"We're all the same"

Eilen alkoi verkossa Taidemaalariliiton teosvälitys. Selasin koko kuvaston läpi ja yksi teos pysäytti. Olisi mielenkiintoista kuulla, että mitä te ensimmäiseksi ajattelette tästä Susanna Salaman teoksesta:

Susanna Salama: We're all the same, 2014, assisted ready-made, akryyli printatulle kankaalle, 41x32cm.

Tavallisesti rakastan teoksia, joissa on viittauksia ja lainauksia taidehistoriaan, mutta tämä teos puistatti. Pyydän huomioimaan, että teos on valmistunut jo vuonna 2014, eikä minulla ollut täysin muistissa mitä kaikkea maailmanpolitiikassa ja Venäjällä tuolloin tapahtui. Jouduin hieman penkomaan historiatietoja, jonka mukaan Putin aloitti toisen presidenttikautensa vuonna 2012. Ja näinhän se oli, että Venäjän sotilaallinen miehitys Ukrainan autonomiseen tasavaltaan Krimillä tapahtui juuri 2014. Muistutettakoon, että kansainvälinen oikeus pitää alueiden liittämistä Venäjään laittomana.

Susanna Salaman teoksessa lienee siis jonkinlainen kannanotto maailmanpolitiikkaan. Mutta kuinka kuvaa tulisi lukea? En tiedä, mutta oletan, että tässä on haettu tyylilajina poliittista satiiria, jossa kritisoidaan ja pilkataan kohdetta. Ikään kuin jokainen meistä olisi äidin rintaa imevä avuton lapsi?

Leonardo da Vinci: La Madonna Litta, 1490, temperamaalaus kankaalle, kiinnitetty paneelille, 42x33cm. Eremitaasi, Pietari.

Teos ei valitettavasti toimi minulle ollenkaan, koska pohjalla on käytetty Leonardo da Vincin kuuluisaa maalausta La Madonna Litta (1490) eli Imettävä Madonna. Kaikkien länsimaisten ihmisten tulisi mielestäni tunnistaa taidehistoriasta Madonna ja lapsi-aiheiset maalaukset, vaikka ei olisi koskaan käynyt yhdessäkään taidemuseossa. Jokaisen tulisi myös ymmärtää, että lapsi, jota Maria kannattelee sylissään on Kristus. Tätä faktatietoa vasten minä näen ja luen Susanna Salaman teosta valitettavasti siten, että Vladimir Putin rinnastetaan teoksessa Kristukseen, joka antaa teokselle täysin päinvastaisen tunnelman mitä taiteilija on todennäköisesti tarkoittanut... Ikään kuin hirmuhallitsija kohotettaisiin teoksessa maailman pelastajaksi. Tätä ristiriitaista tunnelmaa vahvistaa vielä teoksen nimi: We're all the same, Olemme kaikki samanlaisia.

Kyllä, kristinuskon mukaan me olemme kaikki samanlaisia, jos viittaamme Raamattuun: "Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi (---)" (1. Moos. 1:27). Tämän vuoksi minusta teos tuntuu todella irvokkaalta ja väärältä. En tahtoisi ketään rinnastettavan Venäjän presidenttiin, saati mustaavan taidehistoriallisten klassikkoteosten mainetta.

Ymmärrän, että taiteilijat ovat kautta aikojen tehneet pilaa johtajista, hallitsijoita, uskonnoistakin. Mutta taiteilijan tulee tuntea käyttämänsä kuvasto ja sen lukutapa, jotta sitä osaa käyttää oikein. Mielestäni esimerkiksi Kaj Stenvall ja Jani Leinonen ovat rohkeita ja taitavat taiteessaan kritiikin, satiirin ja huumorin onnistuneesti.

Jotta Susanna Salaman teos olisi toiminut minulle poliittisena satiirina, en olisi käyttänyt noin voimakkaasti ja ikonisesti kristilliseen kuvastoon pohjautuvaa teosta, vaan tehnyt esimerkiksi tulkinnan, jossa taiteilija itse imettäisi Putin-kasvoista "lasta". Teoksessa olisi tuolloinkin ollut viittauksia kristilliseen Madonna-kuvastoon, mutta tulkinta olisi ollut terävämpi ja ote raikkaampi. 

