Rottien pyhimys

Suomen keskiaikaisissa kirkoissa pääsee mielestäni edelleen osaksi sitä tunnelmaa, kun uskonto on ollut arkielämässä enemmän läsnä ja opettajan roolissa. Kuinka lukutaidoton kansa on kuvia katselemalla muistanut Raamatun lauseita ja opetuksia. Työteliäässä ja raskaassa arjessa ei ole ollut juuri muita kuvia. Kirkkoon on tultu kuulemaan sanaa ja katsomaan kuvia.

Usein osalta tuntuu edelleen unohtuvan, että Suomi - vaikka sitä ei valtiona tuolloin vielä ollutkaan - oli katolinen. Kuva ja sana täydensivät toisiaan, kunnes luterilaisuuden myötä kirkoista pyyhittiin kuvat ja pyhimykset lähes kokonaan. Minun on vaikea suhtautua kuulemiini kommentteihin, joissa "puhdasoppiset luterilaiset" kritisoivat kuvallisia kirkkoja ja niiden pyhimyksiä (tähän sisältyy katolisuuden lisäksi myös ortodoksisuus). Ei se luterilaisuus tyhjästä ole kehittynyt, jonka vuoksi kannatan ekumeenisuutta ja ylipäänsä ymmärrystä toisista uskonnoista. Ainakin luterilaisiin seurakuntasaleihin on havaintojeni mukaan ilmestynyt ikoneita, ja puheissa kuulee myös kaipuuta kuvallisuuteen, joten taiteella on mielestäni merkityksellinen rooli myös nykyisissä luterilaisissa kirkoissa.

Hattulan kirkko

Keskiaikaiset kirkot esineistöineen näyttävät millainen aika ja yhteiskunta oli 1100-1500-luvuilla. Syvällisemmin, mutta romaanin muotoon kirjoitettua ajankuvaa voi lukea Anneli Kannon teoksesta Rottien pyhimys. Kirja on etenkin näin taidehistorioitsijalle erinomaisen viihdyttävä, jännittäväkin. Rottien pyhimys kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalausprojektista 1500-luvulla ja siihen kietoutuvista ihmisistä. Teos on fiktiivinen, mutta perustuu faktoihin jopa niin hyvin, että romaanin on helppo kuvitella olleen totta. Tämä lienee syy siihen, miksi Hattulan kirkkoon on kirjan ilmestymisen jälkeen ollut suorastaan kansainvaellus. Hattulan seurakunnan sivuilta löytyi tieto, että kesällä 2023 kirkossa vieraili lähes 14 000 kävijää.

Oma pitkäaikanen haaveeni vierailla Hattulan kirkossa toteutui jo kesällä 2013, kun tein matkan Hämeen vanhimpaan kirkkoon. Viimesyksyinen matkani Lohjalle, Pyhän Laurin kirkkoon jatkaa myös Anneli Kannon romaania ja historiallista tutkimustietoa, jonka mukaan Lohjan kirkon maalarit olisivat samat, jotka olivat maalanneet Hattulan kirkon.

Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg, Jyri Ojansivu, Antti Virmavirta, Sonja Silvander-Valo, Johanna Reilin. Kuva: Tapio Aulu.

Hämeenlinnan teatteri

Näiden keskiaikaisten kirkkojen ja Anneli Kannon romaanin innoittamana päätin tehdä myös teatterimatkan keskiajalle. Hämeenlinnan teatteri on tuonut Rottien pyhimyksen teatterin lavalle 120-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Näytelmän on ohjannut Milko Lehto ja sen ovat dramatisoineet Milko Lehto ja Katja Krohn. Anne Laatikainen on suunnitellut aikakauteen sopivat upeat asut ja lavastuksesta on vastannut Juha Mäkipää.

"Hattulan pitäjässä uusi uljas kirkko on valmistunut ja se tarvitsee seinilleen maalaukset Jumalan kunniaksi ja kirkkokansan opetukseksi. Työhön palkataan kaukaa Ruotsinmaalta kirkkomaalarimestarit Andreas Pictor (Antti Virmavirta), Mestari Martinus (Mikko Nousiainen) ja apupoikansa Vilppu (Miika Suonperä). Maalarien saapuminen syrjäiseen pitäjään aiheuttaa hälyä kyläläisissä, sillä edustavathan he sivistystä, taiteilijuutta ja jumalaista mystisyyttä, jota harvoin on Hattulassa nähty.

Työn edistyessä sattuu apupoika Vilpulle onnettomuus, joka pakottaa mestarit etsimään apuvoimia. Kun muita tarjokkaita ei ole, joutuvat he palkkaamaan avukseen tiilimestarin orvon Pelliinan (Sonja Silvander-Valo). Hänen pestaamisensa herättää kuohuntaa, onhan hän nainen, syrjäläinen ja usean mielestä mieleltään epävakaa, mutta osoittautuu taitavaksi ja nopeaoppiseksi. Ja niin maalaminen pääsee vauhtiin intohimolla, vimmalla ja käänteillä, joita kukaan ei olisi voinut aavistaa."

