Kazanin Jumalanäidin ikoni ja ikonikaupan historiaa

Olen pantannut tätä löytöäni teiltä alkukesästä lähtien, sillä en halunnut paljastaa sitä ennen (mahdollista) konservointia. En oikein pidä ikoni- ja kirppislöytö-sanojen yhdistelmästä, mutta sellainen tämä nyt kuitenkin oli. Tässä kävi hieman samalla tavalla kuin Antti Niemisen Penelope-litografian kanssa; sitä huomaa jääneensä surffailemaan sivustolle, ja klikkailemaan linkistä seuraavaan. 

Yhden linkin takaa avautui kuva, joka pysäytti välittömästi. Näin jo pienen kuvan perusteella, että kyseessä on käsinmaalattu Kazanin Jumalanäidin ikoni 1800-luvulta. Hinta oli niin naurettavan pieni, että otin saman tien yhteyttä myyjään ja kyselin, miksi hän on myymässä ikonia ja kuinka ikoni on hänelle päätynyt. Hän kertoi, että ikonin oli ostanut hänen edesmennyt vaimonsa noin 50-60 vuotta sitten. Mies ei kokenut ikonille olevan enää tarvetta, ei osannut kertoa siitä enempää, eikä hän tiennyt mistä hänen vaimonsa oli ikonin aikoinaan ostanut. Alhaisen myyntihinnan perusteella uskoin hänen sanojaan; henkilö ei näyttänyt tietävän mitä oli myymässä. 

Ikoni oli vanha ja pinta oli niin likainen, että tiesin sen vaativan konservointia. Ostin ikonin ja päätin, että käytän ostosta "ylijääneet" rahat sen konservointiin.     

Sotasaalis, salakuljetus, tullin takavarikko, peritty vai ikonikokoelman ikoni?

Ostaessani ikonia tiedostin erittäin vahvasti, että ikoniin liittyy ristiriitainen historia. Tämä on asia, jonka haluan tuoda rehellisesti esille, sillä näitä asioita tulisi miettiä, ostaa vanhoja esineitä sitten kirpputoreilta, nettihuutokaupoista, antikvariaateista tai perinteisistä huutokaupoista (Suomesta tai ulkomailta). En tiedä mistä ikoni on alun perin peräisin, kuinka se on tullut Suomeen ja mitä se on historiansa aikana kokenut. 

Tämän kuitenkin tiedän. Ikoneita on liikkunut Suomen markkinoilla aktiivisemmin 1920-luvulta alkaen. Antiikkikauppias Jyrki Lammi on määrittänyt ikonikaupan historialle Suomessa neljä eri vaihetta:

1. Emigranttien aika 1920-1970
2. Aune Jääskisen aika 1970-1980
3. "Hurjat vuodet" 1990-2005
4. Hiljaiseloa 2005 - 

Seuraavat ikonikaupan historiaa koskevat tiedot pohjautuvat yllä linkitettyyn Jyrki Lammin puheenvuoroon. 

Myyjän minulle kertoman tiedon mukaan ikonin historia hänen vaimonsa hallussa ajoittuu joko emigranttien ajan loppukaudelle tai Aune Jääskisen aikakaudelle. 

Emigrantit pakenivat Venäjän vallankumousta ulkomaille 1920-luvulla. He myivät omaa omaisuuttaan mm. Terijoella ja Helsingissä, ja tästä voidaan katsoa alkaneen antiikkikaupan historian Suomessa.

Itse pidän Kazanin Jumalanäidin ikonin ostohistorian alkuna todennäköisempänä vaihtoehtona Aune Jääskisen aikakautta. Teille, ketkä ette tunnista nimeä kerrottakoon, että Aune Jääskinen (1932-2015) oli taidehistorioitsija, joka tuli tunnetuksi nimenomaan ikoniasiantuntijana ja ikonitutkimuksistaan. Hänen aikanaan ikonit nousivat Suomessa suosioon. Niistä kirjoitettiin lehdissä ja niistä järjestettiin näyttelyitä, mm. Ateneumissa muinaisvenäläisten esineiden näyttely 1974. 

Sotamuistot olivat tuolloin arka aihe, mutta sellaisina ikoneita myytiin. Aune Jääskisen asiantuntemukseen ikoneiden suhteen luotettiin ylitse muiden. Kun antiikkikauppias oli näyttänyt (tai kertonut näyttäneensä) ikonia Aune Jääskiselle, se meni varmemmin kaupaksi. Nykyisin taidehistorioitsijat ja konservaattorit suhtautuvat kriittisesti Aune Jääskisen tekemiin lausuntoihin ja ajoituksiin ikoneista, sillä pelkän silmämääräisen arvion rinnalle ovat vuosikymmenten myötä tulleet tarkemmat ja monipuolisemmat materiaalitutkimukset ja -analyysit.