Tekstin ei ole tarkoitus kritisoida taiteilijaa henkilökohtaisesti, vaan saada kenties katsojat pysähtymään ja miettimään kuvanlukutaitoa ja taidehistoriallista viittaamista. Olen kirjoittanut aiheesta muun muassa tekstissä Aito vai ei? - Taideteoksen alkuperän lähteillä.

Nyt olisikin mielenkiintoista kuulla, että millaisia ajatuksia teos teissä herättää?

Olenko yksin ajatukseni kanssa, vai vähän liian tiukkapipoinen taidehistorioitsija?

Teosvälitys

Taidemaalariliiton teosvälitys alkaa Helsingin Kaapelitehtaalla 8.3.2024, mutta teoksia pääsee katsomaan ja ostamaan jo nyt verkosta. Jos ei halua selata kaikkia teoksia läpi, voi rajata hakua esimerkiksi hinnan, koon, tekniikan tai taiteilijan nimen avulla.

Alex Markwith: Strategy & Mortality (Above and Below), 2024, 33x24cm.

Jouni Pajavuori: Valoa lounaasta, 2020, 36x50cm.

Juha Kuosmanen: Väreily, 2023, 60x45cm.

Shahrzad Hazrati: Ilo, 2024, 60x45cm.

Marja Kolu: Nokikkain, 2023, 40x40cm.

Anna Aho: Tea for two, 2023, 100x100cm.

Eliina Hurtig: Hanging with friends, 2024, 100x100cm.

Veera Tamminen: Luonnoskirja 22/83, 2024, 30x21cm.

Kaisamaisa Erämies: Perhepotretti, 2022, 56x43cm.

Kristiina Uusitalo: Kohti kirkkainta pimeää II, 2021, 80x130cm.

Saija Starr: Kaikki ennallaan, paitsi minä, 2023, 100x70cm.

Hannes Helki: How's it hanging I, 2020, 80x50cm.

Olli Uskali: 17:29, 2024, 50x50cm. 

Jenni Tuulia Siltala: Blue Beach Sunset, 2022, 50x50cm.

Kristina Isaksson: Rajaton, 2023, 100x100cm.

Markku Laakso: Caravaggion kangas - Kesä, 2021, 200x140cm.

Tuomas Korkalo: Romantikon päiväuni II, 2023, 170x120cm.

Jenny Olkkonen: Äiti ja lapsi, 2024, 28x28cm.

Sini Kallio: Denued, 2024, 40x30cm.

Tiina Tainio: Anna sisäisen rauhasi levitä ympärillesi, 2023, 80x80cm.

Ville Räty: City Delight, 2022, 70x50cm.

Emmi Tavela: Hedelmät pöydällä, 2023, 120x100cm.

Senja Teriaho: Kuuntelijani tyyni ja tuomitsematon, 2023, 50x70cm.

Elina Sarlin: The Nightfall II, 2023, 124x150cm.

Jenni Yppärilä: Happy face, 2023, 60x46cm.

Mira Kankaanranta: Nimetön, 2023, 41x53cm.

Mikko Hallikainen: Last Dance In Estepona, 2023, 80x65cm.

Anna Seppälä: Huojuva minuus, 2023, 85x64cm.

Samuli Heimonen: Kikka, 2021, 100x80cm.

Myynnissä on valtavasti hienoja teoksia, joista monet varmasti löytävät mieleisensä. Täältä löytää myös uusia seurattavia taiteilijoita, kun pääsee näkemään monenlaista kädenjälkeä. 

Kohtaamisia maalaustyöpajassa

Itä-Suomen yliopistossa (University of Eastern Finland, UEF) on käynnissä mielenkiintoinen ja tärkeä tutkimushanke (2023-2026): "Ryhmienvälisiä suhteita ja paikallisia kohtaamisia – Maahanmuuttajataustaisten ja suomalaisten nuorten mielikuvia toisistaan, elämästään ja tulevaisuudestaan monikulttuurisessa Savossa". Hankkeessa on mukana suomalaisnuorten lisäksi maahanmuuttajanuoria Ukrainasta, Syyriasta ja Iranista. Heidän taidelähtöinen työskentelynsä taidetyöpajoissa toimii nuorten kohtaamispaikkana ja tutkimusaineiston tuottamisen menetelmänä.

