Aito vai ei? Taideteoksen alkuperän lähteillä

*Näyttelyssä valokuvaaminen ilman lupaa on kielletty

Yhdeksi kesämatkakohteeksi valikoitui Salon taidemuseo, sillä esillä oli mielenkiintoinen näyttely taideteoksen alkuperään ja aitouteen liittyen. Aito vai ei? -näyttely "käsittelee taideteosten alkuperää aitojen, väärennösten sekä näiden väliselle taiteen kentälle jäävää teosten monikirjoa erilaisine kopioineen, jäljennöksineen, pastisseineen, parafraaseineen tai replikoineen."

Aidon ja kopion käsite taiteessa on kiehtova ja ajankohtainen. Taideväärennösjupakat ovat nousseet Suomessakin uutisotsikoihin, mutta milloin voidaan puhua väärennöksestä? Länsimaisen ja erityisesti akateemisen taiteen historiaan kuuluu erottamattomasti teosten kopiointi. Taideopiskelijat ovat kautta vuosisatojen opiskelleet taidetta kopioimalla vanhojen mestareiden teoksia. Tästä näkökulmasta kertoi näyttelyn ensimmäinen sali. 

Leonardo da Vinci: Neitsyt Marian ilmestys, 1473-75, öljy ja tempera puulle. Gallerie degli Uffizi, Firenze.

Magnus Enckell: Enkeli, kopio Leonardo da Vincin Marian ilmestys -maalauksesta 1895, öljy kankaalle. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo.

Kopioimalla mestariteoksia opetellaan mm. erilaisia maalaustekniikoita; tapaa katsoa ja kuvata valoa, varjoa, mittasuhteita, perspektiiviä, heijastuksia, siveltimenvetoja ja muita yksityiskohtia. Nämä taidekopiot tulee signeerata siten, että suhde alkuperäiseen teokseen ja tekijään on selvästi esillä. Näissä tapauksissa puhutaan kopioista, ei väärennöksistä. Harjoitustöiden lisäksi taiteilijat ovat kopioineet itseään: toistaneet samoja hahmoja, yksityiskohtia tai kokonaisia aiheita.

Fra Angelico: Neitsyt Marian ilmestys, n. 1450, fresko, 230 x 297 cm. Museo Nazionale di San Marco, Firenze. 

Venny Soldan-Brofeldt: Marian ilmestys, kopio Fra Angelicon mukaan, öljy kankaalle. Tampereen taidemuseo.

Näyttelyn takaosassa on tila, jossa Salon kansalaisopiston Maalaus ja historia -kurssilaiset ovat voineet harjoittaa tätä perinteistä taideopetuksen menetelmää jäljentämällä taidehistorian teoksia. Tämä oli mielestäni erinomainen käytännön esimerkki aitouden määritelmän avaamisesta näyttelyn yhteydessä.

Topi Ruotsalainen: Haavoittunut koululainen, 2015, öljy kankaalle. EMMA - Espoon modernin taiteen museo.

Toinen näkökulma taideteoksen alkuperän tulkitsemiseen olivat pastissit eli mukaelmat alkuperäisestä teoksesta. Pastissi eroaa parodiasta siten, että se ei pyri pilkkaamaan alkuperäistä teosta, vaan luomaan alkuperäistä teosta hyödyntäen uudenlaisen tulkinnan. Se ei myöskään ole kopio, sillä lopputulos eroaa alkuperäisestä selvästi yksityiskohdiltaan. Pastisseista esimerkkeinä olivat mm. Topi Ruotsalaisen ja Sirpa Alalääkkölän maalaukset.

Sirpa Alalääkkölä: Aino-triptyykki, 1988, akryyli kankaalle. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo.

Kolmas näkökulma aitouteen olivat kantaaottavat teokset, jotka kommentoivat ja kritisoivat tunnettujen aiheiden kautta yhteiskuntaa. Näitä olivat esimerkiksi Harro Koskisen ja Jani Leinosen teokset.

Harro Koskinen: Sikamessias, 1969, akryyli, lastulevy, puu. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo.