Miika Suonperä, Antti Virmavirta, Mikko Nousiainen. Kuva: Tapio Aulu.

Näyttelijävalinnoista

Mietin etukäteen, että saadaanko teatteriesitykseen upotettua kaikki kirjan käänteet, ja siinä oli onnistuttu hyvin. Esitys kestää noin kolme tuntia sisältäen väliajan. Aina on myös riski, että kun itse kuvittelee kirjan hahmot tietynlaisiksi, näytelmäversio ei kohtaa kuvitelmia. Siksi jännitin erityisesti Antti Virmavirran esittämää Andreas Pictoria ja Mikko Nousiaisen Mestari Martinusta. Kuinka "kasvottomat" keskiajan hahmot toimisivat julkisuudesta tutuilla kasvoilla?

Virmavirran näyttelemä Andreas Pictor on onnistunut tulkinta vanhasta mestarista, joka osaa olla opetuksessaan tiukka, mutta tarvittaessa lempeän isällinen. Itseäni häiritsi ainoastaan se, että mielestäni kirjan hauskimmassa kohdassa, jossa Andreas moittii kirkon seinälle maalattuja saunavihtoja, kuvittelin äänen aggressiivisemmaksi ja vahvemmaksi, kun Virmavirta on tulkinnut osion enemmän hermostuneen yllättyneeksi. Hän saa kohtauksen mielessäni anteeksi näytelmän loppupuolella, jossa Andreas Pictor lohduttaa Pelliinaa ja kaivaa tästä esiin sisäistä voimaa ja rohkeutta hieman yllättävälläkin tavalla. Yksi näytelmän vahvimmista ja tunteikkaimmista kohtauksista, jossa on kuitenkin lempeyttä ja lämpöä. (Nenäliinavaroitus.)

Jos ihan rehellisiä ollaan, ajattelin ensin, että Mikko Nousiainen on liian hyvännäköinen näyttelemään keskiaikaista maalaria, vaikka romaanissakin muistaakseni viitataan Mestari Martinuksen ulkonäköön. Nousiainen kuitenkin onnistui vakuuttamaan omassa roolissaan siten, että näyttelijä katosi roolihahmon alle. Romaanissa muistelin Andreas Pictorin olleen isommassa roolissa, mutta näytelmässä Mestari Martinuksella onkin keskeisempi tehtävä tarinan kuljettamisen kannalta. On vaikea kirjoittaa Nousiaisen roolista ilman, että paljastaa juonenkäänteistä liikaa, sillä tekisi mieli kuvailla yksityiskohtaisesti herkutellen useampi kohtaus, jossa huomasin sykkeeni kohoavan. Hän osaa luoda jännitteisiä henkilökemioita lavalle pienin elein, jolloin juonta kuljetetaan katsojalle sopivalla tahdilla, ettei kaikki paljastu kerralla. Mestari Martinus ottaa vahvan roolin myös silloin, kun Andreas Pictor on sattunut juopottelemaan hieman liikaa.  

Miika Suonperän näyttelemä apupoika Vilppu oli kuvitelmistani poiketen ivallisempi ja luonteeltaan terävämpi. Mutta näytelmän myötä Suonperä teki Vilpusta paremman kuin kuvitelmissani. Hän osoitti vahvemmin syyt ja seuraukset Vilpun käytökselle ja teki roolityöllään hänestä inhimillisemmän ja kokonaisemman persoonan.

Mikko Nousiainen, Panu Valo, Antti Virmavirta. Kuva: Tapio Aulu.

Panu Valo näyttelee nuorta kirkkoherra Petrus Herckepaeusta, joka kamppailee saavuttaakseen seurakunnan arvostuksen, mutta samalla epäilee maalareiden toimia ja kuvien sopivuutta Herran huoneeseen. Valo on myös onnistunut antamaan roolihahmolleen kehityskaaren; hieman ärsyttävästä ja virkaintoisesta kirkkoherrasta kasvaa lopulta seurakunnan arvostama esipaimen. Herckepaeuksen rooli kuvaa hyvin aikaa ja yhteiskunnallista asemaa, jolloin koulutus ei ollut kaikkien saatavilla.

Birgitta Putkonen, Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg. Kuva: Tapio Aulu.

Lasse Sandbergin näyttelemä kirkkoväärti Klemetti on täydellinen mielleyhtymä kirjan roolihahmon kanssa. Kirkkoherraa vanhempi ja käytännön asioissa kokeneempi Klemetti on monessa juonenkäänteessä se, joka kirkon asioita oikeasti ohjailee Herckepaeuksen vielä hakiessa rooliaan. Vahva ja suorasanainen Klemetti näkee kirkossa - ja sen ympärillä - tapahtuvat asiat usein muita laajemmin. Seurakunta kaipaa näitä kansan ja kirkonmiesten välissä olevia inhimillisiä voimahahmoja.