Tutkimushankkeen rahoittaa Koneen Säätiö ja sitä johtaa sosiaalipsykologian yliopistonlehtori Jari Martikainen. Hänellä on vuosien kokemus ja vahva tutkimuspohja muun muassa taidelähtöisten menetelmien hyödyntämisestä.

Yksi hankkeeseen sisältyvistä taidetyöpajoista toteutettiin yhteistyössä Itä-Suomen yliopiston, Siilinjärven kansalaisopiston ja Pohjois-Savon hyvinvointialueen kesken. Nuoret maalasivat Kuopion yliopistollisessa sairaalassa D-rakennukseksi kutsutun rakennuksen porraskäytävät kolmessa kerroksessa. Maalaukset on suunniteltu väliaikaisiksi teoksiksi. He saivat suunnitella ja toteuttaa kuvaston itse, jonka teemana oli kohtaaminen. Oli ilahduttavaa huomata, kuinka he olivat keränneet kansalaisuudesta riippumatta asioita, jotka ovat heille kaikille yhteisiä: luonto, eläimet, vesistöt, ystävyys, toisista välittäminen ja niinkin suuri asia kuin avaruus ja maailmankaikkeus. Olemme kaikki osa isompaa kokonaisuutta.

Nuoret maalasivat seiniä kahtena päivänä, jonka aikana useampi henkilöstön jäsen kulki hymyillen ohi tai pysähtyi katsomaan heidän työskentelyään. Monet kommentoivat, että onpa mukavaa, että valkoiset seinät saavat väriä. Kenties maalaukset aktivoivat henkilöstöä käyttämään arjessaan portaita hissien sijaan.

Savon Sanomat kävi haastattelemassa nuoria hankkeeseen liittyen. Heiltä muun muassa kysyttiin, että kuinka kommunikointi monikulttuurisessa yhteistyössä sujuu. Eräs nuori vastasi, että "ei yhdessä tekeminen aina tarvitse sanoja, ja aina voi näyttää esimerkkiä tai osoittaa mitä tarkoittaa". Olin itse yllättynyt kuinka hyvin Ukrainasta kotoisin olevat nuoret ymmärsivät suomea. Puhuminen tuntui olevan paikoin jännittävää, mutta kenelleppä meistä ei olisi, jos olisimme samassa tilanteessa. He ovat näppäriä käyttämään tarvittaessa myös puhelimen kielenkääntäjäsovellusta. Minusta oli mukava seurata kuinka eri kulttuuritaustoista olevat nuoret kommentoivat positiivisesti toistensa tekemistä ja lopputuloksia.

Tutkimushanke ja taidelähtöinen työskentely tuo esille nuorten äänen, edistää eri kulttuuritaustoista tulevien nuorten vuorovaikutusta ja tukee heidän yhteiskunnallista osallistumistaan. Taidetyöpajoissa syntyneitä teoksia tullaan esittelemään muun muassa Kuopion museon näyttelyssä. Hankkeen myötä on syntynyt jo eri tasoisia kohtaamisia. Nuoret ovat viettäneet vapaa-aikaa yhdessä ja käyneet esimerkiksi elokuvissa.

Kiitokset tutkimushankkeen työryhmälle yhteistyöstä! Tässä oli ilo olla mukana! Etualalla vasemmalta oikealle: tutkimushankkeen johtaja, sosiaalipsykologian yliopistonlehtori Jari Martikainen (UEF), väitöskirjatutkijat Hadi Farahani (sosiaalityö, UEF) ja Katja Lötjönen (sosiaalipsykologia, UEF). Keskellä vieressäni tutkijatohtori Helena Rovamo (sosiaalipsykologia, UEF) ja kuvataideopettaja Mari Puttonen (Siilinjärven kansalaisopisto). Yläreunassa suunnittelija Tapani Utunen (koulutuspalvelut, yliopistopalvelut, UEF).

Kunpa tällaisia positiivisia kohtaamisia syntyisi meidän aikuistenkin kesken,

monikulttuurisessa Savossa ja Suomessa.

