Kuutti Lavonen: Preludi

Kuutti Lavonen: Solare, 2025, serigrafia, 122x80cm; Candela, 2026, pehmeäpohja, kuivaneula, akvatinta, 40x30cm; Aida, 2026, serigrafia, 160x120cm.

Yksi ehdottomista kotimaisen kuvataiteen supertähdistä on mielestäni taidemaalari ja taidegraafikko Kuutti Lavonen (s.1960), vaikka hän ei moista titteliä todennäköisesti harteilleen haluaisi. Silti väitän, että en ole mielipiteeni kanssa yksin. Lavonen ei käyttäydy kuin supertähti, päinvastoin, hän on nöyrä ja haluaisi antaa taiteen puhua puolestaan ja pitäytyä sen tekemisessä, mutta katsojien rakkaus hänen taidettaan kohtaan pakottaa taiteilijan tulemaan välillä esiin. Supertähteys näyttäytyy minulle nimenomaan yleisön hullaantumisena hänen taiteeseensa.

Kuutti Lavonen: Paimen, 2026, lyijykynä, vesiväri paperille, 12.5 x11cm.

Kuutti Lavonen on saanut muun muassa Pro Finlandia -mitalin vuonna 2016 ja Suomen Kulttuurirahaston suurpalkinnon vuonna 2021. Pro Finlandia -mitali on vuodesta 1945 alkaen myönnetty Suomen Leijonan ritarikunnan kunniamerkki, joka myönnetään kirjailijoille ja taiteilijoille. Suomen Kulttuurirahaston suurpalkinto myönnetään puolestaan vuosittain kolmelle henkilölle toiminnasta tieteen, taiteen ja kulttuurin hyväksi.

Kuvallisia runoja

Opiskellessani taidehistoriaa, Lavonen oli yksi ensimmäisistä taiteilijoista, jonka persoonallisen kädenjäljen opin tunnistamaan näyttelyistä ja taidekirjoista nopeasti ilman, että tarvitsi lukea teostietoja. Oli myös suorastaan lottovoitto, että pääsin opiskeluvuosina kesätöinä auttamaan Kuutti Lavosen Amanda ja Lavinia -näyttelyn valmistelussa Jyväskylän taidemuseossa (2014). Pidän edelleen tuota näyttelyä yhtenä tärkeimmistä oppimisprojekteista museoammatilliselle uralleni enkä vähiten siksi, että ymmärsin museomestarin merkityksen näyttelytyöryhmässä ja erilaisten visioiden toteuttamisessa.

Kuutti Lavonen: Rosea, 2025, kivilitografia, 100x70cm.

Galleria Duetossa Helsingissä ehdin onnekseni käydä katsomassa Lavosen näyttelyn Preludi. Esillä oli uusia teoksia kahden viimeisen vuoden ajalta. Joka kerta huomaan pysähtyväni miettimään, että mikä näissä teoksissa kiehtoo? Ihmiskasvoja - usein naiskasvoja - vuodesta toiseen ja grafiikan vedosmäärät myydään käsistä.

Kuutti Lavonen: Eleia, 2024, serigrafia, 121x80cm.

Minua taidehistorioitsijana niissä kiehtoo tyylillinen viittaus muun muassa barokin ja renessanssin taiteeseen. Lavonen on opiskellut Italiassa ja viehättynyt ymmärrettävästi itsekin kyseisten aikakausien taiteesta. Teosnimissä on myös usein havaittavissa viitteitä antiikin taruihin ja Raamattuun. Jyväskylän taidemuseon taiteilijahaastattelussa (2014) muistan Lavosen sanoneen, että "Eivät luovat intuitiot mistään ulkoavaruudesta tule. Täytyy olla kulttuurin kuluttaja." En voisi olla enempää samaa mieltä. Lavosen teokset ovat minulle kuin eräänlaisia runoja. Ne antavat mielikuvia ja viitteitä, mutta katsoja saa muodostaa kokonaistarinan ja tunnelman itse.