Sonja Silvander-Valo. Kuva: Tapio Aulu.

Näytelmän tärkeimmän roolin esittää Sonja Silvander-Valo. Hän on outolintu ja hyljeksitty Pelliina, tiilimestari Rutgerin adoptoima orpotytär, jolle tämä opetti keramiikan lisäksi kieliä, lukemista ja laskemista. Ennen kuulumatonta, että rahvaalle tytölle, saati mieleltään vajaalle opetettaisiin tuollaisia taitoja. Jälleen tärkeä yhteiskunnallisen kehityksen näkökulma, joka ei valitettavasti vieläkään toteudu kaikkialla.

Minulle oli näytelmän kannalta tärkeää, että Silvander-Valo oli itselleni uusi kasvo. Näin en ollut ladannut häneen näyttelijänä ennakko-odotuksia tai -luuloja. Hän oli Pelliina. Ja kuinka vahvasti ja uskottavasti hän toi esiin kaikki tunteet; ensijärkytys kirkkoon astuessa, kun epätietoisuus maalauksista ja kuvista aiheuttaa kauhua, aina siihen rohkeuden siemenen kasvuun, että hänen annetaan hiertää väripigmenttejä ja lopulta sivellin käteen. Mielestäni yksi tärkeimmistä tarinan opetuksista on se, mikä merkitys opettamisella, rohkaisulla ja toisen tukemisella on mihin tahansa asiaan. Mikä merkitys ihmisyydelle syntyy siitä, että joku toinen uskoo sinuun ja osoittaa sen.

Oli nautinnollista katsoa ja elää Pelliinan myötä kaikki se hämmennys ja lapsenomainen riemu uuden oppimisesta. Katsoa kuinka maalaukset hiljalleen syntyvät seinille, ja kuinka Andreas Pictor ja Mestari Martinus opettavat hänelle pyhien symboliikkaa ja merkitystä. Kuvasuunnittelusta erityiskiitokset Toni Haaraselle, valosuunnittelusta Jari Vuorelle ja äänisuunnittelusta Lauri Malinille. Ilman heitä häkellyttävän upeasti toteutetut kirkkokohtaukset olisivat jääneet kolkoiksi.

Mikko Nousiainen, Panu Valo, Johanna Reilin, Jyri Ojansivu, Katariina Kuisma-Syrmä, Birgitta Putkonen, Henna-Maija Alitalo. Kuva: Tapio Aulu.

Vereväkielinen

Rottien pyhimys oli reippaasti eteenpäin kulkeva kokonaisuus juonenkäänteitä, historiaa, tunteita ja huumoria. Anneli Kanto on onnistunut romaanissaan luomaan henkilöhahmoistaan moniulotteiset siten, ettei yksikään tarinan hahmo ole vain hyvä tai paha. Sellaisiahan me kaikki olemme; pääsääntöisesti hyväntahtoisia, mutta reagoimme ärsykkeisiin, tilanteisiin, vietteihin ja tarkoitusperiin eri tavoin riippuen siitä, kuinka toiset henkilöt meitä kohtaan käyttäytyvät.

Esitykset ovat olleet suosittuja, vaikka katsojakunta oli iältään ainakin oman vierailuni aikaan suhteellisen korkea. Aiheena keskiaikaisten kirkkomaalausten tarina ei ehkä ensikuulemalta ole kaikkein jännittävin(?), mutta uskallan väittää, että se yllättää positiivisesti. Näytelmän jälkeen tosin kuulin erään vanhemman miehen kommentoivan, että näytelmä ei ollut häntä varten. Hänen seurassaan ollut nainen kysyi syytä ja tämä vastasi, että kielenkäyttö oli järkyttävää, pitikö koko esityksen ajan puhua alatyylisesti?

Niin, tämä tulenee yllätyksenä heille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet. Näytelmää ja romaania kuvaillaan vereväkieliseksi, joka tarkoittaa sitä, että Anneli Kanto on tutkinut keskiajan kirosanoja ja sanontoja tutkijoiden Mikko Heikkilän ja Veli-Pekka Toropaisen avustuksella. Niitä on sekä kirjassa että näytelmässä melko runsaasti:

"Esimerkiksi kirjan kirosanat ovat peräisin Toropaisen tutkimista vanhoista käräjäasiakirjoista, joissa kuvataan ihmisten välisiä riitoja ja herjauksia. Vanhoja solvauksia löytyi myös netissä toteutetusta ruotsalaisen Skoklosterin linnan kiroilukoulusta", Anneli Kanto kuvailee Marjo Kytöharjun haastattelussa.

