. Sielu ja tietoisuus täydentää pian avautuvaa Kuopion taidemuseon ja Kuopion museon yhteistä L3dnardo da Vinci -näyttelykokonaisuutta.

"Leonardo da Vincia motivoi rajaton uteliaisuus koko maailmaa ja luomakuntaa kohtaan. Hän halusi ymmärtää myös ihmistä kokonaisvaltaisesti. Leonardon anatomian tutkimukset johtivat sielun olemusta ja paikkaa koskeviin hypoteeseihin. Hänen tutkimustensa mukaan sielu asui järjen tyyssijassa eikä sydämessä kuten antiikin kreikkalaiset olettivat. Sielu ja tietoisuus -näyttelyssä Leonardon renessanssin aikaisia sielu-hypoteeseja tulkitsevat nykyajan tiede- ja taidekentän ammattilaiset. Nykytaide toimii keskusteluissa ajatuksia kirkastavana ja peilaavana pintana."

Näyttelyn mielenkiintoisin osio on hieman yli tunnin mittainen haastatteluvideo, jossa sielua ja sen olemusta pohtivat seuraavat ammattilaiset:
  • Mari Arvinen, kuvataiteilija
  • Pekka Jaakkola, sydän- ja rintaelinkirurgian ylilääkäri, KYS
    sydän- ja rintaelinkirurgian dosentti, ISY
  • Mikko Joensuu, LT, oikeuspsykiatrian ja psykiatrian erikoislääkäri, Niuva
  • Kari Juutilainen, kuvataiteilija
  • Tatu Kemppainen, LT, korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri, KYS
  • Reetta Kälviäinen, neurologian professori, ISY
    Epilepsiakeskuksen johtaja, KYS
  • Heikki Miettinen, sairaalanjohtaja
    sisätautien ja kardiologian erikoislääkäri, KYS
  • Merja Miettinen, professori, toimialajohtaja, KYS
  • Paavo Pylkkänen, filosofian kandiohjelman johtaja
    yliopistonlehtori, teoreettinen filosofia, HY
Hirviöseppä: Esi-isä, 2013, kipsi.
"Leonardon anatomian tutkimukset johtivat sielun olemusta ja paikkaa koskevaan hypoteesiin. Ensimmäisissä tutkimuksissaan, jotka keskittyivät kalloihin, hän havaitsi, että lähellä kallon keskipistettä oli onkalo, jossa aistit yhtyvät. Empiiristen kokeidensa perusteella Leonardo teki päätelmän, että sielu sijaitsi kyseisessä järjen tyyssijassa."

Oikeuspsykiatrian ja psykiatrian erikoislääkäri Mikko Joensuu sanoi, että nykytiedekään ei ole löytänyt sielun sijaintia, vaikka keskushermostoa voidaankin tutkia ja kuvantaa. Sielu on hänelle pitkä prosessi päällekkäisiä ajatuksia. Sielukkuutta Joensuu kuvasi joksikin syväksi, ristiriitaiseksi ja kerrokselliseksi. Se on jotain, mitä ei voi sanoilla tavoittaa. Sielu täydentää hänen mukaansa nykyteknologian käsitystä, mutta kun puhutaan sielusta, osa tulkinnasta on jätettävä teologeille.

Neurologian professori Reetta Kälviäinen totesi, että lääketieteessä ei käytetä sielu sanaa. [Psykologiaa on tosin aikoinaan kutsuttu tieteellisessä käytössä sielutieteeksi.] Sen tilalla käytetään sanoja mieli ja tietoisuus.  Kälviäisen mukaan ei ole olemassa mielen ja tietoisuuden yhtä kohtaa, vaan ne tapahtuvat yhteistyössä erilaisina verkostoina.

Korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri Tatu Kemppainen kertoi olevansa papin poika. Sielunhoitajan poika. Hänen isänsä olisi kuulema osannut vastata sielua koskeviin kysymyksiin paremmin. Kemppainen kuitenkin kertoi pohtineensa sielua ja sen sijaintia yhdessä neurokirurgin kanssa, kun he poistivat nenän kautta aivoissa ollutta kasvainta. He olivat pohtineet, että mikäli sielu sijaitsisi aivoissa, kuten Leonardo ajatteli, missä kohdassa se näkyisi. Kemppainen vahvisti muidenkin lääketieteen ammattilaisten kommentit, ettei sielun paikkaa voida osoittaa: "tuolla se minuus tai sielu sijaitsee". 

Tatu Kemppaisen mukaan edelleen pohditaan samoja kysymyksiä kuin aina: onko mieli ja sielu sama asia ja onko se psyykkinen vai fyysinen? Hänelle ne ovat sekä että. "Kenenkään etua ei palvele tiukkojen rajojen vetäminen, vaan sielu, mieli ja tietoisuus tulee nähdä kokonaisuutena."
Kari Juutilainen: Läpivalaisu, 2005-2007, akryyli kankaalle.
Kuvataiteilija Kari Juutilainen sanoi sielun pitävän elämää yllä. Hänen ajatuksensa puolsivat Tatu Kemppaisen kommentteja kahtiajaon turhuudesta. Molemmissa sekä tieteessä että taiteessa tarvitaan innovaatioita, jotka syntyvät mielen, sielun ja tietoisuuden avulla. Raja näiden välillä on häilyvä ja ne risteävät toisiaan. 