Ystävänpäivänä

Tänä vuonna jäivät ystävänpäiväkortit lähettämättä. Uskon siihen, että ystäväni tietävät olevansa minulle tärkeitä ilman korttiakin. Koen kuitenkin tärkeänä osoittaa ystävyyttä tapaamalla tai pitämällä muuten yhteyttä. Välillä tulee tarve purkaa ajatuksia syvemmin, jolloin kirjoitan lyhyen tai pidemmän viestin kiitokseksi ystävälle. Vaikka ystävyyden parhaimmillaan tuntee tiedostamatta asiaa sen suuremmin, on sen äärelle silti hyvä välillä pysähtyä. Kaikilla ei ole ystävyyden tuomaa supervoimaa. Silloin yksittäinen ystävällinen sana saattaa olla tuntemattomalle arjen keskellä äärimmäisen merkityksellinen.

Mikko Valtonen: Paras sarjakuvalehti, 1992. Kuopion taidemuseon näyttely Mikko Valtonen - Syvään päätyyn, 2022.

"Toisen ilahduttaminen voi tuottaa sellaista mielihyvää,
että tekee mieli kiittää häntä siitä."
-Henry de Montherland-

Hyvää ystävänpäivää!

Mielipuolen päiväkirja

*kaupallinen yhteistyö Varkauden Teatteri

Organisaatiouudistus, organisaatiokaavio, prosessiuudistus, prosessikaavio… Tehokkuus- ja tuloslaskemat, kustannus- ja talousarviot. Erittäin tuttuja ja ajankohtaisia asioita omankin työni ympärillä.

Tiina Ruutiainen, Saara Saastamoinen, Pietari Pentikäinen, Pekka Johansson, Miia Immonen ja Jukka-Pekka Löhönen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Antero Putkonen (Pekka Johansson) on laskenta-assistentti, joka työskentelee nousujohdanteiseen tulevaisuuteen tavoittelevassa teknologiafirmassa. Hän on omasta mielestään erinomainen työntekijä ja ylivoimainen Excel-osaaja, joka uskoo ylennykseen. Firman työntekijöinä on karikatyyrimäisiä toimistotyöläisiä, joita johtaa nuori ja innovatiivinen, mutta sovinistinen Snushuvud (Pietari Pentikäinen). Hän puskee työntekijöitään parempiin ja tehokkaampiin tuloksiin, mutta miksi organisaatiokaaviot näyttävät kerta toisensa jälkeen vain monimutkaisemmilta?

Mihin aika hukkuu?

Eräänä aamuna Putkonen huolestuu, kun herätyskellon soidessa hänen kellostaan onkin kadonnut 11 minuuttia. Mitä ajan katoaminen tarkoittaa pidemmällä aikavälillä? Peiliin katsoessaan hän huomaa tukkansakin hävinneen jonnekin. Pekka Johanssonilla on hyvä tarinankertojan ääni ja rytmitys, joka sopii Putkosen rooliin, joka samaan aikaan sekä elää elämäänsä että kertoo tapahtumista katsojille. Putkosesta on tehty niin tavallinen, että kuka tahansa pystyy samaistumaan hänen asemaansa, vaikkei toimistotyö olisikaan tuttua. Hän on äärimmäisen tunnollinen ja herttaisen hyväuskoinen, joka muistaa muistuttaa muitakin siitä, että aina on hyvä päivä, kun muistaa vain ryhdistäytyä.

Antero Putkonen (Pekka Johansson). Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Minua huvitti, että toimistotyötä kuvaavissa kliseissä on valitettavasti perää. Putkosen työpisteellä olevat kirkkaan väriset post it -laput muistavat muistuttaa tekemättömistä tehtävistä, yhteydenotoista, kirjaamattomista asioista tai työkaverin viestistä. Puhuva kopiokone (Ville-Veikko Valtanen) ja printteri (Pietari Pentkäinen) tuntuvat tietävät toimiston asioista kaiken ja päivittelevät ääneen muun muassa työpaikan suhdekiemuroita. Väitän, että jokaisella työpaikalla on jokin paikka, jossa puhutaan niistä asioista, joista ei haluta toisten kuulevan. Mutta jos seinät osaisivat puhua…. Kopiohuoneet tuntuvat olleen suosittuja salaisille keskusteluille toimistotyöläisten keskuudessa, tosin tilojen tehokkuuskäytön näkökulmasta nämäkin lienevät jo kadonneen. Ei ole kustannustehokasta hukata neliöitä siihen, että kopiokoneille ja printtereille olisi omat huoneet, siksi laitteita onkin siirretty yhteisiin tiloihin tai käytäville.