Inhimillinen on kaunista ja lohduttavaa

Galleria Dueton näyttelyssä isot teokset varastavat ymmärrettävästi huomion. Tuo piirrosjälki on aina yhtä kiehtovaa katseltavaa kun näkee, kuinka taiteilija on mudostanut viivojen avulla kasvojen muodot, katseen, hiukset, huulet. Lavosen teoksissa kuvattu kohde harvoin katsoo suoraan kohti katsojaa. Tämä antaa katsojalle ikään kuin mahdollisuuden tirkistellä kohdettaan salaa, tutkia kasvojen kaikkia yksityiskohtia ja niiden kauneutta. Sillä kauniita Lavosen naiset ovat - sellaisenaan. Taiteilija on kertonut teosten olevan osittain "läheisten ihmisten henkisiä muotokuvia", mutta niihin sekoittuu myös paljon muuta.

Kuutti Lavonen: San, 2025, kuivaneula, pehmeäpohja, roulette, akvatinta, 40x30cm.

Johtuuko katsojien rakkaus teoksia kohtaan juuri tästä? Että ne ovat inhimillisen näköisiä? Inhimillisiä kasvoja luonnollisine piirteineen. Lavosen naiset ammentavat barokin ja renessanssin naisihanteesta, mikä näkyy hiusten kampauksissa ja viitteellisissä asuissa. Heitä ei ole meikattu, he eivät provosoi, huuda tai tuo itseään esille. Lavonen ei myöskään kuvaa naista "miehisen katseen alle", mikä oli taidehistoriallisesti tyypillistä kyseisille aikakausille. Lavosen naiskuvissa on jotain lempeää ja lohdullista. Hän kuvaa kasvoja, jotka voisivat kuulua miltei kenelle tahansa. Galleria Dueton verkkosivuille on kirjattu Lavosen lause:

"Kaikkien taiteenlajien perustehtävä on lohduttaa. Taide auttaa muistamaan ja arvottamaan asiat. Tekijälle itselleen taide voi olla sovittavaa, sovinnontekoa itsen ja maailman välillä.” -Kuutti Lavonen-

Viivan merkitys

Kuutti Lavonen on piirtänyt kenties tuhansia kasvoja. Hänen kädenjälkensä on tunnistettava, mutta silti hän onnistuu tekemään vuosikymmen toisensa perään taidetta, joka pysyy ajassa - tai ehkä kyse onkin ajattomuudesta. Mikä ihmisiä vetää näiden kasvojen äärelle?

Kuutti Lavonen: Vivi, 2025, kivilitografia, 62x47cm. 

Lavosen viiva on määrätietoinen, vaikka se paikoin hapuilee, ohenee ja kapenee paperilla. Sellainenhan ihmiselämäkin parhaimmillaan on: eteenpäin on mentävä, vaikka elämä antaa ylä- ja alamäkiä. Minulle viiva on taiteessa yksi tärkeimmistä asioista siitäkin huolimatta, että luonnosviivat jäisivät lopulta maalikerrosten alle piiloon. Ikonitaiteessa on tämä sama ajatus: kokonaisuus perustuu viivaan ja se on lopputuloksen kivijalka, jota ei voi ohittaa. Vaikka ikonitaiteessa viiva on vapaata taidetta kurinalaisempi ajattelen, että viiva on aina taiteilijan henkilökohtaisin merkintä. Ihan samalla tavalla ajattelen, kun näen ihmisten kirjoittavan käsin oman nimensä: käsiala kertoo sinusta sanattomasti enemmän kuin osaat kenties arvata.

Kuutti Lavonen: Punainen lilja, 2026, punaliitu, mustaliitu, pastelli okoumé-vanerille, 165x126cm.