Kuvataiteilija Mari Arvisen mukaan kaikki tekeminen kumpuaa sielusta. Taide ja taiteen tekeminen syntyvät jossain syvällä metatasossa, ja inspiraatio tulee sielun kautta. Arvinen sanoi, että täydellisen taideteoksen voi teoreettisesti luoda, mutta jos siitä puuttuu sielu ja sielukkuus, se ei puhuttele. Sielu antaa taiteen tekemiselle tarkoituksen.
Mari Arvinen: Piilolampi, 2016, akryyli kankaalle.
Psykologinen, filosofinen ja teologinen sielu

Sielu voidaan määritellä sekä psykologiseksi, filosofiseksi että teologiseksi käsitteeksi. Psykologisesti sielu viittaa ihmisen tietoisuuteen. Se jakaantuu kahteen osaan: tietoiseen ja tiedostamattomaan. Filosofisesti sielun alempi osa viittaa aineelliseen järkeen ja sielun ylempi osa henkiseen järkeen (moraaliin ja etiikkaan). Teologisesti sielu muodostaa ihmisen ydinolemuksen. Sielun ylempi, henkinen osa heijastaa ihmisen tietoisuudessa jumalallisuutta ja sielun alempi osa ihmisyyttä. On vaikea ajatella, että eri käsitteet voisi irrottaa kokonaan toisistaan, sillä jokainen meistä on yksilö, jonka sielukäsitykseen vaikuttavat varmasti sekä psykologiset, filosofiset että teologiset näkökulmat.
Etualalla: Taina Kontio - Tuolin elämä, kuolema ja ylösnousemus, 1998, hanhen sulkia, kuivattuja kärpäsiä, luonnonsuolia. Seinällä: Mikko Hallikainen - Pietà, 2013, öljy ja hiili paperille. Reijo Kärkkäinen - Hän mahtuu joka raosta, 2014, tussi ja akryyli paperille. Väinö Rouvinen - Kummitus, 1970, viivasyövytys ja akvatinta paperille.
Taina Kontio: yksityiskohta teoskokonaisuudesta Tuolin elämä, kuolema ja ylösnousemus.

Taina Kontio: yksityiskohta teoskokonaisuudesta Tuolin elämä, kuolema ja ylösnousemus.
Näyttelyyn oli valittu onnistuineita teoksia herättämään kävijöissä ajatuksia näistä kaikista sielun tulkinnoista. Aihepiiri on syvällinen ja laaja, joten näyttelylle olisi suonut isommankin tilan käsitellä aihetta. Seinällä oli aktivoiva kysymys, jossa haastettiin kävijää valitsemaan teos, joka kuvaisi omaa sielukäsitystä. Esillä on teoksia mm. kalloista, aivoista, mielenmaisemista, abstraktioista, syntymättömästä lapsesta, kristinuskosta ja robotiikasta.
Arto Väisänen: Hiukset ohenee, 2018, öljy ja hiili puulle. Kari Naukkarisen kokoelma.
Huomasin hakeutuvani sielukäsitykseni kanssa enemmän filosofiseen ja teologiseen näkökulmaan kuin puhtaasti psykologiseen saatikka lääketieteelliseen. Tämän vuoksi sivuutin kallot ja aivot, ja suuntasin Arto Väisäsen teosten äärelle. Väisäsen piirrokset ovat rapsuttaneet jotain kohtaa sisälläni jo vuosia. Musta hiili ja tussi huokoisella valkoisella paperilla on kiehtova kontrasti. Piirrosjälki saattaa ensinäkemältä näyttää etsivältä ja epävarmalta liikkuessaan paperilla, mutta olen nähnyt Väisäsen piirtävän. Se ei etsi vaan ilmaisee. Viiva syntyy Mari Arvisen kuvaamalla tavalla metatasossa, sielun kautta. Tämän mukaan näkökulma on varmasti myös psykologinen, tiedostamattoman tekeminen näkyväksi.   
Johanna Väisänen: Franciscus, 2005, video.
Haastatteluvideo paljasti kuinka hämmästyttävän hyvin erikoisalojen lääkärit puhuivat taiteesta ja tulkitsivat taideteoksia. Haastateltavat saivat valita näyttelystä itselleen läheisimmän teoksen, mikä heidän mielestään kuvasi parhaiten sielua ja tietoisuutta. Näille tulkinnoille olisin itse halunnut lisätilaa/aikaa. Etenkin sydän- ja rintaelinkirurgian ylilääkäri Pekka Jaakkolan ja oikeuspsykiatrian ja psykiatrian erikoislääkäri Mikko Joensuun tulkinnat olivat niin ajatuksia herättäviä, että olisin halunnut "jatkaa keskustelua" heidän kanssaan. Joensuu pohti Johanna Väisäsen Franciscus -videoteoksen kautta mm. kenellä on lupa olla sielu ja onko eläimillä sielua.

Näyttely on kiehtova juuri siksi, että siinä yhdistyy lääketieteellinen, psykologinen, filosofinen ja teologinen näkökulma. Maailmat, jotka tavallisesti pyritään pitämään erillään toisistaan ja tuodaan nyt yhteen taiteen avulla.

Sielu ja tietoisuus - kurkistus näkymättömään on esillä
Kuopion taidemuseossa 12.9.2021 saakka.

maanantai 15. maaliskuuta 2021

Uusi blogibanneri

*Yhteistyössä Ingmanedu
Osa teistä lieneekin jo kiinnittänyt huomiota blogin raikkaampaan ulkoasuun. Ajatus uudistamisesta lähti yhteistyöstä, jota ehdotettiin entisen oppilaitokseni Ingmanedun puolelta. Media-alan ja kuvallisen ilmaisun perustutkinnon, kuvallisen ilmaisun osaamisalalla graafista suunnittelua opiskeleva Elena Nasonova otti minuun yhteyttä. Hän halusi tehdä kuvan rakentamiseen liittyvän tutkinnon osan minulle asiakastyönä. Lähdin mielelläni mukaan projektiin, sillä myönnetään, että blogin ulkoasu on ollut kaikki nämä kymmenen vuotta samanlainen. On menty monta vuotta enemmän sisältö edellä. Päivitys tulisi tarpeeseen.

Elena suunnitteli minulle uuden blogibannerin, jonka toivoin kuvaavan minua henkilökohtaisesti, mutta etenkin Hurmioitunutta ja taidehistorioitsijan ammattiani. Vaikeinta itselleni oli etsiä ideakuvia, tiivistää omat ajatukseni siitä, mitä todella halusin.
Ideakuvat: Pinterest.
Ideakuvat: Pinterest.
Halusin, että lopputulos olisi ennen kaikkea ilmava ja hengittävä. Toivoin mukaan jonkin veistoksen tai maalauksen ääriviivapiirroksena, josta näkisi taidehistorialinkin välittömästi. Jan Vermeerin Tyttö ja helmikorvakoru, Sandro Botticellin Venuksen syntymä, Samothraken Nike ja Michelangelon Daavid olivat ehdotettujen listalla. Ne olisivat todennäköisesti tuttuja teoksia myös taidetta tuntemattomille.

Piirrosmaisuuden lisäksi kerroin pitäväni akvarellimaisesta jäljestä ja kasvi/kukka-aiheista, jotka tuovat naisellisuutta ja keveyttä. Maalauksellisuus tukisi myös taidenäkökulmaa ilman, että mukaan tarvitsisi laittaa sivellinpalettia ja siveltimiä. Värien akvarellimaisuus korostaisi myös hengittävyyttä ja keveyttä. Värimaailmaa kuvaillessani tuntui, että tavoittelin kuuta taivaalta.... Kirjoitin Elenalle: "Pidän lämpimistä oranssin ja keltaisen sävyistä (auringonlaskun värimaailma), mutta toisaalta myös raikkaista turkoosin merensinisen väreistä yhdistettynä tyttömäisiin vaaleanpunaisen ja lilan sävyihin."

Kun näin bannerin ensimmäistä kertaa, sisälläni läikähti. Olin yhtä hymyä! Olin niin häkeltynyt ja onnellinen, että lopputulos näytti ihan minulta! Elena oli onnistunut vangitsemaan kaikki toiveeni kauniilla tavalla.

Hetken aikaa pohdin, että olisin ehkä itse sijoittanut Daavidin ja helmikorvakoruisen tytön toisin päin, jolloin Daavid olisi ikään kuin katsonut tyttöä. Pidän kuitenkin tästä versiosta enemmän. Nyt heidän katseensa suunnat eivät vie huomiota Hurmioitunut -otsikolta. Ja rakastan tuota yksityiskohtaa, jossa Hurmioitunut -teksti jatkuu nimenomaan tuolta helmikorvakoruisen tytön ääriviivasta. Tukee ajatusta naisellisuudesta. Kasvielementit tasapainottavat kokonaisuutta sopivasti, ettei otsikkoteksti jää yksikseen keskelle leijumaan.
Kuva: Elena Nasonova.
Elena Nasonova

"Olen kotoisin Pietarista, jota Venäjällä kutsutaan kulttuurin pääkaupungiksi. Eli taide on ollut lähellä sydäntäni lapsesta lähtien. Meidän perheessä museo- ja teatterikäynnit olivat yleisiä. Sen ansiosta innostus museoihin, teattereihin ja uusiin paikkoihin tutustumisesta säilyy yhä.

17-vuotiaana muutimme perheeni kanssa Suomeen. Kielikurssin jälkeen pääsin ammattikorkeakouluun ja vuonna 2017 valmistuin restonomiksi. Viimeisin työpaikkani oli matkailun ja markkinoinnin parissa. Siellä tehtiin paljon yhteistyötä mainostoimistojen kanssa. Silloin tajusin, että haluan itse osata graafista suunnittelua ammattilaisten tasolla.

Näin päädyin Ingmanedu kulttuurialan ammattiopistoon. Aloitin opinnot elokuussa 2020. Opiskelu etenee vauhdikkaasti. Tehtävät ovat olleet monipuolisia. Sain esimerkiksi tehdä pakettikortteja myyntiin, sekä materiaalia opiskelutapahtumaan."
Kuva: Elena Nasonova.
Yhteistyöstä

"Asiakastyö kuului 'Kuvan rakentaminen' kurssin näyttötehtäväksi. Meille esiteltiin vaihtoehtoja, ja niistä sai vapaasti valita kenen kanssa haluaa tehdä yhteistyötä. Oli myös mahdollista etsiä itse asiakas.