Näin ensimmäistä kertaa Harro Koskisen Sikamessiaan muualla kuin taidekirjojen sivuilla. Taidehistorioitsijat muistavat teoksen johtaneen taiteilijan saamaan jumalanpilkkasyytteeseen, joka johti lopulta sakkotuomioihin. Teos oli ensimmäistä kertaa esillä Helsingin Taidehallissa järjestetyssä nuorten näyttelyssä syyskuussa 1969, jonka teemana oli "taide osallistuvana". Teos oli asetettu näyttelyn näkyvimmälle paikalle heti sisäänkäynnin jälkeen.

Wikipedia tiivistää teoksesta nousseen kohun taustat: "Rikosilmoituksen Sikamessiaasta teki helsinkiläinen maallikkosaarnaaja, 35-vuotias muurari Kyösti Laari (1935–1996). Hän ei itse ollut käynyt Taidehallin näyttelyssä, vaan oli kuullut teoksesta radiosta ja myöhemmin nähnyt siitä kuvan sanomalehdessä. Laari oli tietoinen, että vuonna 1902 Martiniquen saaren asukkaat olivat rituaalissaan kantaneet ristiinnaulittua sikaa, jonka jälkeen Saint-Pierren kaupunki tuhoutui tulivuorenpurkauksessa. Sikamessiaan johdosta hän pelkäsi jotain vastaavaa tapahtuvan myös Helsingille ja päätti tehdä näyttelystä rikosilmoituksen. Suomen Kuvalehden toimittajalle Pirkko Pekkariselle antamassaan haastattelussa Laari tunsi saaneensa Jumalalta käskyn toimia, koska Helsingin hiippakunnan piispa Aarre Lauha ja kirkko eivät olleet reagoineet asiaan mitenkään. Sikamessias aiheutti Suomen lisäksi kohua myös Sveitsissä erään paikallisen sanomalehden julkaistua siitä kuvan. Maan luterilainen ja katolinen kirkko pitivät teosta Jumalaa pilkkaavana shokkitaiteena."

Harro Koskinen on tosin itse kertonut, ettei hänen ollut tarkoitus pilkata uskontoa, vaan kritisoida kaupunkilaistuvaa suomalaista yhteiskuntaa, ihmisten välinpitämättömyyttä ja keskiluokkaista, porvarillista elämäntapaa. Kritiikki osui kuitenkin myös valtioon ja kirkkoon. Koskisen mukaan sika kuvastaa teoksessa ihmisen sikamaisuutta.

Jani Leinonen: McRedeemer, 2019. Zetterberg Gallery. 

Näin jälkikäteen Harro Koskisen jumalanpilkkasyyte ja sakkotuomiot voivat kuulostaa liioitellulta, mutta on niitä kohua aiheuttaneita teoksia lähihistoriassakin. Jani Leinonen kritisoi yhtä pistävästi ja taitavasti nykyistä kulutusyhteiskuntaamme. Suuren yleisön tietoisuuteen Leinonen ponnahti 2012 kaappaamalla McDonald'sin maskotin. Tämäkin johti sakkotuomioihin.

McRedeemer -teoksessa ristiinnaulittu Kristus on maalattu McDonald'sin Ronald McDonald -maskotiksi. Teos on toisinto aiemmasta kohua herättäneestä McJesus -teoksesta. Kyseinen teos synnytti kohun Israelissa, jossa se oli esillä Haifan taidemuseon Sacred Goods - Pyhiä tuotteita -näyttelyssä. Teos oli näyttelyssä esillä ilman Leinosen lupaa, joka toivoi itsekin teosta poistettavaksi. 

Jani Leinonen: We are sorry for what we've done we only wanted to have some fun, 2013, valoteos, led-valot. Kansallisgalleria / Nykytaiteen museo Kiasma.

Leinonen leikittelee taiteessaan mm. kulutushyödykkeillä ja markkinointistrategioilla muokkaamalla kuvia ja luomalla niille uusia merkityksiä. Koskisen ja Leinosen teokset ovat hyviä esimerkkejä kriittisestä kulttuurin- ja kuvanlukutaidosta. Ne ovat välttämättömiä, jotta pystymme tunnistamaan meihin syvälle juurtuneita kulttuurisia rakenteita: arvoja,  toimintamalleja ja ajatuksia. 