1970-luvulle ajoittuu myös ikonien salakuljetus Suomeen ja tullin takavarikot. Ikoneita tuotiin Suomeen myös laillisesti. Harri Willamo (1919-2008) sai Neuvostoliitosta taiteen vientiluvan, jonka ansiosta hän toimitti ikoneita Suomeen ja muualle Pohjoismaihin. Willamon myötä Suomessa alettiin arvostaa myös kansanomaisia ikoneita. Suomalaisten keräilijöiden ikonikokoelmien juuret ovat 1970-80-luvuilla.

Laki kieltää ikonien myynnin huutokaupassa

Ostin ikonin kiinteällä hinnalla, mutta harva tietää, että Suomessa on edelleen voimassa vuoden 1867 laki, joka kieltää ikonien myynnin huutokaupassa: "Vuodelta 1867 olevassa kirjeessä kaikille maan Kuvernööreille, kiellosta julkisella huutokaupalla myödä semmoisia pyhäin kuvia, joita käytetään kreikkalais-venäläisen uskontunnustuksen harjoittamisessa (25/1867), jäljempänä vuoden 1867 kirje, kielletään ikonien myyminen huutokaupassa. Kirjeessä on niin ikään ikonien metalli-, jalokivi- ja helmikoristeiden myyntiä koskevia rajoituksia. Kirje, joka on nykymerkityksessä valtioneuvoston päätös, on edelleen noudatettavana."

Hallituksen esitys eduskunnalle (HE 259/1996) "tarkoituksena on poistaa vapaaehtoisista huutokaupoista annetussa asetuksessa säädetyt huutokauppatoimintaa koskevat rajoitukset ja siihen liittyvässä julistuksessa säädetty lupamenettely", sai lainvoiman 1. heinäkuuta 1997. Ikonien huutokauppamyynnin osalta vuoden 1867 kielto jäi kuitenkin edelleen voimaan, sillä sitä ei haluttukaan purkaa. Kukaan ei kuitenkaan nykyisin tunnu muistavan tai noudattavan kyseistä pykälää.

Lakipykälän päivitys tai tarkennus

Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että ikonien myynti huutokaupoissa tulisi sallia. Ymmärrän erittäin hyvin tuon vuoden 1867 lakipykälän sisällön ja sen merkityksen. Ikoni ei ole mikä tahansa kauppatavara, vaan pyhä esine, jonka vuoksi siihen sisältyy enemmän tunnemerkityksiä kuin moneen muuhun esineeseen.

Tähän myyntikieltoon liittyy kuitenkin nykyisin käytännön ongelmia, joihin törmäsin edellisessä työssäni melko usein. Kuvitelkaapa tilanne, että toisen maailmansodan myötä karjalaisten evakkojen (laillisesti!) mukanaan tuomat ja itse omistamansa ikonit ovat kulkeutuneet perintönä heidän lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Nämä lapset eivät kenties ole ortodokseja, eikä heillä ole tunnesidettä perittyihin ikoneihin. Mitä ikoneille pitäisi tehdä, jos niille ei ole itsellä käyttöä? Oikeaoppisesti toimimalla ikonit tulisi hävittää polttamalla, kuten muutkin jumalanpalveluskäytössä olleet esineet ja tekstiilit. Niitä ei saa (saisi) heittää roskalavalle. 

Toinen kärjistetty tilanne syntyy esimerkiksi siitä, että elossa olevan ikonimaalarinkaan ikoneita ei saisi päätyä huutokauppaan, vaikka tilanteessa ei olisi hänelle itselleen mitään väärää.

Tämän vuoksi vanhaa huutokauppaan liittyvää lakipykälää pitäisi minusta päivittää. On sääli, ettei ikoneita saisi myydä huutokaupassa, vaan ne pitäisi polttaa tai lahjoittaa eteenpäin. Mutta entä jos suvussa tai lähipiirissä ei ole ketään, joka olisi kiinnostunut ottamaan niitä vastaan? Museotkaan eivät voi ottaa kaikkia esineitä lahjoituksina vastaan, sillä niiden kokoelmakartuntaa ohjaa kokoelmapolitiikka. Entä mitä tehdä laillisesti ostetuille matkamuistoikoneille, kun ensimmäinen ostaja on edesmennyt? Suomessa liikkuu jatkuvasti melkoinen määrä ikoneita ilman kotia.

Minusta on kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta parempi, että ikonit saavat jatkaa elämäänsä uusissa kodeissa. Tosin samasta kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta on tärkeää, että ikonien taustahistoria tiedetään, tai tiedostetaan se, ettei niiden taustahistoriaa voida välttämättä tietää. Niin tai näin, on kuitenkin ymmärrettävä ristiriita mikä ikonien myyntiin ja ostamiseen liittyy.

Ikoneita siis myydään huutokaupoissa jatkuvasti nykyisestä lakipykälästä huolimatta. Ammattimaisesti hoidetuissa huutokaupoissa ikonien pyhä merkitys kuitenkin tiedostetaan, ja tämän vuoksi ikonikauppoja ei koskaan lyödä kiinni, kuten muita esineitä. Ikonin myynnin päätteeksi vasaraa ei kopauteta pöytään, vaan myynti suljetaan suullisesti. Ikonia ei alisteta vasaran alle.

Kazanin Jumalanäidin ikoni

No millainen se ostamani ikoni sitten on? Ikoni ajoittuu 1800-luvun puolivälin tienoille. Se on maalattu pohjustetulle puupohjalle, takana on kaksi vastakkaista tukikiilaa ja ikonin kuvapinnassa on käytetty lehtikultaa. 

Kazanin Jumalanäidin ikoni.

Kuten vasemmanpuoleisesta kuvasta näkyy, ikoni oli reunoilta todella tummunut. Taustakultaus oli suurilta osin kulunut puhki. Pyhien hahmot olivat kuitenkin hyväkuntoiset. Maalipinnassa oli jonkin verran kolhuja ja kulumia.

Pyysin ystävääni katsomaan ikonia ja kertomaan arvionsa, olisiko pinnalle tehtävissä mitään. Ikonikonservaattori, -maalari ja ikonimaalauksen opettaja Antti Narmala ehti aiemmin konservoida myös työkaverini ikonin, jolle lopulta annoin uuden kodin. 

Kazanin Jumalanäidin ikonin pinta on ollut joskus kauttaaltaan tummuneempi. Antti kertoi, että "tausta on ollut kullattu, mutta taitamattoman restauraattorin tai innostuneen puhdistajan käsissä se on menetetty. Vaatteet on vaalennettu maalattavalla, ns. näkinkullalla, jossa jauheeksi työstetyn kultalehden joukkoon on lisätty sideaineeksi kirsikkapuun erittämää hartsia (myöhemmin tuli käyttöön arabikumi). Tämän vaalennostekniikan mestareita olivat Peshekhonovin verstaan ikonimaalarit."

Pinnassa ollut tummunut kerros ei ollut pyyhittävissä eikä kuulema liuennut mihinkään. Tämän vuoksi Antti joutui poistamaan sen mekaanisesti. "Ikonin pinnassa on käytetty olifaa, jossa on hartsia, eli keitettyä pellavaöljyä, jossa on todennäköisesti joukossa mastiksia." Nämä ovat yhdessä muodostaneet ikoniin kovan pinnan, joka on vuosisatojen saatossa kerännyt likaa itseensä. 

En missään nimessä halunnut ikonista "uudenveroista", ja Antti luki ajatukseni. Ikä saa näkyä. Minua ei haitannut puhki hangattu kultaus. Konservoinnin myötä ikonin likaisuus on nyt poissa, kolhut on maalattu ja reunassa olleet ohuet vihreä ja punainen reunaviiva on palautettu.

Sovimme tapaamisen Valamoon, josta kävin ikonin noutamassa. Ikonin nähdessäni hämmästys oli niin suuri, että sisällä oleva riemu meinasi purkautua kyyneleinä. En olisi uskonut, että lopputulos on noin upea! En aio ryhtyä ikonikeräilijäksi, mutta tämän "pelastamista" ei tarvinnut miettiä kahdesti. Konservoinnin myötä katse keskittyy olennaiseen, ei likaisuuteen.

Kazanin Jumalanäidin ikonin muistopäiviä vietetään 22.10. ja 8.7. Lisätietoja ikonityypin historiasta saatte täältä.

Kiitos Antti, olet taikuri.