Tutkin sinun blogia sekä tehtävänantoa. Se vaikutti mielenkiintoiselta ja luovalta, siksi valitsin sinut. Työn tavoitteena oli hyödyntää kurssin aikana saamiani tietoja, sekä saada asiakas ja itseni tyytyväiseksi lopputulokseen.

Alkuvaihe ja yhteydenotto oli jännittävää. Ollaanko samalla linjalla, pystynkö toteuttamaan visiosi? Onneksi sain sinulta selkeitä toivomuksia, esimerkkikuvia ja listauksen tykkäämistäsi asioista ja teoksista. Se helpotti työtekoa huomattavasti ja työprosessi eteni mutkattomasti.

Koska itsekin pidän taideklassikoista ja akvarelliväreistä, banneri oli mukava toteuttaa. Tämän tyyppisen viivapiirroksen teko oli minulle uutta, mutta olen halunnut kokeilla sitä jo aiemmin.

Koska kyseessä oli henkilökohtainen blogi, minulle oli erittäin tärkeää, että banneri edustaisi sinua ja makuasi. Ihanaa, että niin on käynyt."

Hän tiivisti ajatukseni. Ihanaa, että niin on käynyt. 
Kiitos Elena!

Löydät Elenan Instagramista @elna_graphics

lauantai 13. maaliskuuta 2021

Neulominen tuo turvaa epävarmuuden keskellä

Koronavuosi laittoi syksyllä kokeilemaan ja muistelemaan yläasteen jälkeisiä käsityötaitoja, kun tutkitusti moni muukin innostui neulomisesta. Uutiset ovat paisuneet otsikoista, joissa "Korona-ajan neulomisbuumi ei laannu", "Pyöröpuikot viedään nyt käsistä" ja "Koronavirus siivitti Novitan lankojen myynnin kasvuun".

Minä en todellakaan ole vielä siinä pisteessä, että uskaltaisin kokeilla islantilaisvillapaidan neulomista, sillä jo lapasissa peukalon neulominen piti ensimmäisellä kerralla tarkistaa YouTubesta. Mutta olen samaa mieltä useiden artikkelien kanssa siitä, että neulominen on tuonut lohtua ja turvaa epävarmuuden keskellä. Se on vienyt ajatukset muualle, tai itse asiassa tuonut ajatukset lähelle, pois uutistulvasta. 

Lapaspari toisensa jälkeen virheitä alkoi tulla vähemmän, käsiala alkoi olla tasaista ja ilo onnistumisesta teki neulomisesta rentouttavaa. Malleja ovat jotkut kyselleet, mutta valitettavasti en osaa sanoa sen enempää, sillä kaikki ideakuvat on napattu Pinterestistä. Tykästyin itse eniten tuossa ylhäällä ja alhaalla näkyvään malliin, joka oli nimeltään jokin Egyptiin viittaava.

Syksyn ja talven aikana lapasia syntyi kymmenisen paria, joista suurin osa meni lahjaksi. Eilen valmistuivat nämä sinipunaiset lapaset, jotka jätän itselleni. Taitavat jäädä tältä erää viimeiseksi neulomukseksi, sillä seuraavaksi alkaa mullanvaihto- ja kylvöpuuhat. Ajatukset kääntyvät kevääseen, vaikka ulkona on vielä valtavat kinokset lunta.
Villasukkabuumiin en ole (vielä) itse lähtenyt, sillä olen onnekseni saanut ystävä- ja perhepiiristä itsetehtyjä villasukkia lahjaksi. Vanhassa talossa lattiat ovat aina viileät, joten villasukille on aina käyttöä.

maanantai 8. maaliskuuta 2021

"Kukoistan itseni, en toisten tähden"

Löysin kedon kukkasen, ihailin sen kauneutta, sen täydellisyyttä ja huudahdin: "Mutta tämä kaikkihan, tässä ja tuhansissa tämän kaltaisissa kukissa, loistaa vain kuihtuakseen kenenkään ihailematta." Mutta kukka vastasi: "Sinä mieletön! Luuletko minun kukkivan, jotta minut nähtäisiin? Kukoistan itseni, en toisten tähden, kukoistan, koska se minua miellyttää: siinä, että olen olemassa, on iloni ja riemuni."

- Schopenhauer -

Pari vuotta sitten kirjoitin naiseudesta vähän laajemmasta näkökulmasta, mutta nyt ajattelin kulminoida aiheen naistenpäivän kunniaksi yhteen ihmiseen.

Mummo kertoi tarinoita evakkomatkasta, härkävaunusta, äitinsä kuolemasta, menetetystä kodista, uudesta kodista, uudesta elämästä, huonosta kohtelusta, fyysisestä väkivallasta, sisukkuudesta, hyväsydämisyydestä ja elämänilosta. Nuorelle tytölle tarinat tuntuivat uskomattomilta. Miten niin paljon surua kokenut nainen säilytti hymynsä ja elämänilonsa? Ei katkeroitunut? Katsomalla eteenpäin. Varmistamalla, ettei niin kävisi toiste. Hän oli kulkenut tien, jota ei toivonut muiden joutuvan kulkemaan.

