Kuopion taidemuseossa sijaitsevassa GalleriA:ssa on esillä Johanna Väisäsen näyttely Urkujoki. Väisänen on onnistunut lumoamaan minut vuosien varrella useammalla aiemmalla teoksellaan. Hän on hyödyntänyt videoissa usein viittauksia taiteeseen ja kulttuuriin, kuten esimerkiksi yksityisnäyttelyssään Kesäteatteri - fragmentteja William Shakespearen Kesäyön unelmasta (2018).
GalleriA:ssa on esillä videoinstallaation lisäksi myös ääni-installaatio. Katsojan vastaanottaa seinälle heijastettu suurikokoinen videoteos, jossa erilaisia urkuharmooneja kuljetetaan joessa eri vuodenaikoina.
Johanna Väisänen kertoo näyttelystä: "Mikäli Suomen kulttuurihistoria tiivistettäisiin yhteen esineeseen, voisi se olla urkuharmooni. Urkuharmooni ja joki muistuttavat kulkemisesta kulttuurissa ja ajassa taaksepäin. Ne tuovat muistumia kansakouluajoista ja jopa esi-isistämme, jotka kulkivat jokia pitkin paitsi konkreettisesti myös muihin ulottuvuuksiin. Muinaissuomalaiset olisivat soittaneet harmoonia, jos niitä olisi ollut tuolloin olemassa. Jatkumona lapsuudelleni itäsuomalaisessa kyläkoulussa aloin kerätä urkuharmooneja. Harmooni on maaginen soitin, jolla on omat keuhkonsa. Se on kuin oma organisminsa."
Väisänen on sanoittanut tiiviisti näyttelyn tunnelman. Juuri tuollainen olo näyttelyssä syntyy; että jotain ikiaikaista osaa kulttuurista kuljetetaan. Minä kuitenkin tulkitsin niin, että kulttuuria kuljetetaan nimenomaan eteenpäin eikä muistella ajassa taaksepäin (vaikka sitäkin se on). Tähän vaikuttanee oma museotaustani: halu siitä, että kulttuuria kuljetetaan mukana, ja että se ylipäänsä on säilyttämisen ja siirtämisen arvoista.
Johanna Väisänen onnistuu videoteoksissaan vangitsemaan rauhallisen ja levollisen tunnelman. Aiheet saattavat olla kipeitäkin, mutta katsojalle tulee siitä huolimatta teoksen äärellä hyvä olo. Kuvakulmat, kohtaukset ja leikkaukset voisivat paikoin olla kuin liikkuvia maalauksia. Tämä on yksityiskohta, joka minua taidehistorioitsijana vetää Väisäsen teoksissa puoleensa.
Videon idea sinänsä on kummallinen ja suorastaan järjetön. Miksi lähteä kuljettamaan painavaa harmoonia jokea pitkin ponttoonien varassa, saati vetää sellaista perässään jäällä luistellen?! Miksi ylipäänsä kuljettaa mukanaan mitään mikä tuntuu järjettömältä ja kenties hyödyttömältä?
Siksi koska siihen on halu. Samaistun teoksen tematiikkaan vahvasti siksi, että olen säilönyt ja kuljettanut mukanani monenlaisia historiaan liittyviä asioita ja tavaroita, koska haluan siirtää asioita ja niiden sisältämiä arvoja, tunteita ja hetkiä eteenpäin. Haluan, että tiedän kuka olen, mistä tulen, mihin saakka historiani yltää ja mitä voin kenties itse antaa tuolle historian ketjulle. Tässä on lisänä ammatin tuomaa "rasitetta", mutta en tee sitä velvollisuudentunteesta, vaan puhtaasta vapaasta tahdosta.
Kaikkien ei tarvitse olla niitä, jotka soutavat vaivalloisesti eteenpäin urkuharmooni veneen toisessa päässä. Jokainen voi halutessaan käyttää moottorivenettä, rentoutua sup-laudalla tai kellua kumiveneessä ilman, että siihen liittyy muuta toimintaa. Johanna Väisäsen teoksessa yksikään harmoonia kuljettanut henkilö ei kuitenkaan näytä siltä, että tehtävä olisi vastenmielinen. Vauhti voi olla hidas, ihmisentahtinen, mutta jokainen menee eteenpäin. Ainut harhaileva elementti on tilan seinällä pienemmässä näytössä oleva vanha moottorivene, jota on kuvattu lintuperspektiivistä suoraan ylhäältä. Vene kiemurtelee veden pinnalla, kaartelee ympyröitä, perämoottorin jättäessä taakseen laineita, jotka vähitellen katoavat.
Symbolinen arvo, joka Väisäsen teoksesta minulle välittyy on voimakas. Tyhjällä lastilla vene voi mennä mihin tahansa, tehdä miltei mitä tahansa, jättää jälkensä ja kadota, mutta urkua kuljettavat henkilöt ovat tehneet päätöksen jatkaa matkaa, vaikka tehtävä olisi raskas.
Videossa on kohtaus, jossa nuori poika tervaa urkuharmoonia. Maisemallisesti jälleen upea yksityiskohta, mutta tärkeämpää on toiminta. Poika huoltaa harmoonia, pitää siitä huolta. Hänelle on siirtynyt halu säilyttää jotain, mitä joku toinen pitäisi järjettömänä.
Näyttelyn pienempään tilaan on tuotu kaksi urkuharmoonia, joita kävijät voivat soittaa. Kävijöitä osallistetaan, jolloin jokainen tekee itse valinnan soittaako vaiko ei. En osaa soittaa, mutta sormeni painavat koskettimia, jalkani poljinta, joka pumppaa harmoonin "keuhkoihin ilmaa". Valitsin halun soittaa ja saada harmoonin hengittämään, vaikken tunne nuotteja. Harmooni puhalsi palkeistaan ääniä painallusteni mukaan. Se, ettei jotain osaa ei tarkoita sitä, etteikö siihen kykenisi.
Johanna Väisäsen Urkujoki on esillä Kuopion taidemuseon GalleriAssa 5.3.2023 saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti