maanantai 20. helmikuuta 2023

Johanna Väisänen: Urkujoki

Kuopion taidemuseossa sijaitsevassa GalleriA:ssa on esillä Johanna Väisäsen näyttely Urkujoki. Väisänen on onnistunut lumoamaan minut vuosien varrella useammalla aiemmalla teoksellaan. Hän on hyödyntänyt videoissa usein viittauksia taiteeseen ja kulttuuriin, kuten esimerkiksi yksityisnäyttelyssään Kesäteatteri - fragmentteja William Shakespearen Kesäyön unelmasta (2018).

GalleriA:ssa on esillä videoinstallaation lisäksi myös ääni-installaatio. Katsojan vastaanottaa seinälle heijastettu suurikokoinen videoteos, jossa erilaisia urkuharmooneja kuljetetaan joessa eri vuodenaikoina.

Johanna Väisänen kertoo näyttelystä: "Mikäli Suomen kulttuurihistoria tiivistettäisiin yhteen esineeseen, voisi se olla urkuharmooni. Urkuharmooni ja joki muistuttavat kulkemisesta kulttuurissa ja ajassa taaksepäin. Ne tuovat muistumia kansakouluajoista ja jopa esi-isistämme, jotka kulkivat jokia pitkin paitsi konkreettisesti myös muihin ulottuvuuksiin. Muinaissuomalaiset olisivat soittaneet harmoonia, jos niitä olisi ollut tuolloin olemassa. Jatkumona lapsuudelleni itäsuomalaisessa kyläkoulussa aloin kerätä urkuharmooneja. Harmooni on maaginen soitin, jolla on omat keuhkonsa. Se on kuin oma organisminsa."

Väisänen on sanoittanut tiiviisti näyttelyn tunnelman. Juuri tuollainen olo näyttelyssä syntyy; että jotain ikiaikaista osaa kulttuurista kuljetetaan. Minä kuitenkin tulkitsin niin, että kulttuuria kuljetetaan nimenomaan eteenpäin eikä muistella ajassa taaksepäin (vaikka sitäkin se on). Tähän vaikuttanee oma museotaustani: halu siitä, että kulttuuria kuljetetaan mukana, ja että se ylipäänsä on säilyttämisen ja siirtämisen arvoista.
Johanna Väisänen onnistuu videoteoksissaan vangitsemaan rauhallisen ja levollisen tunnelman. Aiheet saattavat olla kipeitäkin, mutta katsojalle tulee siitä huolimatta teoksen äärellä hyvä olo. Kuvakulmat, kohtaukset ja leikkaukset voisivat paikoin olla kuin liikkuvia maalauksia. Tämä on yksityiskohta, joka minua taidehistorioitsijana vetää Väisäsen teoksissa puoleensa.
Videon idea sinänsä on kummallinen ja suorastaan järjetön. Miksi lähteä kuljettamaan painavaa harmoonia jokea pitkin ponttoonien varassa, saati vetää sellaista perässään jäällä luistellen?! Miksi ylipäänsä kuljettaa mukanaan mitään mikä tuntuu järjettömältä ja kenties hyödyttömältä?
Siksi koska siihen on halu. Samaistun teoksen tematiikkaan vahvasti siksi, että olen säilönyt ja kuljettanut mukanani monenlaisia historiaan liittyviä asioita ja tavaroita, koska haluan siirtää asioita ja niiden sisältämiä arvoja, tunteita ja hetkiä eteenpäin. Haluan, että tiedän kuka olen, mistä tulen, mihin saakka historiani yltää ja mitä voin kenties itse antaa tuolle historian ketjulle. Tässä on lisänä ammatin tuomaa "rasitetta", mutta en tee sitä velvollisuudentunteesta, vaan puhtaasta vapaasta tahdosta.
Kaikkien ei tarvitse olla niitä, jotka soutavat vaivalloisesti eteenpäin urkuharmooni veneen toisessa päässä. Jokainen voi halutessaan käyttää moottorivenettä, rentoutua sup-laudalla tai kellua kumiveneessä ilman, että siihen liittyy muuta toimintaa. Johanna Väisäsen teoksessa yksikään harmoonia kuljettanut henkilö ei kuitenkaan näytä siltä, että tehtävä olisi vastenmielinen. Vauhti voi olla hidas, ihmisentahtinen, mutta jokainen menee eteenpäin. Ainut harhaileva elementti on tilan seinällä pienemmässä näytössä oleva vanha moottorivene, jota on kuvattu lintuperspektiivistä suoraan ylhäältä. Vene kiemurtelee veden pinnalla, kaartelee ympyröitä, perämoottorin jättäessä taakseen laineita, jotka vähitellen katoavat.

Symbolinen arvo, joka Väisäsen teoksesta minulle välittyy on voimakas. Tyhjällä lastilla vene voi mennä mihin tahansa, tehdä miltei mitä tahansa, jättää jälkensä ja kadota, mutta urkua kuljettavat henkilöt ovat tehneet päätöksen jatkaa matkaa, vaikka tehtävä olisi raskas.
Videossa on kohtaus, jossa nuori poika tervaa urkuharmoonia. Maisemallisesti jälleen upea yksityiskohta, mutta tärkeämpää on toiminta. Poika huoltaa harmoonia, pitää siitä huolta. Hänelle on siirtynyt halu säilyttää jotain, mitä joku toinen pitäisi järjettömänä.
Näyttelyn pienempään tilaan on tuotu kaksi urkuharmoonia, joita kävijät voivat soittaa. Kävijöitä osallistetaan, jolloin jokainen tekee itse valinnan soittaako vaiko ei. En osaa soittaa, mutta sormeni painavat koskettimia, jalkani poljinta, joka pumppaa harmoonin "keuhkoihin ilmaa". Valitsin halun soittaa ja saada harmoonin hengittämään, vaikken tunne nuotteja. Harmooni puhalsi palkeistaan ääniä painallusteni mukaan. Se, ettei jotain osaa ei tarkoita sitä, etteikö siihen kykenisi. 