Mummo kasvatti minulle sellaiset juuret, että niiden varaan oli hyvä lähteä rakentamaan naiseutta. Sitä tietoa, että naiset pystyvät mihin vain, selviytyvät mistä vain. Minä pystyisin mihin vain, se olisi itsestäni kiinni. 

Naistenpäivänä helposti ajatellaan, että se on taas yksi kaupallinen juhlapäivä muiden joukossa. Ja unohdetaan miettiä, miksi se on alun perin syntynyt:

"Kansainvälistä naistenpäivää vietettiin ensimmäisen kerran 19. maaliskuuta 1911, jolloin Itävallassa, Tanskassa, Saksassa ja Sveitsissä järjestettyihin kokoontumisiin osallistui yli miljoona naista ja miestä. He vaativat naisille äänioikeutta, työoikeutta, oikeutta ammattikoulutukseen ja työsyrjinnän lopettamista. Ensimmäisen maailmansodan aikaan naistenpäivä liittyi rauhanliikkeeseen. Sen seurauksena päivän vietto levisi vuonna 1913 myös Venäjän keisarikuntaan. Muualla Euroopassa naiset protestoivat myös sotaa vastaan."

Naistenpäivää vietetään siksi, että kaikki naiset ympäri maailmaa saisivat samanlaiset juuret jo syntymästään lähtien kuin minä. 

  • Olen kokenut olevani rakastettu ja toivottu.
  • Minuun on uskottu ja luotettu.
  • Olen saanut käydä peruskoulun ja kohtalaisista arvosanoista huolimatta päässyt lukion kautta yliopistoon.
  • Olen saanut valita ammattini.
  • Saan äänestää.
  • Saan valita uskontoni, uskonnottomuuteni, puoluekantani ja arvoni. Kukaan ei sanele niitä minulle ulkoapäin.
  • Tienaan itse rahani ja päätän niistä itse.
  • Saan kulkea vapaasti ja puhua vapaasti.
  • Saan ilmaista pukeutumisellani persoonaani.
  • En ole kokenut fyysistä väkivaltaa tai sukupuoleen kohdistuvaa vähättelyä.
  • Uskallan olla eri mieltä ja saan sanoa sen ääneen.
  • Minulle nainen ja mies ovat tasa-arvoisia. Älykkyys ja osaaminen eivät ole kiinni sukupuolesta.
  • Ei ole olemassa naisten ja miesten töitä. On olemassa tilanteita, joissa voi tehdä valintoja, mutta kaikista tehtävistä suoriutuvat molemmat, kun siihen annetaan mahdollisuus.

Minun tehtäväni on osoittaa, että jokainen tyttö ja nainen tarvitsee vahvat juuret, jotta voivat uskoa samaan ja saavuttaa saman. Että jokainen nainen "kukoistaa itsensä, ei toisten tähden" ja iloitsee siitä, että on olemassa. 

Hyvää kansainvälistä naistenpäivää!

sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Tutustuin Joel Haahtelan kirjalliseen tuotantoon Adèlen kysymyksen (2019) kautta. Sen jälkeen luin Hengittämisen taidon (2020). Ihastuin välittömästi kirjailijan tapaan kuvailla asioita: tunnelmia, tunteita ja ympäristöä. Rikkaasti ja sopivan hitaasti. Siinä oli jotain samanhenkistä kuin Antti Hyryn teksteissä. Annetaan aikaa yksityiskohdille, jotka luovat sen maailman, johon on ihana uppoutua. Pidin Adèlen kysymyksestä, rakastin Hengittämisen taitoa, mutta hurmioiduin Mistä maailmat alkavat (2017) teoksesta.  

Kirja upposi aiheeltaan suoraan omaan maailmaani. Niihin tunnelmiin ja arjen pieniin yksityiskohtiin, joihin olen itsekin pysähtynyt. Haahtela maalaa tilanteet kauniisti. Kirja käynnistyy 1950-luvun loppupuolelta, jossa  päähenkilö Visa työskentelee elokuvateatterin paikannäyttäjänä. Pojalla on palava intohimo ja tunne siitä, että hänellä on tärkeä tehtävä, vaikkei osannut sitä vielä nimetä:

"Mikä tuo erityinen tehtävä oli, ja oliko se suuri vai pieni, siitä pojalla ei ollut aavistustakaan, mutta hän tiesi, että se liittyi maisemaan, jonka hän sillä hetkellä näki: hitaasti putoilevan lumen kauneuteen, hiutaleiden symmetriaan, alkavan talven hiljaisuuteen, kylmän illan kirpeyteen ja kaupunkia puristavaan pimeyteen. Siitä kaikesta hänen olisi kerrottava, jokaiselle ihmiselle, koska kukaan muu ei nähnyt maailmaa samalla tavalla."

Visan intohimo taiteeseen kuljettaa hänet myös taidehistorian äärelle:

"Kun tuulenpuuska tarttuu sopivasti ihmiseen, hän saattaa seuraavassa hetkessä löytää itsensä aivan toisaalta, kuten Rikhardinkadun kirjaston liimalta tuoksuvan taidekirjahyllykön edestä, jossa mieleen alkavat hitaasti etsautua vaikeasti muistettavat mutta ihanat nimet: Giotto di Bondone, Rembrandt Harmenszoon van Rijn ja Michelangelo di Buonarroti.