Mutta jälleen palauttaisin ymmärryksen ajankuvaan. Kuinka moni luulee, että kouluttamaton rahvas on keskiajalla miettinyt kielenkäyttöään samalla tavalla kuin nyky-yhteiskunnassa? Kielikin oli aivan erilainen, sillä Mikael Agricola (1510-1557) alkoi 1500-luvulla vasta luoda suomen kieltä. Ja samalla huomauttaisin, että jokainen meistä tietää omat suosikkikirosanansa ja toisaalta nuorison viljelemän runsaan v-sanan käytön, joka useimmilla laimenee sitä mukaa, kun siirrytään työelämään.

Miika Suonperä, Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg, Jyri Ojansivu, Antti Virmavirta, Sonja Silvander-Valo, Johanna Reilin, Panu Valo, Birgitta Putkonen. Kuva: Tapio Aulu.

Hämeenlinnan teatteri on tehnyt kunniaa Anneli Kannon romaanille ja Rottien pyhimys on myös visuaalisesti hienoa teatteria. Suosiosta kertoo se, että kaikki kevään esitykset ovat loppuunvarattuja yhtä lukuun ottamatta.

Rottien pyhimyksestä ovat aiemmin kirjoittaneet myös:

• Kirjakko ruispellossa
• Kirsin Book Club
• Kulttuuritoimitus

Lohjan Pyhän Laurin kirkko

Paavolan tammen lisäksi toinen Lohjan päänähtävyys oli Pyhän Laurin kirkko. Vuosien 1470-1490 välillä rakennettu kirkko on Suomen kolmanneksi suurin keskiaikainen kirkko Turun tuomiokirkon ja Naantalin luostarikirkon jälkeen.  Kirkon terävä harjakatto kohoaa komeasti 34 metrin korkeuteen ja pinta-ala on noin 675m2. Lohjan kirkkoa pidetään Hattulan Pyhän ristin kirkon ohella Suomen merkittävimpinä kuvakirkkoina runsaiden seinä- ja kattomaalausten vuoksi. Hattulan kirkossa vierailin kesällä 2013, jolloin ihastelin sen värikkäitä seinämaalauksia. Kyseinen kirkko nousi monien muidenkin mielenkiinnon ja vierailun kohteeksi viimeistään 2022, kun Anneli Kanto julkaisi Hattulan kirkon maalausprojektia kuvaavan romaanin Rottien pyhimys (Gummerus).

Minulla oli parasta aikaa viimeiset sivut luettavana Rottien pyhimyksestä, kun vierailin Lohjan kirkossa. Hämmästyin, että romaani voisi miltei yhtä hyvin kertoa Lohjan kirkosta, sillä kuvaohjelma on hyvin pitkälle samanlainen kuin Hattulassa. Maalaukset ovat valmistuneet vuosien 1510-1522 aikana. Maalaria tai maalausryhmää ei tunneta nimeltä, mutta tyyliseikkojen perusteella on päätelty, että ryhmän johtaja olisi ollut Keski-Ruotsissa vaikuttaneen Albertus Pictorin opissa. Saman maalausryhmän on arveltu maalanneen myös Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalaukset. Tämän vuoksi Lohjan ja Hattulan kirkkoja pidetäänkin eräänlaisina "sisarkirkkoina".

Pyhä Laurentius, 1400-luvun alkupuoli.

Pyhä Laurentius.

Pyhän Laurentiuksen kuolema.

Lohjan kirkko on pyhitetty pyhälle Laurille eli Laurentiukselle. Perimätiedon mukaan Laurentius toimi Rooman kirkon diakonina 200-luvulla keisari Valerianuksen aikaan. Hän kärsi marttyyrikuoleman, kun hänet tuomittiin poltettavaksi halstarilla. Tämän vuoksi Laurentius kuvataan halstari kädessä. Halstari on kuvattuna myös Lohjan vaakunaan. Laurentiuksen kuolinpäivänä pidetään 10. elokuuta 258, mikä on Suomessa edelleen Laurin nimipäivä. Roomassa Laurentiuksen haudan päälle ja hänen muistokseen on rakennettu San Lorenzo fuori le Mura -kirkko. Nykyisin Pyhää Laurentiusta pidetään mm. köyhien, palomiesten, tulen käsittelijöiden, kokkien, koululaisten, leipurien, oluenpanijoiden, kirjastonhoitajien, majatalonpitäjien sekä mehiläisten suojeluspyhimyksenä.

1.Mooseksen kirja: Maailman luominen ja ihminen paratiisissa.

Kirkon kuvakertomus alkaa kuorista, kirkkosalin etelälaivan itäpäästä, johon on kuvattu maailman luominen ja Paratiisin puutarha. Kirkon seinämaalausten lahjoittajana on mahdollisesti ollut Raaseporin käskynhaltijana vuosina 1490-1513 toiminut Tönne Erikinpoika Tott.