Johanna Väisäsen Urkujoki on esillä Kuopion taidemuseon GalleriAssa 5.3.2023 saakka.

perjantai 17. helmikuuta 2023

Antti Immonen: Valoaallokko

Antti Immonen: Siinto. "Teoksen aiheina ovat taivas, pilvien hopeareunat ja lentäminen."

Osana KYS Uusi Sydän -rakennushanketta valmistui kuvanveistäjä Antti Immosen (s. 1973, Kuopio) teossarja Valoaallokko, joka on sijoitettu uudisrakennuksen hissien odotusauloihin. Veistoksia on kaikkiaan kymmenen, yksi jokaisen kerroksen hissiaulassa.

Antti Immonen: Siinto.
Yksityiskohta Antti Immosen teoksesta Siinto.
KYS Uusi Sydän -rakennushankkeen kattoteema taiteelle on ollut Elämän valo. Immonen on käsitellyt teemaa luontoaiheiden kautta sekä kuvaamalla hetkiä arjesta ja juhlasta. "Ne eivät esitä valmista kertomusta vaan tarjoavat katsojalle väylän heijastaa teokseen oman kokemuksensa", Immonen kertoo.
Luonnoskuva: Antti Immonen.
Valoaallokko -sarjan teokset ovat taustavalaistuja, seinillä olevia veistoksia. Teosten pohjana on käytetty värispektriä: "Valitsin värit jakamalla näkyvän valon spektrin kymmeneen osaan ja annoin teoksille värit, alimmasta tummanpunaisesta (kerros 0), ylimpään purppuraan (kerros 9). Kunkin teoksen värillinen taustavalo muuttaa koko ajan hieman sävyään, liukuen rauhallisesti oman spektrisiivunsa väriskaalassa. Taustavaloina toimivien valolaatikoiden teho on säädetty aulatilojen yleisvalaistukseen sopivaksi, jotta teosten raoista ja aukoista hehkuva valo on miellyttävän pehmeä", Immonen avaa teostensa taustoja.
Antti Immonen: Leimu. "Teoksen aiheena on lämmin kosketus. Koivuvanerista valmistetun teoksen keskellä on sisäänpäin painuva muoto, johon on leikattu sormenjäljen kuvioita seurailevat aukot."
Antti Immonen: Kajo. "Teoksen aiheena on verhojen välistä kajastava aamun sarastus. Verhon muoto on ikään kuin pysäytetty verhon avaamisen hetkeen tai avoimesta ikkunasta tulevan tuulen heilautukseen."
Yksityiskohta Antti Immosen teoksesta Kajo.
"Teosten niminä ovat erilaiset valoa ja valo-olosuhteita kuvaavat termit: Hehku, Kajo, Leimu, Loiste, Hämy, Kimallus, Siinto, Hohde, Välke ja Tuike. Yläotsikkona kokonaisuudelle on Valoaallokko. Se viittaa niin valon aaltoluonteeseen kuin monissa teoksissa oleviin erilaisiin aaltomaisiin muotoihinkin", Antti Immonen kuvailee.
Antti Immonen: Kimallus. "Teoksen aiheena ovat aallot vedessä."
Antti Immonen: Kimallus.
Teokset ottavat kävijät suoraan vastaan, kun astutaan ulos hissistä. Teosten kolmiulotteisuus paljastuu kunnolla vasta, kun katselee teoksia useammasta suunnasta. Vesi alkaa väreillä tai lämpö aaltoilla. Samalla huomaa värivalon hitaan liikkeen, joka tuo herkkyyttä jokaiseen teokseen.
Antti Immonen: Hehku. "Teoksen aiheena on lämpöaalto, joka leviää kiukaasta tai muusta tulisijasta."
Antti Immonen: Hehku.
Valoaallokko -sarja on mielestäni aivan uudenlaista ja ennennäkemätöntä Antti Immosta, vaikka monissa teoksissa on tuttuja elementtejä, joita on vilahdellut Immosen aiemmissa töissä.
Antti Immonen: Hämy. "Teoksen aiheena on näkymä metsän keskellä."
Yksityiskohta Antti Immosen teoksesta Hämy.
Antti Immonen: Hohde. "Teoksen aiheena on sade. Teos valaisee syvän sinisen ja ultramariinin sävyissä."
Yksityiskohta Antti Immosen teoksesta Hohde.
Teoskokonaisuudesta on ehtinyt jo muutaman ensimmäisen päivän aikana sadella paljon ilahtuneita kommentteja etenkin henkilökunnan puolelta. Tämä on mielestäni todella kaunis kokonaisuus, jossa on katseltavaa pitkäksi aikaa.
Antti Immonen: Loiste. "Teoksen aiheina ovat kukat, aurinko ja hunaja."
Rakennushankkeisiin sisältyvät taideasiat ovat usein pitkiä prosesseja. Antti Immonen työskenteli Valoaallokko -sarjansa parissa kaikkiaan 2,5 vuotta aina luonnosehdotuksesta siihen, että teokset saatiin viime viikolla asennettua paikoilleen.
Antti Immonen: Tuike. "Teoksen aiheina ovat tähtitaivas ja avaruuden kohteet. Kiekkoihin on laserleikattu pohjoisen ja eteläisen taivaan tähtikartat."
Antti Immonen: Tuike.
Antti Immonen: Välke. "Teoksen aiheena on hauskanpito huvipuistossa."
Tämänkin kokonaisuuden näkeminen valmiina osoitti jälleen oman työnkuvan parhaan puolen.

tiistai 14. helmikuuta 2023

Ystävyydestä

Koen olevani onnekas ja onnellinen, sillä en ole joutunut koskaan kokemaan sellaista yksinäisyyttä, joka murentaisi elämänlaatua. Olen saanut kuulla olevani helposti lähestyttävä ja avoin, mutta lämpenen todellisuudessa erittäin hitaasti, jonka vuoksi päästän harvoja ihmisiä lähelle yksityiselämääni. 

Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö voisi kiintyä ihmisiin, joiden kanssa en olisikaan ns. sydänystävätasolla. Pidän ihmisistä, mutta olen omimmillani pienemmissä ryhmissä, ja parhaimmillani kahden kesken, kun voin antaa toiselle täyden huomioni.

Toivon, että ympärilläni olevat ihmiset tietävät kuinka tärkeitä he minulle ovat. Minua on siunattu monenlaisilla ystävillä. Koen arvokkaana sen, että saan erilaisten ystävien kautta täytettyä puuttuvia palasia itsestäni (mm. perheystävät, taideystävät, ortodoksiystävät, työystävät). Ystävyys on minulle vastavuoroista; molemmilla on oltava tunne, että saa toiselta jotain henkistä hyvää itselleen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että toisen kanssa tarvitsisi olla koko ajan tai edes tasaisesti yhteydessä. Riittää molemminpuolinen tunne, että toinen on aina siellä jossain minua varten, kun tarvitsen häntä.

Ystävät ovat niitä, jotka sanovat sellaisiakin asioita suoraan, joita et ehkä haluaisi kuulla. Rehellisyys on rakkautta, mutta tärkeintä on valita sanansa oikein. Usein ystävät aiheuttavat tällaisen tunteen:

"Sinun ystävyys on minun supervoima,
koska sinulle saan olla minä."

sunnuntai 12. helmikuuta 2023

Sairaalataiteessa huomioitavaa

Työkavereiden puheessa vilahtaa aika ajoin lyhenne SSTY. Kyseessä on Suomen Sairaalatekniikan yhdistys ry, joka on "vuonna 1995 perustettu yleishyödyllinen yhdistys, jonka perusperiaatteisiin sisältyy sairaalatekniikan ja sairaaloiden teknisten organisaatioiden toimialaan liittyvien asioiden kehittäminen, edistäminen ja verkostoituminen niin sairaaloiden kuin yritystenkin välillä. Yhdistyksen vuoden suurin järjestettävä tapahtuma on Sairaalatekniikan päivät, joka kerää alan parhaat asiantuntijat ja ammattilaiset yhteen."

Tämän  vuoden Sairaalatekniikan päivät järjestettiin Helsingissä 8.-9.2.2023. Perinteisemmistä puheenvuoroista poiketen, minä pääsin tilaisuuteen puhumaan sairaalataiteen merkityksestä. Olin aiemmin puhunut samasta aiheesta (hieman eri tulokulmalla) valtakunnallisilla Taidemuseopäivillä. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun Sairaalatekniikan päivillä käsiteltiin taideasioita, vaikka taide on ollut osa sairaalahankkeita ja -rakentamista useita vuosikymmeniä.

Olin jakanut puheenvuoroni kahteen osioon:

  • Miksi sairaaloissa on taidetta? (Ministeriöiden suositukset, kansainvälisesti ja valtakunnallisesti tutkitut ja todistetut hyvinvointivaikutukset)
  • Mitä sairaalataiteessa tulee ottaa huomioon?

Halusin aluksi pedata pohjan sille, että taiteella on sairaalaympäristössä merkitystä. Edelleen osa varmasti ajattelee, että on "ihan sama onko seinillä taidetta vai ei". Eikä sairaalatekniikasta vastaavien henkilöiden ensimmäinen ajatus ole taideasioista huolehtiminen. Sairaaloiden ydintehtävä on terveydenhuolto ja potilaiden auttaminen. Aihetta on kuitenkin tutkittu ja kyseessä on paljon isompi ilmiö kuin esimerkiksi minun oma haluni saada taidetta esille.  Sairaalataiteen merkitys on sekä kansainvälisesti että valtakunnallisesti kasvan tutkimuksellisen kiinnostuksen kohteena. 

Kun perusteet taiteelle sairaalaympäristössä oli "lyöty tiskiin", esittelin käytännön esimerkkejä siitä, mitä asioita on huomioitava, kun taidetta tuodaan sairaalaympäristöön:

Rakentuva psykiatriatalo sai nimekseen Lainesairaala. Pääsuunnittelu Kontukoski Arkkitehdit Oy ja Raami Arkkitehdit Oy.

Uudisrakennushankkeet

"Kaikki on mahdollista." Suunnitteluvaiheessa kaikki on (budjetin rajoissa) mahdollista. Mitä aiemmin taidenäkökulma saadaan osaksi rakennussuunnitelmia sitä parempi lopputulos kaikkien osalta saavutetaan. Taidetta tulee kuljettaa mukana koko suunnitteluprosessin ajan, vaikka taide asennetaan paikoilleen usein viimeisten joukossa. Materiaalista ja tekniikasta riippuen taide voi tarvita talotekniikalta esimerkiksi sähköä ja seinä- tai kattorakenteilta erikoisratkaisuja mm. kestävyyteen ja kantavuuteen liittyen.

Jukka Hakanen: Kurkistus metsään, 2019, seinämaalaus.