Kirjoissa hehkuu ateljeiden ikkunoista tulviva valo, menneiden salien tomu ja maailman kauneus. Alkemistien kultaiset haaveet sekoittuvat taiturimaisiin piirroksiin ja ohuiden kuultopapereiden takaa avautuu taivaan heleää sineä, purppuraviittojen juhlaa ja Välimeren sypressejä. Jos Visan maailma oli ennen ollut litteä, nyt se pullahti äkisti pyöreäksi."

Unto Pusa: Chevreuse, 1949. Kuva: Bukowskis.

Visa alkaa kopioida mestareiden piirroksia, säästää rahaa maalaustarvikkeisiin ja siirtyy pian väreihin ja hakeutuu lopulta Vapaaseen Taidekouluun. Taidekoulun opettaja, kuvataiteilija Unto Pusa näkee Visassa potentiaalia tämän esitellessä hänelle töitään:

"On onnistunut, rehellinen, ei ole falski, Pusa sanoi ja taputti maalausta sormellaan.
Sanat kuullessaan Visa kurottautui eteenpäin kuullakseen paremmin, rukoili mielessään miestä toistamaan sanat, useammankin kerran, vaikka kymmenen kertaa. Tänne hän halusi, paikkaan jossa lausuttiin tuollaisia sanoja, rehellisiä ja kauniita, tämän hän halusi olevan kotinsa.

Mikä on taiteen tehtävä? Pusa kysyi ja istahti takaisin tuoliinsa, nojasi taaksepäin.
Taiteen tehtävä on...löytää, kuvata...en tiedä, Visa parahti.
Taiteen tehtävä on löytää kohteestaan jotain salattua, Pusa sanoi, ja Visa yritti näyttää siltä kuin ymmärtäisi."   

Vapaan Taidekoulun myötä Visan tekeminen ammattimaistuu, hän pääsee osaksi taidekeskusteluja, oppii koko ajan lisää, osallistuu kevätnäyttelyyn. Hän toteuttaa haaveensa Italian opintomatkasta, johon taidekoulu myöntää stipendin. Muutama kuukausi Italiassa venähtää lopulta useammaksi vuodeksi, kun Bolognan lisäksi matkasuunnitelmiin ilmestyy myös Venetsia. 

Giorgio Morandi: Asetelma, 1951. Kuva: Sotheby's.

Bologna tuo Visalle myös tärkeän ammatillisen kohtaamisen Giorgio Morandin kanssa:

"Visa tiesi Giorgio Morandin, joka oli aikoinaan opettanut piirustusta ja etsausta Taideakatemiassa. Monet puhuivat Morandista ja häntä pidettiin arvossa, joskin epämuodikkaana, eksentrisenä ja yksinkertaisena, oman tien kulkijana. (---) Visa tutki [Morandin] maalauksia syvän liikuttuneena. (---) Maalausten hiljaisuus pyysi kuuntelemaan, kallistamaan korvaansa ihoa vasten, kuin menneiden aikojen lääkäri kuulotorveaan. Ne tuntuivat kuiskaavan: tämän enempää emme ole, emmekä halua olla, ja juuri se tekee meistä eläviä."

"Mikä Morandin maalauksissa oikeastaan kiehtoi? Erityistä melua niistä ei kuulunut, eikä mikään pistänyt muutenkaan silmään, ei liekehtinyt niin kuin van Goghin viljapellot liekehtivät.
Maalausten tyynen pinnan alla tuntui piileskelevän jokin salaisuus ja katsojasta tuntui kuin niiden tekijä olisi ainoana vihkiytynyt tuohon salaisuuteen. Ne olivat ikään kuin. Ne liittyivät näkemiseen ja kykyyn  nähdä toisella tavalla. Esineet näyttivät menettävän maalauksissa ominaisuutensa ja materiansa, muuttuvan joksikin muuksi. Samalla kupeista ja kannuista tuli taustan kanssa yhtä ja ne muuttuivat keskenään samanarvoisiksi. Niiden avautuminen tarkoitti sitä, että hyväksyi niiden avautumattomuuden."

Mistä maailmat alkavat kertoo Visan elämäntarinan taiteen tekemisen palosta, johon kietoutuvat vahvasti myös kurssikaveri Tapion ja tämän siskon Helmin elämät. Kirja saa miettimään, onko onnella kääntöpuolensa - hintansa? - ja onko oma onni toiselta pois? 

Pystyin samaistumaan Visan sisäiseen paloon taidetta kohtaan, vaikka itselläni se muotoutui taiteen tekemisen sijasta teoriaan ja taidehistoriaan. Joel Haahtela osoitti Visan kautta intohimon, kannustavan lähipiirin ja opettajien merkityksen: 

"Ja samalla Visan mieleen tuli, että Pusa oli lähettänyt hänet Bolognaan juuri tämän vuoksi, toivonut salaa, että hän löytäisi tien Morandin huoneeseen."

