Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Tutustuin Joel Haahtelan kirjalliseen tuotantoon Adèlen kysymyksen (2019) kautta. Sen jälkeen luin Hengittämisen taidon (2020). Ihastuin välittömästi kirjailijan tapaan kuvailla asioita: tunnelmia, tunteita ja ympäristöä. Rikkaasti ja sopivan hitaasti. Siinä oli jotain samanhenkistä kuin Antti Hyryn teksteissä. Annetaan aikaa yksityiskohdille, jotka luovat sen maailman, johon on ihana uppoutua. Pidin Adèlen kysymyksestä, rakastin Hengittämisen taitoa, mutta hurmioiduin Mistä maailmat alkavat (2017) teoksesta.  

Kirja upposi aiheeltaan suoraan omaan maailmaani. Niihin tunnelmiin ja arjen pieniin yksityiskohtiin, joihin olen itsekin pysähtynyt. Haahtela maalaa tilanteet kauniisti. Kirja käynnistyy 1950-luvun loppupuolelta, jossa  päähenkilö Visa työskentelee elokuvateatterin paikannäyttäjänä. Pojalla on palava intohimo ja tunne siitä, että hänellä on tärkeä tehtävä, vaikkei osannut sitä vielä nimetä:

"Mikä tuo erityinen tehtävä oli, ja oliko se suuri vai pieni, siitä pojalla ei ollut aavistustakaan, mutta hän tiesi, että se liittyi maisemaan, jonka hän sillä hetkellä näki: hitaasti putoilevan lumen kauneuteen, hiutaleiden symmetriaan, alkavan talven hiljaisuuteen, kylmän illan kirpeyteen ja kaupunkia puristavaan pimeyteen. Siitä kaikesta hänen olisi kerrottava, jokaiselle ihmiselle, koska kukaan muu ei nähnyt maailmaa samalla tavalla."

Visan intohimo taiteeseen kuljettaa hänet myös taidehistorian äärelle:

"Kun tuulenpuuska tarttuu sopivasti ihmiseen, hän saattaa seuraavassa hetkessä löytää itsensä aivan toisaalta, kuten Rikhardinkadun kirjaston liimalta tuoksuvan taidekirjahyllykön edestä, jossa mieleen alkavat hitaasti etsautua vaikeasti muistettavat mutta ihanat nimet: Giotto di Bondone, Rembrandt Harmenszoon van Rijn ja Michelangelo di Buonarroti.

Kirjoissa hehkuu ateljeiden ikkunoista tulviva valo, menneiden salien tomu ja maailman kauneus. Alkemistien kultaiset haaveet sekoittuvat taiturimaisiin piirroksiin ja ohuiden kuultopapereiden takaa avautuu taivaan heleää sineä, purppuraviittojen juhlaa ja Välimeren sypressejä. Jos Visan maailma oli ennen ollut litteä, nyt se pullahti äkisti pyöreäksi."

Unto Pusa: Chevreuse, 1949. Kuva: Bukowskis.

Visa alkaa kopioida mestareiden piirroksia, säästää rahaa maalaustarvikkeisiin ja siirtyy pian väreihin ja hakeutuu lopulta Vapaaseen Taidekouluun. Taidekoulun opettaja, kuvataiteilija Unto Pusa näkee Visassa potentiaalia tämän esitellessä hänelle töitään:

"On onnistunut, rehellinen, ei ole falski, Pusa sanoi ja taputti maalausta sormellaan.
Sanat kuullessaan Visa kurottautui eteenpäin kuullakseen paremmin, rukoili mielessään miestä toistamaan sanat, useammankin kerran, vaikka kymmenen kertaa. Tänne hän halusi, paikkaan jossa lausuttiin tuollaisia sanoja, rehellisiä ja kauniita, tämän hän halusi olevan kotinsa.

Mikä on taiteen tehtävä? Pusa kysyi ja istahti takaisin tuoliinsa, nojasi taaksepäin.
Taiteen tehtävä on...löytää, kuvata...en tiedä, Visa parahti.
Taiteen tehtävä on löytää kohteestaan jotain salattua, Pusa sanoi, ja Visa yritti näyttää siltä kuin ymmärtäisi."   

Vapaan Taidekoulun myötä Visan tekeminen ammattimaistuu, hän pääsee osaksi taidekeskusteluja, oppii koko ajan lisää, osallistuu kevätnäyttelyyn. Hän toteuttaa haaveensa Italian opintomatkasta, johon taidekoulu myöntää stipendin. Muutama kuukausi Italiassa venähtää lopulta useammaksi vuodeksi, kun Bolognan lisäksi matkasuunnitelmiin ilmestyy myös Venetsia. 