Peruskorjaushankkeet

"Mikä on mahdollista?" Peruskorjaushankkeissa jo olemassa olevat seinät ja muut ratkaisut antavat rajatummat raamit kaikelle tekemiselle kuin uudisrakennushankkeita suunnitellessa. Tämä ei kuitenkaan ole este taiteen hankkimiselle. Samanlaista saumatonta yhteistyötä eri ammattilaisten kesken vaaditaan tässäkin, kuten uudisrakennushankkeissa.

Kaisu Sirviö: Valo, puunlehdet, linnut ja kukat, luonnon lohdutus. Hoitaja-asemaan tehty tarralaminointi.
Tiina Tanskanen: Ajatusten vaellus. Yksityiskohta alumiinikomposiitille painetusta teossarjasta potilashuoneisiin. Teoksissa on mm. kasvien yksityiskohtia ja heijastuksia vedestä.

Toiminnallinen suunnittelu

Tämä on hyvin oleellinen asia, jota ei esimerkiksi museomaailmassa tarvitse samalla tavalla miettiä. Taide ei saa estää tai haitata sairaalan toimintoja, kuten hoitotyötä, kulkuväyliä tai opasteita. Saan aika ajoin pyyntöjä, että voisiko sille ja sille seinälle ripustaa taidetta. Minusta on mukavaa, että Kuopiossa ollaan taiteen suhteen aktiivisia, mutta aina se, että jossain on tyhjä seinä ei tarkoita sitä, että siihen voisi ripustaa taidetta.

Toiminnallisen suunnittelun huomiointi tarkoittaa minun työssäni sitä, että yritän ymmärtää kuinka tiloja käytetään ja suhteuttaa taiteen niihin toimintoihin. Esimerkiksi jokin tyhjä seinä, joka näyttäisi aamulla klo 8 potentiaaliselta paikalta ripustaa taidetta, voikin näyttää klo 15 tältä:

Sänkyjen, erilaisten kärryjen ja rullakoiden liikuttelu (ja väliaikaispysäköinti) sairaalassa on arkipäivää ja niille on oltava paikkansa.

Turvallisuus

Taiteen materiaalivalinnoissa on (tilasta riippuen) huomioitava sopivuus sairaalaympäristöön (mm. hygienia, paloturvallisuus). Käymme mm. turvallisuuspäällikön kanssa ajoittain keskustelua taiteen sijoituspaikoista suhteessa pelastusteihin ja teosten kokoon, jos niissä on esimerkiksi liian suuri palokuorman kasvamisen riski. Vaikka nämä asiat välillä hankaloittavat ja hidastavat omaa työtäni, syyt ovat täysin ymmärrettäviä ja neuvoteltavissa olevia asioita. Taiteelle suunnitellaan sellainen sijainti, ettei se aiheuta vaaraa.

Antti Immonen: Höyrypää, 2017. Yksityiskohta teossarjasta Faasit, ruostumaton teräs.

Taideturvallisuus

Tilojen ja niiden käyttäjien lisäksi turvallisuus on huomioitava myös taiteen osalta. Taiteen turvallisuuteen vaikuttavat mm. materiaalien kestävyys, sijoituspaikat, koko ja kiinnitys. Olen iloinen, että monissa sairaalahankkeissa taide on osa rakentamista, mutta olen huolissani jo olemassa olevien taidekokoelmien tilasta. Sairaala on voimakkaasti toiminnallinen ympäristö, jonka vuoksi taiteelle voi välillä sattua jotain. Taiteen turvallisuuteen liittyen tulisi huomioida esimerkiksi konservointi, uudelleenkehystys ja puhdistus sekä muut mahdolliset huoltotoimenpiteet. Samalla tavalla sähköjä, putkia ja ilmanvaihtoakin huolletaan ja säädetään.


Yhteistyössä syntyy paras lopputulos

Tässä pintaraapaisu siihen, mitä sairaalaympäristössä on huomioitava, kun sinne tuodaan taidetta. Tähän sisältyy paljon pieniä yksityiskohtia, joita ulkopuoliset eivät tule aina ymmärtäneeksi. Tämän vuoksi huomaan välillä hieman ärsyyntyväni siitä, jos ulkopuolelta kommentoidaan voimakkaasti, että miksi siihen ja siihen ei voi laittaa taidetta? Kuten edellä olevasta tekstistä voitte ymmärtää, taiteen sijoittaminen ei ole pelkästään minun päätettävissäni. Jos se olisi vain minusta kiinni, minähän vuoraisin mielelläni kaikki mahdolliset seinät taiteella, mutta haluan että sairaalassa mennään turvallisuus ja toiminnallisuus edellä.

Koen, että taide on sairaalaympäristössä lisäarvo. Sillä on arvoa ja merkitystä, mutta se ei koskaan korvaa sairaalan perustehtävää. Pidän siitä, että minulla on ympärilläni ammattilaisia, jotka ymmärtävät taiteen merkityksen ja jakavat kanssani vastuun siitä, että luomme yhdessä viihtyisiä ja toiminnallisesti turvallisia toimintaympäristöjä.

Tarkemman Sairaalatekniikan päivien ohjelman voit käydä katsomassa täältä.

lauantai 4. helmikuuta 2023

Liian herkkä työelämään?

Gian Lorenzo Bernini: Pyhän Teresan hurmio, 1651, marmori. Santa Maria della Vittoria, Rooma.

Tuija Pehkonen käsitteli mielenkiintoisia aiheita podcastissaan Kiltin tytön tottelemattomuuskoulu. Yksi jakso kolahti tässä hetkessä enemmän kuin muut: Liian tunteellinen nainen (itku, vatvominen ja herkkyys työelämässä.) Olen pyöritellyt aika ajoin mielessäni samaa aihetta ja tunteita, joita se herättää. Olen aiemmin ollut melko kovakuorinen, mutta huomaan, että mitä enemmän tulee ikää sitä helpompi on myös herkistyä ja hurmioitua, kun uskaltaa avata tunteita.