"Tämä on kertomus siitä, kuinka taivas ja maa saivat alkunsa silloin kun ne luotiin. Siihen aikaan, kun Herra Jumala teki maan ja taivaan, ei maan päällä ollut vielä yhtään pensasta eikä edes ruoho ollut noussut esiin, sillä Herra Jumala ei ollut antanut sateen kastella maata eikä ihmistä vielä ollut maata viljelemässä. Mutta maasta kumpusi vettä, ja se kasteli maan pinnan. Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento." (1.Mookseksen kirja 2:4-8)

Naisen luominen.

"Näin ihminen antoi nimet kaikille karjaeläimille, kaikille linnuille ja kaikille villieläimille. Mutta ihmiselle ei löytynyt sopivaa kumppania. Silloin Herra Jumala vaivutti ihmisen syvään uneen ja otti hänen nukkuessaan yhden hänen kylkiluistaan ja täytti kohdan lihalla. Herra Jumala teki tästä kylkiluusta naisen ja toi hänet miehen luo." (1. Moos. 2:20-22)

Paratiisista kartoitus.

Paratiisista karkoitus on kuvattu maailman luomisen vieressä olevalle ikkunaseinälle. Anneli Kanto on kuvaillut Rottien pyhimys -kirjaan hymyilyttävän kohdan saman aiheen maalaamisesta Hattulan kirkkoon:

"Andreas harppoi Aatamin ja Eevan edessä oikealle ja vasemmalle.

-Enkeli on melko hyvä, hän myönsi mutta huomasi sitten uuden vihastuksen aiheen:

-Jumalan luiden tähden, kuka saatanan häpeäsäkki on maalannut Aatamille ja Eevalle saunavihdat? Raamatussa sanotaan, että he peittivät häpynsä viikunanlehdin. Minä en tiedä, millainen on viikunapuu tai viikunanlehti, mutta sen tiedän, ettei se ole saunavihta!" (s.98)

Jeesuksen ja Marian sukupuu.

Raamatun kuvakertomus jatkuu myötäpäivään kirkkosalin ympäri ja päättyy Viimeiseen tuomioon kuorin itäpäässä. Kirkkovuoden järjestystä noudattaen eteläseinän ja vastaavien holvien pääasiallisina kuva-aiheina ovat Neitsyt Marian ja Jeesuksen elämänvaiheisiin liittyvät sommitelmat. Näistä keskeisimpänä on eteläisen sisäänkäynnin länsipuolella koko seinän täyttävä Jeesuksen ja Marian sukupuu.

Kirkon länsipää holvivaippoineen on omistettu Jeesuksen julkiselle toiminnalle, ihmeteoille sekä Kristuksen kärsimyshistorian yksityiskohtaiselle kuvaukselle.

Jeesus parantaa lesken pojan kuolleista tai Jeesus herättää Lasaruksen kuolleista.

"Pian tämän jälkeen Jeesus lähti Nainin kaupunkiin, ja hänen kanssaan kulkivat opetuslapset ja suuri joukko ihmisiä. Kun hän oli jo lähellä kaupungin porttia, sieltä kannettiin ulos kuollutta, leskiäidin ainoaa poikaa, ja äidin mukana oli runsaasti kaupungin väkeä. Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: 'Älä itke'. Hän meni paarien viereen ja kosketti niitä, ja kantajat pysähtyivät. Hän sanoi: 'Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!' Silloin kuollut nousi istumaan ja alkoi puhua, ja Jeesus antoi hänet takaisin äidille." (Luuk. 7:11-15)

Jeesus parantaa sokean.

"Tien sivussa Jeesus näki miehen, joka oli syntymästään saakka ollut sokea. Opetuslapset kysyivät häneltä: 'Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?' Jeesus vastasi: 'Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki. Nyt, kun on vielä päivä, meidän on tehtävä niitä tekoja, joita lähettäjäni meiltä odottaa. Tulee yö, eikä silloin kukaan kykene tekemään työtä. Niin kauan kuin olen maailmassa, minä olen maailman valo.' Näin sanottuaan Jeesus sylkäisi maahan, teki syljestä tahnaa, siveli sitä miehen silmiin ja sanoi: 'Mene Siloan altaalle ja peseydy.' Altaan nimi merkitsee: lähetetty. Mies meni, peseytyi ja palasi näkevänä." (Joh. 9:1-7)

Jeesus parantaa sokean ja mykän miehen.

"Sitten Jeesuksen luo tuotiin sokea ja mykkä mies, jota vaivasi paha henki. Jeesus paransi hänet, niin että mies puhui ja näki." (Matt. 12:22)

Kristuksen kärsimyshistoria.

Kristuksen kärsimyshistoria.

Pietà - Maria pitelee sylissään kuollutta poikaansa.