Smolenskin Jumalanäiti

Uusi työ on tuonut uudenlaisia vastuualueita ja tehtäviä. Sanoinkin eräälle ystävälle, että aiemmin kartuttamastani ammattisanastosta ei ole hyötyä nykyisessä työssäni. Enää ei ole käyttöä esimerkiksi sanoille antiminssi, epitrakiili, epigonaatio, dikiri, trikiri, feloni, stikari, himation tai mafori. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin taidekokoelmaan kyllä kuuluu muutama ikoni, mikä tietenkin lämmittää mieltä. Siirryttyäni ortodoksisesta kirkkomuseosta KYSin taideasiantuntijaksi, en ajatellut olevani enää (työasioissa) tekemisissä ortodoksisen kulttuurin kanssa.   

Niinpä yllätyin täysin, kun yksi työkavereistani ilmoitti, että hänellä on viime sotien myötä perheeseen kulkeutunut ikoni. Muuta kontekstitietoa ikonista ei juuri ollutkaan. Lupasin vilkaista ikonia ja antaa siitä lisätietoa.  

Naulat irrotetaan riisan reunoista.

Ikoni osoittautui Smolenskin Jumalanäidin ikoniksi. Siinä oli päällä kulunut ja ruostunut ohut metalliriisa (ikonia suojaava metallivaippa). Riisan alla näytti olevan melko varmasti painokuva, mutta kerroin etten ole 100% varma ellen näe riisan alle. Sen verran museoammattilaista minussa edelleen on, ettei käynyt mielessäkään irrottaa riisaa itse. Kysyin työkaveriltani luvan ja sain käydä näyttämässä ikonia ystävälleni. Antti Narmala on ikonikonservaattori, -maalari ja ikonimaalauksen opettaja. 

Sädekehän irrotus.

Antti nauraa oikeanpuoleisessa kuvassa enemmän minun innostuneelle reaktiolleni (minut tuntevat tietävät mitä tarkoitan), eikä niinkään riisan alta paljastuneelle ikonille. 

Antti irrotti riisan reunoissa olevat naulat ja sädekehän riisan pinnasta. Alta paljastui kuin paljastuikin painokuvaikoni. Itseni yllätti se, että varsinainen painokuva oli paljon pienempi kuin etukäteen ajattelin. Tämä ei ole kuitenkaan tavatonta. Maalatuissakin ikoneissa on etenkin 1800-luvun loppupuolella hyvin usein tapauksia, ettei riisan alle ole maalattu muuta kuin metallivaipan alta näkyvät osat (pyhien kasvot, kädet ja jalat). Toivoin puulaudan kokoista värikästä painokuvaa, mutta siellä olikin melko tavallisen näköinen, kaunis Smolenskin Jumalanäiti. 

Antti puhdisti ruostuneen riisan pinnan ja konservoi paperi-ikonin pintaan tulleet naarmut. Jaksan edelleen hämmästellä hänen värisilmäänsä ja taitoa sekoittaa tismalleen oikeansävyiset värit "tuosta noin vain". Olen miettinyt, että jos olisin aikoinaan tiennyt konservaattorin ammatista, minusta olisi saattanut tulla sellainen. Mutta koen olevani omimmillani taidehistorioitsijana. Olen kuitenkin kerta toisensa jälkeen kuin hypnoosissa, kun pääsen katsomaan konservaattoreita työssään. Ne välineet, pigmentit ja työskentelymenetelmät ovat jännittäviä.

Pinnan puhdistusta.

Oikean värin etsimistä.

Kuvat on otettú eri valossa mikä vaikuttaa lopputulokseen, mutta vasemmalla on tilanne ennen konservointia ja oikealla konservoinnin jälkeen. Etenkin Kristus-lapsen kasvot olivat täynnä naarmuja. Myös Jumalanäidin oikea käsi ja kasvoja ympäröivä maforin (hupullinen päällysasu) reuna palautuivat entiselleen.

Riisan kääntöpuoli oli hämmästyttävän kiiltävä. Lieneekö riisa ollut etupuoleltakin aikoinaan tällainen? (Pidän patinoituneesta pinnasta enemmän.) 

Riisa naulataan takaisin kiinni puulaudan reunoihin.

Yliopistossa museologian vierailevana luennoitsijana kävi elämäntyönsä Ateneumin taidemuseon konservaattorina tehnyt Tuulikki Kilpinen. Hän puhui otsikolla "Yksi sukupolvi ei saisi katsoa teosta loppuun." Joku opiskelija kysyi häneltä, että miltä se tuntuu konservoida ja päästä kosketuksiin mm. Albert Edelfeltien, Eero Järnefeltien, Akseli Gallen-Kalleloiden ja Helene Schjerfbeckien jne. kanssa? Kilpinen vastasi, että onhan se ajatuksena tietenkin todella hienoa, mutta loppujen lopuksi kaikessa on kyse vain maalista. Me taidehistorioitsijat luomme tietoisesti teoksille tietyn arvon (mm. taiteilija, tyyli, ikä, provenienssi). Mutta konservaattorit kohtelevat ja käsittelevät kaikkia teoksia materiaalin vaatimalla tavalla,  olivat teokset sitten kenen maalaamia tahansa, minkä ikäisiä tahansa. Antti puhuu Kilpisen kanssa samaa kieltä sekä konservaattorina että ikonimaalarina; "maalaamisessa on kyse maalista".

Palautin konservoidun ikonin taustatietoineen työkaverilleni. Hän oli kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että kyseisellä ikonilla ei ole hänelle käyttöä. Hän halusi saattaa ikonin johonkin, missä se saisi ansaitsemansa arvostuksen. Tarjouduin antamaan ikonille uuden kodin, jonka myötä Smolenskin Jumalanäiti on nykyisin minun kotini seinällä mummolta perittyjen ikonien joukossa. 

Kiitos.

Sint-Baafskathedraal ja Gentin alttaritaulu

Nyt taitaisi olla aika päästää teidätkin näkemään Gentin päänähtävyys, Sint-Baafskathedraal. Itse asiassa näin ensimmäisen kerran pilkahduksen sisällä piilottelevasta mestariteoksesta jo STAMissa ja toisen kerran MSK:ssa. Kyseessä on tietenkin van Eyckin veljesten 1400-luvulla maalaama Gentin alttaritaulu. Mutta tutustutaan ensin hieman itse kirkkoon. Aika vaikuttavan kokoinen rakennus.

Kirkko rakennettiin aiempien 900- ja 1000-luvuilla sijainneiden kirkkojen tilalle. Ensimmäinen puukirkko oli pyhitetty Johannes Kastajalle, joka on edelleen kaupungin suojeluspyhimys. Kirkon alla on nähtävissä 1000-luvun kirkon rakenteet. Nykyinen katedraali on rakennettu vuosisatojen 1300-1500 välissä ja se on omistettu pyhälle Bavolle tai Bavoniukselle, joka oli 600-luvulla elänyt paikallinen pyhimys.

Katedraalin kryptassa on upeat kokoelmat kristillistä taidetta, ehtoollisastioita ja asuja, gobeliineja ja veistoksia. Alkuperäisiä freskoja 1000-luvulta on vielä nähtävissä joissain kaarissa. (Taide)kokoelman vanhimmat teokset ajoittuvat 700-luvulle, uusimmat ovat 1990-luvulta. Kryptaan on vapaa pääsy, mutta valokuvaus on kielletty. Samoin kuin oli kiellettyä valokuvata mm. sivukappelin suurikokoista Rubensin maalausta, jossa pyhä Bavo saapuu Gentin luostariin.

Saarnatuoli on melkoinen ilmestys. Yhdistelmä mustaa puuta, valkoista marmoria ja kullattuja yksityiskohtia.

Se katedraalin suurin aarre sisältyy pääsymaksun takana sijaitsevaan hämärään kappeliin. Tännekin pääsee Gentin City Cardilla veloituksetta. Alttaritaulua ei saa valokuvata, mutta kuvasin pienemmän painokuvakopion jo aiemmin SMAKissa:

Alkuperäinen alttaritaulu on vaikuttavan kokoinen (4.4 x 3.4m). Ja saa hiljentymään. Hieman huvittaa, että kirjoitin jo vuonna 2013 postauksen, jossa esittelin Gentin alttaritaulua. Olin löytänyt nettisivun, jossa pääsee katsomaan maalauksen yksityiskohtia todella läheltä (suosittelen kurkkaamaan!). Ja maalikerroksia pintaa syvemmältä. Kirjoitin tuolloin "Mikäli Jan van Eyckin maalaukset kiinnostavat ja taskussa ei ole lentolippua Belgiaan, nyt on mahdollisus tutkia Gentin alttaritalua todella läheltä ja todella tarkasti." Eipä käynyt tuolloin vielä mielessäkään, että joskus oikeasti näkisin kokonaisuuden omin silmin.

Suomalaisittain teos kulkee nimellä Jumalan Karitsa (eng. The Mystic Lamb tai Adoration of the Lamb), jossa viitataan alapaneelin maalaukseen. Siinä karitsa seisoo alttarilla ja valuttaa rinnastaan verta ehtoollismaljaan. Ympärillä olevat enkelit kannattelevat käsissään mm. Kristuksen piinavälineitä. Etualan enkelit suitsuttavat.

Kuva: Wikipedia.

Alttaritaulun tilasi pormestari ja kirkon hyväntekijä Joos Vijd yhdessä vaimonsa Elisabet Borluutin kanssa katedraalin omaan kappeliinsa. Työn aloitti Hubert van Eyck, mutta tämä kuoli vuonna 1426 ja työn saattoi loppuun hänen nuorempi veljensä Jan van Eyck 1432. Kokonaisuudessa on yhteensä 20 paneelia. Lahjoittajapariskunta on kuvattuna suljettujen paneeliovien vasempaan ja oikeaan alakulmaan. Yläpuolella on Neitsyt Marian ilmestys.

Deisis: Neitsyt Maria, Kristus ja Johannes Kastaja.

Alttaritaulun konservointi- ja restaurointiprojekti aloitettiin 2012 ja sen odotetaan jatkuvan vuoteen 2020 saakka. Tämän vuoksi osa katedraalissa sijaitsevista paneeleista oli korvattu painokuvakopiolla. Konservointi tapahtuu MSK-museossa, jossa kävijät pääsevät näkemään arkipäivinä konservaattoreita työssään. Vierailun aikaan tila oli tyhjillään, mutta oli aika upeaa nähdä se nimensä teokselle antanut keskipaneeli lasin takana konservointitilassa. Teos oli asetettu lähelle lasiseinää, jolloin huomasin, että ruskea vernissakerros oli ehditty jo puhdistaa toisesta reunasta. Värit tulevat olemaan todella kirkkaat ja hehkuvat, kun projekti saadaan valmiiksi. Ja silloin haluan viimeistään matkata uudelleen Gentiin.

Kuva: legacy.closertovaneyck.

Konservointitilassa sai myös katsoa tietokoneen ruudulta tuota aiemmin linkittämääni sivua eri maalikerroksista. Tuolloin myös selvisi, että jopa 70% keskipaneelista on päällemaalattu. Tämä johtunee vuoden 1822 tulipalosta. Tuolloin päällemaalattiin esimerkiksi alttarilla seisova karitsa ja ennen konservointia näyttääkin siltä, että karitsalla olisi neljä korvaa...

Kuva: legacy.closertovaneyck.

Toinen huomiota herättävä yhdistelmä ovat Aatamia ja Eevaa kuvaavat paneelit. Van Eyckin veljekset maalasivat pariskunnan osapuolet alun perin alastomiksi. Kuvaparia pidettiin myöhemmin epämiellyttävänä, joten kun Pyhä Rooman keisari ja Itävällan herttua Joosef II saapui vierailulle Gentiin 1781, paneelit oli poistettu. Vaihtoehtoiset paneelit karhuntaljoihin kääriytyneista Aatamista ja Eevasta maalautettiin 1861 ja ne ovat esillä katedraalin pääoven oikealla puolella.

Eevalla ei muuten ole kädessään perinteistä kiellettyä hedelmää eli omenaa. Kyseessä on harvinainen sitrushedelmä lumia, jonka latinankielinen nimi on Pomum Adami.

Kuva: legacy.closertovaneyck.

Gentin alttaritaulu on kiehtonut vuosisatojen ajan taiteenrakastajia ympäri maailmaa. Valitettavasti se on joidenkin lähteiden mukaan tilastoitu myös maailman varastetuimmaksi teokseksi. Yksittäiset paneelit ovat kulkeneet milloin millaisiakin polkuja:

1432 Kokonaisuus paljastetaan 6. toukokuuta.
1566 Protestanttisen kapinan vuoksi alttaritaulu piilotetaan kirkon torniin.
1574 Paikallinen valtuusto haluaa lahjoittaa alttaritaulun Englannin kuningatar Elisabetille.
1794 Ranskalaiset sotilaat vievät keskipaneelit Pariisiin.
1815 Keskipaneelit palautetaan Gentiin.
1816 Sivupaneelit, Aatamia ja Eevaa lukuun ottamatta, myydään ja ne päätyvät lopulta Preussiin.
1822 Jäljellä olevat paneelit pelastuvat vakavalta tulipalolta.
1861 (Alastomia?) Aatamia ja Eevaa kuvaavat paneelit myydään Belgian taidemuseoon Brysseliin ja uudet karhuntaljaiset Aatami ja Eeva maalautetaan.
1914 Keskipaneelit piilotetaan ensimmäisen maailmansodan jaloista.
1920 Saksa palauttaa sivupaneelit ja kaikki osat ovat jälleen Gentissä. Alttaritaulu entisöidään.
1934 Johannes Kastajaa ja Tuomareita kuvaavat paneelit varastetaan. Varas palautti Johannes Kastajan, mutta Tuomareita kuvaava alkuperäinen paneeli on edelleen kadoksissa.
1940 Alttaritaulu siirretään Paun museoon Ranskaan, jossa Belgia, Ranska ja Saksa solmivat sopimuksen, että teoksen siirrosta on sovittava kaikkien kolmen osapuolen kesken ennen kuin alttaritaulua siirretään muualle.
1942 Adolf Hitler takavarikoi alttaritaulun sopimusta rikkoen ja kuljetuttaa sen Saksaan Neuschwansteinin linnaan. Liittoutuneiden ilmavoimat tekivät linnasta epävarman taideaarteiden säilytykseen, joten Gentin alttaritaulu siirtyi muiden natsien anastamien teosten mukana Altausseen suolakaivoksen uumeniin Itävaltaan.
1946 Monumenttimiehet löytävät natsien piilottamat taideaarteet suolakaivoksesta ja palauttavat alttaritaulun jälleen Gentiin.
1986 Alttaritaulu sijoitetaan nykyiselle paikalleen Villa-kappeliin.

Ns. Monumenttimiehet etsivät ja pelastivat natsien anastamia taideaarteita. Kuva: Colgate University News.

Kaikkien näiden historian käänteiden ja eri paneelien kulkemisten myötä on suoranainen ihme, että Gentin alttaritaulu on edelleen olemassa. Ja että siitä puuttuu lopulta vain yksi paneeli. Juuri tuo provenienssihistoria teki sen edessä seisomisesta mahtavan kokemuksen. Mona Lisan ruuhkaiseen turistiryysikseen verrattuna tämä oli rauhallinen ja meditatiivinen hetki. Tila on pieni, mutta ihmisiäkään ei ollut samaan aikaan tilassa kuin noin seitsemän henkilöä. Joten jos haluatte rauhallisen taidehistoriallisen mestariteoskokemuksen, menkää Sint-Baafskathedraaliin. Ja aina parempi jos olette matkalla ajoissa, katedraalin avaamisen aikaan.

Museoarkea

Pitäkää hatuistanne kiinni, nyt olisi tulossa pitkästä aikaa höpöttelypostaus. Saan tuotua nykyisin niin harvoin arkea blogin puolelle, että se täytynee tehdä tällaisissa höpöttelyryöpyissä. Tuntuu ihan uskomattomalta, että nyt ollaan "vasta" torstaissa, sillä olen saanut tehtyä tällä viikolla joka päivä enemmän asioita kuin yleensä viikossa. Tai siltä se ainakin tuntuu.

Tunnelma johtunee lähinnä siitä, että työtehtävät ovat olleet niin kirjavia. Uusi viikko alkoi ihanassa auringonpaisteessa, kun ajeltiin Valamoon. Siellä viriteltiin yhden sun toisen toimijan kanssa yhteistyökuvioita ja sain samalla pistäytyä myös Konservointilaitoksella. Minulle on aina yhtä taianomaista päästä kurkistamaan niiden ovien taakse, jossa taide tehdään jälleen eläväksi: puhdistetaan, korjataan, liimataan tai maalataan. Joskus haaveilin salaa konservaattorinkin urasta. Yliopistoaikoina ajatus nosti päätään kun kuulin, että kurssikavereissa oli rakennuskonservaattoreita. Minua on kuitenkin aina kiehtonut nimenomaan taidekonservointi. Siinä taide tulee konkreettisesti iholle. Yritin hillitä innostustani, mutta kun näin seinällä herkullisen värisiä pigmenttiputkia, olin kuin lapsi karkkikaupassa. Että se siitä ammatillisuudesta...

Toisaalta muistin jälleen miksi rakastan myös taidehistorioitsijan alaani ja työtäni museossa. Olen maininnut aiemminkin, että yleisin esineryhmä mistä saan asiakaskyselyjä ovat metalli-ikonit. Ne alkavat olla hieman sellaista tuttua "peruskauraa". Minulla on tallennettuna vastauspohjaluonnos, jota tarvittaessa muokkaan ikonin aiheen mukaan, jotta ei aina tarvitse kirjoittaa samoja asioita alusta alkaen. Huvittavaa tässä on se, että viikon sisällä olen törmännyt sekä huonoimpaan näkemääni valujälkeen että kenties parhaimpaan. Ne mitkä saavat sydämeni sykkimään ovat kuitenkin riisat. Ja tarkemmin ottaen niiden leimat. Saan päästää sisäisen salapoliisini valloilleen selvittäessäni kultaseppämestareita, tarkastusmestareita ja kaupunkileimoja. Riisoissa yhdistyy parhaimmillaan monipuolinen käsityöosaaminen ja materiaalit.

