Olen mielenkiinnolla katsonut Marko Annalan edistyvää kirjailijan uraa. Värityskirjaa (2017) seurannut Paasto (2018) yllätti aihevalinnallaan varmasti monet, mutta se oli itselleni monella tavalla läheinen teos. Aihevalinta myös todisti sen, ettei Annala ollut kirjailijanakaan niin helposti lokeroitavissa kuin ulkonäön perusteella (ja Mokoman nokkamieheltä) voisi olettaa. Kolmas romaani yllätti puolestaan minut.
Kuutio (2020) kertoo isyydestä ja monitasoisesta rakkaudesta. Romaanin päähenkilö on keski-ikäinen mies, menestyvän pelialan verkkolehden toimitusjohtaja, jolla menee työrintamalla varsin hyvin. Murhetta ja ajoittain suoranaista tuskaa aiheuttaa entinen vaimo Virpi, josta päähenkilö ei tahdo päästää irti. Mustasukkaisuuden rinnalla elää epätoivoinen toive siitä, josko Virpi vielä suostuisi yrittämään yhteiseloa. Entisellä pariskunnalla on yhteinen erityislapsi, kymmenvuotias Aatos, joka tuo arkeen omat haasteensa.
"Aatu heitteli esineitä seiniin ja paiskoi huoneensa ovea niin voimallisesti, että jo aiemmista kerroista löystyneen ovenkarmin ympäriltä irtosi pala seinärappausta. Otin Aatun väkisin syliini, kiersin toisen käteni hänen vyötärölleen saaden hänen villinä tempoilevat kätensä pysymään aloillaan ja toisen käsivarteni kiersin hänen otsalleen ja painoin hänen päänsä rintaani vasten. Aatu yritti kääntää päätään ja purra minua, mutta sain pidettyä pojan paikoillaan. Ei olisi tarvittu kuin pieni sivuttainen nopea nykäys ja olisin vääntänyt karhulta niskat nurin.
(---) Osaanko olla maltillinen aikuinen, kun sisällä soi hälytyssireeni, rakenteet sortuvat ja tulenlieskat nuolevat vatsanpohjaa? Juoksenko vielä joku päivä pakoon ja jätän Aatoksen yksin? Vai vielä pahempaa, sekoitanko joku päivä pojan ja karhun?"
"Aatu ei ole enää mikään pikkupoika. Hän on lähes puolitoistametrinen ja neljäkymmentäkiloinen jötkäle, joka velttona sylissä tuntuu vielä painavammalta. Jos hän äsken herätti huomiota maatessaan kadulla, ei hän ole sen huomaamattomampi käsivarsillanikaan. Ei tämän ikäisiä lapsia kanneta enää sylissä."
Annala kuvailee raadollisen rehellisesti romaanissa elämää erityislapsen isänä. Näkökulma on tärkeä; kuinka rakkaus, viha, väsymys, pelko ja onni voivat puristua yhdessä lyhyeen hetkeen. Näkökulma, joka on varmasti lapsiperheissä samaistuttava, mutta erityislapsen kanssa sen voimakkuus on omaa luokkaansa. Musta huumori värittää paikoin kirjan sivuja; auttaa jaksamaan. Mutta entä sitten, kun parisuhteen rakkaus loppuu? Vai loppuuko? Painuuko se vain raskaan arjen alle? Kuinka sen saisi herätettyä uudelleen eloon?
"Minun on pakko myöntää, että suhtauduin aika ajoin Virpiin kuin jalkalamppuun. Johonkin, joka kuuluu kotiimme ja jolla on tehtävä, jonka olemassaoloa ei juuri huomaa mutta jonka puuttumisen näkee heti."
Päähenkilölle tarjoutuu työtilaisuus, josta on lähes mahdoton kieltäytyä. Hän tekee sen silti. Hän asettaa isyytensä työnsä edelle, jotta saa viettää joulun poikansa kanssa. Ensimmäinen joulu rikkinäisessä kodissa, talossa, jossa perhe oli asunut koko Aatoksen siihenastisen elämän ajan.
Joulun alla taloyhtiön seinämaalauksen toteuttajaksi valitaan taiteilija, Anki, jonka pojan kanssa Aatos ystävystyy. Lasten ystävyys luo suhteen myös päähenkilön ja Ankin välille.
"Anki halaa minua. Hän on halaajatyyppiä. Haluaisin ajatella sen olevan enemmänkin kuin vain tuttavallinen tervehdys. Ehkä se onkin. En ole kiirehtinyt asioiden edelle."
Ankin kautta päähenkilö alkaa nähdä muitakin mahdollisuuksia rakkauteen kuin entisen vaimonsa. Mutta päätä sekoittavat mm. oletukset ja odotukset: mitä naiset haluavat? Kiltin, huomaavaisen ja kohteliaan miehen vai miehen, joka nappaa hiuksista kiinni ja raahaa luolaansa?
Marko Annalan Kuutio on rehellinen ja suora kuvaus miehen keinoista painia avioeron, lapsihaaveiden, isyyden ja rakkauden etsimisen välimaastossa. Miesnäkökulma aiheeseen on virkistävä ja toivottu. Tunteiden vuoristorata näyttäytyy ja tuntuu samanlaiselta kuin naisilla: pelkoineen, yrityksineen ja erehdyksineen. Ja Annala uskaltaa näyttää kaikki puolet.
Taustalla kulkee päähenkilön tarve kirjoittaa sukunsa miesten historiaa näkyväksi tuleville sukupolville. Jotta he ymmärtäisivät eivätkä toistaisi samoja virheitä. Näiden kohtausten läpikäyminen tuntui välillä raskaalta ja suorastaan vastenmieliseltä. Mukana on iljettävää kuvailua siitä, kuinka mies kohtelee mm. lapsiaan ja vaimoaan. Iljettävältä tuntui se ymmärrys, että kaikki kuvailtu on voinut olla totta jollekin. Totta edelleen. Toive siitä, että maailma olisi muuttunut edes pikkuisen paremmaksi. Jonkun on uskallettava katkaista negatiivinen kierre.
Päähenkilön kulkiessa ihmissuhteiden pyörteissä, isyys on se mikä pysyy: "Rakastan Aatua niin, että koskee. (---) Aatua rakastin eilen, rakastan tänään ja tulen rakastamaan huomenna."
Yllätyin tunnemyllerryksestä, jonka Kuutio sisälläni aiheutti. Oli hetkiä, jolloin aioin jättää kirjan kesken, mutta kansien välissä kulki lohtu, joka sai jatkamaan. Loppu kruunasi ja nollasi tunnemyrskyn, hieman herkistikin.