Kärsimyshistorian kuvaus päättyy pääsiäisen ja helluntain tapahtumiin pohjoisseinän länsiosassa. Sakaristoon johtavan oven yläpuolella on valtavan kokoinen Pyhä Kristoforos Jeesus-lapsi olallaan. Kuva-aiheen paikka on harkittu tarkoin, sillä Kristoforoksen uskottiin suojelevan äkilliseltä kuolemalta. Tämän vuoksi hänen kuvansa tuli näkyä ensimmäisenä asehuoneesta kirkkosaliin astuville seurakuntalaisille.

Pyhä Kristoforos.

Anneli Kanto on tallentanut Hattulan kirkossa olevan Kristoforoksen tarinan Rottien pyhimykseen:

"Sitten hän vilkastui, osoitti sakariston ovea ja kysyi aivan selkeällä ja innostuneella äänellä, maalattiinko oven yläpuolelle Jumalan kuvaa.

Kysymys oli typerä ja osoitti tytön tietämättömyyden, mutta koska Andreas oli pitkämielinen kristitty, hän valisti tietämätöntä pakanaa, ettei siinä ollut Jumala vaan Kristoforos, alun perin sotilas, suuri ja ruma kuin mikä, oikea koirankuonolainen niin kuin kaikki libyalaiset, jotka tunnetusti ovat koiranpäistä kansaa. Hänen nimensä oli Rebrebus ja hän halusi palvella suurinta kuningasta ja meni Kaanaan kuninkaan palvelukseen, mutta kuningas pelkäsikin Belzebubia eli Suurta Saatanaa. Niinpä Rebrebus meni Saatanan palvelukseen, mutta tämä taas pelkäsi Kristusta. Silloin Rebrebus halusi palvella Kristusta mutta ei löytänyt häntä. Erakko kastoi hänet ja käski palvella Kristusta kantamalla ihmisiä joen yli, kun hän kerran oli suuri ja vahva mies.

Eräänä yönä Rebrebus kuljetti joen yli pienen lapsen, joka oli niin painava, että mies horjui ja virta oli viedä heidät molemmat mukanaan. Vastarannalla lapsi sanoi, ettei ole ihme, jos taakka tuntui painavalta. Olet kantanut Kristusta, jonka harteilla on koko maailman syntien paino. Siten Rebrebuksesta tuli Kristuksen kantaja eli Kristoforos.

-Sinä päivänä kun ihminen näkee Kristoforoksen, hän on varjeltu pahalta äkkikuolemalta. Siksi kuva on suuri ja vastapäätä kirkon ovea. Kun väki tulee kirkkoon, Kristoforos on heidän silmiensä edessä, Andreas lisäsi." (s.122-123)

Lähes koko kuorin pohjoisosan täyttävää Viimeistä tuomiota edeltää kuva vedenpaisumuksesta, joka on ainutlaatuinen Suomen keskiajan kirkkotaiteessa.

Vedenpaisumus.

"Niin tuli vedenpaisumus neljäksikymmeneksi päiväksi maan päälle. Vedet nousivat ja nostivat arkin irti, niin että se kohosi korkealle maasta. Vedet paisuivat ja lisääntyivät suuresti maan päällä, ja arkki ajalehti veden pinnalla. Ja vedet paisuivat paisumistaan, kunnes korkeimmatkin vuoret peittyivät. Vesi nousi, ja vuoret jäivät viisitoista kyynärää veden alle. Silloin tuhoutuivat kaikki maan elävät olennot, linnut, karjaeläimet, villieläimet ja kaikki maan päällä vilisevät pikkueläimet sekä kaikki ihmiset. Kaikki kuivalla maalla elävät olennot kuolivat, kaikki, joissa oli elämän henkäys." (1. Moos. 7:17-22)

Viimeinen tuomio.

Viimeinen tuomio.

Teologista kuvaohjelmaa täydentävät kuvaukset pyhien henkilöiden elämästä. Pilareihin on maalattu apostoleja sekä marttyyreja. Pilareiden pyhimyskuvat liittyvät myös niiden alla sijainneisiin sivualttareihin. Maalausten perusteella kirkossa on ollut todennäköisesti Pyhän Barbaran ja Pyhän Martin alttarit.

Pyhä Sebastian.

Kirkko on täynnä värikkäitä kuvia, joiden kertomuksia tutkiessa menee aikaa. Itselleni merkityksellisimmät kuvat löytyvät aina Maria-aiheista.

Neitsyt Marian ilmestys.

Neitsyt Marian kruunaaminen.

Suojaviittamadonna.

Yksi kauneimmista Neitsyt Mariaan liittyvistä kuvauksista (Neitsyt Marian ilmestyksen lisäksi) on tämä niin sanottu katolilainen Suojaviittamadonna (ital. Madonna della Misericordia) tai ortodoksinen Jumalanäidin suojelus (Pokrova). Siinä seurakuntalaiset, tai muut suojelusta tarvitsevat, ovat kerääntyneet Neitsyt Marian levittämän viitan alle kuin siipien suojaan.