Hiihtolomaviikot näkyvät myös meillä. Ilahduin siitä, että Veera uskalsi kysäistä työvuoroistani hänen vieraillessaan RIISAssa. Olen maininnut aiemminkin, että minua saa kysyä kassalla joko nimellä Henna tai Hurmioitunut - molemmilla saa viestin perille. Jos olen töissä, tulen mielelläni moikkaamaan ja vaihtamaan muutaman sanan. Ja kertomaan museon tärpeistä. Tänään itse asiassa bongasin tutun perheen näyttelytiloista ja poikkesin kokoelmanhallinnasta hetkeksi asiakaspalvelun puolelle.

Kokoelmanhallinta onkin ollut jonkin aikaa pieni stressin aihe. Pienellä henkilökunnalla saa ja joutuu tekemään paljon muutakin kuin mihin sitä etukäteen ajattelisi ryhtyvänsä. Sähköposti ja puhelin tuntuvat välillä olevan se pahin vihollinen. Tämän vuoksi kokoelmalahjoitukset ja talletukset ovat olleet jäissä. Tai itse asiassa ainut mikä on ollut jäissä on oma rajallinen työaikani. Talletuksia ja lahjoituksia otetaan kyllä vastaan (kokoelmapolitiikkaan nojautuen), mutta se haltuunotto luetteloinnin ja inventoinnin eteenpäin viemiseksi on ollut hidasta. Mikä on tietysti stressannut takaraivossa tekemättöminä asioina aina, kun pöydälleni ilmestyy seuraava lahjoitettu esine tai paperi lahjoituksesta. Tällä viikolla tunnen kuitenkin olevani jälleen paremmin kartalla omasta vastuualueestani (esineet). 

Uutena ja vähän jännittävänäkin asiana tuli muutto. Esittelin täällä ja täällä työhuonettani, jonka sain järjestettyä ja lopullisesti haltuuni viime syksynä. Nyt kävi kuitenkin niin, että meillä Karjalankadulla tanssittiin huonekalurumbaa (jälleen kerran), jonka ansiosta sain isomman työpöydän ja hieman isomman huoneen. Asiakaspalvelutilanteissa asiakkaiden tulee mahtua huoneeseen sisälle, ja plussaa olisi tietysti sekin, että he pääsisivät myös istumaan. Entiseen huoneeseen ei oikein mahtunut asiakastuolia, vaikka siitä muuten tykkäsinkin. Nyt tämäkin asia on korjattu.

Niin ahkerasti kuin olen yrittänytkin työni hoitaa, sitä laiskempi olen ollut henkilökohtaisten asioiden hoitamisessa. (Jotain kertoo myös se, että poistin joululiinat pöydiltä vasta viikko sitten...) Keväinen Rooman matka häämöttää kuukauden päässä ja passini meni jo syksyllä vanhaksi. Olen lykännyt ja lykännyt hakuprosessia lähinnä sen vuoksi, etten ole saanut aikaiseksi mentyä valokuvaamoon. Tämä superviikko sysäsi minut vihdoin sinnekin, kun huomasin, että passikuvan ottamisen jälkeen kaiken muun voi tehdä sähköisesti. Sinne pompsahti sähköiset allekirjoitukset, sormenjäljet ja passikuva, joka lähetettiin poliisin järjestelmään suoraan valokuvaamosta. Miten helppoa! Tosin olen aivan varma, että jokin tässä vielä voi mennä pieleen, joten ei nuolaista ennen kuin fyysinen passini on ajoissa kourassa ja istun lentokoneessa nokka kohti Fiumincinon lentokenttää.

Roomaan liittyen pidimme matkakumppaneiden kanssa palaverin alustavista matkakohteista, mutta palataan niihin myöhemmin. Ikuinen kaupunki vaatii katselun lisäksi myös kävelyä, ja löysin tähän tarkoitukseen itselleni täydelliset kaupunkikengät. Haluan omistaa niillekin oman hetkensä.

 Tiedossa kiireinen kevät, mutta mielenkiintoisissa merkeissä!