Smolenskin Jumalanäiti

Uusi työ on tuonut uudenlaisia vastuualueita ja tehtäviä. Sanoinkin eräälle ystävälle, että aiemmin kartuttamastani ammattisanastosta ei ole hyötyä nykyisessä työssäni. Enää ei ole käyttöä esimerkiksi sanoille antiminssi, epitrakiili, epigonaatio, dikiri, trikiri, feloni, stikari, himation tai mafori. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin taidekokoelmaan kyllä kuuluu muutama ikoni, mikä tietenkin lämmittää mieltä. Siirryttyäni ortodoksisesta kirkkomuseosta KYSin taideasiantuntijaksi, en ajatellut olevani enää (työasioissa) tekemisissä ortodoksisen kulttuurin kanssa.   

Niinpä yllätyin täysin, kun yksi työkavereistani ilmoitti, että hänellä on viime sotien myötä perheeseen kulkeutunut ikoni. Muuta kontekstitietoa ikonista ei juuri ollutkaan. Lupasin vilkaista ikonia ja antaa siitä lisätietoa.  

Naulat irrotetaan riisan reunoista.

Ikoni osoittautui Smolenskin Jumalanäidin ikoniksi. Siinä oli päällä kulunut ja ruostunut ohut metalliriisa (ikonia suojaava metallivaippa). Riisan alla näytti olevan melko varmasti painokuva, mutta kerroin etten ole 100% varma ellen näe riisan alle. Sen verran museoammattilaista minussa edelleen on, ettei käynyt mielessäkään irrottaa riisaa itse. Kysyin työkaveriltani luvan ja sain käydä näyttämässä ikonia ystävälleni. Antti Narmala on ikonikonservaattori, -maalari ja ikonimaalauksen opettaja. 

Sädekehän irrotus.

Antti nauraa oikeanpuoleisessa kuvassa enemmän minun innostuneelle reaktiolleni (minut tuntevat tietävät mitä tarkoitan), eikä niinkään riisan alta paljastuneelle ikonille. 

Antti irrotti riisan reunoissa olevat naulat ja sädekehän riisan pinnasta. Alta paljastui kuin paljastuikin painokuvaikoni. Itseni yllätti se, että varsinainen painokuva oli paljon pienempi kuin etukäteen ajattelin. Tämä ei ole kuitenkaan tavatonta. Maalatuissakin ikoneissa on etenkin 1800-luvun loppupuolella hyvin usein tapauksia, ettei riisan alle ole maalattu muuta kuin metallivaipan alta näkyvät osat (pyhien kasvot, kädet ja jalat). Toivoin puulaudan kokoista värikästä painokuvaa, mutta siellä olikin melko tavallisen näköinen, kaunis Smolenskin Jumalanäiti. 

Antti puhdisti ruostuneen riisan pinnan ja konservoi paperi-ikonin pintaan tulleet naarmut. Jaksan edelleen hämmästellä hänen värisilmäänsä ja taitoa sekoittaa tismalleen oikeansävyiset värit "tuosta noin vain". Olen miettinyt, että jos olisin aikoinaan tiennyt konservaattorin ammatista, minusta olisi saattanut tulla sellainen. Mutta koen olevani omimmillani taidehistorioitsijana. Olen kuitenkin kerta toisensa jälkeen kuin hypnoosissa, kun pääsen katsomaan konservaattoreita työssään. Ne välineet, pigmentit ja työskentelymenetelmät ovat jännittäviä.

Pinnan puhdistusta.

Oikean värin etsimistä.

Kuvat on otettú eri valossa mikä vaikuttaa lopputulokseen, mutta vasemmalla on tilanne ennen konservointia ja oikealla konservoinnin jälkeen. Etenkin Kristus-lapsen kasvot olivat täynnä naarmuja. Myös Jumalanäidin oikea käsi ja kasvoja ympäröivä maforin (hupullinen päällysasu) reuna palautuivat entiselleen.

Riisan kääntöpuoli oli hämmästyttävän kiiltävä. Lieneekö riisa ollut etupuoleltakin aikoinaan tällainen? (Pidän patinoituneesta pinnasta enemmän.) 

Riisa naulataan takaisin kiinni puulaudan reunoihin.

Yliopistossa museologian vierailevana luennoitsijana kävi elämäntyönsä Ateneumin taidemuseon konservaattorina tehnyt Tuulikki Kilpinen. Hän puhui otsikolla "Yksi sukupolvi ei saisi katsoa teosta loppuun." Joku opiskelija kysyi häneltä, että miltä se tuntuu konservoida ja päästä kosketuksiin mm. Albert Edelfeltien, Eero Järnefeltien, Akseli Gallen-Kalleloiden ja Helene Schjerfbeckien jne. kanssa? Kilpinen vastasi, että onhan se ajatuksena tietenkin todella hienoa, mutta loppujen lopuksi kaikessa on kyse vain maalista. Me taidehistorioitsijat luomme tietoisesti teoksille tietyn arvon (mm. taiteilija, tyyli, ikä, provenienssi). Mutta konservaattorit kohtelevat ja käsittelevät kaikkia teoksia materiaalin vaatimalla tavalla,  olivat teokset sitten kenen maalaamia tahansa, minkä ikäisiä tahansa. Antti puhuu Kilpisen kanssa samaa kieltä sekä konservaattorina että ikonimaalarina; "maalaamisessa on kyse maalista".

Palautin konservoidun ikonin taustatietoineen työkaverilleni. Hän oli kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että kyseisellä ikonilla ei ole hänelle käyttöä. Hän halusi saattaa ikonin johonkin, missä se saisi ansaitsemansa arvostuksen. Tarjouduin antamaan ikonille uuden kodin, jonka myötä Smolenskin Jumalanäiti on nykyisin minun kotini seinällä mummolta perittyjen ikonien joukossa. 

Kiitos.