Kova työ palkitaan

Antero Putkosen päättymätön usko omiin kykyihinsä kantaa lopulta hedelmää ja hän menestyy urallaan. Teknologiafirma myydään ulkomaiselle omistajalle, jonka myötä Putkosesta tulee Suomen konttorin toimitusjohtaja. Voimakas kasvu tuo mainetta, mutta taustalla häilyy kuitenkin pelko ajan hukkaamisesta ja tukan menettämisestä. Työelämä kuluttaa ja antaa viitteitä loppuunpalamisesta. Onko tuuhea tukka menestyksen mittari? Mitä tapahtuu ystäville menestyksen myötä?

Jussi Immonen, Pekka Johansson, Ville-Veikko Valtanen ja Pietari Pentikäinen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Ajankohtaisohjelmissa näytetään uutisia ja tilanteita maailmalta, pääseepä Putkonen haastateltavaksi A-talk -ohjelmaankin. Näissä kohtauksissa on onnistuttu piikittelemään yhteiskunnallisilla aiheilla ja uutisankkurit Keijo Leppänen (Jukka-Pekka Löhönen) ja Kirsi Alm-Siira (Saara Saastamoinen) ovat lukeneet esikuviaan erinomaisesti. Silti tulevaisuus ei näytä uutisten valossa positiiviselta, vaikka Alm-Siira lukisi ne samalla omalle hupsuudelleen kikatellen. Onko maailman oltava tällainen?

Tragedia toimii komediaa paremmin

Mielipuolen päiväkirja on käsikirjoitettu (Sami Keski-Vähälä ja Esa Leskinen) tragikomediaksi ja sen on ohjannut Varkauden Teatteriin Ville-Veikko Valtanen. Hän on tehnyt myös lavastus- ja videosuunnittelun. Näytelmä tähtää osoittamaan, kuinka länsimaiset yhteiskunnat imevät ihmisistä energian jatkuvalla tehostamisella ja itsensä ylittämisellä. Mutta miksi? Unohdetaanko tehokkuusajattelussa pysähtyä miettimään päämääriä ja sitä, miksi ja kenelle töitä tehdään? Aina on kuitenkin Putkosia, jotka jaksavat uskoa hyvään ja muistavat ryhdistäytyä.

Näytelmä on nimensä mukaisesti tragikomedia, mutta ensimmäinen puoliaika oli mielestäni liian hektinen. Ymmärrän, että tällä korostettiin entistä enemmän työelämän hulluutta, mielipuolisuutta, kun Putkosta tanssitettiin muun muassa Käärijän Cha cha chan tahtiin. Käärijäkin on tunnettu sanonnan lisäksi kappaleestaan It’s crazy, it’s party. Tiedän olevani katsojana haastava ja kovakuorinen kuin pähkinä etenkin komediallisuuden suhteen. Nautin tilannekomiikasta, mutta käsikirjoitettu huumori on vaikea pala, elleivät näyttelijät saa luotua tilanteita luonnollisiksi. Erityismaininta kuitenkin videolla vauhdikkaasti ja värikylläisesti flossanneelle* Frank Härköselle, huikea heittäytyminen ja hymyilyttävän hyvänmielinen hetki! 

(*floss dance = hittitanssi, jossa heilutellaan lantiota ja suoria käsiä edestakaisin)

Tämän vuoksi näytelmä voitti minut puolelleen vasta toisen puoliajan myötä. Hahmot olivat syventyneet ja tarina edennyt komediasta traagisuuden puolelle. Tragedia sattuu ja pistää syvemmälle kuin hetken komedia. Putkosen elämä ei olekaan sitä mitä hän on toivonut ja koko elämänsä tavoitellut.

Mikä lopulta on tärkeintä?

Mielipuolen päiväkirja sai ajattelemaan paitsi yksittäisen työntekijän myös työyhteisön merkitystä. Vaikka olisit ”erinomainen työntekijä ja ylivoimainen Excel-osaaja”, se ei vie sinua välttämättä mihinkään. Tarvitset työyhteisön tukea menestyäksesi, vaikka meidät huijataan pärjäämään yksin ja menestymään kukin ”oman onnensa seppänä”.