Taiteen äärellä (ja ylipäänsä siviilissä) tämä on helpompaa kuin esimerkiksi työpaikalla. Minun on edelleen vaikea olla herkkä miesten keskellä, koska oletus ja kokemus on, että silloin ollaan ja ajatellaan järkevästi. (Tai huumoripainotteisesti.) Töissä on vallalla järkiperäinen ja johdonmukainen päättelykyky ja asiat, joita kiinteistöhallinnossa käsitellään ovat harvoin herkkyyttä nostattavia. Jos mietitään tilojen käyttöastetta, vuokria, toiminnallisia muutoksia, kilpailutuksia, mitä erilaisimpia sopimuksia, rakentamista, rakennustarkastuksia, työmaakäyntejä ja lvi- tai sähköasioita, ei ehkä ensimmäisenä tule mieleen, että "nämä ovat asioita, joista herkistyn".

Eivätkä olekaan. Arjen keskellä on kuitenkin paljon asioita, jotka vaikuttavat sisäiseen maailmaani siten, että tunteet purkautuvat ilona tai herkistymisenä. Työkaverit ja heidän tapansa olla, reagoida ja ottaa tilanteita haltuun vaikuttavat minuun. Toisaalta asia, joka vaikuttaa tunnemaailmaani saattaa olla niinkin yksinkertainen asiat kuin työkaverin asu ja sen väri. (Tästä ehkä lisää joskus myöhemmin.) Aistin koko ajan ympärillä olevia yksityiskohtia. Olen tullut rohkeammaksi ilmaista asioita toisille silloin, kun ne tuottavat minulle iloa. 

Toisaalta välillä huomaan nolostuvani, kun unohdan kontrolloida itseäni. Viimeisin tilanne sattui porukassa, jossa oli tuttujen henkilöiden lisäksi pari itselleni tuntematonta rakennuspuolen henkilöä. Tarkastimme, että tilattu taideteos on suunnitelmien mukainen. Teokseen sisältyy myös valo, ja kun valo sytytettiin, näky oli niin upea, että sisältä purkautui riemua. Tämä aiheutti kanssatarkastajissa naurua ja silloin taas muistin, että välillä olisi hyvä, jos osaisi olla vähän tasaisempi persoona. Nauru oli hyväntahtoista, mutta samalla kamppailen ajatuksen kanssa, että liian tunteellinen ei välttämättä ole asiantuntijana uskottava. Tai näinhän meille on tunnuttu yhteiskunnassa viestivän. Murennanko itseltäni asiantuntijuutta?

Artemisia Gentileschi: Judit ja Holofernes,  yksityiskohta, 1620-01, öljymaalaus kankaalle. Galleria degli Uffizi, Firenze.

"Mä ajattelin, että vahva nainen ei itke"

Tuija Pehkonen kertoo podcastissaan, että "Mä ajattelin, että vahva nainen ei itke. Mulla on tullut töissä itku tilanteissa, joissa olisin halunnut olla rohkee ja itsevarma. Esimerkiksi sillon, kun aikanaan irtisanouduin pitkäaikaisesta ja mulle tärkeestä työpaikasta Radio Energyllä. Tai kun pyysin esimieheltäni tukea ja peräänkuulutin naisten välistä solidaarisuutta syrjintää kohdattuani. Siinä tilanteessa mä romahdin jo alkumetreillä. Kyyneleet on kirvonneet silmään myös haastattelutilanteessa, jossa toimittajan ei koskaan tulis liikaa herkistyä."

Tuija Pehkonen: "Miten sun arjessa näkyy se sun herkkyys, niin hyvässä kuin pahassa?"

Noora Hautakangas: "(---) Jos puhutaan yritysmaailmasta (---) mua on auttanut sellainen opeteltu halki-poikki-pinoon -ajattelu, etten jää vatvomaan asioita, vaan käsittelen ne heti. Se on auttanut mua myös yrittäjänä eteenpäin. (---) Mä oon oppinut kysymään ja sanoittamaan asioita vielä isommin ja avoimemmin. Mikä on mun mielestä yrityskulttuurissa ihan sairaan hyvä asia. Me ei koskaan voida pitää meidän tuntosarvia niin pystyssä, ei ketkään esihenkilöt, ei ketkään työkollegat; meillä kaikilla on meneillään niin paljon elämässä, et ne vahvat tuntosarvet joskus nuupahtaa. Niin silloin meidät on tehty puhumaan. Meidät on tehty kysymään, sanottamaan asioita. Niin minkä takia me ei heti tehtäis sitä?"

Tuija Pehkonen: "Mä oon kans superherkkä ja mulle tulee itku tosi helposti, joskus myöskin työhön liittyvissä tilanteissa. Ja saatan edelleen harmitella joitain tilanteita, joissa ajattelen, että mun ois pitäny olla vahva ja mun ois pitäny olla kova ja mun ois pitäny olla reipas. Minkä takia me hävetään tunteiden näyttämistä ja itkemistä ja ihaillaan ihmisiä, jotka pystyy hallitsee nää tilanteet?"