Kuva juontaa juurensa 900-luvulle, jolloin Neisyt Marian kerrotaan ilmestyneen Blahernan kirkossa Konstantinopolissa pyhälle Andreakselle (Kristuksen tähden houkka) ja hänen oppilaalleen Epifanokselle. Miehet näkivät kuinka Neitsyt Maria saapui kirkkoon ja käveli alttarille. Hän otti harteiltaan viitan ja levitti sen suojelevasti seurakunnan ylle. Ilmestys toi uskoa seurakuntalaisille, ja pian Konstantinopolia piirittäneet saraseenit saatiin karkotettua kaupungin ympäriltä.

Neito ja yksisarvinen.

Kirkon yhdestä kattoholvista löytyy myös ei-niin-kristillinen kuvaus Neidosta ja yksisarvisesta. Keskiajalla tarinat yksisarvisesta olivat Euroopassa erittäin suosittuja ja usko yksisarvisten olemassaoloon säilyi aina 1800-luvulle saakka. Kenties kuuluisin kuvaus Neidosta ja yksisarvisesta sijaitsee Musée de Clunyssa Pariisissa. Kyseessä on 1400-luvun gobeliini.

Tarina Neidosta ja yksisarvisesta on kuvattuna Lohjan kirkon lisäksi myös Hattulan kirkkoon, kuten Anneli Kanto kirjassaan Rottien pyhimys kirjoittaa:

"Martinus kertoi Pelliinalle, että yksisarvinen oli ainoa eläin, joka vapaaehtoisesti jätti Paratiisin onnenmaan ja seurasi Aatamia ja Eevaa karkotukseen. Vaikka yksisarvinen oli lempeä, se oli vaarallinen kuin susi. Kynsien ja hampaiden sijaan sillä oli miekan kaltainen pitkä sarvi, jolla se helposti keihästi ihmisen, survaisi vatsasta läpi niin että sarvi tuli selkäpuolelta ulos ja ihminen kuoli siihen paikkaan kuin seinään lyöty lude.

Yksisarvista Martinus ei ollut nähnyt, sillä eläin oli ylen harvinainen, mutta hän tiesi, että se muistutti kaurista ja hän oli nähnyt yksisarvisen pitkän, kierteisen sarven. Siitä valmistettu juoma paransi taudit ja antoi ihmeelliset hengen voimat, joilla pystyi lukemaan toisten ihmisten ajatuksia niin kuin yksisarvinenkin pystyi ihmisten ajatuksia lukemaan. (---) Martinus haaveili ja lisäsi, että neitsyttä yksisarvinen ei vahingoita, vaan painaa nöyrästi vaarallisen päänsä tämän syliin ja sallii neidon solmia nauhan kaulaansa.

(---) Martinus opetti Pelliinalle yksisarvisen tarinaa ja selitti, että kuvaan tulevat miehet olivat metsästäjiä ja edustivat pahuutta, mutta neitsyt oli hyvyyden ja puhtauden vertauskuva." (s.280-281, 283)

Triumfikrusifiksi.

Lohjan kirkon keskiaikaisesta irtaimistosta on säilynyt vain muutama puuveistos, joista merkittävin on kuoripilarien väliin sijoitettu triumfikrusifiksi. Krusifiksi on valmistettu punahongasta 1400-luvun lopulla ja sen arvellaan olevan kotimaista tekoa. Ristiinnaulittu on valmistettu haapapuusta.

Ainoa 1800-luvun sisustuksesta muistuttava kokonaisuus on uusgoottilainen saarnatuoli, jonka on piirtänyt 1845 kirkkoarkkitehtinäkin tunnettu Jean Wiik (1804-1876). Jean Wiik oli taidemaalarina tunnetun Maria Wiikin (1853-1928) isä.

Mikäli tiedät jotain tämän alttarivaatteen valmistajasta, ottaisin mielelläni tiedon vastaan.

Kirkossa on niin paljon katseltavaa, että vietin siellä kaikkiaan 1,5 tuntia. Kirkkoa ympäröi myös hautausmaa ja kirkon kaakkoiskulmalla on punainen kellotapuli. Harmaakivinen alaosa on todennäköisesti keskiajalta ja se on liittynyt kirkkomaan kiviaitaan. Kellotapulin puuosat ovat 1700-luvulta.

Pyhän Laurin kirkko on avoinna muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta joka päivä kesäaikaan 1.5. - 30.9. kello 9–16 ja talviaikaan 1.10. - 30.4. klo 10–14. Poikkeuksia ovat kirkolliset toimitukset, kuten häät ja hautajaiset, joiden aikana kirkko suljetaan yleisöltä. Suosittelen lämpimästi matkaa Lohjalle. Kirkon lisäksi miltei sen vieressä, entisessä pappilamiljöössä, sijaitseva Lohjan museo antaa myös tunnelmallisen matkan Lohjan historiaan. 