Aurora Reinhard: Marttyyri, 2019, posliinikipsi, messinki, nylon. Taiteilijan omistuksessa.

Myös Aurora Reinhard oli hyödyntänyt teoksessaan marttyyriteemaa. Taiteilija on tutkinut taiteessaan naisten ja miesten välisiä tunnesuhteita, seksuaalisuutta ja valtaa. Veistos on taiteilijan omakuva ja tulkinta perinteisestä kristillisessä taiteessa kuvatusta pyhästä Sebastianista. Pyhä Sebastian oli keisarillisen henkivartioston upseeri, jonka kerrotaan salassa käännyttäneen ihmisiä kristinuskoon. Tämän vuoksi Sebastian määrättiin surmattavaksi nuolin. Pyhä Sebastian on haudattu Rooman katakombeihin, jonka päälle on rakennettu kirkko San Sebastiano fuori le Mura, jossa pääsin taannoisella opintomatkalla vierailemaan.

Näyttelyn väärennöksiin liittyvä osio oli kiehtovin, vaikkakin taiteen näkökulmasta surullisin ilmiö. Taideväärennösten aikakausi Suomessa lähti nousuun 1980-luvulla. Vuodesta 2009 alkaen Keskusrikospoliisin tutkimien taiderikosten vahingot Suomessa ovat lähes 20 miljoonaa euroa. Ainoa keino saada väärennökset pois markkinoilta on tuomita ne rikoksentekovälineinä valtiolle menetetyiksi. Näyttelyssä esillä olleet väärennökset ovat pääosin rikoksentekovälineitä Poliisimuseon kokoelmista. Rikoksentekovälineitä ei saa kuvata, joten tämän vuoksi näyttelyssä on kokonaisuudessaan valokuvauskielto.

Tyko Sallinen: Kaksi poikaa, 1916, öljy kankaalle. Didrichsenin taidemuseo. Kuva: Jussi Pakkala.

Taidehistorioitsijana minua kiinnosti kuinka hyvin onnistuisin tunnistamaan aidon teoksen väärennöksestä. Yksityiskohtia tutkimalla onnistuin yllättävän hyvin, mutta tilannetta helpotti huomattavasti se, että aito ja väärennös oli asetettu näyttelyssä vierekkäin. Näinhän ei todellisuudessa ole. Taideasiantuntijoille tuodaan yksittäisiä teoksia kommentoitavaksi, jolloin tulee olla tuntemus paitsi taidekentästä laajemmin, myös yksittäisten taiteilijoiden tuotannosta, maalaustavasta jne. 

Väärennösten edessä tuli aika ajoin sellainen "jokin on oudosti" -olo, vaikkei heti osannut sanallistaa mikä teoksessa on väärin. Näitä "outoja oloja" kannattaa taidekentällä kuunnella tietoisesti, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että harva taideasiantuntija tuskin luottaa nykyisin pelkkään silmään ja omaan intuitioon. Se on hyvä lähtökohta, mutta aidon ja väärennöksen tunnistamiseen tarvitaan moniammatillista yhteistyötä: taidehistorioitsijoita, konservaattoreita ja materiaalitutkijoita yhdistettynä mm. infrapuna- ja röntgenkuvaukseen. 

Tyko Sallinen (1879-1955) on yksi väärennetyimmistä suomalaisista taiteilijoista. Kuvassa oleva Tyko Sallisen Kaksi poikaa on aito teos ja kuuluu Didrichsenin taidemuseon kokoelmiin. Vieressä oli väärennös, jonka erotti yksityiskohtia vertailemalla: väärennöksessä oli mm. pastellimaisemmat värit ja pojilla terävämmät kasvonpiirteet. Eero Järnefelt on tunnettu värikkäistä Kolin kansallismaisemistaan. "Kolilta" teoksen paljasti väärennökseksi liian tarkka männynkäkkyrän kuvaus ja erilainen sivellintyöskentely. Birger Carlstedtin väärennöksestä paistoi vielä läpi lyijykynähahmotelman jäljet. Myös värit olivat aitoa Carlstedtia ohuempia ja "suttuisempia".

Ikoneja Salon historiallisen museon ja Leonardo da Vilhun kokoelmista.