Noora Hautakangas: "Sehän on harmi, että niin tehdään edelleen. Mutta se varmaan liittyy vahvasti jollain tavalla siihen, että se tyyppi on asioiden päällä, ja on tilanne hallussa. Mä nyt peilaan tätä tonne duunipuolelle, koska meillä on tosi paljon tiimeissä työntekijöitä, ja mä oon välillä itkenyt. Mä oon itkeny heidän edessä ja sanonu, et hei, mä pahottelen et mä herkistyn, mut mulle tää on iso asia. Ja sit mä oon jääny miettimään tommosen tilanteen jälkeen, oisko mun saanu esihenkilönä, yrittäjänä, näyttää mun herkkä puoli. Että oisko he kaivannu enemmänki jotain semmosta, mis on se johtajuus: 'kyllä me selvitään'. Mutta sit mä oon saanu kiitosta siitä, että ihanaa, kiitos et sä toit ton puolen myös. Ja se tuo taas entistä lähestyttävämmäks. Se tuo meillä ainakin sitä tiimeyttä enemmän yhteen. Mä en tiedä sun kysymykseen oikeaa vastausta. Aatellaanko siinä sit, että jos sä oot herkkä ja herkistelet, et sä et pysty nimenomaan hallitsemaan sun tunteita, sä et pysty tekemään sillon järkeviä päätöksiä, jos sä oot sun tunteiden vallassa?"

Tuija Pehkonen: "Niin, järki ja tunteet asetellaan usein toisiaan vasten, vaikka eihän ne silleen mee. (---) Mä ajattelen, että se herkkyys on nimenomaan hyvä asia ja vahvuus. Mutta tuoks se sulle haasteita?"

Noora Hautakangas: "Ehkä se tulee siinä nimenomaan, et johtajan pitää, kun puhutaan johtajasta joka liidaa sitä porukkaa, niin sil pitää olla se vahvuus. Ja se on ehkä se, et menee överiks jos mä alkasin pillittää joka ikisessä tilanteessa. Sit mä tietäsin sen itekki, että ok, nyt menee överiks, koska sillonhan se tiimi, ne tyypit, alkaa epäröimään, et onks tosta tyypistä viemään meitä perille?

(---) Mä aistin tosi paljon. Mun mielestä se on maailman mageinta, et pystyy aistimaan et okei, mitkä ne tietyllä tavalla ne energiat on. Tai onks jollakin vähän huonompi päivä tai näin, ja pystyy nappaa paljon nopeemmin kiinni. Se on ihan sairaan iso voimavara mulle."

Tuija Pehkonen kokoaa haastattelun lopuksi: "Naisten tunteet on vuosisatoja sivuutettu leimaamalla ne liialliseks herkkyydeks ja draamailuks. Aika monet asiat ja tilanteet on kuitattu naisten tunteellisuudella ja ylireagoinnilla, vaikka selkeesti herkkyys on ihan valtava valtti myös työelämässä. Jäin miettimään vielä niitä tilanteita, joissa oon ite herkistynyt omasta mielestäni liikaa. Jostain syystä oon noissa tilanteissa ajatellut, että mun herkkyys on ollut heikkoutta, vaikka sehän on kertonut vaan, että miten vahvasti nuo asiat on mua koskettaneet. Että niillä on väliä. Että mä teen ja sanon, vaikka hirvittää. Ja jotenkin mä haluisin ajatella, että just tässä ajassa suurinta rohkeutta on näyttää myös tuntevansa."

Salvador Dali: Kunnianosoitus Terpsichorelle, 1977, pronsssi. Espace Dali, Pariisi.

Herkkyys ruokkii luovuutta?

On ollut rohkaisevaa huomata, ettei herkkyys ja herkistyminen ole vain naisten juttu. Ehkä herkkyys liittyy kuitenkin tavalla tai toisella luoviin ammatteihin, joissa on pakko olla aistit ja tunteet auki. Ostin kaksi Anna-lehteä vain siksi, että bongasin niistä tarttuvat otsikot. 

Tommi Korpela: "Näytteleminen on ollut minulle väylä parempaan itsetuntoon" (Anna 7.1.2023, teksti: Sanna Wirtavuori)

"Jälkeenpäin olen ajatellut, että näyttelemisen kipinä saattoi syttyä jo ala-asteella, kun opettaja Anja Kaikkonen kehui kirjoituksiani ja näki minussa jonkin sortin luovuutta. Olin nuorena enemmän tarkkailija kuin esiintyjä, mutta eläydyin näkemääni vahvasti ja tunteella sekä liikutuin helposti. Siitä ei kehdannut puhua edes kavereille. Olisi tuntunut nololta myöntää, että itkinpä taas Pieni talo preerialla -ohjelman Laura Ingalsin kohtuutonta elämää. Vähitellen ymmärsin, että minussa on herkkyyttä ja että sillä voisi olla jotain tekemistä luovuuden kanssa."

Tommi Korpela: "Ilman Elinaa [Knihtilä] olisin paljon huonompi sekä näyttelijänä että ihmisenä"

"Hän [Elina] on professori ja johtaja, ja se sopii minulle, arvostan hänen työtään ja olen vilpittömän ylpeä hänestä. Itse en kestäisi moista hallinnollista ja pedagogista vastuuta, ei riittäisi hermot eikä älli. Hän on myös tiukka feministi, ja siitäkin olen ylpeä. Opin äidiltäni jo lapsuudessa, että tasa-arvo on luontevaa ja normaalia. Hän ei ole turhaan miehiä pokkaillut, ja hän on uskaltanut avata suunsa, kun on kokenut vääryyttä. Minulla ei ole ongelmia hyväksyä naisten vahvuutta.

(---) Eila Rinne on sanonut, että näyttelijällä pitää olla norsun nahka ja perhosen sielu. En ole kovettunut, mutta vanhemmiten olen oppinut sietämään ja ymmärtämään ja jopa myöntämään, että aihetta arvostelulle todellakin on. Olen yhä herkkä, mutta ajattelen sitä nykyisin pelkästään vahvuutena."

Pablo Picasso: Naisen pää (Fernande), 1909, pronssi. Kunsthaus, Zürich.