Jaan Visan onnen siitä, että olen sattunut saamaan opinto- ja urapolulleni upeita opettajia. Viimeisimmät eivät ole päässeet julkisten blogikiitosten pariin, sillä olen ujostellut aihetta. Ja miettinyt yksityisyysasioita. Olen kyllä antanut heille kiitoksia suoraan, sillä he ovat saaneet minusta esiin sellaisia puolia, joiden ansiosta olen tässä tänään. He ovat saaneet minut näkemään toisin, ja nähneet minussa jotain jo silloin, kun en ole vielä itse sitä nähnyt.

Kiinalaisen sananlaskun mukaan "Opettajat avaavat oven, mutta sisään on mentävä itse." Kirjan lopussa eräs henkilö sanoo pitävänsä Visan kertomasta tarinasta, jossa hän kohtaa Morandin: "Koska kukaan muu ei tekisi niin. Koputtaisi vain oveen. (---) Mutta sinä koputat."

Mistä maailmat alkavat oli minulle monella tasolla erittäin merkittävä teos. Sivu toisensa jälkeen olisi tehnyt mieli tehdä kirjaan muistiinpanoja ja taittaa kulmiin hiirenkorvia, mutta koska minussa asuu museotädin lisäksi jonkinasteinen bibliofiili, olen tyytynyt jättämään vain muistilappuja tärkeiden sivujen väliin. Sitä hyvät kirjat tekevät: saavat palaamaan samoihin hetkiin, aukeamiin, sivuihin ja lauseisiin kerta toisensa jälkeen.

lauantai 6. maaliskuuta 2021

Uskallatko olla aito itsesi töissä?

"Uskallatko olla aito itsesi töissä?" -otsikko pysäytti kaupan lehtihyllyllä. Kodin Kuvalehden kannessa (11.2.2021) ollut otsikko huusi samaa kysymystä, jota olen itsekin uuden työn myötä pohtinut. Ehdin jo Instagramin ja Facebookin puolella saada muutamia kommentteja aiheeseen liittyen. Lähes kaikki kommentoivat, että jokainen uskaltaa ja saa olla oma itsensä työpaikalla, ja se oli ihanaa kuulla. "Miten sitä muutenkaan olisi?" Niinhän sen pitääkin olla. Jollain oli aiemmin ollut taustalla työpaikkakiusaamista, mikä vaikuttaa tietenkin siihen, pystyykö/uskaltaako olla oma itsensä töissä.

Minulla oli ennakkoajatukseni artikkelista ennen kun luin sen. Artikkeli käsitteli kuitenkin aihetta syvällisemmästä ja hieman negatiivisemmasta näkökulmasta kuin itse ajattelin. Tunnekouluttaja Camilla Tuomisen näkökulmat olivat kuitenkin erittäin tarpeellisia ja perusteltuja: 

"Omia negatiivisia tunteita ei kannata piilottaa työpaikalla. Usein kuitenkin teemme niin, sillä tunteiden tukahduttamisen perinne on pitkä. (---) Emme voi olettaa, että toiset lukevat tunteemme ja tarpeemme otsaluustamme. Velvollisuutemme on kertoa niistä. Usein nopein tapa päästä eteenpäin olisi myöntää, minkä kanssa kipuilee. Jos piilotamme tunteemme, pinnan alla kuona vain kertyy ja lopulta se räjähtää aikapommin lailla, Tuominen sanoo."

"On olemassa yksinkertainen keino parantaa kaikkien työhyvinvointia ja estää ristiriitatilanteiden tulehtuminen ja kärjistyminen, Tuominen sanoo. Tunteiden tunnistaminen pitäisi olla kaikille pakollinen taito. Kun osaamme nimetä tunteemme, ne lakkaavat olemasta epämääräinen, uhkaava mössö. (---) Emme usein ole edes tietoisia tunteistamme, ennen kuin sanomme ne ääneen. Mitä tarkoitat, kun sinulla on 'paha mieli?' Oletko siis pettynyt, surullinen, hämmentynyt, kateellinen vai peloissasi. (---) Kun myönnämme, mikä meitä painaa, olo helpottuu ja hetken päästä mieli alkaa nähdä mahdollisuuksia."

"Itsetutkiskelun ohella kannattaa tutkailla työpaikan tunneilmapiiriä. Kannustetaanko työpaikallasi avoimuuteen? Voitko puhua tunteistasi tiimillesi ja pomollesi rehellisesti? Tunteiden näyttäminen ja kohtaaminen  tuntuu vaikealta, jos siihen ei rohkaista. Vanhanaikainen pomo ajattelee, että hoidetaan nyt vain nämä hommat eikä selvitellä mitään tunnemössöä. Hyvä pomo haluaa tietää, mitä työyhteisön jäsenille kuuluu, mitä he oikeasti ajattelevat ja mikä heitä auttaisi jaksamaan paremmin. Tuominen muistuttaa Nokiasta: firman kohtaloksi koitui se, että työntekijät pelkäsivät ja lakkasivat puhumasta ongelmista, joista johto ei halunnut kuulla. (---) Älä pelkää tunteita, pelkää hiljaisuutta."

Diego Velázquez: Nuoren Margaret Teresan muotokuva, 1660. Museo del Prado, Madrid. Wikipedia/Public Domain.