Olin iloinen, että näyttelyssä oli käsitelty aihetta myös ikonien kautta. Ennen työpaikkani vaihtoa RIISAsta KYSin taideasiantuntijaksi, ehdin kommentoida Salon taidemuseolle aitouden näkökulmaa ikonien osalta. Aidon, kopion, väärennöksen ja pastissin erot on perinteisessä kuvataiteessa helppo ymmärtää, mutta ikonien kohdalla kopio ei ole yksiselitteinen asia. Vältän itse puhumasta ikonien yhteydessä kopiosta, koska tämänkin näyttelyn yhteys osoitti, että kopio liitetään usein negatiivisessa muodossa väärennökseen. 

Pyhä Anna Jumalanäidin äiti ja Neitsyt Maria. Leonardo da Vilhun kokoelma.

Ikonien yhteydessä käytän itse sanaa toisinto. Ikoni on lähes poikkeuksetta "kopio" jo olemassa olevasta ikonista. Ikonin tarkoitus on toistaa alkukuvaa. Alkukuva voi olla 400-luvulla maalattu Hodigitrian Jumalanäidin ikoni, jota nykyikonimaalarit toisintavat. Jokainen ikonimaalari tuo kuitenkin omalla käsialallaan ikoniin persoonallisen otteen. Näin ikonien kohdalla ei voida puhua kopiosta saati väärennöksestä.

Ylen tekemässä Salon taidemuseon näyttelyä esittelevässä artikkelissa toimittaja Jussi Mankkinen oli kuitenkin luonut raflaavan väliotsikon: "Myös ikoneja väärennetään". Myönnän vähän närkästyneeni tästä otsikosta, sillä aihetta ei ehditty jutussa avata tarpeeksi, jolloin se loi ikonitaiteesta vääränlaisen mielikuvan. Tästä syystä liitän tähän aiemmin kirjoittamani tekstin, jossa erikoistutkija Seppo Hornytzkyj puhui otsikolla "Onko olemassa väärennettyjä ikoneja?" 

Ikonien kohdalla on ensimmäiseksi ymmärrettävä niiden hengellinen tarkoitus rukouksen välikappaleina. Yritän selventää asiaa lyhyellä esimerkillä: Alkuperäisen 1600-luvulla maalatun ikonin päälle on voitu maalata uusi ikoniaihe 1800-luvulla. Tieteellisestä näkökulmasta aito ikoni on se alla oleva kuva, joka näkyy esimerkiksi vain röntgenkuvissa. Mutta rukoilijalle aito ikoni on se 1800-luvulla tehty päällemaalaus, joka on katsein havaittavissa ja toistaa näkyvän ikonin alkukuvaa. Näin ollen ikoni on teologisessa mielessä aito ikoni, vaikka se  tieteellisestä näkökulmasta olisi ristiriitainen.

Salon taidemuseon Aito vai ei? Taideteoksen alkuperän lähteillä on todella mielenkiintoinen kokonaisuus, jossa aitouden ja alkuperäisyyden teemaa on käsitelty juuri niin monesta näkökulmasta kuin mielestäni pitääkin. Aitous ei ole yksiselitteinen, vaan tulkinnanvarainen käsite. 

Tässä vielä Ruotsin Nationalmuseumin pääjohtajan, Susanna Petterssonin avaussanat näyttelyn esittelyyn:

Aito vai ei? Taideteoksen alkuperän lähteillä on esillä Salon taidemuseossa 5.9.2021 saakka. 

Lopuksi:

Jyväskylän yliopistossa valmistui tänä keväänä Henna Heikkisen ja Salla Salmelan maisterintutkielma aiheesta:  "Taiderikollisten kertomukset taideväärennösten vaiheista: narratiivinen analyysi FAKE-väärennöskokonaisuuden esitutkinta-pöytäkirjoista". Aineistona on käytetty Keskusrikospoliisin tutkiman FAKE-taideväärennösvyyhdin esitutkintapöytäkirjoja. Rikoskokonaisuuden ollessa laaja, tutkimus on rajattu käsittämään ainoastaan kuvataiteilija Veli Sepän tekemiä Reidar Särestöniemi -väärennöksiä.