Näytelmän alussa itsenäisenä ja ujona puurtajana Antero Putkonen on salaa ihastunut työkaveriinsa Kirstiin (Saara Saastamoinen), mutta ei uskalla kertoa tälle tunteistaan. Kirsti on vahva ja suorasanainen nainen, joka oikoo sovinistisen johtajan Snushuvudin lauseita. Tällaiset naiset tuntuvat pelottavan.

Pekka Johansson ja Saara Saastamoinen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Putkosen menestyttyä urallaan, hän unohtaa hetkeksi entiset työkaverinsa, vaikka heillä on edelleen vaikutusta hänen elämäänsä. Kirstinkään elämä ei oletuksista huolimatta mennyt niin kuin kaikki olivat ehkä etukäteen ajatelleet. Tavattuaan vuosien jälkeen sattumalta Anteron kadulla, Kirsti yrittää löytää yhteyden hänen ja Anteron välille uudelleen. Saara Saastamoinen on mielestäni omimmillaan näissä syvällisten pohdiskelijoiden rooleissa, jolloin lempeys ja äänensävyt luovat luottamusta henkilöhahmoja kohtaan enemmän kuin äkkipikaisten hahmojen karikatyyrimäiset naiset.

Näytelmän loppu oli itselleni ennalta-arvattava, mutta silti koskettava ja vaikuttavasti toteutettu. Se antaa raikkaalla tavalla äänen inhimillisyydelle, joka kyseenalaistaa valintojamme ja maailmaa, jossa elämme. Musiikki (Sami Ruutiainen) on tässäkin tärkeä tunnelmanluoja. Tänään on hyvä päivä, mutta pitääkö aina ryhdistäytyä?

Mielipuolen päiväkirjaa esitetään Varkauden Teatterissa 18.5.2024 saakka.

Tuulipäiväkirja

Iida Valkonen: Tuulipäiväkirja, 3/15, 2023.

Taidemuseo Eemilissä ollut Iida Valkosen näyttely teki sellaisen vaikutuksen, etten päässyt kuvamaailmasta irti. Kirjoitin Tuulipäiväkirja-kuvasarjasta tuolloin näin:

"(---) Istun näyttelytilan keskellä olevalle sohvalle ja tuijotan Tuulipäiväkirjan kuvia yksi toisensa jälkeen. Huomaan palaavani ajatuksineni niihin antiikin Kreikan anemoksiin - ihmishahmoisiin tuuliin - joista jokainen vastaa yhtä ilmansuunnan tuulista. Valkosen talvinen kuvasarja muistuttaa kaunista, mutta kylmää pohjoistuulta Boreasta, jonka John William Waterhouse on kuvannut maalauksessaan vuonna 1903.

Iida Valkosen kuvissa tuuli näyttää kauniilta, herkältä ja kevyeltä. Silti jokainen tietää millainen tuhovoima tuulella pahimmillaan on. Se kaataa puita, hurrikaanit nostattavat myrskyjä eikä ihminen lopulta mahda sen voimalle mitään, vaikka onkin valjastanut osittain tuulen energian lähteeksi. Kovassa vastatuulessa hengittäminen tuntuu vaikealta, jos tuuli puhaltaa suoraan keuhkoihin."

John William Waterhouse: Boreas, 1903, öljymaalaus kankaalle, yksityiskokoelma. Kuva: Wikipedia.

En tiedä onko Iida ajatellut kreikkalaisen mytologian tuulijumalia valokuvasarjaa kuvatessaan, mutta tämä on minusta kaunis uudelleentulkinta aiheesta. Valokuvassa yhdistyy viittauksia maalaustaiteen historiaan, mutta myös fyysiseen piirtämiseen, sillä silkkikankaaseen on piirretty siveltimellä tuulen liikettä kuvaavia viivoja. Fyysesti tuuli on näkymätön. Huomaamme tuulen muiden elementtien liikkeistä. 