Toki kiinnostus kasvokuviin on ihmisille luontaista jo psykologisesti: lapsikin hakee katsellaan ensimmäiseksi toisen katsetta. Meillä on halu nähdä toisemme ja tulla nähdyiksi. Lavosen taiteessa katseet on usein luotu sivulle tai silmät ovat suljetut. Tällöin voi ajatella teosten kertovan jotain ihmisen sisimmästä.

Charles Le Brun: Malleja tunnetilojen piirtämiseen, 1600-luku. Kuva: Wikimedia Commons.

Akateeminen barokki ja ranskalainen taiteilija Charles Le Brun (1619-1690) loivat katseille ja ilmeille normiston, joiden mukaan kyseisen aikakauden teoksia ja niiden tunnetiloja saattoi "lukea". Lavosen taiteen tulkintaan ei ole apuna samanlaista normistoa, jolloin jokainen voi lukea ja tulkita teoksia kuten haluaa. Mutta mikäli joskus innostutte selailemaan barokista kertovia taidekirjoja, tehkääpä niin, että keskitätte katseenne vain henkilöhahmojen kasvoihin ja häivytätte ympäriltä kaiken muun toiminnan (jota barokin ajan taiteessa on paljon). Saatte todennäköisesti vangittua hieman samanlaisia tunnelmia, joita Lavonen teoksiinsa piirtää.

Onko siellä ruudun takana muita, jotka viehättyvät Lavosen runollisen kauniista kuvista?

Kuutti Lavonen: Preludi

Galleria Duetto 2.4.-26.4.2026.

Jenni Yppärilä: Hiiltyneet

Jenni Yppärilä: Tasavallankatu 44 (Kuopio), 2026.

Yksi kivoimmista asioista taiteen parissa ovat ne hetket, kun löytää jotain uutta ja yllättävää, mistä ei ole aiemmin tiennyt. Toinen mielihyvää tuottava tilanne on se, kun on nähnyt jotain taidetta kuvissa ja pääsee vihdoin kokemaan teokset itse livenä. Näin minulle kävi Galleria Ars Liberan uusimmassa näyttelyssä.

Hiiltyneet on Jenni Yppärilän näyttely, jossa käsitellään "niin konkreettista tuhoa kuin mielensisäistä tuohtumustakin". Yppärilä nousi taidekentän tietoisuuteen kolmiulotteisten maalaustensa ansiosta, jotka kuvaavat rakennuksia. Näistä viehätyin kuvissa itsekin ja nyt pääsin näkemään niitä läheltä.

Jenni Yppärilä: Erakko (Oulainen), 2026.

Näyttely tarkastelee katoavaisuutta ja ulkopuolisuuden kokemusta. Yppärilä kertoo, että "Teoksissa lähestyn aihetta kuolevien maaseutupaikkojen ja häviävien rakennusten kautta, pohtien ajankuvaa, jossa tietyt alueet ja toiminnat eivät pysy mukana muuttuvassa yhteiskunnassa." Tämä on ajankohtainen aihe ja näkyy myös täällä Itä-Suomessa. Toimintoja keskitetään isompiin kaupunkeihin ja samalla pohditaan, kuinka syrjäseutu saataisiin pidettyä asutettuna ja elinvoimaisena, sillä se tukisi myös kokonaisturvallisuutta.

Yppärilän teoksissa tyhjilleen jääneet rakennukset ovat murroksen merkkejä, jotka seisovat historian ja tulevaisuuden välillä. Taiteilijan mukaan teokset heijastavat kokemuksia ja ilmiöitä, joissa kuuluvuuden tunne ympäröivään maailmaa on horjunut.

Jenni Yppärilä: kuvakaappaus videoteoksesta Poltto, 2026.

Näyttely alkaa ensimmäistä kertaa esillä olevalla videoteoksella Poltto, joka dokumentoi Yppärilän uran suurimman teoksen tuhoamisen hänen lapsuudenmaisemissaan. "Teoksen tuhoaminen toimi protestina vuonna 2024 alkaneille kulttuurileikkauksille. Video ilmentää samalla hienovaraisesti pohjois-pohjanmaalaista mielenmaisemaa ja perhesuhteita. Yhdessä tekeminen ja satunnaiset lauseet paljastavat siteitä ja etäisyyksiä, joita ihmisillä ja ympäröivällä maailmalla on keskenään."