Raaseporin linna

Raaseporissa matkaillessa alueen nimi tuntui aluksi kummalliselta. Nimi johti kuitenkin tutkimaan sen alkulähdettä eli Raaseporin linnaa. Historioitsija Jouko Vahtolan tulkinnan mukaan Snappertunassa (hauska sana!) sijaitseva Raaseporin linna on mahdollisesti saksalaisten 1370-luvulla perustama. Nimi saattaa juontaa juurensa Lyypekin lähellä sijaitsevaan Ratzeburgin hiippakuntaan. Toisen tulkinnan mukaan linnan olisi perustanut vuonna 1374 ruotsalainen suurmies Bo Joninpoika Grip kaupan ja hallinnon keskukseksi vastapäätä Räävelin (Tallinnan) hansakaupunkia. Suomessa oli tuolloin vain kolme valtiollista linnaa: Turun, Hämeen ja Viipurin linnat.  Seutu on kuulunut keskiajalla Raaseporin linnalääniin vuoteen 1634 saakka, jolloin päällikkönä toimi joko kuninkaan tai aateliston nimittämä käskynhaltija. Linna toimi hallintokeskuksena ja vahvisti Ruotsin valtaa Suomenlahden pohjoisrannalla.

Raaseporin linna 1470-luvulla. Pienoismalli: Taina Pailos. Asiantuntija: professori Knut Drake. Raaseporin museo.

Linnassa elettiin kukoistuskautta vuosina 1465-68, jolloin se toimi kruunusta luopuneen, Ruotsista karkotetun kuningas Kaarle Knuutinpoika Bonden ja hänen hovinsa tukikohtana. Tuolloin linnassa asui noin 70 henkilöä. Linna sai osansa myös 1400- ja 1500-lukujen taisteluista Suomessa. Hetkellisesti se oli jopa merirosvoiksi kutsuttujen vitaaliveljien valtaamana.

Raaseporin linnan asema muuttui 1550-luvulla, kun Uudenmaan hallinto siirrettiin vastaperustettuun Helsinkiin ja myöhemmin edelleen Tammisaareen. Samoihin aikoihin linnassa riehui tulipalo, ja osa sen olutkellareista sortui. Lopulta merkityksensä menettänyt ja huonokuntoinen linna hylättiin 1550-luvun lopussa.

Maisemat ovat vuosisatojen myötä muuttuneet melkoisesti. Alun perin Raaseporin linna perustettiin silokalliosaarelle sisäsaaristoon. Nykyisen nurmikentän paikalla lainehti keskiajalla merenlahti, sillä merenpinnan taso oli noin kaksi metriä nykyistä korkeammalla. Korkeiden muurien ja jyrkän kallion suojissa ollutta, veden ympäröimää linnaa oli helppo puolustaa. Jatkuvan maankohoamisen vuoksi meri kuitenkin vetäytyi vähitellen linnan ympäriltä. Tämä oli osasyynä linnan hylkäämiseen. Nykyisin merenrantaan on matkaa noin 2,5 kilometriä.

Hylätty linna seisoi autiona yli 300 vuotta. Sinä aikana kasvillisuus ja puut valtasivat kokonaan linnan ympäristöineen. 1800-luvun alussa rauniolinna alkoi vetää matkailijoita puoleensa. Linnan kunnostaminen nähtävyyskohteeksi alkoi 1880-luvun lopussa.  Korjaus- ja kunnostustoimintaa johti muuten Helene Schjerfbeckin veli, arkkitehti Magnus Schjerfbeck (1860-1933). 

Raaseporin linna muodostuu päälinnasta ja kolmesta esilinnasta, joita ympäröi kivimuuri. Päälinna oli tärkein puolustusvarustus ja siellä sijaitsivat myös päällystön ja heidän perheidensä asuintilat. Päälinnan kolmesta tornista eteläinen pyöreä torni hallitsee yhä maisemaa. Pohjoisesta ja läntisestä tornista suurin osa on tuhoutunut.

Linnan sisäpuolelle on rakennettu tukevia portaita ja tasanteita, joiden avulla raunioihin pääsee tutustumaan usealta suunnalta. Kulku linnan sisäpihalle on esteetön, mutta muualla on paikoin jyrkkiä portaita, joten ylempiin kerroksiin pääseminen voi olla haasteellista.

Linna oli ennakkoajatuksiani suurempi ja aikaa vierähti odotettua enemmän. Vaikka se on raunioina, minusta oli mielenkiintoista nähdä sisäpihalla läpileikkaus rakennuksesta kellareista ja keittiöistä ylempien kerrosten saleihin ja ampumakäytävään.

Raaseporin linnaa hoitaa ja sen toiminnasta vastaa nykyisin Metsähallitus. Tutustumaan pääsee omatoimisesti (8€/Museokortti/ePassi/Smartum), mutta linnassa järjestetään myös opastettuja kierroksia.

Nyt alkaa Suomen linnoista edelleen olemassa olevat kohteet olla aika hyvin hallussa.