lauantai 28. elokuuta 2021

Mitä olen oppinut insinööreiltä?

Meni hetki, kun Kiinteistöhallinnon työntekijöiden kanssa tunnusteltiin entisen ortodoksisen kirkkomuseon työntekijän sopivuutta mm. laitehallinnan asiantuntijoiden, rakennus-, sähkö-, LVI- ja kiinteistöinsinöörien joukkoon. Olen myöntänyt, että itsekin sorruin ennakkoluuloihin ja lokerointiin vain kuivakalta kuulostavan yksikön nimen vuoksi, vaikka minut otettiin alusta alkaen sydämellisesti vastaan.

Kiinteistöhallinto vastaa KYSin käytössä tai omistuksessa olevien kiinteistöjen omistamiseen, kehittämiseen ja hallintaan liittyvistä tehtävistä, sekä KYSin investointisuunnitelman ja rakennushankkeiden toteuttamisesta. Kiinteistöhallinto vastaa myös toimitilojen hallinnasta, käytön ohjauksesta, koordinoinnista ja kehittämisestä sekä ympäristöasioiden ohjeistamisesta. Koordinoimani taideasiat nivoutuvat useampaan eri osa-alueeseen kiinteistöjen sisä- ja ulkopuolella.
 
Kaikki tiimin työntekijät eivät suinkaan ole insinöörikoulutuksen saaneita, mutta vallitseva tapa ajatella ja hoitaa asioita on hyvin insinöörimäinen. Tämä tarkoittaa minulle suorasukaista tapaa lähestyä asioita. Asiat sanotaan suoraan, kysymykseen annetaan nopeasti kyllä tai ei vastaus, ja se osataan perustella saman tien. Sellainen "halki, poikki ja pinoon" -tyyppinen ajattelu. Tehokkuus on ihailtavaa.

Minulle on tullut eteen tilanteita, joissa en ole esimerkiksi tiennyt kuinka lähden jotain asiaa edistämään, tai en ole ollut tyytyväinen ideoimaani ratkaisuun. Kun kerron ongelman insinöörille, he esittävät aluksi tarkentavia kysymyksiä, ja tuntuvat sen jälkeen pilkkovan asian pienempiin palasiin ja rakentavan idean uudelleen. Kuin mitään ongelmaa ei olisi ollutkaan. Tällainen tapa toimia tuntuu olevan heille luontaista, ja itse asiassa hyödyn siitä, että he ajattelevat asioita minun laatikkoni ulkopuolelta. Saan uudenlaisia näkökulmia. 

Mikäs tämän tarkoitus on?

Ihan sinisilmäisesti en kaikkia ratkaisuehdotuksia ota vastaan, mutta useimmiten heistä on apua. Rationaalinen ajattelu on tosin välillä jopa ärsyttävän tehokasta. Tämä oli ensimmäinen esimerkkitilanne, jossa huomasin kuinka erilailla itse olen humanistina tottunut toimimaan ja ajattelemaan. Koen ajattelevani pääasiassa järkiperäisesti, mutta myönnän, että tunteilla on vaikutusta toimintaani, ja olen joissain tilanteissa liian kiltti. Nyt olin kuitenkin taiteeseen liittyvässä budjettineuvottelussa, jossa ajattelin kaivavani itsestäni sen insinöörin, jolla saan vietyä esittelemäni asian maaliin. Olin omasta mielestäni käsikirjoittanut tilanteen etukäteen hyvin. Olin valmistautunut, ottanut selvää aiemmista kustannuksista ja laajentanut taustatutkimusta myös oman sairaanhoitopiirimme ulkopuolelle. Olin laatinut tulokseni insinööriystävällisesti Excel-taulukkoon (inhoan Excel-taulukkoa), perustelut valmiiksi ja ajattelin, että vain esittelen tämän ja homma on siinä. Eihän tässä voi olla mitään mikä ei menisi läpi

Mutta olin unohtanut heidän tapansa pilkkoa kaikki asiat mielessään pieniin palasiin. Niinpä kun sieltä tuli yksi ainut yksityiskohtaan liittyvä "Mikäs tämän tarkoitus on?" -kysymys, huomasin mielessäni hieman närkästyneeni. Enkä hermostunut itse kysymyksestä vaan siitä, etten ollut edes osannut odottaa sellaista kysymystä. Miten kukaan edes keksii kysyä tuollaista? Mietin mielessäni, että jos olisin esitellyt kulttuuripuolen ihmisille saman Excel-taulukon perusteluineen, siinä ei olisi ollut mitään kyselemistä. Mutta hemmetti tämä insinöörimäinen tapa ajatella.... Eikä insinöörin kysymys ollut missään nimessä kyseenalaistava, vaan hän halusi vilpittömästi tietää mitä olin ajatellut. Minä en vain ollut osannut valmistautua kysymykseen, kun se tuli "oman laatikkoni ulkopuolelta", ja se ärsytti. Olimme kaikki kyllä päätyneet yhteisesti hyväksymään esittämäni budjetin ja kaikki oli siinä mielessä hyvin, mutta insinööri pääsi silti yllättämään. Enkä koe, että minun pitäisi muuttaa omaa ajatteluani tai toimintatapaani, mutta olen huomannut, että asioita saa nopeammin ja varmemmin eteenpäin, kun esittää asiat mahdollisimman valmiiksi mietittyinä. Tässä en ole arjessa aina hirveän hyvä. Mutta olen iloinen, että olen oppinut insinöörien kanssa perustelemaan samalla myös itselleni aiemmin itsestäänselvät asiat: miksi toimin, teen tai valitsen tietyllä tavalla?

Rakentamisesta

Minun ei onneksi tarvitse tietää eikä puuttua rakentamispuoleen, mutta rakennushankkeisiin sisältyy taiteen hankkimista, joten aihepiiri on alkanut kiinnostaa aiempaa enemmän. Välillä kyselen mielenkiinnosta jotain, ja välillä tulee sattumalta eteen tilanteita, joista voi oppia uutta. Kuten tämä tilanne Kuopion torin alla olevassa parkkihallissa. Yksi insinööreistämme oli ollut kyseisessä rakennusprojektissa mukana ja esitteli termin kaivinpaalut. Niinpä, en todellakaan tiennyt etukäteen mitä kyseinen termi tarkoittaa. Kaivinpaaluilla taataan se, ettei maa tai viereiset rakennukset sorru (ehkä näin yksinkertaisesti sanottuna). Näillä kuvassa olevilla paaluilla tuetaan mm. torin laidalla olevaa Anttilan kiinteistöä. Kaivinpaalut olivat itse asiassa hienon näköisiä. Tosin näin taideasiantuntijana olisin lisännyt harmaaseen betoniin vähän väriä, niin betonista olisi tullut tilataidetta. (Kaupunki, saatte varastaa tämän idean.)

Kaivinpaalut.
Vaikka tunnen jo oloni kiinteäksi osaksi tiimiä, on edelleen tilanteita, joissa huomaan korostetusti olevani kulttuurialan ihminen. Niin kuin eräs kahvihuonekeskustelu osoitti. Keskustelu alkoi siitä, että minulle tarjottiin luettavaksi Rakennuslehteä. Sanoin, että en lue Rakennuslehteä, että eikö täällä pitäisi tasapuolisuuden nimissä olla myös Taide- ja Museolehtikin. Minulle vastattiin pilke silmäkulmassa, että "Hei... sinä unohdat nyt missä yksikössä olet töissä. Sinä hivutat tätä asiaa nyt ihan väärään suuntaan. Kolmen vuoden päästä meillä on taidebudjetti isompi kuin rakentamisbudjetti..." 

Kun muistelen "entistä elämääni", oli kulttuuritoimijoiden kahvihuoneissa minullekin luettavaa. Kaikella ystävällisyydellä, en koe omakseni Kiinteistölehteä, Projektiuutisia, Teräsrakennetta, Kauppalehteä tai esimerkiksi Kunnallisia jätehuoltomääräyksiä. Vaikka kaikki varmasti sinänsä olisivat ihan opettavaisia...
Ostin Jyväskylän taidemuseosta kahvihuoneeseen Pia Westerholmin "self help" diagnoosikortin.
Huumorista

Huumori on mielestäni yksi tiimin voimavara. Tämän suhteen rajojani välillä tietoisesti koetellaan, mutta olen ilmaissut suoraan, että sanon kyllä ääneen, jos mennään omalta osaltani liian pitkälle. Tällaisen toiminnan pitäisi mielestäni olla itsestäänselvää: kukaan ei voi lukea toisen ajatuksia, vaan rajoista pitää kertoa. Huumori on hyväntahtoista ja osaan pitää puoleni, nauraa myös itselleni.

Huumorin rinnalla minua kohdellaan huomioiden. Joka kerta lämmittää mieltä, kun joku pitää esimerkiksi ovea auki ja antaa naisen mennä ensin. Tämä on arkielämässä todella pieni juttu, mutta aloin kiinnittää tähän huomiota jo yliopistossa, kun ovista piti kulkea jatkuvasti. Ja mietin, että olenko tullut vanhaksi, kun tällainen asia tuntuu yllättävän merkitykselliseltä. Minua ärsytti suunnattomasti tilanteet, joissa osa päästi oven valumaan juuri nenän edestä kiinni. Ja usein tilanne oli se, että edessä olija tiesi aivan varmasti, että takaa on tulossa vielä muita. Eikä tässä ole mielestäni mitään sukupuolijakaumaa, että vain miesten pitäisi pitää ovea auki naisille. Kaikilla pitäisi mielestäni olla sen verran arjen huomiointikykyä, että pitäisi ovea avoinna jos huomaa, että heti perässä tulee toinen henkilö. 
 
Huomenen toivottaminen on mielestäni yleistä työhyvinvointia ylläpitävää. Yksi työntekijä muistaa toivottaa minulle myös "turvallista kotimatkaa", kun huikkaan heipat ja lähden pyöräilemään kotiin.  
Työstä

Työni on monella tavalla hektisempää ja pirstaloidumpaa kuin entinen. Useita projekteja ja asioita on jatkuvasti kesken, ja kaikkia pitäisi edistää samanaikaisesti. Työ on pääsääntöisesti myös melko "näkymätöntä", sillä suurin osa tapahtuu tietokoneen uumenissa. Sen vuoksi olen erityisen riemuissani, kun saan valmiiksi jotain näkyvää. En halua muuttua insinööriksi, mutta minun on pakko myöntää, että insinöörimäisestä asioiden paloittelusta on hyötyä taideasiantuntijan tehtävässäkin. Aiemmin olen tottunut käsittelemään asioita yksittäisinä kokonaisuuksina. Nyt yritän keskittyä hoitamaan yhden palasen kerrallaan ja rakentaa useampia kokonaisuuksia sitä kautta. 

Erilainen ajattelutapa on siis tuonut uudessa työympäristössä paljon hyvää. Kun kerroin ystävälleni, että suunnittelen blogitekstiä otsikolla Mitä olen oppinut insinööreiltä? hän sanoi, että eikö minun pitäisi kysyä mitä insinöörit ovat oppineet minulta. Ihan hyvä kysymys, mutta ehkä hankalasti toteutettavissa. En tiedä näkyykö yhden ihmisen vaikutus ympäristöön samalla tavalla ja yhtä hyvin kuin insinöörien isompi yhteisvaikutus minulle.

2 kommenttia:

  1. oivoi, tunnistan nämä pohdinnat!
    Olen humanistina (tosin kielitieteilijän taustalla) tehnyt vuosikaudet töitä miesvaltaisessa yhteisössä, ja jo siellä (kun muut eivät ole humanisteja) tulee esiin tuo halki-poikki-pinoon -ajattelu. Nyt se on entisestään korostunut kun työpaikan vaihtuisen jäljiltä lähiesimieheni on insinööri.
    Kirjoituksesi nauratti siksi, osaan kuvitella sopeutumisen tuskan. Itse en varmaan enää osaisi työskennellä naisyhteisöissä tai ainakaan ilman insinöörejä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En sanoisi, että olen kokenut sopeutumisen tuskaa, sillä koen olevani hyvin sopeutuvainen, mutta olen oppinut itsestäni yllättävän paljon: siitä kuinka toimin, siitä kuinka kannattaa ja ei kannattaisi toimia. Pidän, että minulle annetaan myös suoraan palautetta; siitä liiasta kiltteydestä olen saanut muutaman kerran kuulla. Ja että ajattelen välillä liian "vaikeasti"; insinöörin näkökulmasta se varmaan siltä näyttäytyykin. Tämä ajattelun logiikka on humanistilla ja insinöörillä kyllä isoin näkökulmien eroja aiheuttava tekijä. ;P

      Koen tulevani kaikkien tiimiläisteni kanssa erittäin hyvin toimeen, mutta joissain tilanteissa on ikävä sellaista kotoista kulttuuri-ihmisten me-henkeä. Joka tiimissä näyttäytyy, kun he kiinteistö- ja rakennusihmisinä puhuvat paremmin samaa kieltä. Mutta onneksi tämä kaipuu tasoittuu vapaa-ajan puolella, kun saa olla "omien parissa". ;)

      Loppujen lopuksi en vaihtaisi tätä tilannetta mihinkään. Halusin hypätä uuteen ja kokeilla kuinka pärjään, ja nyt saan sellaista oppia mitä en saisi kenties muualta. Ja myönnän, että on palkitsevaa, kun sieltä insinööriluonteiden alta saa kaivettua välillä esiin sellaisen "pehmeän puolen".
      Voi tiimiläiseni, eivät tainneet tietää millaiseen "psykologiseen tutkimusprojektiin" lähtivät, kun minut palkkasivat... :'D

      Poista