Jenni Yppärilä: Ura-Asennus (Oulainen), 2024.

Taide kommentoi aina tavalla tai toisella omaa aikaansa ja sen mukanaan tuomia ilmiöitä. Yppärilän teoksissa kommentit ovat selkeitä ja suoria, sillä jokainen pystyy mainitsemaan jonkun samankaltaisen rakennuksen omasta lähiympäristöstään. Jonkin rakennuksen, joka on jätetty tyhjilleen ja unohduksiin, liittyi hylkääminen sitten sijaintiin, kuntoon, toiminnallisiin muutoksiin tai byrokratian haasteisiin. 

Näyttelyssä heräsin kysymykseen: Mitä näille rakennuksille pitäisi tehdä? Selkeää vastausta on vaikea antaa, sillä näkökulmia on todennäköisesti yhtä paljon kuin on rakennuksiakin. Toiset ohittavat rakennukset huomaamattaan, toisille ne ovat kustannustehoton häpeäpilkku, toiset näkevät niissä mahdollisuuksia ja pelastustoiveita, toiset haikailevat niiden kautta menneitä, mutta ajan kultaamia aikoja.

Jenni Yppärilä: Braithwaite (Oulainen), 2024.

Yppärilän maalaukset ovat todella realistisia, että aluksi huomasin tuijottavani ja ihmetteleväni vain kokonaisuutta; kuinka teokset on tehty. Ne näyttävät oikeasta kulmasta katseltuna miltei veistoksilta ja kolmiulotteisuus korostuu, kun teoksia tarkastelee eri puolilta. Alkuhuuman ja tutkimuksen jälkeen aloin kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, kuten "seinätöhryihin", ikkunalasien heijastuksiin ja siihen, mitä rakennuksen sisältä kenties näkyy. 

Jenni Yppärilä: yksityiskohta teoksesta Braithwaite (Oulainen), 2024.

Maalausten kolmiulotteisuus on puhuttelevaa paitsi katseen kiehtovuudelle myös sen symboliselle sisällölle. Asiat näyttäytyvät eri kulmista erilaisina. Jaan Jenni Yppärilän turhautumisen ja kaiken muun näiden asioiden ympärillä pyörivän tunnemyllerryksen kulttuurileikkauksia kohtaan, johon Yppärilän oman työn polttaminen on voimakas kannanotto. Mitä merkitystä taiteellisella työllä on? (Omaa turhautumistani purin blogiin vuonna 2024 otsikolla Talous ja humanismi.)

Jenni Yppärilä: yksityiskohta teoksesta Braithwaite (Oulainen), 2024.

Minulle Hiiltyneet -näyttely oli jännittävä matka uudenlaisen taiteen äärelle ja ihmettelemään. Se oli myös juuri sellaista mitä nykytaiteelta odotankin: pinta kätkee alleen syvemmän sisällön, jolloin taide puhuu, eikä vain korista. Taide osoittaa yhteiskunnan kipupisteitä - pieniä tai suuria - ja nostaa esiin inhimillisiä aiheita siten, miten uutisvirta ja media ei koskaan pystyisi aiheita käsittelemään. Sen vuoksi toivoisin, että mediaan palautuisi näkyvämmin takaisin taidepuhetta ja -kritiikkiä, sillä tarvitsemme myös lempeämpiä tapoja käsitellä ja tutkia maailmaa kuin klikkiotsikot ja hypernopea reagointivaatimus.

Milloin olet viimeksi pysähtynyt jonkin teoksen äärelle pidemmäksi aikaa kuin 30 sekunniksi?

Jenni Yppärilän Hiiltyneet -näyttely on esillä Galleria Ars Liberassa 26.4.2026 saakka.