Peter Franzén: "Haluaisin, etten liikuttuisi näin herkästi" (Anna 11.1.2023, teksti: Sanna Wirtavuori)

"Peter sanoo toimivansa tarpeen tullen hyvinkin järjestelmällisesti, mutta eniten hän luottaa vaistoon:

-Se on vahvin metodini. Olen aina luottanut ensivaikutelmaan, mutta iän karttuessa intuitiousko on jalostunut ja luotan vaistoon yhä enemmän. 

Peter kertoo olleensa aina herkkä ja empaattinen, jopa häiritsevässä määrin.

-Olen yrittänyt opetella kontrolloimaan tunteitani, haluaisin, etten liikuttuisi näin herkästi. Herkkyys on etu näyttelijän työssä, mutta vähän vähempikin voisi riittää."

Lorenzo Bartolini: Dircé-nymfi, noin 1834, marmori. Musée du Louvre, Pariisi.

Apu-lehdessä yhteishaastateltiin Peter Franzénin lisäksi ohjaaja Markku Pölöstä: "Olemme toistemme faneja" (Apu 12.1.2023, teksti: Annika Vuorensola)

"Peter yrittää aina sumplia aikataulunsa niin, että pääsee Markun ohjaukseen aina, jos mahdollista.

-Syy on Markun empaattinen näkemys inhimillisyydestä ja ihmisyydestä, vaikka mitä tapahtuisi. Empaattisuus on harvinaislaatuinen ominaisuus nykyihmisessä, mutta etenkin miehessä. Se huokuu Markun elokuvista, Peter pohtii.

-Ehkä niissä humanismia on ollut nähtävissä, Markku myöntää.

-Se on arvokasta. Että uskaltaa olla ja tehdä. Empaattinen ihminen ei ole heikko, päinvastoin, Peter miettii. (---) Kyllä meillä on ollut alusta asti luotto toisiimme Markun kanssa. Markku on rauhallinen vaikka mitä tapahtuisi. Sinulla on aina se luotto, että kyllä tämä tästä, Peter sanoo.

-En ole räjähtänyt koskaan, mutta Lieksa-elokuvan aikana kävin monta kertaa asuntovanussa itkemässä. Mutta ei puhuta siitä."

Francois-Joseph Navez: Pyhä Veronica de Binasco, yksityiskohta, 1816, öljy kankaalle. Museum voor Schone Kunsten, Gent.

Järjen ja tunteen tasapaino

Olen Tuija Pehkosen kanssa samaa mieltä siinä, että tässä ajassa on suurinta rohkeutta näyttää tuntevansa. Mutta ajattelen myös, että järkeä ja logiikkaa korostavassa insinööriympäristössä minua tasapainotetaan siten, etten uuvu herkkyyden ja liiallisen kiltteyden alle. Se Noora Hautakankaan mainitsema halki-poikki-pinoon -ajattelumalli on opettanut myös minulle tervettä rajanvetoa siinä, mikä missäkin hetkessä on oleellista.

Kuten sanottua, järki ja tunteet eivät ole toistensa vastakohtia, vaan täydentävä kokonaisuus. Paljastettakoon sekin, että kiinteistöhallinnon järjen ja logiikan maailmasta löytyy tarvittaessa myös empatiaa, tunneälykkyyttä ja syvästi tuntevia henkilöitä, vaikka he eivät ehkä haluaisikaan tätä paljastaa. Herkkyyden paljastaminen vaatii luottamusta ja uskoa siihen, ettei toinen satuta ollessani avoin.

Olen lisännyt lukulistalle Camilla Tuomisen kirjoittaman Tunteet ei kuulu työpaikalle (Otava, 2020). Jos joku on ehtinyt jo kyseisen teoksen lukea, kuulisin mielelläni ajatuksia kirjasta.

perjantai 3. helmikuuta 2023

Antti Tanttu

Antti Tantun näyttely Galleria Heinossa (7.-29.1.2023) vaati pidemmän ajan pureskelua. Muistan taiteilijan etenkin Helsingissä sijaitsevan Viikin kirkon alttaritaiteesta (2005), jonne hän on valmistanut lyöntihopeasta viinipuuvertauksen kuvia valtaville mahonkilevyille. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin Tantun yksityisnäyttelyn.

Antti Tanttu: (teokset vasemmalta oikealle) Esitys; Yksinpuhelu; Solitude; Unissakävijä, 2022, puupiirros ja sekatekniikka MDF-levylle.

Teoksia oli näyttelyssä maltillisesti; kaikkiaan kaksitoista, joista yksi oli piirrosanimaatio. Tilaan kantautui animaatiossa oleva musiikki, mikä teki tunnelmasta omalaatuisen. On todella vaikea pukea sanoiksi näyttelyä, joka tuntui syvällä, sanojen ulottumattomissa. Antti Tanttu on vanginnut minulle teoksiinsa tunnelmia, ei niinkään tiettyjä hetkiä, tilanteita tai tarinoita. En osannut käsikirjoittaa teoksiin tarinaa, joilla tavallisesti avaan itselleni teosten aiheita, mutta jokaisen teoksen äärellä seisoessa tuntui, että se tökki jonnekin kipupisteisiin.

Antti Tanttu: Yksinpuhelu, 2022, puupiirros ja sekatekniikka MDF-levylle.

Lähes kaikissa teoksissa keskiössä oli vain yksi hahmo. Puhun hahmosta, sillä henkilö viittaa sanana mielestäni liikaa tiettyyn persoonaan, elävään ja fyysiseen olentoon. Enkä väitä hahmoja kuolleiksi, mutta koin teosten äärellä enemmän mielensisäisiä vaikutelmia kuin näkyvän maailman toisintamista.