Silkkikankaan takaa hohtava talviaurinko luo kuvaan pehmeän valon ja häivähdyksen lämmintä värimaailmaa, vaikka jokainen suomalainen tietää näissä tammi- ja helmikuun pakkasissa talviauringon yhdistyvän usein hyytävän kylmään ilmaan. Tämän ansiosta kaunis kuva on muutakin kuin pelkkä kaunis kuva; herkkä voi olla samalla äärimmäisen vahva.

Iida Valkosen Tuulipäiväkirjan kuva on nyt osa omaa taidekokoelmaani.

Teos odottaa vielä kehystystään.

Rauta-aika

Olli Lähdesmäki: Rauta-aika, 2023.

Kallioseinämä, avaruus, maaperä, ruostunut metalli. Tällaisia ajatuksia heräsi ensinäkemältä Olli Lähdesmäen valokuvasta Rauta-aika. Nimi viittaa mielessäni myös Paavo Haavikon käsikirjoittamaan ja Kalle Holmbergin ohjaamaan samannimiseen draamaelokuvaan, joka perustuu Kalevalaan. Nimessä tunnutaan leikittelevän useammalla tasolla. Aikakauden näkökulmasta rauta-aika muistuttaa jotain esihistoriaan viittaavaa. Rauta on materiaalina kovaa ja kestävää, mutta sekin ruostuu.

NASA Hubble Space Telescope, 2015. Kuva: Hubblesite.

Lähdesmäen valokuvassa on samaan aikaan jotain ikiaikaista ja kestävää, mutta samalla herkkää. Hehkuva siniharmaa värimaailma lumosi minut heti. On kuin tuijottaisi Hubble-teleskoopin ottamia avaruuden yksityiskohtakuvia. Halkeamien keskellä olevat hopeanväriset täplät ovat kuin helmiä. Ruosteinen ja railoinen metallin pinta on puhutteleva. Kuluminen näkyy ja pinnan karheat ja sileät kohdat voi miltei tuntea käsien alla.

Ostin tämän Olli Lähdesmäen valokuvan kotini seinälle. Toinen kokoelmaani täydentävä Lähdesmäen teos on kuuraisia kasvinosia kuvaava valokuva.

Olli Lähdesmäki: Nimetön, 2023.

Tässä valokuvassa minua kiinnosti mielleyhtymä taidehistoriaan, kankaiden runsaisiin draperioihin ja alankomaalaisiin 1600-luvun maalauksiin. Valokuva on minulle samaan aikaan esittävä ja abstrakti. Valokuvan värisävyt eivät tule kuvassa esille niin kauniisti kuin luonnossa, mutta jäätyneet ja kerrostuneet lehdet osoittavat luonnon elinkaaren. Talven aikana lehdet maatuvat, jolloin teos muistuttaa vanitas-aiheisia maalauksia 1600-luvulta. Tuolloin asetelmamaalauksissa kuvattiin symbolisesti ihmiselämän lyhyyttä ja kuolevaisuutta muun muassa pääkallojen, kynttilöiden, kellojen ja tiimalasien avulla.

Maria van Oosterwijck (1630-1693): Kukkakimppu vaasissa, noin 1670. Denverin taidemuseo. Kuva: Wikipedia.

Rachel Ruysch (1664-1750): Kukka-asetelma. Kuva täältä. 

Toisaalta läheltä valokuvatut kasvien lehdet muistuttavat siitä, mitä oli ennen kuuraa ja lakastumista. Valokuva on kuin pikkutarkka maalaus ja tutkielma kasviaiheista, joita niin ikään kuvattiin Alankomaissa 1600-luvulla, etenkin naiset asetelmamaalauksissaan.

Olli Lähdesmäen nimettömässä valokuvassa on myös herkkää ja puhuttelevaa tunnelmaa kuin Rauta-aika valokuvassakin. Hän on kuvaillut työskentelyään ja valokuvien teemoja näin:

"Olen kiinnostunut merkkien kielestä, miten yksityiskohdat muodostavat kuvallisia elementtejä, usein ne eivät esitä mitään. Rajauksen myötä niistä syntyy kuvia, jotka mahdollistavat katsojalle erilaisia tulkintoja. Monesti huomaan, että kuvista löytyy viittauksia kuvataiteen historiaan."

Ja kaikkein eniten taiteessa minä haluan etsiä ja löytää noita viittauksia. 

Kiitos Olli upeista kuvista.