Itse ajattelin asiaa pelkän otsikon luettuani, että "uskallanko olla ulkoisesti aito itseni töissä?" Tämä on se näkökulma, jota olen itse joutunut pohtimaan. Tosin huomasin artikkelin luettuani miettineeni myös sen sisältämiä sivupolkuja. Niistä kohta lisää.

Sivusin ennakko-oletuksia käsittelevässä postauksessa ulkonäköasioita, jotka huomasin nyt itse tuovani uudelle työpaikalle. Aiheutin itse itselleni "ongelmia". Jännitin etukäteen kuinka minuun mekkoineni, rusetteineni ja suurine korvakoruineni suhtauduttaisiin. Kiinteistöhallinto kuulosti sanana niin jäykältä ja vieraalta, etten osannut etukäteen kuvitella, kuinka istuisin joukkoon. Leimasin siis mielessäni kiinteistöhallinnon ammattilaiset tietynlaisiksi pelkän työpaikan nimen vuoksi (pian huomasin olevani väärässä). 

Pelkoja päin ajattelin meneväni suoraan tässäkin tapauksessa, sillä testasin reaktioita käyttämällä ensimmäisen viikon ajan kirkkaimman oranssia mekkoa mikä kaapista löytyi. Ajattelin, että kyllä joku siinä vaiheessa sanoo suoraan, jos en istu pukukoodiin. Ja tiedän kyllä, etten istu perinteiseen hillittyyn ja hallittuun työpaikkapukeutumiseen, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun jouduin vähän kyseenalaistamaan itseäni. Onko tämä ok? Sovinko joukkoon tällaisena kuin olen? Kukaan ei huomauttanut pukeutumisestani, mutta koska asia tuntui vaivaaman minua, kysyin asiaa suoraan. Mitään pukukoodia ei ollut, kunhan on siistit vaatteet.

Aiemmissa työpaikoissa minut on tiedetty tai tunnettu jollain lailla etukäteen, joten ei ole tarvinnut jännittää omaa olemustaan ja pukeutumistaan. On saanut olla suoraan oma itsensä. Nyt huomasin itse rakentavani itselleni häkkiä kiinteistöhallinnon taideasiantuntija-tittelin ympärille. Minulla oli mielessäni visuaalinen mielikuva kyseisestä asiantuntijasta, ja se ei kohdannut sitä todellisuutta, joka itse todellisuudessa olin. Tämä kuulostaa varmaan oudolta, että hankaloittaa mieltään moisilla ajatuksilla, mutta ne kulminoituvat siihen kiitollisuuden ja onnistumisen tunteeseen, että minut oli valittu tehtävään. Osaamiseeni luotettiin, mutta pystyisinkö itse luottamaan omaan osaamiseeni? Täyttämään ne odotukset, jotka olin itselleni asettanut? 

Kun olin päässyt yli tästä pukeutumiskysymyksestä (minua ei katsottukaan paheksuen), huomasin seuraavaksi pohtivani kuplivaa persoonaani. Kuinka kupliva ja iloinen uskallan aidoimmillani olla, etten ole liikaa kaikkea (pukeutumisen lisäksi)? Ettei minua ymmärretä väärin? Liian värikäs, liian puhelias, liian avoin, liian iloinen, liian suora? No suoruus ei ole itse asiassa ollut ongelma, se tuntuu olevan tiimissä luontevaa. Pupulandia-blogin Jenni Rotonen pohti hetki sitten samaa otsikolla Ei yhtään liikaa.

Kuva: Europosters.

"Ilo ei ole bimboutta." Camilla Tuominen kertoi, että "rivien välissä annetaan yhä usein ymmärtää, että liika iloisuus olisi epäammattimaista." Näin minäkin uudessa työympäristössäni aluksi ajattelin, ja siksi himmailin kuplivaa luonnettani. Ehkä vähän vieläkin, mutta lopullinen rohkeus tullee ajan myötä, kun oppii tuntemaan kunnolla muut ympärillä. Heidän luonteensa ja huumorinsa. Tuominen jatkaa: "Hilpeys tutkitusti vähentää stressiä, kirkastaa ajattelua ja lisää luottamusta, joten nauru ja huumori kannattaa hyödyntää." Eikä tämä tarkoita sitä, että työpaikasta pitäisi tehdä sirkus. Totta sekin kommentti jonka sain, että jokaisella on erilaisia puolia itsessään, eikä niitä kaikkia kannata viedä töihin. Uskon, että meillä kaikilla työ- ja kotipersoona eroavat toisistaan, sillä ympäristöt painottavat erilaisia puolia.

Kodin Kuvalehden artikkeli osui oikeaan: "Olemme oppineet, että uskottava ihminen on aina varma, hillitty ja hallittu. Tuomisen mukaan tuollaisesta 'täydellisyyden esittämisestä' pitäisi jo luopua. Oikea uskottavuus syntyy aitoudesta ja avoimuudesta - siitä ettei kiellä epävarmuuttaan ja muita inhimillisiä tunteita, joita meillä kaikilla on."  

Koska tiedän, että ainakin muutama työkavereistani on käynyt lukemassa blogia, haluan osoittaa julkiset kiitokset koko tiimille. Olette ottaneet minut ihanasti vastaan, mekkoineni ja epävarmuuksineni. Olen päässyt hyvään kouluun: opin teiltä joka päivä jotain uutta. Ja saatte minut nauramaan.

Kiitos.