Useat hahmot ovat tavalla tai toisella rikki, tai keskeneräisiä. Asennot ovat kuitenkin kauniita, osa kuin koreografiaan pysähtyneitä. Ohuiden värikerrosten läpi kuultavat puupintojen orgaaniset muodot.

Antti Tanttu: yksityiskohta teoksesta Solitude, 2022, puupiirros ja sekatekniikka MDF-levylle.
Antti Tanttu käyttää töissään puupiirrostekniikkaa, jossa puulaattoja kaiverretaan esimerkiksi veitsillä, taltoilla ja kaivertimilla. Kaivertimilla tuotetuissa viivoissa on vahva käsityön tuntu. Teoksissa MDF-levyn pintaan on liimattu japaninpaperia ja osaan on kiinnitetty myös metallia. On vaikea pitää sormensa kurissa, kun tekisi mieli sivellä teosten pintaa.

Näyttelyn kuraattori, taidehistorioitsija Camilla Granbacka kuvaili Galleria Heinon näyttelyä näin:
"(---) Kuvataiteilija Antti Tanttu kuvaa puupiirroksissaan vaikeakulkuisia polkuja yksinkertaisin keinoin. Hän kykenee sanomaan paljon pelkän siluetin tai parin viivan avulla ja saa meidät kokemaan kuvan lukemisen voiman. Tunnelma on salaperäinen, melankolinen ja paikoin traaginen. Taiteilijan hahmot vaikuttavat usein estyneiltä, kömpelöiltä tai kykenemättömiltä viestimään tai kulkemaan omin jaloin. Tantulle on tyypillistä pyörien, vaunujen tai kyynärsauvojen käyttö kulkemisen helpottajina. Tuloksena on dynaaminen yhdistelmä valoa ja pimeyttä, raskautta ja kepeyttä sekä abstraktia ja esittävää."

Granbacka on tiivistänyt näyttelyn kokonaistunnelman erinomaisesti. Kehoon välittyvät tunnelmat ovat raskaita, mutta eivät ahdistavia; pelkoa, surua, yksinoloa, melankoliaa. Mielen sisälle kohoaa näyttelyn edetessä vahva tunnemöykky, joka alkaa nostattaa silmäkulmiin kyyneleitä, enkä tiedä mistä on kysymys. Miksi minusta tuntuu tältä?

Huomaan häpeileväni reaktiota ja siirryin istumaan pimeään piirrosanimaatiotilaan, jotta en aiheuttaisi kummeksuntaa. Samalla hymyilin tunnemyrskyn läpi. Muistan kokeneeni tämän vahvan kehollisen tunnelman myös Timo Kokon teoksen äärellä: se hurmioituminen

Se on upea tunne, kun taide koskettaa ilman sanoja. Usein tähän sisältyy yllätyksellisyys, sillä pakottamalla tunne ei herää. En voi astua näyttelyyn ja ajatella "nyt hurmioidun". Mieli ja aistit tulee olla avoinna etenkin silloin, kun näyttely tuntuu aluksi selittämättömältä. Se on hedelmällisin maaperä tunteiden heräämiselle. Kun ei löydä sanoja ja malttaa aistia teosta vahvasti (ja tarpeeksi pitkään) katseella: värejä, muotoja, yksityiskohtia, pintoja, materiaalia, teosten vuoropuhelua.
Antti Tanttu: kuvakaappaus piirrosanimaatiosta Noli Timere (Älä pelkää), 2022, kesto 6:29min, editio 3.
Minulle taiteen aistiminen on parhaimmillaan hieman samanlaista kuin katsoisi toista ihmistä silmiin. Tämä tulee tehdä täydessä hiljaisuudessa, ilman sanoja. Pitkään silmiin katsominen tuntuu aluksi epämukavalta ja kiusalliselta, mutta kun pääsee epämukavuuden yli, aistit heräävät ja valtaavat kehon tunnelmilla. Silloin on toisen ihmisen edessä täysin auki ja oma itsensä.
Antti Tanttu: Hyväntekijä, 2022, puupiirros ja sekatekniikka MDF-levylle.
Antti Tanttu on onnistunut luomaan teoksia, joiden äärellä olen katsojana täysin auki. En pysty sanomaan, että samaistun teosten kuvaamiin hahmoihin, mutta löydän niiden välittämistä tunnelmista paloja itsestäni. Ja kaiken sen jälkeen, mitä kurkkuun noussut pala aiheutti, mieli puhdistuu. 

Näyttely tarvitsi kokonaisuuteen Hyväntekijän. Lempeäilmeiset kasvot ja päälaelle nutturaksi sidotut hiukset. Käsien tilalla näyttää olevan jonkinlaiset sauvat. Leveät "olkapäät" tuovat mieleen vanhojen maalausten runsaat puhvihihat. Olkapäistä lähtevät raajojen korvikkeet osoittavat ylöspäin. Tämä luo mielikuvan ylistyksestä, riemusta tai ilahtumisesta. On kuin hän heittäytyisi vastaanottamaan katsojaa.

Teosten tunnelma sai aikaan luopumisen surua. Olin kiertänyt jo ennen Galleria Heinoa kaksi näyttelyä ja tarkoitus oli jatkaa kierrosta. En kuitenkaan halunnut rikkoa saavuttamaani tunnelmaa, joten muut galleriavierailut jäivät sillä kertaa kokematta. Tästä kirjoittaminen nostaa edelleen samanlaisia tunteita vielä viikkojenkin jälkeen, joten näyttely meni vahvasti ihon alle.

Kiitos Antti Tanttu ja Galleria Heino koskettavasta näyttelyelämyksestä.