Giorgio Morandi: Asetelma, 1951. Kuva: Sotheby's.

Bologna tuo Visalle myös tärkeän ammatillisen kohtaamisen Giorgio Morandin kanssa:

"Visa tiesi Giorgio Morandin, joka oli aikoinaan opettanut piirustusta ja etsausta Taideakatemiassa. Monet puhuivat Morandista ja häntä pidettiin arvossa, joskin epämuodikkaana, eksentrisenä ja yksinkertaisena, oman tien kulkijana. (---) Visa tutki [Morandin] maalauksia syvän liikuttuneena. (---) Maalausten hiljaisuus pyysi kuuntelemaan, kallistamaan korvaansa ihoa vasten, kuin menneiden aikojen lääkäri kuulotorveaan. Ne tuntuivat kuiskaavan: tämän enempää emme ole, emmekä halua olla, ja juuri se tekee meistä eläviä."

"Mikä Morandin maalauksissa oikeastaan kiehtoi? Erityistä melua niistä ei kuulunut, eikä mikään pistänyt muutenkaan silmään, ei liekehtinyt niin kuin van Goghin viljapellot liekehtivät.
Maalausten tyynen pinnan alla tuntui piileskelevän jokin salaisuus ja katsojasta tuntui kuin niiden tekijä olisi ainoana vihkiytynyt tuohon salaisuuteen. Ne olivat ikään kuin. Ne liittyivät näkemiseen ja kykyyn  nähdä toisella tavalla. Esineet näyttivät menettävän maalauksissa ominaisuutensa ja materiansa, muuttuvan joksikin muuksi. Samalla kupeista ja kannuista tuli taustan kanssa yhtä ja ne muuttuivat keskenään samanarvoisiksi. Niiden avautuminen tarkoitti sitä, että hyväksyi niiden avautumattomuuden."

Mistä maailmat alkavat kertoo Visan elämäntarinan taiteen tekemisen palosta, johon kietoutuvat vahvasti myös kurssikaveri Tapion ja tämän siskon Helmin elämät. Kirja saa miettimään, onko onnella kääntöpuolensa - hintansa? - ja onko oma onni toiselta pois? 

Pystyin samaistumaan Visan sisäiseen paloon taidetta kohtaan, vaikka itselläni se muotoutui taiteen tekemisen sijasta teoriaan ja taidehistoriaan. Joel Haahtela osoitti Visan kautta intohimon, kannustavan lähipiirin ja opettajien merkityksen: 

"Ja samalla Visan mieleen tuli, että Pusa oli lähettänyt hänet Bolognaan juuri tämän vuoksi, toivonut salaa, että hän löytäisi tien Morandin huoneeseen."

Jaan Visan onnen siitä, että olen sattunut saamaan opinto- ja urapolulleni upeita opettajia. Viimeisimmät eivät ole päässeet julkisten blogikiitosten pariin, sillä olen ujostellut aihetta. Ja miettinyt yksityisyysasioita. Olen kyllä antanut heille kiitoksia suoraan, sillä he ovat saaneet minusta esiin sellaisia puolia, joiden ansiosta olen tässä tänään. He ovat saaneet minut näkemään toisin, ja nähneet minussa jotain jo silloin, kun en ole vielä itse sitä nähnyt.

Kiinalaisen sananlaskun mukaan "Opettajat avaavat oven, mutta sisään on mentävä itse." Kirjan lopussa eräs henkilö sanoo pitävänsä Visan kertomasta tarinasta, jossa hän kohtaa Morandin: "Koska kukaan muu ei tekisi niin. Koputtaisi vain oveen. (---) Mutta sinä koputat."

Mistä maailmat alkavat oli minulle monella tasolla erittäin merkittävä teos. Sivu toisensa jälkeen olisi tehnyt mieli tehdä kirjaan muistiinpanoja ja taittaa kulmiin hiirenkorvia, mutta koska minussa asuu museotädin lisäksi jonkinasteinen bibliofiili, olen tyytynyt jättämään vain muistilappuja tärkeiden sivujen väliin. Sitä hyvät kirjat tekevät: saavat palaamaan samoihin hetkiin, aukeamiin, sivuihin ja lauseisiin kerta toisensa jälkeen.